Part 10

Intiaanit enensivät tarkkaavaisuuttansa, sillä heitä kiihoitti viha valkoisiin ja palkinnon toivo. He tosin eivät peljänneet kuolemaa, vaikka unikin olisi heidät vallannut -- intiaani ei milloinkaan tunne kuoleman pelkoa -- mutta heitä pelotti sentään herääminen henkien metsästysmailla, jossa intiaanien uskonnon mukaan unen valtaama soturi ei enää uskalla katsoa ylöspäin.

Tuskin mikään öinen ääni jää huomaamatta intiaanien hienolta kuulolta, samaten kuin heidän terävä katseensakin keksii melkein jokaisen esineen, mutta nyt esti usva äänen levenemisen ja peitti silmältä ympäröivät esineet.

Ummessa silmin, mutta avoimin korvin seisoivat intiaanisoturit liikkumattomina nuotioittensa ääressä ja koettivat, koko luonnon ollessa uneen vaipuneena, pysyä valveilla; tuon tuostakin heittivät he oksan tuleen pitääksensä sitä vireillä ja palasivat sen jälkeen kuuntelevaan asentoonsa.

Niin kului pitkä aika, jolloin ainoa ääni, mikä yössä kuului rannoille ja saarelle, oli kaukaisen vesiputouksen kohina ja kaislan suhina, kun virta sitä taivutti.

Intiaanipäällikkö oli vasemmalla rannalla. Yöilma, joka enensi hänen haavansa kipua, lisäsi samalla hänen sydämensä vihaa. Hänen kasvojansa valaisi nuotion hohde, jonka ääressä hän istui.

Hänen kasvonsa olivat inhottavalla tavalla maalatut ja tuskan, jota hän ei tahtonut näyttää, vääristämät, hänen hurjasti leimuavat silmänsä saivat hänet näyttämään verenhimoiselta epäjumalan kuvalta.

Kuitenkin painuivat, vaikka intiaanit voivatkin aistimiansa hillitä, hänen silmäluomensa kiinni, hänen silmänsä sumenivat ja vasten tahtoansakin valtasi hänet uni.

Jonkun hetken kuluttua nukkui hän niin sikeästi, ettei hän kuullut kuivien oksien rätisevän mokkasiinien alla, eikä nähnyt, että eräs hänen heimonsa intiaani tuli hänen luoksensa.

Liikkumattomana ja suorana kuin bamburuoko odotti siinä verellä tahrattu lähetti; hänen sieramensa olivat levällään, ja hän hengitti raskaasti kuin ihminen, joka on pitkän matkan nopeasti juossut; hän pysähtyi kahden askeleen päähän nukkuvasta, odottaen että pelätty päällikkö avaisi silmänsä ja tekisi hänelle kysymyksiä.

Kun lähetti näki, että päällikön pää vähitellen vaipui rinnalle, päätti hän ilmaista läsnä-olonsa. Ontolla kurkkuäänellä lausui hän seuraavat sanat: -- Jos Mustalintu avaa silmänsä, saa hän minun suustani kuulla sanoman, joko ajaa unen loitolle hänestä.

Kun nämä sanat sattuivat intiaanin korvaan, kohotti hän silmäluomiansa, ja hänen tahdon voimansa riitti heti karkoittamaan unen. Häveten, että sotilas oli tavannut päällikön nukkumasta, luuli hän tarvitsevansa puolustaa itseään:

-- Mustalintu on menettänyt paljon verta, niin paljon, ettei huomispäivän aurinko ehdi sitä maasta kuivata, ja hänen ruumiinsa on heikompi kuin hänen tahtonsa.

Sitten jatkoi hän:

-- Epäilemättä on sinulla jotain tärkeätä minulle kerrottavaa, kun Pantterikissa on valinnut nopeimman juoksijansa sanaa tuomaan.

-- Pantterikissa ei enää lähettele mitään sanoja, vastasi intiaani. Valkoisen miehen keihäs on hänen rintaansa tunkeutunut ja hän metsästelee nyt isiensä kanssa henkien maassa.

-- Mitäpä siitä? Hän on kuollut voittajana; ennen kuolemaansa näki hän valkoisten koirien pakenevan kaikille suunnille, sanoi Mustalintu.

-- Hän on kuollut voitettuna; meikäläisten päinvastoin täytyi paeta, kadotettuaan päällikkönsä ja viisikymmentä kelpo soturia.

Ei paljon puuttunut, ettei Mustalintu, huolimatta haavansa polttavasta tuskasta ja tuosta itsensähillitsemisestä, jota päälliköltä vaaditaan, hypähtänyt ylös tämän odottamattoman uutisen kuultuaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.

Hän vastasi tyynesti, vaikka vapisevin huulin:

-- Ken lähettää sitten luokseni sinut, onnettoman lähetin?

-- Sotilaat, jotka tarvitsevat päällikköä, kostaaksensa tappionsa. Mustalintu on tähän asti ollut yhden heimon, nyt hän on koko kansan päällikkö.

Intiaanin tummista silmistä loisti tyydytetty ylpeys. Toisaalta kasvoi hänen valtansa, toisaalta todisti tappio, josta hän oli saanut tiedon, hänen antamansa neuvon järkevyyttä, vaikka muut päälliköt olivat sen hyljänneet.

-- Jos pohjoisen pyssyt olisivat yhtyneet meihin, eivät etelän valkoiset olisi voittaneet.

Nyt muisti hän tuon loukkaavan tavan, jolla molemmat metsästäjät olivat hänen ehdotuksensa hyljänneet, ja hänen silmistään loistavaan ylpeyteen sekaantui viha. Hän jatkoi, haavaansa näyttäen:

-- Mitäpä haavoitettu päällikkö voi tehdä? Hänen jalkansa eivät kannata häntä, tuskin voi hän pysyä hevosensa satulassa.

-- Sidotaan hänet siihen, vastasi intiaani. Päällikkö on samalla päänä ja käsivartena; päällikön veren näkeminen kiihoittaa aina soturia. Neuvottelutuli on tappion jälkeen uudelleen sytytetty. Mustaalintua odotetaan, jotta kuultaisiin hänen äänensä; hänen ratsunsa on valmiina, lähtekäämme siis!

-- Ei, vastasi Mustalintu, ei; soturini ovat molemmilta rannoilta piirittäneet valkoiset, joita tahdoin liittooni. Nyt he ovat vihollisia; erään luoti on kuudeksi kuukaudeksi herpaissut käden, joka taistelussa aina oli toimessa ja vaikka minulle tarjottaisiin kymmenen kansan päällikkyys, niin epäisin sen, ja odottaisin vain hetkeä, jolloin veri, jota janoon, vuotaa silmieni edessä.

Mustalintu kertoi nyt Gayferoksen vangiksi ottamisesta, miten kanadalainen oli hänet vapauttanut, hänen, päällikön, ehdotuksen hylkäämisestä ja vihdoin vannomastansa koston valasta.

Lähetti kuunteli häntä vakavana. Hän oivalsi, kuinka tärkeätä oli ryhtyä uuteen taisteluun kullanetsijäin kanssa silloin, kun he voitonriemussaan luulivat olevansa turvatut äkkinäiseltä hyökkäykseltä. Sen vuoksi ehdotti hän Mustallelinnulle, että tämä valitsisi jonkun toisen johtamaan.

Intiaani oli järkähtämätön.

Lähetti ei kuitenkaan vielä ollut toivoton.

-- Olkoon, sanoi hän, pian nousee aurinko; odotan kunnes päivä koittaa ja kerron sitten apaheille, että Mustalintu pitää oman kostonhimonsa tyydyttämisen kansansa kunniaa parempana. Sotilaillamme on silloin lyhempi aika säälitellä etevimmän miehensä menettämistä.

-- Olkoon minun puolestani, sanoi intiaani sitä vakavammalla äänellä, jota hauskemmalta tämä taitavasti lausuttu mairittelu hänestä tuntui; mutta lähetin täytyy levätä taistelun jälkeen, jonka perästä hän vielä on paljon juossut. Sillä aikaa kuuntelen kertomusta taistelusta, jossa Pantterikissa menetti henkensä.

Lähetti laskeutui jalat ristissä nuotion ääreen, nojasi kyynärpäällään polveensa ja pää nojautui käteen. Levähdettyänsä näin jonkun hetken, katkaisi hän äänettömyyden ja kertoi seikkaperäisesti valkoisten leiriin tehdystä hyökkäyksestä. Hän ei unohtanut mitään, mikä oli omiansa herättämään Mustassalinnussa vihaa meksikolaisia kohtaan.

Kun lähetti oli kertomuksensa lopettanut, laskeutui hän nuotion ääreen ja nukkui tai ainakin näytti nukkuvan. Mutta tällä kertaa pitivät nuo hurjat ja sekanaiset tunteet, jotka raivosivat Mustanlinnun mielessä, päällikön valveilla, eikä hänen tarvinnut ponnistellakaan unen voittamiseksi.

Sillä rannalla, jossa Mustalintu oli, oli nyt yhtä hiljaista kuin saarellakin.

Noin tunnin kuluttua nousi lähetti uudelleen, kääri kokoon puhvelivaippansa, jolla hän oli päänsä suojellut usvalta ja huomasi Mustanlinnun, joka istui samassa asennossa.

-- Yön hiljaisuus on korvaani kuiskannut, sanoi lähetti, että niin kiitetyn päällikön, kuin Mustalintu on, täytyy päivän koittaessa saada vihollisensa käsiinsä ja kuulla heidän kuolinvirtensä.

-- Soturini eivät voi kävellä vettä myöten niinkuin sotapolulla, sanoi päällikkö; pohjan miehet eivät ole eteläisten kaltaisia, joiden käsissä pyssy on kuin ontto kaislaputki.

-- Mustanlinnun vuodattama veri on himmentänyt hänen mielensä selkeyden ja sumentanut hänen silmänsä. Jos hän sallii niin toimin hänen puolestaan, ja hänen kostonsa on aamulla täydellinen.

-- Tee se, vastasi päällikkö, mistä kosto tuleekin, on se minulle yhtä tervetullut kuin vieras majaani.

-- Hyvä! Pian tuon tänne nuo kolme metsästäjää sekä hänet, jonka päänahka heidän täytyi teille luovuttaa.

Näin sanoen nousi lähetti ja katosi pian usvaan, Mustanlinnun yhä tähystellessä saareen päin.

16.

TULI JA VESI.

Vihollisten ympäröimänä, joita rannan puut heidän luodeiltaan suojelivat, eivät metsästäjät voineet toivoa, että he samoin kuin edellisenä iltana voisivat synnyttää vihollisissa sokean vimman siten, että luodeillaan tappaisivat heistä muutaman. Rosenholz ja José tunsivat aivan hyvin intiaanien taipumattoman itsepintaisuuden, voidaksensa toivoa, että Mustalintu väsyisi hyödyttömään piiritykseen, eikä kieltäisi soturejaan uudistamasta hyökkäystä.

Tämä soturin kuolema taistelukentällä olisi intiaanipäällikön vihalle ollut liian lempeä. Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, tahtoi näännyttää heidän ruumiinsa ja sielunsa nälällä.

Näiden surullisten mietteiden valtaamina eivät metsästäjät puhuneet mitään ja antautuivat mieluimmin kohtalonsa huomaan, kuin koettivat yrittää pakoa, jolloin heidän olisi täytynyt luopua haavoitetusta raukasta. Fabian odotti kuolemaa yhtä tyynenä kuin hänen molemmat toverinsakin; hänen pettyneet toiveensa ja hänet vallannut syvä toivottomuus saattoivat hänet pitämään kuolemaa ase kädessä parempana kuin tuota hidasta ja häpeällistä surmaa, joka heitä intiaanein vankina odotti.

Hän oli ensimäinen, joka päätti katkaista saarella vallitsevan kuolon hiljaisuuden.

Joen molemmilla rannoilla vallitseva rauhallisuus oli kokeneen kanadalaisen ja hänen toverinsa silmissä mitä varmin todistus heidän vihollistensa järkähtämättömästä päättäväisyydestä, mutta Fabianista oli tämä rauhoittava merkki, taivaan armo, jota täytyi kokea hyväksensä käyttää.

-- Kaikki ympärillämme lepää nyt, sanoi hän, sekä intiaanit rannalla, että kaikki, kellä eloa on; jokikin näyttää juoksevan hitaammin. Katsokaa vaan, miten nuotioitten valo himmenee. Eikö nyt olisi suotuisa hetki koettaa päästä rantaan.

-- Nukkuisivatko intiaanit? sanoi José katkerasti; niin, samaten kuin tuo jokikin, joka näyttää pysyvän alallaan, mutta sentäänkin jatkaa juoksuansa tuntemattomiin kuiluihin, joihin se katoaa. Ennenkuin olette kolmea askelta astuneet jokeen, saatte nähdä intiaanien heittäytyvän siihen teitä takaa ajamaan samoin kuin äsken näitte susien hyppäävän jokeen ajamaan hirveä takaa. Eikö sinulla, Rosenholz, ole parempaa ehdotusta?

-- Ei, vastasi kanadalainen lyhyesti ja hänen kätensä etsi Fabianin kättä.

Sitten viittasi hän toisella kädellään haavoitettuun, joka levottomana kääntyili edestakaisin heräämättä.

Tämä liike oli vastauksena Fabianin ehdotukseen.

-- Jos ei meillä ole muuta neuvoa, lausui viimeksimainittu, niin voimme ainakin kunnialla kuolla toistemme rinnalla, niinkuin haluammekin. Jos taasen voitamme, niin voimme auttaa tuota onnetonta, joka on nyt suojeltavanamme. Jos taasen menehdymme ei Jumalakaan voi moittia meitä, astuessamme hänen eteensä, siitä että olemme uhranneet ihmisen, jonka hän on suojelukseemme uskonut, kun siinä uhrasimme oman henkemme.

-- Ei suinkaan, sanoi Rosenholz; mutta luottakaamme vielä Jumalaan, joka niin ihmeellisesti on meidät yhteen johtanut; mitä ei tänään tapahdu, voipi tapahtua huomenna; muonavaramme riittävät vielä. Uiminen johonkin paikkaan rannalle olisi varmaan kuolemaan antautumista, kun intiaaneja nyt on kolminkertainen määrä. Itse kuolema on vähäpätöinen seikka, sillä se on aina viimeinen apukeino, mitä voimme käyttää, kun vain on puukko kädessämme, jos meidät ehkä vangittaisiin; ja minua kauhistuttavat nuo hirveät kidutukset, joitten alaisiksi silloin joutuisimme. Oi, rakas Fabianini, nuo intiaanit pidentävät ainakin siten, että koettavat saada meidät elävinä käsiinsä, muutaman päivän onnea saada olla seurassasi.

Taasen vallitsi hiljaisuus tuossa toivonsa menettäneessä joukossa. Ajatus saada vielä olla kasvattipoikansa seurassa oli kanadalaisesta samaa, kuin pidennys, joka rikokselliselle ennen mestausta myönnetään, mutta pian tempasi Rosenholz suonenvedon tapaisesti erästä puuta, samoin kuin tuomittu rikoksellinen, joka ajatellessaan pidennystä seuraavaa kamalaa hetkeä, raivoissaan puistelee vankilansa rautaristikkoa. Kanadalaisen voimakkaasta tempauksesta vapisi koko pikku saari, ikäänkuin se olisi perustuksiltaan irtaantunut.

-- Voi, noita koiria, noita perkeleitä! huudahti samassa José, joka ei voinut pidättää raivon huudahdusta. Katsokaa!

Vähitellen tunkeutui usvan läpi punertava valo ja enentyessään näytti se lähenevän ikäänkuin kasvavan tulipalon loiste.

Ja kumma kyllä, tuli liikkui veden pinnalla.

Kuinka tiheä joesta nouseva usva olikaan, hajoitti sen kuitenkin joen pinnalla uiva tulipatsas, samoinkuin aurinko pimeyden.

Metsästäjät eivät vielä ehtineet lausua kummastustansakaan tämän äkillisen valon ilmestymisestä, kun he jo arvasivat, mikä sen sai aikaan.

Pitkällinen tutustuminen erämaiden elämään ja siihen yhdistyneet alituiset vaarat olivat kanadalaisessa kehittäneet luonteen lujuuden, jota ei José vielä omannut. Josén oli vallannut kiukku, mutta kanadalainen sen sijaan tapansa mukaisesti pysyi tyynenä.

Hän tiesi, että vaara, jota kylmäverisesti katselee, on puoleksi voitettu, kuinka kauhealta se näyttääkin; hänen malttinsa tavallisesti kasvoi vaaran lähetessä.

-- Niin, sanoi hän vastaukseksi Josén huudahdukselle, tiedän mitä tuo tarkoittaa aivan yhtä hyvin, kuin jos intiaanit olisivat ennakolta sen minulle sanoneet. Puhuit äsken ketuista, joita koetetaan savustaa luolistaan, -- nuo roistot aikovat nyt tulella karkoittaa meidät suojastamme.

Uiva tulipatsas kasvoi pelottavan nopeasti ja vahvisti kanadalaisen sanat. Se valaisi jo kaislan ja saaren rannoilla kasvavat pensaat.

-- Se on polttaja, huudahti José, jolla he tahtovat sytyttää saaren.

-- Olet oikeassa, sanoi Rosenholz, mutta tuli on pelottava vihollinen. Voi, jospa voisin sytyttää toisen tulen tätä vastaan. Onnettomuudeksi emme ole aavikolla, ja sen vuoksi on etu noitten puolella.

Kanadalainen viittasi tässä sotajuoneen, jota intiaanit usein käyttävät aavikolla vihollisiansa vastaan. Amerikan äärettömillä aavikoilla, jossa korkea ruoho aaltoilee tuulessa samoin kuin valtameren aallot, leviää tuli niin nopeasti, kuin olisi palava aine ruutia. Mutta valkoinen metsästäjä tai kokenut intiaani, jota tuli uhkaa, vastustaa sitä toisella tulella. Hän rientää sytyttämään suuren alan kuivaa ruohoa, ja kun hänen sytyttämänsä tuli on polttanut kaikki palavat kasvit hänen ympäriltään, sammuvat vihollisen liekit polttoaineen puutteessa.

Mutta tässä eivät piiritetyt voineet vastustaa liekkejä liekeillä, ja intiaanien virtaa alas kulkemaan lähettämän polttajan täytyi sytyttää saari, jossa olevilla ei ollut tulta karttaaksensa muuta keinoa, kuin jokeen heittäytyminen. Mutta silloin voisivat intiaanit joko ampua heidät kuoliaaksi, tai vangita heidät elävinä.

Niin oli intiaanien lähettikin arvellut. Hänen käskystään olivat apahit karsineet pihkaisen männyn oksat, asettaneet ne lehtiselle puun rungolle ja sytyttäneet ne; sitten olivat he sysänneet polttajansa virtaan. He tiesivät, että tulipatsas menisi saarta kohti. José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin ja Fabianiin. Saattoi huomata, että vaara enensi hänen kostonhimoansa.

Pihkaisen puun rätinä veden pinnalla teki kamalan vaikutuksen. Mustan, sumuun sekaantuvan savupeitteen alla olivat saari ja rannat niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi ollut päivä. Saarella olevia miehiä ei kuitenkaan näkynyt, heitä verhosi kaisla ja pensaat; erään intiaanivartian vaskenkarvaiset kasvot näkyivät silloin tällöin.

José ei voinut vastustaa äkillistä kiihtymystä.

-- Odotahan! lausui hän puoliääneen, sinä et ainakaan tule kertomaan kristityn kuolontaistelusta.

Kaislojen joukosta saattoi nähdä äkäisen Josén pyssyn piipun, ja samassa kun laukaus keskeytti, yön hiljaisuuden, vaipui myös intiaanisoturin höyhentöyhtö maahan.

-- Myöhäinen ja huono kosto, sanoi Rosenholz vakavasti, nähdessään intiaanin kaatuvan.

Ikäänkuin eivät apahit olisi välittäneet voitetun vihollisen laukauksesta, pysyi ranta samaan synkkään äänettömyyteen vaipuneena, eikä ainoatakaan huutoa kuulunut.

Palavan puun valossa, joka vielä oli vähän matkan saarelta ja tuli sitä kohti, saattoi nähdä Josén voimattoman kiukun vääristämät kasvot.

-- Voi, huudahti hän jalkaansa polkien, kuolen sitä tyynempänä, kuta suurempi niiden punaihoisten luku on, jotka olen toiseen maailmaan lähettänyt. Ladatessaan pyssyänsä, etsi hän uutta kostonhimonsa uhria.

Kanadalainen piti vakavana silmällä tulipatsasta, joka oli sytyttävä saaren.

-- Kuinka! huudahti José raivoissaan, mitä hyötyä siitä on, että noin kauvan katselet tuota polttajaa? Onko sinulla mitään keinoa, jolla voit sysätä pois tuon palavan rovion, joka saarta lähenee?

-- Ehkä, vastasi kanadalainen kuivasti ja jatkoi tarkastustaan.

José alkoi välinpitämättömänä viheltää.

-- Kas, sanoi Rosenholz, tuossa huomaan jotakin, joka osoittaa, että nuo metsän pojat toisinaan erehtyvät. Ellei meidän tarvitsisi peljätä, että meitä pian tervehtii luoti- ja nuolisade, pakottaaksensa meidät pysymään piilossa ja estääksensä poistamasta polttajaa, kun se sytyttää saaren, en välittäisi tuosta palavasta lautasta enempää kuin ilmassa lentelevästä tulikärpäsestä.

Paksu peite kosteata ruohoa muodosti ikäänkuin lattian uivan puun oksien välille kannattaen pihkaista, palavaa roviota, joka läheni saarta. Intiaanit olivat niin laskeneet tämän ruoholattian vahvuuden, että polttajan ehtiessä saarelle tuli olisi ennättänyt sen kuivata, jolloin se syttyisi itsestään.

Mutta ruoho sattui usein veteen, joka alituisesti sitä kostutti, ja se oli sen syttymistä hidastuttanut. Paksummat puun oksat eivät myöskään ehtineet syttyä, vaan ainoastaan heikommat oksat ja lehdet paloivat.

Tämä seikka ei jäänyt kanadalaisen tarkastelevalta katseelta huomaamatta. Hän päätti pitkällä seipäällä hajoittaa leveämmälle tuota kosteata ruohoa samoin kuin niittäessä hajoitetaan niitetty heinä, mutta samalla kun hän varustihe toimeenpanemaan tätä vaarallista yritystä, toteutui hänen ennustuksensa.

Muutamia luotia ja nuolia lensi polttajan ja saaren välille. Näiden laukausten tarkoituksena nähtävästi oli enemmän pelottaminen kuin haavoittaminen.

-- He koettavat saada meidät elävinä, sanoi Rosenholz matalalla äänellä. No niin, nyt täytyy koettaa.

Tulipatsas melkein kosketti saareen, joka pian oli liekkeihin leimahtava.

Metsästäjiä vaivasi jo tukahduttava kuumuus, kun kanadalainen salaman nopeasti sukelsi jokeen, johon katosi. Molemmilta rannoilta kuului hirveä ulvonta ja intiaanit, samoin kuin José ja Fabiankin, jotka nyt olivat yksin, näkivät tuon uivan rovion horjuvan kanadalaisen voimakkaista tempauksista. Tuo ääretön rovio loi vielä hetkeksi kirkkaan valon, sitten se äkkiä rätisi sihisten, tulipatsas jakaantui kahtia ja sammui aaltoihin.

Syvä pimeys seurasi äkkiä tätä häikäisevää valoa; hämärä ja sumu olivat taasen levittäneet synkän vaippansa joelle.

Puu mustuneine oksineen meni entiseltä suunnaltaan poistettuna saaren ohi, eikä koskettanut edes kaislaan. Kummastuksesta melkein liikkumattomain intiaanein hirveästi kiljuessa saapui Rosenholz toveriensa luo. Saari häilyi niistä ponnistuksista, joita hän teki sinne noustessaan.

-- Ulvokaa, kuinka kauvan tahdotte, sanoi Rosenholz henkeänsä vedettyään, ulvokaa oikein sydämenne pohjasta. Vielä ette meitä vanginneet, lisäsi hän, mutta onnistummekohan aina?

Ja kuinka monta vaaraa heidän vielä täytyikin voittaa tämän jälkeen? Kenpä ennakolta voisi arvata kaikki ne juonet, joita intiaanit käyttäisivät heitä vastaan.

Nämä mietteet haihduttivat ensimäisen voitonriemun, ja synkkä äänettömyys seurasi niitä onnitteluja, joita molemmat metsästäjät olivat Rosenholzille lausuneet.

Äkkiä hypähti José ylös, tukahduttaen huudahduksen, mutta tällä kerralla ilon aiheuttaman.

-- Rosenholz, don Fabian! huudahti hän, me olemme pelastetut, minä takaan sen.

-- Pelastetut; huudahti kanadalainen vapisevalla äänellä. Puhu, José, sano pian!

-- Etkö huomannut, jatkoi José, kuinka koko saari muutama tunti sitten vapisi, kun katkaisimme muutamia oksia suojelukseksemme? Nyt taasen sait sinä, Rosenholz, pikku saaremme vapisemaan. No niin, ensin tuumailin, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, mutta olen siitä tuumasta luopunut; meitä on kolme, ja voimme varmaan kaikki voimamme ponnistaen temmata saaren irti pohjasta ja saada sen liikkeelle. Sumu on tiheätä, yö pimeä ja huomenna päivän koittaessa...

-- Olemme jo kaukana täältä, huudahti Rosenholz. Toimeen siis, toimeen! Ellen ole menettänyt merimiesvaistoani, niin ei laivamme kulje nopeammin kuin kolmen solmuvälin vauhdilla tunnissa.

-- Sitä parempi, sanoi José, -- sitten ei matkaamme huomatakaan.

Kelpo kanadalainen tarttui molempien ystäviensä käsiin, sitten nousi hän.

-- Mitä aijotte tehdä? kysyi Fabian. Emmekö yhdistynein voimin voi temmata saarta irti, niinkuin José ehdotti?

-- Kyllä sen voimme, Fabian, mutta silloin olemme vaarassa temmata sen rikkikin. Pelastuksemme riippuu siitä, että saari pysyy nykyisessä koossaan. Ehkäpä sitä pitää joen pohjassa kiinni vain jokunen suuri juuri tai paksu oksa. Monta vuotta on kulunut siitä, kun nämä puut pysähtyivät tähän, -- tuo maa, joka niiden päälle on muodostunut, todistaa sen. Vesi on aikojen kuluessa nuo oksat tai juuret mädännyttänyt; siitä aijon nyt ottaa selon.

Kanadalaisen keskeytti pöllön vastenmielinen kirkuna. Tämä ääni, joka katkasi yön hiljaisuuden ja kuului juuri sillä hetkellä, jolloin toivo uudelleen koitti metsästäjille, tuntui Josén korviin turmiota tuottavalta.

-- Voi, lausui hän surullisesti, -- hänen taikauskonsa näet heräsi tästä, -- pöllön ääni ei ennusta mitään hyvää.

-- Matkiminen on hyvin onnistunutta, vastasi Rosenholz, mutta älä anna pettää itseäsi. Intiaanien vahti siinä kehoittaa toisia valppauteen. Varmaan on tuo heidän pirullisen ilkeytensä keksimä ja he ilmoittavat meille sillä vartioitsevansa meitä. Se on kuolinvirsi, jolla he koettavat ilahduttaa meitä.

Tuskin oli kanadalainen lausunut tämän, kun sama ääni valittavine, toisinaan pilkkaavine väreineen toistui vastaiselta rannalta, ja se todisti kanadalaisen arvelun oikeaksi. Mutta nämä äänet olivat silti pelottavia, sillä ne osoittivat mitä vaaroja yön pimeys salasi.

-- Tekisipä mieleni huutaa heille, että heidän tulisi pikemmin kiljua tiikerin tavoin, sanoi José.

-- Älä millään muotoa tee sitä. Siten ilmaisisit heille paikan missä olemme. Nyt eivät nuo roistot tiedä sitä niin varmaan.

Näin sanoen astui Rosenholz varovasti veteen. Saarelle jääneet metsästäjät katselivat levottomina kanadalaisen etsimisiä. Tämä tuon tuostakin katosi veden pinnan alle, samoin kuin sukeltaja, joka laivan kyljeltä etsii reikää, joka uhkaa laivaa haaksirikolla.

-- Noh, kysyi José vilkkaasti, kun kanadalainen taasen ilmestyi veden pinnalle hengittämään, olemmeko useampien ankkurien nojassa?

-- Kaikki käy toivoakseni hyvin, sanoi Rosenholz; tähän asti olen löytänyt ainoastaan yhden, mutta se onkin itse hätäankkuri.

-- Varokaa kaikin mokomin sukeltamasta liian syvälle, sanoi Fabian. Voisitte tarttua kiinni veden alla oleviin oksiin ja juuriin.

-- Ole huoletta, lapseni, sanoi kanadalainen. Valas tarttuu pikemmin kiinni kalastusveneen alle, jonka se voi heittää ilmaan, kuin minä tämän saaren alle, jonka voin olkapääni sysäyksellä hajoittaa.

Vesi peitti taasen kanadalaisen. Pitkä hetki kului, jonka aikana saaren ympärille ilmestyvistä ilmarakkuloista saattoi huomata, että Rosenholz liikkui veden alla. Pian keinui koko saari kuin laiva aalloissa. Tuntui, että jättiläinen koetti viimeistä voimainsa ponnistusta. Fabian oli hetkisen levottomana, peljäten Rosenholzin kamppailevan kuoleman kanssa, kun kumea rätinä kuului melkein heidän jalkainsa alta.

Samassa ilmestyi kanadalainen taasen veden pinnalle, hiukset valuvina, kasvoiltaan tulipunaisena, kun veri oli noussut hänen päähänsä. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän saarelle, joka alkoi hitaasti kääntyä ympäri ja sitten hiljaa solua virran mukana. Paksun juuren, joka ulottui jotenkin syvälle joen pohjaan, oli kanadalaisen voimakas käsi katkaissut; epätoivoissaan oli kanadalainen saanut kymmenkertaisen voiman.