Part 2
Lepäs kuolevana teltassaan jo suuri Saladdin ja taisteli viime taisteluaan yön katsoin tähtihin.
Ja kun kalpeni tähdet, tullehen tuns hetkensä valtias, luo aseenkantajan murheisen käsi viittoi kalvakas.
»Minä lähden; käärinliinani mun», soi ääni hiljaisin, »veli, hulmuamaan pane peitsees sun ja huuda leirihin:
»Tämän kaikesta loistosta, voitoistaan ja aarteist' Egyptin, tämän yksin hautaan kerallaan vie suuri Saladdin»
MONT BLANC'ILLA
Pään päällä taivas kylmä, iäinen. Vain huippuja ja vuoren jyrkänteitä, jääkenttäin kuiluun-syökseviä teitä, vain kimallusta lumi-aavojen.
Vuostuhat tääll' on hetken rahtunen. Ain tuuli samoja soi säveleitä. Te ootte olleet ammoin ennen meitä, viel' ootte, vuoret, jälkeen ihmisen.
Miss' ovat ihmistyöt — ne tänne tuokaa! Ne hukkuvat, kun vuoret kerran huokaa, ne särkyvät kuin kupla haurahin.
Maan riemu, tuska vain on vuorten unta. Ne katoaa, kun päättyy uneksunta ja vuorten-päivä paistaa huippuihin.
PISARAN LAULU
Olin hetken. Pois olin tuokiossa — meren helmaan heityin mitattomaan. Minä onnellinen! Sain auringossa ma hetken kuvastaa taivaan ja maan.
MERENKÄVIJÄ
Vaahtojen pärskyvä, valkea vyö purtesi laitaan rytmiä lyö. Eespäin! Voita! — tai meri sun surmaa. Purjeet vapisevat taistelun hurmaa. Eespäin kuohujen kamppailuun, ahmaa aalto jo purtes puun peittäen kuiluun vihrein vuorin! Terästä on ranteet rattaassa ruorin!
Veikö sun aalto ja alleen kaas? Hei, sotaratsuna nousevi taas purtesi harjalle villin vahdon! Voima sun rantees teräksisen tahdon kuohut ja kurimot voittaa voi. Voittaja, virttäsi raikuin soi tuulten ja kuohujen kannel raikas. Eespäin! vuorenvahva on taikas.
HEINÄKUUSSA
Päivä aarteitansa tuhlaa. Päivät päästään yhtä juhlaa loistoss' suven auringon. Päivä siunaa luomistyötä. Ei oo iltaa eikä yötä, valon siunaus vain on.
Heinäkuu on heleimmillään. Päiväin hurmaa sävelillään kiurun virsi ylistää. Kesä antaa armahintaan. Tuoksuansa suvisintaan ruis ja heinä hengittää.
Loistaa lehti maassa, puussa. Loiskuu laine salmensuussa välkähtäen hopeiseen. Taivas lupaa pitkää poutaa. Ruohon kuumaan rintaan soutaa rivi sorsapoikueen.
Suven ihanuutta hohtaa kaikki, mitä silmä kohtaa: tuvan pääty punainen liekehtivä päivän tulta, pääskyn siipi, rukiin kulta, siinto vetten, vaarojen.
Suuri, lämmin sydänsuvi! Kaikki kukkii, tuleentuvi, kaikki kypsyy korjuuseen! Päivä hehkuu, päivä tuhlaa! Päivät päästään yhtä juhlaa kirkkaudesta kirkkauteen!
Pellolla käy vilske vilkkain, huiske helmusten ja hilkkain — heinänteon kiire on! Työn ja laulun riemu kirkkain kilvalla soi heinäsirkkain alla suven auringon.
Keinuu heinää humajavaa niinkuin merta. Väylää avaa siihen suihke viikatteen. Kaatuu heinän aallonharjaa. Apilasta, mesimarjaa tuoksuu ilmaan suviseen.
Haravoita naisten vilkkaa. Kovasinten kuoro kilkkaa kilvan päissä sarkojen. Paistaa ruskeata pintaa. Vilvoittaapi otsaa, rintaa lempeänä läntinen.
Karhokoitten karttuu alaa. Leikki lentää, päivä palaa — elää kuink' on ihanaa! Veri suloisesti soutaa! Elämä on juhlaa, poutaa! Ihanaa on ponnistaa!
Sa, ken annat vaivaa, työtä hedelmien riemun myötä, sulle kiitos humajaa, kiitos kiurun säveleissä, suven tuoksuissa ja meissä, sulle, sulle, Äiti Maa!
RANTAPETÄJÄ
Putos koivun lehti keltainen, käy aavalta syksyn tuuli. Jo riitteen helinän hiljaisen sun yöllä korvas kuuli.
Ikinuoreen oksais vihantaan niin myrskyn raivo ryntää, mi järven ärjyhyn valkeaan ja lakkapäähän kyntää.
Sinä seisot, petäjä, paikallas, sinä suoristat vain selkää kuin lausuen tyynnä: tulkaapas! Et köyristäy, et pelkää.
Sinä rannan paatten rakoihin yhä syvemmälle juurrut, sinä käydess' syksyn vihurin vain suoristut, vain suurrut.
Olet kaunis, petäjä, voimas sun kun voitonhurmaa maistaa, kun niinkuin hymyät, jälleen kun punakylkees päivä paistaa.
ILLE FACIET
Vanha kuningas hän suruisissa aatoksissa nojas käteen pään, katsoin kuinka illan auterissa viime ruskot löivät leikkiään. Painui päivä vitkaan merehen niinkuin tulehen ja verehen. Pilvet ryntäs niinkuin sotaratsaat, taivahilla niinkuin tulenpatsaat vainovalkeoitten väräjöi, niinkuin miekat ilmain alla löi.
Kuningas hän miellä murtuvalla oman kohtalonsa tarinan näki kuvastuvan taivahalla, onnensa kuin yöhön painuvan: maan, min päivään tahtoi nostaa hän, vereen, tuleen näki syöksyvän, kylvi rauhaa, niitti sotaa, murhaa — taistelu ja työ ol' ollut turhaa! Valtakunnan yli liekit lyö! Pettää päivä, voittaa kaaos, yö!
Samassapa nuori prinssi juoksi — lapsi kaunis, kultakutrinen — silmät säihkyin kuninkahan luoksi innoissansa iltaan viittoen: »Isä, katso, onnen kaukomaa pilviportin alta aukeaa!» Kirkas kuulto päilyi maassa, veessä. Vanhus niinkuin heräs, mieli seessä katsoi lasta, viimein hymyillen: Ille faciet, hän tekee sen!
Ille faciet. Hän tehdä voipi minä mit' en enää voi, en tee. Mitä sydämein vaan unelmoipi, kaiken sen hän todeks taistelee. Ilta mun on hälle aamun maa, sen hän valtakunnaks valloittaa. Ilta uupuu, aamu aina jatkaa yhä eespäin aurinkohon matkaa! Yö ja kaaos, sentään voita et! Päivä jatkuu! Ille faciet!
JOULUKELLOT
Joulukellot kumajaa huurtehisten metsäin taa, vuoret värjyin kaiun toistaa, valot kirkon kaukaa loistaa, sataa lunta lempeää, kirkkoteillä heläjää tiu'ut helkkyvänä vyönä aamun suussa, jouluyönä.
Sydäntemme määränpää, luokses matka kiirehtää, joulukellos tietä johtaa, valos yöstä vastaan hohtaa, vaikka matka pitkä on tähtein joulukirkkohon — sentään et sä ole unta! Kellot soivat, sataa lunta.
III JOULUVIRSI
1.
NELJÄS TIETÄJÄ
Tuli joulun tähtiteltan alla, outo uusi tähti päällä pään, Betlehemiin kolme tietäjätä löytäin lapsen siellä seimessään. Idän viisaat lahjoinensa lasta kumarsivat niinkuin kuningasta.
Neljäs tietäjistä erämaissa jäi ja eksyi karavaanistaan, perille niin vihdoin hänkin saapui, lasta Joulun löytänyt ei vaan. Poissa oli lapsi, poissa tähti, viitta, jonka johdolla hän lähti.
Neljäs tietäjistä tutki, kysyi turhaan lasta, murhe mielessään, kuulla sai ja tietää ainoastaan: hän on siellä missä kärsitään, missä suru sydämiä sulkee, siellä lapsi kuninkaana kulkee.
Neljäs tietäjistä muille maille lähti kauas lasta etsien, veljenä hän kanssa kärsivien kulki teitä kärsimyksien, hoivas, auttoi, kylvi lohdutusta, askeleensa tiukkui siunausta.
Aikain päästä pyhään kaupunkihin saapui vihdoin vanhuksena hän, pois hän antanut ol' aartehensa, jättänyt jo taakseen elämän, jäänyt oli joulutähden usko riutuvana niinkuin iltarusko.
Mikä itku, mikä voihke täytti kadut, torit pyhän kaupungin? Tiedä: häntä, joka ihmisistä oli ihanaisin, ylevin, murtuvana tuskantaakan alle vietiin kuolemahan Golgatalle.
Totisesti hänen kuninkaansa, myöhästyneen, vanhan tietäjän! Mitä voi hän, köyhä, enää tehdä hyväks kuninkaansa kärsivän? Turha tuoda hälle myrrhaa, kultaa, jolle kaikki maallinen on multaa!
Neljäs tietäjistä kuolevana sanan sai kuin ylimaallisen: mitä tehnyt olet kärsivälle, mulle itselleni teit sa sen! Asuinsijas sun on autuudessa! kuninkaasi löysit rakkaudessa!
2.
JOULUVIRSI
Saapui maailmahan uudestansa Herra monen vuosisadan jälkeen. Joulu-yönä tähti-kirkkahana vaelsi hän yksinänsä maata hiljaisna kuin kerran kauan sitten. Missä kulki, hiljentyivät rauhaan Herran ympärillä maa ja metsä, meren aallon loppumaton kaipuu.
Onnen häive kulki kaiken yli niinkuin henkäys käy suviehtoon yli kumartuvain viljapeltoin. Missä kulki, kukat kinoksista nousi hänen jalan-jäljissänsä, tuulet humahtivat leppeämmin, kirkkahammin kimalsivat tähdet.
Saapui asunnoille ihmislasten. Maassa oli silloin suuri sota. Tuhansien peninkulmain takaa ihmiset, jotk' eivät elämässään olleet koskaan toisiansa nähneet eikä tienneet toinen toisistansa, oli — jättäin kodin, vaimot, lapset — tulleet surmaamahan toisiansa. Ilmivalkeassa kylät paloi, kodit, kirkot oli autioina, hautuumaina sadat viljapellot. Ilmat täytti tykkein surmavirsi, itku, voihke, vihan kiroukset.
Äänetönnä katsoi vihan työtä Herra, päänsä hiljaa alas painain. Golgatankin tuskaa katkerampi suru hänen sydäntänsä raastoi. Lausui huulin valkein: miksi, miksi? Niinkuin kaiku huokas metsä: miksi?
Silloin, katso, tapahtui kuin ihme! Tykit vaikenivat hiljaisiksi. Savupilvet väistyi, kirkkahina katsoi tähdet yli kuolon kenttäin. Aavistuksen outo rauha kulki yli eläväin ja kuollehien. Juoksuhaudoista soi jouluvirsi.
Juoksuhaudoista soi jouluvirsi, ensin arkana kuin nuori lintu ensi kertaa lentoon lähtiessään kokeileepi siipiensä voimaa, sitten nousten aina rohkeammin täyteen lentoon kohti korkeutta. Juoksuhaudasta niin juoksuhautaan vyöryi virsi aina voimakkaampi. Kotvan päästä samaan säveleeseen viholliset toisin kielin yhtyi. Hiljaisessa, autiossa yössä hävityksen keskeltä ja kuolon, kärsimyksen, tuskan, vihan yli kohti ikuisien tähtein rauhaa nousi säveleitten siivin virsi, niinkuin nousee maasta ihmiskaipuu.
Poispäin kääntyi silloin Vapahtaja. Hartiansa niinkuin vavahtivat. Käsiin kätki kasvot hän ja itki.
3.
TÄHDET
Tuli Joulun tähti ja Mars, sodan tähti, ja kohtasi toisensa matkallaan sini-ilmojen alla, kun taivahalla Pyhä Yö oli syttynyt loistamaan.
Oli valkea toinen ja verinen toinen ja kumpikin kohtalon-tähtiä Maan Ja vallasta heidän Maan lapsien, meidän, ah rinnoissa iäti taistellaan.
Ja Mars, sodan tähti, se verinen tähti, se virkkoi valkeelle veljelleen: »Sa nähnetkö valot — kuin uhrien palot Maan päältä nousevat korkeuteen.
Ne on uhreja mulle ja lahjoja mulle! Ne on loimuja palavain kaupunkein Olen miekkojen terin ja kyynelin, verin Maan vihkinyt iäksi itsellein.
Miss' on kynttilät Joulun, hyvä tahto Joulun? Jo mun on valta ja mun on Maa! Väkivallan voima ja riita ja soima mun voittoain Maassa kuuluttaa!»
Mut Joulun tähti, se valkea tähti, se vastas hiljaa hymyten: »Valo Joulun palaa, vaikk' kätkössä, salaa yhä syvällä povessa ihmisten.
Sitä vaivansa alla ja tuskansa alla yhä etsivät ihmiset itsessään. Maan kärsiä täytyy, kun se hämärtäytyy, — se kirkastuu, missä kärsitään.
Siell' on kynttilät Joulun, hyvä tahto Joulun! Laps itkee kaikilla rinnassaan. Siks saapuu kerran Pyhä Joulu Herran ja miekat auroiks taotaan.
Vain vaivasta syntyy ja tuskasta syntyy uus valo ja elämä maailmaan. Ah kärsimyksitse Laps Joulun itse kävi tietään kerran kunniaan!»
4.
VANHA TAPULI
Olen muisto aikojen mennehitten Mun kelloni vaikeni kauan sitten.
On kirkko kaatunut viereltäin, ma jälelle yksinäni jäin. On metsä kasvanut umpehen jo yli kirkon jälkien; sen paikan ties vielä entissuku, sen yli on humissut vuosien luku, uus polvi ei sijaa löytää voi, miss' ennen isien virsi soi; jotk' kerran soitin ma kirkkohon, miespolvia mullassa maanneet on.
Vuoskymmenihin ei kutsuneet ole kirkkoon kelloni säveleet. Olen mykkä muisto jo entisaikain, olen ympäröimä jo tarun-taikain, on ylläni vuotten hopeaa.
Niin outona mulle vaeltaa jo uusi polvi mun ohitseni, olen unhoitettu ma kummulleni — ah, kellot vaikeni rinnassain!
On multa murtunut kellonkieli, on multa murheiseks mennyt mieli — olen vanha ja hyljätty tapuli vain! Ei helkähdä ilmahan malmin ääni, mun pitkään ikävään painuu pääni — Ah, kellot vaikeni rinnassain!
Ja kuitenkin! Yhä vieläkin minä tunnen ja hengitän sävelin —! Yhä rinnassani soi ja soi, vaikk' enää en ääntä saada voi!
Ei! Joskus vielä mun kelloni lyö! Ne lyö kun on tullut jouluyö. Kun käy yli maan pyhä aavistus, mun täyttyy mieleni kaipaus. Kun hetkeks kahlehet kirpoaa, mun lauluni silloin sävelet saa. Kun yhtyvät aika ja ikuisuus, on kellojen kielissä voima uus. Kun aukenee portit korkeuteen, sävel mykkä pakahtuu kiitokseen.
Ja ma laulan yössä yksinäni mun kaipaukseni, ikäväni. Miten riemuiten malmi raikahtaa! Ja ma tuntea voin ja aavistaa: ain alta mun raskaimman murheeni paineen sävel riemukkain lyö lauluni laineen!
Ja vaikk' olen hyljätty tapuli vain — sadat, tuhannet yhtyvät laulussain:
Sukupolvien kaipuu iäinen soi tähtiin kieliltä kellojen!
5.
PYHÄ PIETARI JA SOITTONIEKKA
Löi portille Pyhän Pietarin joku arkana, käsin vapisevin.
Avas Pietari portin kultaisen, valo virtasi yöhön tulvien.
Ja käsin varjoten silmiään Pyhä Pietari katsoi pimeään.
Joku värjötti siellä vilussaan — joku uupunut kulkija päältä Maan.
Sillä viulu ol' alla kainalon — se köyhä soittoniekka on.
— Oli matka pitkä ja raskas tie, joku soppi sulla mun levätä lie?
Pyhä Pietari alta kulmien yhä katsoi tulijaa tutkien.
— On selvät ja puhtaat paperis kait? Mitä teit ja mitä sä aikaan sait?
— Mitä tein ja mitä mä aikaan sain! Sitä tiedä en. Näin unta vain.
— Unet unia on! Työt painavat vaan! Jo kiertyi avain lukossaan.
Suli sentään sydän Pietarin. — Sun vilu on! tulehan kuitenkin,
ota viittani, veli — tähän istuos sun kunnes ratkee kohtalos.
Kävi sisään soittoniekka Maan. Hän katsoi ympäri kummissaan.
— Pyhä Pietari, äänsi hän, loppumaton tää valo niin tuttua jostain on!
Mut missä sen ihanuuden näin ...? Nyt muistan: unissain, sydämessäin!
Ja mikä on laulu, mi helisten soi — mitä kaukaista mulle se mieleen toi?
Nyt tiedän: kaunein kaipauksein sitä helisi omalle sydämellein,
sitä aavistin, sitä etsin, hain, oli tuska ja riemu se sielussain —
sille koskaan säveltä löytänyt en... Nyt vihdoin, oi vihdoin ma kuulen sen!
Hymys Pietari hymyin valoisin. — Ole tervetullut kotihin!
Jos kuulit laulun korkeuden, käy sisälle maahan kirkkauden!
Jos kaipaukses oli loppumaton, tule, täyttymys sen sun osasi on!
6.
KULTAINEN LANKA
Oli maailma ollut. Ja kansat ja kielet oli tuomion eessä. Oli avattu kirjat ja luettu synnit kuin merien hiekka.
Niin lausui Herra: »Siit' eikö siis mitään, mikä aluksi oli, ole aikojen loppuun ihan tahratta jäänyt läpi rikosten, syntein?»
Pääenkeli vastas: »Luin turhaan. Mut katso, jo vihdoin ma löysin! Vuossadasta toiseen läpi miljoonain polvein näen kultaisen langan.
Se alust' on ollut. Läpi rikosten, rutsain, verisyntien, murhain se loppuhun säilyy ja hehkuu ja loistaa. Se on äidinrakkaus!»