Part 1

METSÄSISSI

Kuvaus Amerikan Lännestä

Kertonut

GABRIEL FERRY

Suomentanut

Kaarlo Riukuniemi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. José unikeko. 2. Kullan etsijät. 4. Väijytys. 5. Molemmat tiikerinpyytäjät. 6. Tiburcion salaisuus. 7. Turha takaa-ajo. 8. Rohkea hyppäys. 9. Intiaanipäälliköiden neuvottelu. 10. Hyökkäys kullanetsijäin leiriin. 11. Uiva saari. 12. Mustalintu. 13. Intiaanien viekkaus. 14. Kamala yö. 15. Intiaanien lähetti. 16. Tuli ja vesi. 17. Cuchillon petollisuus. 18. Kadonneet. 19. Intiaanien voitto. 20. Kultalaakso. 21. Kohtaaminen. 22. Vangitseminen. 23. Kulta ja vesi. 24. Syytös. 25. Koston hetki. 26. Cuchillon rangaistus. 27. Yö kalliolla. 28. Neuvottelu. 29. Intiaanien vanki. 30. Ystävyksien puolustustuumat. 31. Molemmat erämaan rosvot. 32. Hyökkäys ja puolustus. 33. Intiaanit valmistautuvat kuolemaan. 34. Piirityksen jatkuminen. 35. Urhojen onnettomuus. 36. Fabianin ja intiaanien välinen kaksintaistelu. 37. Metsästysseurue Puhvelijärven rannalla. 38. Nuori comanhi. 39. Aavikoiden valkoinen ori. 40. Takaa-ajo. 41. Uusia vaivoja. 42. Onnellinen löytö. 43. Uusia liittolaisia. 44. Seikkailuja joella. 45. Matkan jatkaminen. 46. Apahit ajetaan pakoon. 47. Rosaritan ryöstö. 48. Metsästäjät tulevat avuksi. 49. Apahit varustautuvat metsään. 50. Taistelu ja voitto.

Esipuhe.

_Gabriel Ferry_, oikealta nimeltään Louis de Bellemarre (Bálmár), syntyi 1809 Grenoblessa, Ranskassa. Hän teki useita matkoja Amerikaan, ja kuoli 1852 Amazone-laivan palossa ollessaan menossa Kaliforniaan. Teoksensa julkaisi hän aluksi aikakauslehdessä "_Revue des Deux Mondes_". Niiden vilkkaat ja värikkäät kuvaukset Keski-Amerikan levottomista oloista, kullankaivajista ja intiaanein elämästä, herättivät pian ansaittua huomiota ja käännettiin useille kielille. Ja vielä tänä päivänä ovat ne haluttua lukemista.

Kuuluisin niistä on epäilemättä "_Metsäsissi_" ("Le coureur des bois"), joka ilmestymisestään saakka on ollut kaikkien tervehenkisten ja seikkailunhaluisten nuorten mielikirja. Samalla kuin hengähtämättä seurataan "metsäsissin", tuon kanadalaisen jättiläisen ja hänen suojattiensa seikkailuja Meksikon erämaassa, jonka luonnon hurja ja suurenmoinen kauneus herkällä kädellä kuvataan, opitaan itse juonesta ja tapausten kulusta vihaamaan vääryyttä, julmuutta, kavaluutta ja alhaista kullan himoa; mutta samalla oppii niistä nuori lukija sitä enemmän panemaan arvoa raittiille ja yksinkertaiselle elämälle, jonka ohjeina ovat peloton rohkeus, rehellisyys, inhimillisyys ja itsensä uhraavaisuus. Kukapa ei silloin mielellään antaisi kirjaa poikainsa luettavaksi!

"Metsäsissi" on muutoin Suomessakin tunnettu teos: v. 1891 ilmestyi se nimittäin Tampereella sanomalehden ylipainoksena, mutta on aikoja sitten nykypolven saatavista kadonnut. Kansankirjastojen hoitajat kuitenkin mahdollisesti voisivat todistaa, että joka vuosi poikaset loistavin silmin pyytävät lainata "Metsäsissiä", jonka uskomaton väkevyys ja pitkä pyssy, rohkeus ja osumatarkkuus muodostuvat saduksi heidän mielessään. Teoksen silloinen suomentaja on nyt tahtonut lahjoittaa Suomen nuorille uudelleen ja parannettuna laitoksena tämän mainion kirjan.

Saakoon se suopean vastaanoton! Tuskinpa lienee sitä miestä, jolla ei olisi lapsuudestaan viehättävän romanttista muistoa tällaisista metsäsisseistä, punanahoista, harmaista karhuista, erämaiden salaisista ja suunnattoman rakkaista kultalaaksoista sekä aavikoiden loihditusta valkoisesta hevosesta. Hänkin vannaan rientää koettamaan, saisiko noita rakkaita tunnelmia edes hiukan uudistumaan, ja silloin lukee hän "Metsäsissin", sijoittaen sen tärkeälle paikalle poikansa kirjojen joukkoon. Ja pian huomaa hän, kuinka vanha kanadalainen muodostuu nuorten uskolliseksi ja rakkaaksi ystäväksi.

_Kustantaja_.

1.

JOSÉ UNIKEKO.

Biscayalahden kallioisella rannalla on vanha linna, jonka harmaa liuskakatto, auringon säteiden siihen sattuessa, loistaa kauvas merelle. Tämän linnan omistivat espanjalaiset Mediana-kreivit, joiden perheet pitkän ajan olivat tässä asuneet. Linnan alapuolella ulottuu kallion porrasmaisilla rinteillä meren rannalle asti pitkä rivi kehnoja hökkeleitä. Niissä asuu kalastajia, jotka tällä rannalla harjoittavat vähän tuottavaa elinkeinoansa.

Joulukuulla 1808 oli osa heistä, kurjuudestaan huolimatta, peljäten Ranskan armeijan lähestymistä, paennut Elanchovin kylästä, ja ainoastaan pieni osasto espanjalaisia rannikkovartioita oli jäänyt jäljelle estämään ulkomaisen tavaran salakuljetusta.

Täksi rauhattomaksi ajaksi oli don Juan de Mediana, kreivi-vainajan vanhempi poika, valinnut tämän syrjäisen linnan varmaksi turvapaikaksi puolisolleen, donna Luisalle. Jätettyään hänet ja heidän ainoan lapsensa uskotun ystävän turviin, matkusti kreivi itse pois, tarjotakseen uhatulle isänmaalleen käsivartensa taistelussa peljättyä vihollista vastaan. Hän meni, eikä milloinkaan palannut.

Ranskalainen luoti kohtasi hänet eräässä niistä kahakoista, jotka tapahtuivat ennen Burgosin taistelua. Siitä alkaen suri donna Luisa yksinäisessä linnassaan kalliin puolisonsa kadottamista ja vietti päivänsä vaatimattomassa yksinäisyydessä vanhan linnan synkissä saleissa.

Oli rankka, kylmä ja kostea ilma mainittuna vuoden aikana, kun eräs rannikon vartioista meni rannalle, ollaksensa siellä linnan lähistöllä olevassa lahdelmassa vartiana yön. Tätä vartiopaikkaa pidettiin erittäin vaarallisena, sillä jo usean kerran olivat salakuljettajat koettaneet päästä maihin tästä ja aina oli syntynyt taistelu.

Tuota miestä, joka nyt pimeänä yönä hitaasti kulki eteenpäin lyhtynsä valossa, nimittivät toverit unikeoksi, kun hän tavallisesti vietti enimmän aikansa maaten riippumatossaan. Hänen oikea nimensä oli José, hän oli nuori mies, noin 25-vuotias, pitkä, jäntevä ja laiha. Vaikka hän näyttikin välinpitämättömältä, olisi kuitenkin hänen mustista, tuuheiden silmäripsien peittämistä silmistään voinut huomata, että tämä välinpitämättömyys oli teeskenneltyä, eikä hänen luonteensa mukaista. Sen huomasi siitäkin, että José, kun kapteeni määräsi hänet täksi yöksi lahdelman vartiaksi, heti aavisti jonkun salaisen tarkoituksen siinä piilevän ja varovaisesti läheni paikkaa. Sinne saavuttuansa ja varmistuttuansa, että oli yksin, asetti hän lyhtynsä siten, että se valaisi kylään vievää rotkopolkua, ja viittaansa kääriytyneenä laskeutui vähän matkan päähän niin että samalla voi vartioida tietä ja lahdelmaa. Kun hän oli ollut siinä noin puolen tunnin ajan tarkastellen merta ja tietä, kuuli hän askeleita polulta; pian näkyi lyhdyn valossa tumma olento ja José tunsi rajavartion kapteenin, joka hänet oli määrännyt tälle paikalle.

-- José! huudahti hän puoliääneen, nukutko? Mutta José ei huolinut vastata. Hän oli vaiti kysymystä toistettaessakin, pysyen makaavassa asennossaan, kunnes kapteeni tuli vakuutetuksi hänen nukkuvan ja lähti eteenpäin.

-- Nyt en enää ole José unikeko, sanoi José nousten. Vieläkin kului puolituntia mitään tapahtumatta. Äsken nousseen kuun peittivät ajoittain paksut, tummat pilvet, ajoittain valaisi se, mutta ei mikään merkki osoittanut ihmisiä olevan lähellä. Josén huomio oli merelle käännettynä. Äkkiä kuului vedestä pientä loisketta, kuin airojen, jotka varovasti halkovat vettä. Musta pilkku suureni yhä ja näyttäytyi veneeksi, joka varovasti edeten jätti jälkeensä hyrskyisen uoman. Pian huomasi José sen pysähtyvän liikkumattomaksi, kuin ilmassa liehuva lokki saaliinsa niskaan hyökätessään; sitten se taasen äkkiä lähti liikkeelle lahdelmaa kohti. Heti sen jälkeen kolahti veneen pohja matalan rannan kiviin.

-- Uh, sanoi sotilas itsekseen, ei ainoatakaan tavaramyttyä. Eivätkö olisikaan salakuljettajia?

Veneessä oli kolme miestä, jotka varovasti ja melua herättämättä nousivat maihin; puvusta päättäen he eivät olleet salakuljettajia.

-- Keitä nuo lienevät, mietti sotilas, joka itse näkymättömänä vartioi heitä pensaiden takaa.

Nyt lähti kaksi miehistä liikkeelle perämiehen viittauksesta, joka itse jäi veneeseen. Hetken epäröi José, poistuisiko, vai jäisi; katsahtaen veneessä olevaan mieheen päätti hän jäädä. Hän tarkasti molempia miehiä, jotka kulkivat ohi vuoren juuren; molemmat olivat puukoilla varustetut ja oli heillä merirosvojen tavallinen puku. Äkkiä pysähtyivät he. Kappale maata oli lohjennut Josén jalkojen alta ja vieri rinnettä alas.

-- Kuulitko mitään? kysyi toinen; luulin kuulleeni jotain putoavan.

-- Loruja, lepakko kai lennähti kolostaan.

-- Menisin ylös, ellei rinne olisi niin jyrkkä noustavaksi, sanoi edellinen.

-- Ei ole pelon syytä, sen sanon, lausui toinen. Yö on sysimusta ja hän, tiedäthän, on vakuuttanut vastaavansa vartiasta, joka makaa päiväkaudet.

-- Sitä enemmän syytä otaksua hänen olevan valveilla yöllä. Jää sinä tänne, minä kiipeän ylös, ja jos tapaan makaajan, sanoi hän, vetäen pitkän puukkonsa, niin, sen pahempi tai parempi hänelle, kyllä hänet lepoon saatan.

Nyt lähti José hiljaa piilostansa, ryömien sille paikalle, jossa vene oli. Tässä hengitti hän syvään, järkähtämättä katsellen veneessä olevaa miestä.

Tämä katseli merelle, eikä huomannut rajavartiaa, joka hiljaa nousi ylös mittaillen matkaa, joka hänet veneestä erotti. Toisen kääntäessä pois päänsä hellitti José pensaasta, josta oli kiinni pitänyt, ja hyppäsi hänen niskaansa kuin tiikeri.

-- Minä se olen, sanoi hän. Älkää liikahtako, tai olette kuoleman oma, lisäsi hän, laskien pyssyn suun vieraan rinnalle.

-- Kuka sinä olet? kysyi tämä, malttiaan tässä uhkaavassa vaarassa menettämättä.

-- Tiedäthän, José unikeko.

-- Pahoin hänelle, jos hän minut petti, mutisi vieras.

-- Jos kapteenia tarkoitatte, niin vakuutan teille, salakuljettaja, että hän on viaton.

-- Salakuljettaja? toisti vieras halveksivasti.

-- Hyvä, sanoi José iloissaan, että viekkautensa oli onnistunut! Sanoin vain niin, etten kutsuisi teitä pahemmalla nimellä, sillä en näe mitään tavarakääryjä, elleivät nuo nuoraportaat ole näytteenä.

José ei näkynyt pettyneen luulossaan. Hänen edessään oleva mies ei näyttänyt salakuljettajalta. Hän oli miehuuden ijän kukoistuksessa, hänen kasvonsa olivat ahavoituneet kuin merimiehen. Tummat kulmakarvat varjostivat hänen mustia, tulisesti hehkuvia silmiänsä. Kunnian- ja kostonhimo kajasti niistä ja katkeran ivan piirre ympäröi hänen huuliaan. Hänellä oli espanjalaisen meriupseerin puku.

-- Leikki pois, roisto, mitä tahdot? lausui vihdoin vieras, kyllästyneenä toisen terävään katseeseen.

-- Hyvä, sanoi José, puhukaamme asioista. Siis, ensinnäkin, jos seuralaisenne tuovat viittani ja lyhtyni tänne, niin käskette niiden pysyä loitolla, muuten ammun teidät ja survaisen veneen ulos. Kapteenilleni olette tarjonnut 40 unssia kultaa; en tahdo olla kitsas, pyydän vain sen kahdenkertaisesti itselleni.

Tämän hävyttömän vaatimuksen kuultuaan näkyi viha ja pelko vieraassa taistelevan. Kylmästä vuodenajasta huolimatta tippuivat hikipisarat hänen kasvoiltaan, mutta hänen täytyi mukautua. Hän otti sormestaan sormuksen ja tarjosi sitä.

-- Ota tuo ja mene tiehesi.

José otti sormuksen ja katseli sitä.

-- Olkoon, tahdon uskaltaa ja ottaa sen 80 unssista. Nyt olen kuuro, mykkä ja sokea.

-- Siihen luotan, sanoi vieras kylmästi, tapahtukoon mitä tahansa.

Näin sanoen riensi vieras veneestä rannalle ja katosi tien polvekkeeseen. José oli yksin, katsellen sormuksessa olevaa timanttia.

2.

ÖINEN KONNANTYÖ.

Samalla kun tämä tapahtui Josén ja vieraan kesken rannikolla, oli kreivitär Mediana tavallisuuden mukaan makuukamarissaan. Se oli suuri huone, jolle vanhanaikuiset huonekalut antoivat kolkon näön. Osaksi valaisi sen lamppu, jonka himmeä valo ulottui kamiinin puoliksi sammuneisiin hiiliin. Kaksi lattiaan asti ulottuvaa akkunaa johti verannalle, joka oli noin 20 jalkaa ylhäällä maasta; kreivitär katseli synkkää taivasta ja loi sitten silmänsä kätkyeeseen, jossa hänen lapsensa nukkui.

Hän näytti olevan tuskin kolmenkolmatta vuotias, ja musta surupuku teki hänen kalvakkuutensa vieläkin huomattavammaksi. Hetkisen seisottuaan syvissä mietteissä, otti hän lampun, valaisten uinuvaa poikaansa. Hellin silmäyksin, ikäänkuin olisi kasvojen piirteistä voinut lukea pojan tulevaisuuden, katseli hän kauvan noita lapsekkaita kasvoja, joita kiharat hiukset osaksi peittivät; sitten painoi hän hellän suutelon pojan ruusuiselle poskelle. Kätkyen yläpuolella riippui suuri taulu, jota lamppu valaisi. Se kuvasi noin viisitoistavuotiasta poikaa nojautuneena suureen nojatuoliin, jossa uinaileva lapsi lepäsi. Näiden yhdennäköisyys oli huomattava. Tämän ryhmän selityksenä voi pitää taulun alla olevaa kirjoitusta: "Minä valvon."

Kumma kyllä, havaitsi kreivitär vasta ensi kerran nostaessaan katseensa nukkuvasta kuvaan molempien yhdennäköisyyden, ja tämän huomaten valtasi hänet ehdoton vavistus.

-- Lapsi raukka, sanoi hän puoliääneen, taivas varjelkoon sinua sellaisesta kohtalosta, mikä hänen osakseen tuli!

Hän otti lampun ja istahti uudelleen akkunan ääreen, jonka ruudut tuulen puhalluksesta tärisivät. Äkkiä kuului torven räikeä ääni. Kummastuen tätä tavatonta ääntä tällä hetkellä, nousi kreivitär puoleksi tuoliltaan, katsoi levotonna ympärilleen ikäänkuin peljäten jotain onnettomuuden tapausta. Ensin aikoi hän tarttua soittokelloon, joka oli läheisellä pöydällä, kutsuaksensa sillä palvelijoita, mutta ei tehnyt sitä peljäten lapsensa heräävän. Tuskastuttava hiljaisuus seurasi äsken kuulunutta ääntä. Sitten kuului ulkoa kumeaa jytinää, joka yhä läheni. Äkkiä temmattiin akkuna kiivaasti auki, kylmä tuulenpuuskahdus tunkeusi huoneeseen ja lampun liehuvassa valossa astui mies pelosta vapisevan kreivittären luo.

Jos salama olisi hänen jalkojensa juureen iskenyt, ei kreivitär olisi peljästynyt enempää kuin nyt, kun hän väkivallalla sisään tunkeuneessa miehessä tunsi don Antonion, miesvainajansa veljen; tämä seisoi uhkaavassa asennossa kreivittären edessä. Hänet oli kerran aijottu puolisoksi tälle miehelle, mutta oli valinnut vanhemman veljen, eikä sitten oltu mitään kuultu don Antoniosta; olipa vielä levinnyt huhuja hänen kuolemastansakin, vaikkei niitä oltu todistettu.

Vaikka suuresti kummastellen tämän miehen odottamatonta sisään tunkeumista ja hänen kasvojensa synkkää muotoa, ei kreivitär ensin luullut tarvitsevansa peljätä mitään pahaa. Mutta pian hän pääsi tästä erehdyksestä.

-- Ei liikettä, ei ääntäkään avunhuudoksi, jos tuo lapsi on sinulle rakas, sanoi don Antonio, viitaten pikku Fabianin kätkyeeseen.

Ääni oli niin käskevä ja osoitti sellaista vihaa, että hämmästynyt kreivitär seisoi mykkänä ja liikkumattomana sekä vavisten katseli harvinaista vierastansa. Hän oivalsi, ettei menneellä ajalla ollut mitään arvoa tuon miehen silmissä, ja että hän itse ja hänen lapsensa olivat vaarassa. Kuitenkin rohkaisi hän itsensä ja huudahti lujalla äänellä:

-- Ken olette te, joka tunkeudutte tänne salaa kuin varas yöllä? Palaako poika niin isiensä kotiin, ja eikö don Antonio ole kuin kurja rosvo, joka pelkää päivän valoa?

-- Kärsivällisyyttä, vastasi don Antonio pilkallisesti, sekin aika tulee, eikä se loitolla olekaan, jolloin tulen tähän linnaan, niinkuin sopiikin, täydellä päivän valolla, avonaisten porttien kautta ja alustalaisteni riemuitessa. Mutta aikeitteni mukaista on olla nyt, niinkuin sanoitte, yöllinen varas.

-- Mitä sitten tahdotte? kysyi kreivitär peloissaan.

-- Mitä? Ettekö sitä aavista? vastasi don Antonio kylmästi, mikä todisti hänen tehneen kamalan päätöksen, ettekö aavista, että olen saapunut tekemään itseni kreivi Medianaksi.

Nämä sanat eivät jättäneet kreivitärtä epätietoisuuteen don Antonion aikomuksista. Hän riensi poikansa luo, suojellaksensa sitä ruumiillaan, mutta ennenkuin hän ehti kätkyen luo, asettui don Antonio hänen tiellensä ja loi häneen kylmän, välinpitämättömän katseen. Aavistamaton tuska valtasi onnettoman kreivittären.

-- Armoa hänelle, huudahti hän tukahtuneella äänellä. Tappakaa minut, don Antonio, mutta mitä on hän tehnyt teille?

-- Mitäkö tehnyt minulle? Eikö hän nyt ole kreivi Mediana, eikö veljeni nimi ja omaisuus ole hänen, -- veljeni, jonka puoliso oikeastaan olisi ollut minun?

Kreivitär peitti kasvonsa käsillään eikä voinut vastata mitään näihin hirvittäviin vaatimuksiin. Don Antonio meni kätkyen luokse.

-- Mutta käsitättehän, sanoi kreivitär hänen uhkaavana lähetessään, ettei poikani ole tehnyt teille mitään.

-- Ken sanoo, että minä tekisin hänelle pahaa? lausui don Antonio hiukan leppeämmin. Kuulkaa ensin aikomukseni, ennenkuin tuomitsette. Hänelle ei ole suuri uhraus luopua maailmasta, jota ei vielä tunne, ja vielä vähemmän, kun ei kukaan, ette edes tekään, ole hänen luonansa sitä muistuttamassa.

-- Mitä! huudahti kreivitär, ettehän tahdo erottaa minua hänestä? Oi, ei, sitä ette tee, jatkoi hän ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin langeten polvilleen.

Kylmä hymyily oli don Antonion ainoa vastaus.

-- Miten, lausui hän vihdoin, luuleeko kreivitär Mediana minun rohjenneen tämän askeleen, antaakseni hänen rukoustensa vaikuttaa itseeni. Ei, aikeeni on täytettävä, ellei, jatkoi hän, vetäen puukon ja ojentaen sen Fabianiin, turha vastarinta pakota minua iskemään tuohon lapseen; mutta silloin olette sen itse niin tahtonut.

-- Oi Jumalani, vaikeroi kreivitär, sallitko sellaisen rikoksen? Etkö minulle hädässäni lähetä pelastajaa?

-- Lopettakaamme asia pian, rouva! Uskokaa minua, yhtä vähän voi luottaa Jumalan oikeuteen, kun se on nukuksissa, kuin ihmisen, kun se on sokea.

-- Jälkimäisen voitte kieltää, mutta Jumalan oikeus, jota pilkkaatte, on teille tuova maailman äärissäkin, vieläpä kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, syyttäjän, tuomarin ja kostajan.

-- Ihmetöiden aika on ohi, pilkkasi don Antonio. Lopettakaamme! Tämä poika on nyt viimeisen kerran levännyt isänsä kodissa.

-- Taivas varjelkoon! huudahti donna Luisa lähettäen Jumalalle rukouksen, lämpimimmän, minkä äidin sydän voi. Sitten lankesi hän polvilleen tuon sydämettömän miehen eteen ja huudahti: Antonio! Minä olen kerran tuntenut teidät jaloksi ja rehelliseksi mieheksi; tahdotteko saastuttaa rikoksella sielunne? Ei, te vain pelottelette minua, eikö niin?

-- Pelottelen? sanoi don Antonio katkerasti hymyillen, en suinkaan. Mutta aika rientää, lisäsi hän, ja toverini käyvät kärsimättömiksi.

Kreivitär käsitti, että kaikki oli menetetty. Hän oli tajuntansa kadottamaisillaan ja odotti tahdottomana, vaitonaisena, tuon armottoman miehen käskyjä. Hän meni kätkyen luo herättämään ja pukemaan lastansa, niinkuin toinen käski. Hetkisen aikoi hän huutaa apua, mutta don Antonion puukko välkkyi hänen silmissään. Surumielisenä lähestyi hän kätkyttä ja hellästi pyyhkäsi hän äidillisellä huolella kiharat pojan kasvoilta. Pikku Fabian heräsi, avasi silmänsä, mutta äitinsä tutut kasvot nähdessään hymyili hän lempeästi ja nukkui taasen. Kreivitär loi epätoivon silmäyksen pyöveliinsä; hänen tarmonsa lamaantui ja herpaantuneina vaipuivat kädet sivulle.

Don Antonio katsahti uhkaavasti häneen. Kreivitär vapisi, kumartui vielä kerran lapsensa yli ja suuteli häntä; lapsi heräsi uudelleen, katsoi kummastuneena ympärilleen, uneliaat silmäluomet ummistuivat taasen, kunnes don Antonion ankara tyrkkäys herätti hänet uudelleen. Osaksi huoneeseen tunkeuvan kylmän ilman tähden, osaksi nähdessään oudon miehen sekä vaalean, vapisevan äitinsä kyynelissä, alkoi pikku Fabiankin kauhusta vavista ja vaipui itkien äitinsä rinnoille.

Don Antonio poistui akkunalle, kääntämättä silmiään heistä. Turhaan koki äiti pitkittää aikaa poikaansa pukiessaan. Aika kului, eikä pelastajaa näkynyt. Onneton äiti ei kestänyt enää; antaessaan viimeisen suudelman puetulle lapselleen, päästi hän heikon huudahduksen ja vaipui tainnoksiin lattialle.

Pojan nyyhkytyksistä huolimatta don Antonio kylmäverisesti tarkasti äidin kasvoja, sitten salpasi hän oven. Sitten avasi hän kreivittären kirjoituspöydän, heitteli lattialle kalleudet laatikoista ja pisti nopeasti muutamia papereita taskuunsa. Pian oli hän saanut huoneen epäjärjestykseen, niin että se näytti ikäänkuin omistaja olisi sieltä äkkiä lähtenyt.

Väsyneenä istahti don Antonio hetkeksi kreivittären nojatuolille. Ankara taistelu näytti tapahtuvan hänen sydämessään, katsoessaan vaaleaan ja vapisevaan poikaan. Välttääksensä tätä, meni hän nopeasti akkunalle ja vihelsi hiljaa. Pian ilmestyi pää verannalle, ja toinen Josén rannalla näkemistä miehistä tuli huoneeseen.

Merimies katseli välinpitämättömänä edessään olevaa näytelmää ja odotti äänetönnä isäntänsä käskyjä.

-- Ota tuo, sanoi don Antonio viitaten kreivittäreen, ja kanna rantaan, minä seuraan pojan kanssa perässä.

Merimies nosti näköjään kuolleen kreivittären kevyesti syliinsä ja kiipesi verannalta alas; don Antonio tuli perässä häntä vavisten tottelevan pojan kanssa.

Hetkistä myöhemmin leimahti lamppu vielä kerran, valaisten hajallaan olevia esineitä, ja sammui sitten. Samassa kuului läpi tuulen huminan ja valtameren kaukaisen kohinan valitushuuto, joka tuntui epätoivon viimeiseltä purkaukselta.

Se oli onnettoman äidin viimeinen huudahdus; kun hän taintumuksestaan heräsi, murhasi hänet toinen merimies. Hyljätyn lapsen jätti don Antonio heikkoon veneeseen myrskyn ja aaltojen saaliiksi, toivoen niiden tekevän, mitä hän ei itse uskaltanut. Lähelle laivaansa tultuansa heittäysi hän molempien rikostoveriensa kanssa mereen; he teeskentelivät, että vene oli kärsinyt haaksirikon. Veneessä oli nyt kuollut kreivitär ja lapsiraukka. Kurja toivoi talviyön surmaavan sen.

Kääntykäämme tuosta järkyttävästä tapauksesta yksinäiseen lahdelmaan, jossa kertomuksemme alkoi. Seuraavana iltana oli José taasen vartioimassa. Ilta oli yhtä sumuinen kuin edellinenkin, kun kymmenen aikaan nopeaan purjehtiva kutteri saapui lahdelmaan. Sen ulkomuoto, varustus ja purjeet todistivat sen sota-alukseksi tai ainakin varustetuksi kauppalaivaksi. Se ohjasi lahteen, seisahtui siihen ja laski kaksi venettä, jotka veisivät tavaroita maalle ja toisivat muonavaroja. Hetken päästä alkoi vilkas kiväärin tuli rannikolta, ja pian saapuivat molemmat veneet kutterin luo.

José, uskollisempana kuin edellisenä iltana, oli hälyyttänyt; liian myöhään kuitenkin, sillä veneet olivat runsaasti lastattuina menossa takaisin. Viimeksi laivan kannelle noussut oli jättiläisruumiinen merimies. Hän kantoi sylissään pientä liikkumatonta lasta, jonka olisi luullut kuolleeksi, ellei ruumiin hiljainen väristys olisi todistanut elonkipinän vielä hehkuvan.

-- Mitä tuomista sinulla on, Rosenholz? kysyi vahtia pitävä upseeri.

-- Luvallanne, herra luutnantti, pieni lapsi, nälästä ja vilusta puolikuolleena; löysin sen tuuliajolta veneestä. Kuollut verinen nainen piteli sitä sylissään, ja minulla oli paljon vaivaa, saadakseni sen aluksesta, jota rantavartiat pitivät maalitaulunansa. Varsinkin muuan pitkä sotamiesroisto -- se oli José -- ampui minua yhtä itsepäisesti kuin taitamattomastikin. Mutta jos joskus vielä kohtaan hänet, niin -- en sano enempää.

-- Mutta mitä nyt aijotte lapselle tehdä? kysyi upseeri säälin liikuttamana.

-- Pidän sen luonani, kunnes rauha on solmittu, ja sitten palaan tänne hankkimaan tarpeellisia tietoja.

Merimies ei kuitenkaan voinut saada muuta selkoa lapsesta kuin että sen nimi oli Fabian, ja että murhattu nainen oli sen äiti. Kaksi vuotta kului, eikä tuo ranskalainen laiva voinut päästä Espaniaan. Sillä aikaa hoiti merimies, jonka nimeksi kuulimme mainittavan Rosenholz ja joka oli Kanadasta kotoisin, mitä huolellisimmin lasta ja oppi rakastamaan sitä yhä enemmän.

Kerran täytyi tuon ranskalaisen risteilijän paeta englantilaista prikiä, joka oli sitä voimakkaampi. Priki alkoi ajaa kutteria takaa, saavutti sen, ja nyt syntyi ankara taistelu, jonka päättymisestä ei ollut epäilystä. Rosenholz vei pikku Fabianin laivan alimpaan osaan, mutta huomasi täytyvänsä tuoda hänet etukannelle, ettei taistelun kestäessä eroaisi hänestä. Tässä keskellä riehuvan taistelun pamahtelevia laukauksia, joihin yhtyi kuole vain ja haavoitettujen valitusäänet, tahtoi hän painaa lapsen mieleen mahdollisen eron yksityiskohdat.