Part 11

-- Jumalan kiitos! huudahti hän, viimeinen ja ainoa este, joka meidät kiinnitti, on pois; me olemme nyt vesiajolla.

Hänen tätä sanoessaan kuljetti virta todellakin saarta eteenpäin ja vaikkapa se liikkuikin melkein huomaamattomasti, liikkui se kuitenkin.

-- Nyt on kohtalomme Jumalan kädessä, jatkoi Rosenholz. Jos saari pysyy keskellä jokea, niin olemme pian, siitä kiitos sumulle, intiaanien näkyvistä loitolla. Hyvä Jumala! -- huudahti hän hartaasti, vielä sumua tunnin verta, niin luomasi olennot ovat pelastetut!

Metsästäjät olivat aivan ääneti. Levottomin katsein seurasivat he saaren liikuntoa, sanaakaan enää lausumatta.

Päivä oli tosin pian koittava, mutta yökylmän tähden, joka tavallisesti eneni auringon nousun tunteina, tiheni joessa usva yhä enemmän.

Molemmilla rannoilla olevat nuotiot näyttivät tähdiltä, jotka päivän koittaessa valkenevat.

Tämän tähden ei vaara ollutkaan aivan suuri, ja varmaan voitiin toivoa, että he välttäisivät intiaanivartiain huomion, mutta toinenkin vaara uhkasi metsästäjiä.

Uiva saari seurasi vaikka hitaastikin virran mukana, mutta pyöri samalla alituisesti ympäri, ja sen vuoksi oli peljättävä, että se kääntyessään poistuisi oikealta suunnalta ja tarttuisi rantaan kiinni. Mutta molemmilla rannoilla oli intiaaneja.

Samoin kuin merimiehet laivalla, joka on menettänyt mastonsa ja peräsimensä ja jota laineet ajavat kohti kalliota murskattavaksi, seurasivat metsästäjät pelkäävin katsein saaren hitaita ja epävarmoja liikkeitä. Tuon tuostakin suhisi maalta tuleva tuulen henkäys saaren rannalla olevissa puissa ja pensaissa. Saari näytti kääntyvän oikealle ja vasemmalle, tehden suuria kaarroksia; toisinaan sitä vei jokunen virran pyörre taaksepäin, mutta saarella olevat eivät voineet mitään tehdä kulun ohjaamiseksi.

Vähinkin kolina olisi ollut riittävä kuulumaan rannalle ja saattamaan kaikki intiaanit jaloilleen. Onneksi oli sumu niin tiheä, ettei näkynyt edes rannalla olevia puitakaan.

-- Älkäämme kadottako rohkeuttamme, sanoi José, sillä niin kauvan kuin emme näe rannan puita, kuljemme oikealla väylällä. Voi, jospa Jumala armossaan suojelisi meitä, niin millaisen ulvonnanpa intiaanit rannalla päästäisivät, kun eivät päivän koittaessa näkisi saarta, eivätkä meitä.

-- Niinpä niinkin, vastasi vanha metsästäjä, tämä oli erittäin hyvä tuuma, José! Siinä hämmästyksissäni en milloinkaan olisi tullut tätä ajatelleeksi, vaikka tuuma oli yksinkertainen.

-- Niinhän se aina on, yksinkertaisimmat ja parhaimmat ajatukset tulevat aina viimeksi. Niin tässäkin, mutta sanon sinulle suoraan Rosenholz, etten tunne sinua enää.

-- Olet oikeassa, en tunne enää itsekään itseäni, vastasi kanadalainen avomielisesti, ja sentään... hän ei lopettanut lausettaan.

-- Me poistumme oikealta väylältä, Rosenholz, sanoi José hiljaa; nuo sumussa häämöttävät esineet ovat rannan puita.

-- Olet oikeassa, vastasi kanadalainen, molemmilta rannoilta pilkottavista nuotioista voipi huomata, kuinka lyhyen matkan olemme puolessa tunnissa ehtineet.

Uiva saari näytti saaneen suuremman vauhdin ja pian näkyivät puun latvat selkeämmin. Metsästäjät vaihtoivat levottoman katseen.

Saari kulki yhä rantaa kohti. Eräs nuotio, joka äsken oli heikosti usvan läpi pilkottanut, suureni yhä heidän silmissään.

Epävarmassa tulen valossa nähtiin intiaanivartian seisovan suorana ja liikkumattomana, taisteluun varustettuna. Pitkä bisonin harja peitti hänen päätänsä, josta kohosi höyhentöyhtö.

Kanadalainen nyökäytti Josélle ja viittasi soturiin, joka nojasi keihääseensä. Onneksi oli sumu vielä niin tiheä, että apahi, joka näkyi seisoessaan nuotion ääressä, ei voinut nähdä tuota tummaa esinettä, joka vesilinnun tavoin hiljaa ui joen pinnalla.

Nyt kohotti intiaani, ikäänkuin hänen vaistonsa olisi ilmaissut, että vihollisten taitavuus ja rohkeus pettäisi hänen valppautensa, päätänsä pudistaen liehuvaa töyhtöänsä.

-- Epäileeköhän tuo? sanoi kanadalainen.

-- Voi, jospa ei pyssy nostaisi suurempaa melua kuin nuolikaan, niin heti lähettäisin tuon ihmisbisonin vartiaksi toiseen maailmaan, sanoi José.

Pian näkivät metsästäjät intiaanin pistävän keihäänsä maahan, kumartuvan eteenpäin ja varjostavan käsillään silmiänsä, paremmin nähdäksensä.

Pakenevien sydämet sykkivät levottomasti, eivätkä he muutamaan hetkeen uskaltaneet hengittääkään.

Kun intiaanisoturi siten, ikäänkuin väijyksissä oleva peto, nojautui eteenpäin ja näytti pitkien bisonin harjaksien peittämät kasvonsa, oli hän hirveän ja pelottavan näköinen. Rohkeakaan mies ei olisi vapisematta voinut katsoa häneen.

Mutta pakolaiset eivät olisi tästä näystä välittäneet enempää kuin lapsesta, ellei lapsikin tällä vaarallisella hetkellä olisi ollut yhtä peljättävä kuin intiaani.

Tiheän sumun tähden valaisi nuotio, jonka ääressä intiaani seisoi, vain pienen alan.

Kun apahi jonkun hetken oli seisonut samassa asennossa, ikäänkuin hän pimeässä olisi koettanut erottaa jotain esinettä, astui hän äkkiä muutaman askeleen jokea kohti ja katosi sitten näkyvistä.

Aamutuuli heilutteli edestakaisin ihmishiuksia, jotka lipun tavoin olivat keihääseen kiinnitetyt. Keihäs oli vielä maahan pistettynä.

Nyt oli vieläkin tuskallisempi hetki kuin ennen, sillä pimeän tähden ei enää voinut seurata intiaanin liikkeitä. Pakolaiset olivat hengittämättäkin, ja saari liikkui yhtä hiljaa kuin ennenkin joen synkällä pinnalla.

-- Olisikohan tuo huomannut meidät? kuiskasi José.

-- Minä pelkään sitä, sanoi Rosenholz. Valittava ääni saattoi metsästäjät vapisemaan.

Se toistui molemmilta rannoilta ja oli merkkinä vahdeille, jotka matkivat pöllön ääntä. Sitten taasen kaikki vaikeni. Vihdoinkin päästi Rosenholz helpotuksen huokauksen ja viittasi nuotioon.

Intiaani oli taasen asettunut sen viereen; hän otti keihäänsä ja nojasi siihen samoin kuin äskenkin.

-- Jos tätä suuntaa yhä mennään, sanoi Rosenholz, niin olemme parin minuutin kuluttua tuon intiaanin edessä. Jospa vain voisin vähän soutaa tällä oksalla, niin pian pääsisimme oikealle väylälle, mutta veden loiske ilmaisisi meidät.

-- Ja sentään täytyy meidän se tehdä. Ehkäpä onkin parempi, kun kerran olemme vaaraan antautuneet, että itse ilmaisemme itsemme, kuin antaudumme. Mutta katsokaamme ensin, kuljettaako tämä virran uoma, jossa olemme, meidät rannalle; jos niin on, ei enää auta empiä, ja vaikka oksa loiskuukin vedessä enemmän kuin kankaalla kääritty airo, niin kyllä kai koet meloa niin hiljaa kuin mahdollista on.

Tätä sanoessaan taittoi José hiljaa kuivan oksan ja heitti sen jokeen. Molemmat metsästäjät kumartuivat eteenpäin, nähdäksensä, mihin oksa kulkisi.

Tällä paikalla oli kova pyörre, jonka vaikutti syvennys joen pohjassa.

Hetkisen pyöri oksa ympäri, ikäänkuin olisi ollut uppoamaisillaan, mutta sitten lähti se menemään toiselle rannalle päin. Molemmat metsästäjät päästivät helpotuksen huoahduksen, mutta katsoivat sitten hämmästyneinä toisiinsa.

Toinen virran pyörre kuljetti nimittäin oksaa taasen rantaa kohti. Oli helppo arvata, että saari kulkisi samaa tietä kuin oksakin.

Uiva saari tuntuikin hetkisen pysyvän paikoillaan, mutta sitten joutui se ensimäiseen uomaan ja poistui pian rannalta. Usvapeite muuttui molemmin puolin yhtä tiheäksi, ja se osoitti tyyntyneille metsästäjille, että saari kulki suotuisaa suuntaa.

Niin kului tunnin verta, jolla ajalla pelko ja toivo vaihtelivat; sitten katosivat intiaanien nuotiot etäisyyteen ja sumuun; pakolaiset saattoivat jo varmistua siitä, että olivat välttäneet vaaran. Ei auttanut sentään vielä istua kädet ristissä.

Vanha merimies alkoi kaikin voimin meloa puunoksalla.

Uiva saari, jota kanadalainen pysytteli keskellä virran väylää, kulki nyt nopeammin ja oli pian ennättänyt pitkän matkan. Nyt vasta voivat ystävykset pitää itseänsä turvattuina, joskaan ei vielä täysin pelastettuina.

-- Pian koittaa päivä, sanoi Rosenholz, ja meidän täytyy nyt mennä maihin jommallekummalle rannalle ja päästä aavikolle, sillä jalkasin voimme kulkea nopeammin kuin nyt.

-- Olkoon niin, Rosenholz, sanoi José, rannalta täytyy kahlata jonkun matkaa jokea myöten peittääksemme jälkemme intiaaneilta; tarpeen tullen kannamme tuota haavoitettua ja ehdimme sentään pari penikulmaa tunnissa. Kuinka pitkältä, don Fabian, luulette vielä olevan kultalaaksoon.

-- Olette, samoinkuin minäkin, sanoi Fabian, nähnyt auringon laskeutuvan niiden vuorien taakse, jotka ympäröivät tätä laaksoa; olemme muutaman penikulman päässä sieltä ja ehdimme varmaan perille päivän koittaessa.

Rosenholz ohjasi nyt Josén avulla saaren maata kohti, ja pian se survaisikin rantaan niin kovasti, että siihen syntyi halkeama. Josén ja Fabianin astuessa rannalle, jossa ei ollut vihollisia, otti Rosenholz liikkumattomana makaavan gambusinon ja laski hänen ruohostolle. Siinä heräsi haavoitettu. Nähdessään seudun, joka oli toisellainen kuin se, jossa hän oli nukkunut, katseli hän iloisena ympärilleen.

-- Pyhä neitsyt! huudahti hän, vieläkö minun täytyy kuulla tuota hirveätä ulvontaa, joka untani häiritsi?

-- Ei poikaseni, intiaanit ovat kaukana, ja me olemme pelastetut. Jumalalle kiitos, että hän salli minun pelastaa rakkaimpani, Fabianini ja vanhan toverini vaaroissa ja taisteluissa.

Näin sanoen paljasti kanadalainen nöyrästi harmaahapsisen päänsä ja ojensi sydämellisesti kätensä Josélle ja Fabianille.

Metsästäjät soivat haavoitetulle vähän aikaa tointumiseen, sitten valmistautuivat he matkalle.

-- Ellette jaksa, kulkea meidän rinnallamme, sanoi José, niin teemme jonkinlaiset paarit teille. Meillä ei ole siekailemisen aikaa, jos mielimme karttaa uutta kohtausta intiaanien kanssa, sillä heti päivän valjettua ajavat he raivoissaan meitä takaa.

Gayferos halasi niin hartaasti päästä uudelleen kohtaamasta intiaaneja, että hän melkein unhotti kärsimänsä kovat tuskat.

Hän vakuutti seuraavansa pelastajiaan niin nopeasti kuin nämä vain toivoivat ja esitti, että heti lähdettäisiin.

-- Ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin, sanoi Rosenholz; levähtäkää hetkinen, kunnes olemme hajoittaneet tämän meille niin tarpeellisen saaren ja antaneet virran viedä sen. Intiaanit eivät saa löytää jälkeäkään meistä.

Uiva saari, jota jo oli vahingoittanut sitä kiinni pitävän juuren katkaiseminen ja äskeinen survaus, ei kestänyt noiden kolmen toverin yhtyneitä voimia.

He irroittivat puun rungot, sysäsivät ne virtaan, joka kuljetti ne pois, ja pian ei nähty jälkeäkään saaresta, jota luonto niin monta vuotta oli valmistellut.

Kun viimeinen oksa oli näkyvistä kadonnut, alkoivat Rosenholz ja José kohotella ruohoa, jota he olivat tallanneet.

Sitten antoi kanadalainen lähtömerkin.

Pakolaisista suurimpana ja voimakkaimpana astui hän ensin veteen; he kulkivat niin etäällä rannasta, että veden syvyys peitti heidän jälkensä hiekkaisella pohjalla; intiaanit siten luulisivat heidän jatkaneen matkaansa lautalla. Kulku oli vaivaloista, eikä suinkaan nopeaa. Kuitenkin ehtivät he tunnin kuluttua, jolloin heidän väsyneet jalkansa pakottivat heidät lepoon, sille kohdalle, jossa joki haaraantui kahtia muodostaen sen suomaan, jossa kultalaakso oli.

Aurinko ei enää ollut kaukana, päivä alkoi jo koittaa, vaaleita viiruja, lähestyvän päivän ennustajia, näkyi taivaan rannalla. Onneksi ei se joen haara, jonka yli heidän täytyi mennä, ollut aivan syvä, sillä enin vesi juoksi toista haaraa. Se oli suotuisa seikka, sillä paljon aikaa olisi vienyt, jos olisi täytynyt uimalla kuljettaa haavoitettua.

Rosenholz otti hänet selkäänsä. Kaikin kolmin alkoivat he kahlata; vesi ei ulottunut heidän polviinsakaan. Niin sanotut Sumuvuoret olivat noin penikulman päässä tältä rannalta, jossa metsästäjät nyt olivat. Hetken levähdettyään jatkoivat he vahvistunein voimin matkaansa.

Seudun muoto muuttui pian. Hiekkaisen aron sijasta nähtiin syviä laaksoja, kuivuneita joen uomia, joita purot olivat kaivaneet sadeaikoina. Salavien ja puuvillapensaiden sijasta, jotka olivat rantoja varjostaneet, kohosi täällä vihannoita tammia, ja maisemaa rajoitti vuoren harjanne, niin sanotut Sumuvuoret.

Matkustajat pysähtyivät. Ympärillä oleva maisema oli suurenmoinen. Harvoin oli valkoinen mies käynyt näillä seuduilla, joilla vielä oli alkuperäinen luontonsa. Ainoastaan Marcos Arellanos ja Cuchillo olivat näin kauvaksi tunkeutuneet.

Nuo ikuiseen sumuun peitetyt vuoret, jotka silloinkin olivat usvan ympäröiminä, muu seutu oli kirkkaasti valaistu, näyttivät peittävän tutkimattomia salaisuuksia.

Tuon tuostakin tunkeusi salamoita vuorta ympäröivän usvakerroksen läpi, ukkonen jyrisi kumeasti, ja kaukaa kuului ammottavaan kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina. Saattoi melkein luulla, että manalan henget, salattujen aarteiden näkymättömät vartiat, taistelivat keskenänsä tuolla maan sisässä, ja että intiaanein taikaluulon mukaan tuo usvakerros todellakin salasi vuoren haltian pyhän ja saastuttamattoman asunnon.

17.

CUCHILLON PETOLLISUUS.

Gayferos-raukan olivat ponnistukset ja tuskat kokonaan näännyttäneet. Kun hänen ei tullut saada mitään tietoa kultalaakson olemassa olosta ja paikasta, päättivät Rosenholz ja José jättää hänet muutamaksi tunniksi tähän turvalliseen paikkaan, mennäkseen itse tarkastelemaan seutua, jossa Fabianin ilmoituksen mukaan kultalaakso oli.

Haavoitettu suostui vastenmielisesti tähän eroon; kuitenkin taipui hän, tyyntyen jalomielisten pelastajainsa vakuutuksista, että he pian palaisivat. Kun he lähtivät, vaati Rosenholz häntä lupaamaan, ettei hän kenellekään ilmaisisi metsästäjäin olevan näillä seuduilla. Sen hän kernaasti lupasikin.

Keventynein sydämin lähtivät toverit matkalle. Tuskin olivat he kuitenkaan monta minuuttia kulkeneet, kun Fabian pysähtyi, kieltäytyen jatkamasta matkaa. Kummastuneena kysyi Rosenholz, mikä oli syynä tähän kieltoon. Nuorukainen arveli, etteivät hänen molemmat toverinsa voisi vastustaa kullanetsijäin suurta joukkoa. Jonkinlainen lapsellinen arkuus esti häntä myöskin menemästä paikalle, jossa hänen kasvatusisänsä oli murhattu.

Vihdoinkin onnistui Rosenholzin taivuttaa Fabian myöntymään. Rohkeasti kulkivat he Sumuvuoria kohti. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin he katosivat laaksoon.

Yö ei vielä ollut kokonaan loppunut, kun toiselta suunnalta näkyi ratsastaja lähestyvän samaa seutua, jonne ystävyksetkin pyrkivät. Hän oli yksin ja ratsasti niin nopeasti että hiekka pölysi. Ratsastajan kasvonpiirteistä -- se oli Cuchillo -- kuvastui samalla pelko ja voiton himo. Häntä pelotti luulo, että taistelun melskeessäkin joku olisi huomannut hänen pakenemisensa leiristä.

Cuchillo ei kuitenkaan ollut sellainen mies, joka toivomatta onnistuvansa rohkeni tällaiseen uhkapeliin antautua. Hän oli tahtonut johtaa intiaanit toveriensa jäljille ja oli saavuttanutkin tarkoituksensa. Sitten oli hän lähtenyt leiristä, eikä häneltä puuttunut tekosyitä tämän uuden uskottomuutensa puolustukseksi ja koettaessaan käyttää vain omaksi hyödyksensä salaisuutta, jonka hän oli melkoisesta maksusta myynyt. Mutta hän unhotti tässä, että don Antonio oli jo epäillyt häntä hänen palatessaan edellisenä iltana.

Cuchillo oli kertonut don Estevanille niin tarkoin kultalaakson paikan, ettei tämä voinut eksyä. Tämä seikka saattoi käydä hänelle vaarallisemmaksi kuin hän tällä hetkellä aavistikaan.

Hän oli ollut olevinaan kuolettavasti haavoitettu ja oli hiipinyt varustusten toiselle puolen, jossa ei ollut ihmisiä ja hänen hyvin opetettu hevosensa oli seurannut häntä sinne. Kenenkään huomaamatta oli hän hypännyt satulaan ja lähtenyt vuoristoon. Voitonhimo kiihotti häntä eikä suonut hänelle ensinkään lepoa. Jo lähestyi hetki, jolloin menestys palkitsisi hänen petoksensa; säihkyvin silmin ja sykkivin sydämin ratsasti hän kohti kultalaaksoa; vielä hetkinen ja hän oli voitonhimoisten toiveittensa perillä. Innoissaan jatkoi hän matkaansa. Hetken kuluttua kauhistutti häntä tuttu paikka, ja hän vapisi muistaessaan tässä tekemänsä murhan. Nopeasti ratsasti hän eteenpäin. Tuuli löyhytti hänen hiuksiansa, hänen hevosensa hirnui, kun se ehti murhapaikalle. Ratsastajakin oli levoton; hänestä tuntui, kuin olisivat aaveet pensaikosta tirkistelleet häntä ja okaiset kaktuskasvit näyttivät ojentavan käsiään pitääksensä kiinni hänestä. Kylmä hiki juoksi hänen otsaltansa, mutta kullan himo voitti pelon ja hän ratsasti eteenpäin. Pian häntä naurattikin, oma tuskansa ja hän kiirehti hevostaan. Sitten hän taasen pysähdytti sen ja kuunteli. Ei kuulunut ääntäkään erämaan hiljaisuudessa, paitsi hänen hevosensa hengitystä ja hänen sydämensä tykytystä. Kamaloita ajatuksia pyöri hänessä, häntä ilahdutti tuumansa onnistuminen ja se, että kulta, jolla on kaikki mahti, nyt olisi yksin hänen; sitten kannusti hän uudelleen hevostansa.

Neljä ratsastajaa lähti meksikolaisten leiristä. Ne olivat don Estevan, Pedro Diaz, Oroche ja Baraja. Kullanetsijäin johtaja luuli voivansa luottaa enimmän näihin kolmeen, ja sen vuoksi olikin hän ne valinnut.

Jäljelle jääneitä oli hän ankarasti käskenyt pysymään leirissä. Sitten oli hän, mainitsematta kuinka lähellä he olivat matkan määrää, lähtenyt, ilmoittaen menevänsä tarkastusretkelle.

Ainoastaan Oroche ja Baraja olivat, samoin kuin don Estevanin rinnalla ratsastava Pedro Diazkin, salaisuuden perillä. Hekin halusivat päästä kultalaaksoon ja ehkäistä Cuchillon aikeet. Pimeässä he eivät voineet nähdä häntä aavikolla.

Don Estevan tahtoi jo luopua takaa-ajosta ja palata leiriin, kun Pedro Diaz kumartui ottamaan jonkun esineen maasta. Se oli pieni nahkalaukku, joka heti tunnettiin Cuchillon omaksi.

Tämä ilmaisi ratsastajille, että Cuchillo oli kulkenut tätä tietä, ja hekin jatkoivat matkaansa.

Niin saapuivat päivän koittaessa kaikki mainitut henkilöt kultalaaksoon, tietämättä toisistaan. Jumalan oikeus oli johtanut heidät erämaan luoksepääsemättömimpään osaan, siellä tuomitaksensa heidän välinsä.

18.

KADONNEET.

Pakolaiset olivat jo ehtineet sille rannalle, jossa he hajoittivat saarensa, kun lähetti, jonka intiaanit olivat lähettäneet tarjoamaan Mustallelinnulle päällikkyyttä, avasi silmänsä.

Päivä koitti. Muutaman hetken lepo oli riittänyt vahvistamaan lähetin väsyneitä jäseniä; kovalla vuoteellaan eivät nämä erämaiden soturit kaipaa pitkälti unta.

Päällikkö istui vielä liikkumattomana ja näytti sammuvan nuotion ääressä yhtä synkältä kuin edellisenäkin iltana.

-- Linnut alkavat laulaa, sanoi lähetti tuolla kuvallisella kielellä, joka on yhteistä intiaaneille ja itämaalaisille. Sumu pakenee aurinkoa. Eikö yö ole päällikölle mitään neuvonut hänen kansansa hyväksi, joka odottaa hänen tuloansa?

-- Sille, joka valvoo, sanoo yö paljonkin, vastasi päällikkö, ja Mustalintu on koko yön kuunnellut uhriensa valituksia; hän on kuullut nälän kurnivan heidän suolissaan; hän on kuunnellut kaikkia, mitä hänen sielunsa on hänelle sanonut, mutta hän ei ole kuullut kansalaistensa rukouksia.

-- Hyvä! Lähetti on uskollisesti kertova ne sanat, jotka hän on kuullut, niille, jotka hänet lähettivät.

Aikoen poistua, pingotti soturi uumillaan olevaa vyötä, kun päällikkö pyysi häntä auttamaan itseään ylös.

Soturi totteli.

Kun päällikkö taasen seisoi jaloillaan ja tukahdutti tuskan, jonka hänen haavoitettu olkapäänsä tuotti, sanoi hän, nojautuen lähettiin:

-- Tarkastakaamme nyt vartioita. Intiaaniin nojaten lähti Mustalintu hitain, mutta vakavin askelin nuotiolle.

Uudet vartiat olivat astuneet entisten sijalle, jotka nahkoihin käärittyinä nukkuivat nuotioitten ääressä. Mustalintu yksin ei ollut silmiänsä ummistanut. Vartiat seisoivat liikkumattomina kuin patsaat paikoillaan.

Ensimäinen vartia, jolta kysyttiin, vastasi:

-- Usva ei ole äänettömämpi kuin joki, valkoiset soturit, jotka pelastuivat tulesta, eivät ole voineet uiden paeta, elleivät he ole olleet yhtä äänettömiä kuin kalat vedessä.

Kaikki muutkin vastasivat samoin.

-- Hyvä on, sanoi päällikkö, jonka silmistä loisti hurja riemu.

Sitten kääntyi hän lähettiin ja jatkoi, näyttäen sidettä olkapäällään:

-- Koston ääni on liian voimakas korvissani, ne eivät muuta kuule.

Se vahvisti päätöksen, jonka hän jo oli lähetille ilmoittanut. Viimeksi mainittu kuljetti vaiti ollen päällikön takaisin nuotion ääreen. Epäävästä vastauksesta huolimatta ei lähetti kiirehtinyt lähtöä. Hänen silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua jokea peittävän usvan läpi.

Kovempi tuuli, joka käy auringonnousun edellä, hajoitti toisinaan vähäsen tuota sumuverhoa ja helposti näkyi, että se pian oli katoava. Vaikka intiaani ponnistikin katsettaan, ei hän saattanut nähdä päällikön mainitsemaa saarta.

Äkillinen otaksuminen, että vartiain valppauden olisi voinut joku käsittämätön seikka pettää, syntyi lähetin mielessä, ja huonosti salattu ilo loisti hänen kasvoiltaan.

-- Olen sanonut, että lähden vasta auringon noustua.

Tuo hänessä äkkiä syntynyt otaksuminen saattoi hänet hiljaa lausumaan nämä sanat.

Pian aamun hämärä valkeni. Usvakerrokset kaareilivat toistensa ympärillä kuin puhvelilauman synnyttämä tomupilvi. Auringon ensi säteet loivat tuohon harmaaseen verhoon viheriän heloituksen.

Vielä liehui hajanaisia usvakerroksia joen yllä, kun Mustalintu päästi kauhean vihan ja pettyneen toiveen karjunnan.

Saari oli kokonaan kadonnut; paikka, jossa se edellisenä iltana oli ollut, oli aivan tyhjä, ei ainoatakaan sitä ympäröinyttä kaislaa eikä vesikasvia näkynyt.

Pahan hengen käsi on ulottunut veteen, sanoi lähetti. Se ei ole tahtonut, että hänen lapsensa, nuo valkoiset koirat, kuolisivat Mustanlinnun, tuon kuuluisan päällikön kädestä.

Mutta intiaani ei kuunnellut näitä lähetin sääliviä sanoja. Nyt nousi päällikkö avutta, hänen silmänsä tuijottivat, hänen kasvonsa olivat vaaleat; kädessään heilutti hän tapparaa, kun hän horjuen läheni ensimäistä vartiaa.

Mutta uhattu vartia ei liikahtanutkaan. Hän seisoi siinä pää ojennettuna, käsivarsi puoleksi nostettuna tarkoin kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää, ettei hän ollut tauonnut uskollisesti vartioimasta tähän onnettomaan hetkeen saakka.

Päällikön tappara oli putoamaisillaan sotilaan päähän, kun lähetti pidätti Mustanlinnun käden.

-- Intiaanin aistilla on rajansa, sanoi hän; hän ei voi kuulla ruohon kasvavan, hänen silmänsä ei voi tunkeutua jokea peittävän usvakerroksen läpi. Mustalintu on tehnyt, mitä on voinut, hän ei ole varovaisuutta laiminlyönyt, mutta suuri henki ei ole tahtonut, että päällikkö kuluttaisi aikansa vuodattamalla kolmen valkoisen verta, kun hän suo hänelle tilaisuuden vuodattamaan verivirtoja tuolla.

Intiaani viittasi meksikolaisten leiriä kohti.

Ponnistuksen ja raivon uuvuttamana ei Mustalintu voinut vastata. Hänen haavansa oli taasen auennut, ja veri tulvasi hihnoilla kiinnitetyn siteen läpi. Hän horjui, hänen polvensa notkistuivat, ja lähetin täytyi laskea hänet ruohostolle, jossa hän meni tainnoksiin.

Aika, mikä kului siihen, kun Mustalintu uudelleen toipui, pelasti pakolaiset, jotka intiaanit varmaan olisivat saavuttaneet, kun heidän kulkunsa joella oli niin hidasta.

Kumea ulvonta kajahti vastaiselta rannalta, osoittaen päällikölle, joka juuri avasi silmänsä, että sielläkin oli saaren katoaminen huomattu.

-- Etsikäämme pakolaisten jäljet, sanoi lähetti, ja sitten kuuntelee Mustalintu järjen ääntä, eivätkä hänen korvansa enää ole kuurot.

Toisella rannalla olevat soturit saivat käskyn yhtyä päällikön joukkoon, ja kun kaikki, luvultaan noin kolmekymmentä, olivat kokoontuneet, nostettiin haavoitettu hevosen selkään.

Lähetti, joka oli tullut jalkasin, kun hän oli menettänyt hevosensa edellisen illan hyökkäyksessä, nousi Mustanlinnun taakse tarpeen tullessa tukeaksensa häntä.

Sitten lähdettiin pitkin joen rantaa. Kun hämmästyksen ensi hetki oli mennyt, käsittivät intiaanit mahdolliseksi, että saari oli pohjasta irroitettu; he toivoivat löytävänsä sen rantaan ajautuneena jonkun matkan päässä entiseltä paikaltaan.

Intiaanit ratsastivat kauvan löytämättä jälkeäkään etsimistään henkilöistä. Tosin eräs soturi päästi ilon huudahduksen huomatessaan jälkiä sillä paikalla, jossa pakolaiset olivat menneet maihin, sillä kanadalaisen varokeinot eivät voineet apaheilta niitä peittää, mutta intiaanit petti tuo huolellisuus, jolla pakolaiset olivat saareen hajoittaneet.