Part 6

Minä kohosin hiljaa ja katsoin laipiossa olevan raon kautta. Paksu mies istui selin minuun. Häneen päin istui kauppamies, noin neljänkymmenen iässä, laiha ja kalpea, niinkuin olisi hänet voideltu liinaöljyllä. Hän näpelehti alinomaa partaansa, räpytti hyvin tiheästi silmiään ja tempoeli huuliaan.

-- "Erinomaiset ovat, niin sanoakseni, tänä vuonna oraat", rupesi hän taas puhelemaan; "oikein minä ilokseni katselin matkalla. Hamasta Voronesh'in kaupungista ovat aivan erinomaisia laihot, niin sanoakseni ensimäistä sorttia."

-- "Kyllähän laihot ovat hyvät", vastasi pääkonttoristi; "mutta niinhän se on kuin sanotaan, kiitä huomenna hevosta, toisna vuonna morsianta."

-- "Niin justiin, Nikolai Jeremeitsh, kaikki on Jumalan vallassa: totta puhutte, sulaa totta... Vieraanne tuolla taisi herätä."

-- "Ei, kyllä hän nukkuu. Mutta sopiihan sitä..."

Hän tuli ovelleni.

-- "Ei, kyllä hän nukkuu", toisti hän ja palasi sijallensa.

-- "Kuinkas se nyt sitten on, Nikolai Jeremeitsh? Olkoon menneeksi", jatkoi hän, alinomaa räpyttäen: -- "kaksi harmaata ja yksi valkoinen teille, mutta siellä" (hän viittasi päällään kartanoon) "siellä puoli seitsemättä. Tuohon käteen, vai?"

-- "Neljä harmaata", vastasi vouti.

-- "Kolme olkoon!"

-- "Neljä harmaata eikä yhtään valkoista."

-- "Kolme, Nikolai Jeremeitsh."

-- "Älkää puhukokaan, Gavrilo Antonitsh."

-- "Kylläpäs sitä on koko kankea mies", jupisi kauppias. "Parempihan minun on päättää kaupat itse rouvan kanssa."

-- "Kuinka vaan suvaitsette", vastasi paksu mies. "Sopiihan sekin. Mitäs te sitte tässä turhia puuhailettekaan? Menkää vaan!"

-- "No älkäähän toki, Nikolai Jeremeitsh! Jokos sitä nyt suututtiin? Muutoinhan minä vaan sanoa pöläytin..."

-- "Ei, no, mitäs tässä todellakaan..."

-- "Olkaa tuossa nyt jo ... leikkiähän se oli, kuulittenhan! Ota nyt puoli neljättä; eihän sinusta muutoin pääse."

-- "Neljä olisi pitänyt ottaa, mutta minä pöllö kiiruhdin liiaksi", jupisi vouti.

-- "Ja tuolla sitten kartanossa puoli seitsemättä, Nikolai Jeremeitsh, -- puoleen seitsemättähän siellä jyvät pannaan."

-- "Puoli seitsemättä, johan se on sanottu."

-- "Tuohon käteen sitten Nikolai Jeremeitsh." Kauppias lyödä läimäytti taaralla olevat sormensa voudin kämmeneen.

-- "Niin, minä sitten lähden Jumalan nimeen!"

Hän nousi. "Niin, Nikolai Jeremeitsh, minä nyt menen rouvan luokse ja käsken ilmoittaa itseni ja niin minä sitten sanonkin, että Nikolai Jeremeitsh on määrännyt puoli seitsemättä."

-- "Niin sanokaakin, Gavrilo Antonitsh."

-- "Suvaitkaa ottaa vastaan."

Kauppias pisti paksun voudin kouraan vähäisen setelitukun, kumarsi, heilautti päätään, otti kahdella sormella lakkinsa, kohautti olkapäitänsä, pani koko ruumiinsa aaltomaiseen liikkeesen ja läksi ulos, somasti narskuttaen saappaillansa.

Nikolai Jeremeitsh astui seinän viereen ja rupesi, niin paljo kuin minä huomasin, tarkastelemaan kauppiaan antamia seteleitä.

Ovesta pilkisti punatukkainen pää, leu'oissa tuuhea parta.

-- "No kuinka on?" kysyi punainen pää: "onko lukossa asia?"

-- "Lukoss' on."

-- "Paljonko?"

Paksu vouti viittasi harmissaan kädellään ja osoitti minun kamariani.

-- "Jaha, hyvä on!" vastasi pää ja katosi.

Paksu mies istahti pöydän ääreen, avasi kirjan, otti helmilaudan ja rupesi helmiä heittelemään naksuttelemaan puoleen ja toiseen; eikä käyttänytkään hän tähän toimeen etusormeaan, vaan keskisormeansa: se oli näet vähän herrasmaisempaa.

Vahtimestari astui sisään.

-- "Mitä nyt?"

-- "Sidor Goloplekon kylästä on tullut tänne."

-- "Vai niin? Käske tänne. Vaan maltas!... Käypäs ensin katsomassa, vieläkö tuo vieras herra nukkuu tuolla, vai lie jo herännyt."

Vahtimestari astui varovasti kamariini. Minä laskin pääni metsälaukulleni, joka oli minulla tyynyn sijassa, ja panin silmät kiinni.

-- "Nukkuu", kuiskasi vahtimestari, palattuansa konttoriin.

Paksu mies jupisi jotakin hampaittensa välitse.

-- "No käske nyt Sidor tänne", virkkoi hän viimein.

Minä kohottausin uudelleen. Sisään astui kookas talonpoika, noin kolmenkymmentä vuotta vanha, terve ja punaposkinen, tukka ruskea ja leuassa lyhyt kähärä parta. Hän risti silmänsä, katsoen jumalankuvaa nurkassa, kumarsi päätä konttoristille, otti lakin molempiin käsiinsä ja oikasi itsensä.

-- "Päivää Sidor", virkkoi paksu mies, helmillään naksutellen.

-- "Jumal' antakoon, Nikolai Jeremeitsh."

-- "Millaista on tie?"

-- "Hyvää on tie Nikolai Jeremeitsh. Likaista on vähäsen."

Talonpoika puhui hiljaa ja verkalleen.

-- "Mitenkäs muija jaksaa?"

-- "Mikäpäs hänen on jaksaessa?"

Talonpoika huokasi ja astui askeleen. Nikolai Jeremeitsh pisti kynän korvansa taakse ja niisti nenäänsä.

-- "Mille asialle tulit?" kyseli hän edelleen, pistäen kirjavan nenäliinan taskuunsa.

-- "No semmoinen, näethän, on laita, Nikolai Jeremeitsh, että meidän miehiä vaaditaan kirvestyöhön."

-- "Entä sitten? Kirvesmiehiäkö teiltä puuttuu, vai mitä?"

-- "Eikä niitä puutukaan, Nikolai Jeremeitsh; missä siiten kirvesmiehiä olisi, ellei salotilalla! Mutta, Nikolai Jeremeitsh, nyt olisi niinkuin kiireet ajat."

-- "Kiireet ajat, niin! Sepä se! kyllähän te kernaasti teette työtä muille, mutta oman emäntänne jättäisitte syrjään... Yhtähän se työ on, teki sitä missä hyvänsä."

-- "Kyllähän se niinkin on, Nikolai Jeremeitsh, mutta..."

-- "No?"

-- "Niinkuin maksun puolesta, niin..."

-- "Vai niin? Kovinpa te olette käyneet mahtaviksi! Katsos vaan."

-- "Ja onpa se vielä niinkin, Nikolai Jeremeitsh, ettei työtä ole kuin viikon maiksi, mutta kumminkin saa täällä olla kuukauden päivät. Milloin puuttuu rakennustarpeita, milloin taas pannaan puutarhaan polkuja kitkemään."

-- "Saattaa olla, saattaa olla! Niin on kumminkin rouva itse käskenyt, eikä siinä ole sinulla eikä minulla yhtään mitään puhumista."

Sidor vaikeni ja rupesi muuttelehtamaan jalalta toiselle.

Nikolai Jeremeitsh käänsi päänsä syrjään ja helmet läksivät kiivaasti naksahtelemaan.

-- "Kyllähän ne ... meidän miehet ... Nikolai Jeremeitsh..." puheli taas Sidor, sanojaan tavoitellen ... "käskivät niinkuin nyt ... teille... tuota... tässä olisi niinkuin..." (Hän pisti suuren kouransa poveen ja alkoi vetää sieltä esille kokoonkäännettyä punaraitaista pyyhintä).

-- "Mitä? Oletkos sinä hullu, sen pahus?" keskeytti hänet äkisti paksu mies. "Mene tuonne minun tupaani", jatkoi hän, melkein työntämällä ajaen hämmästynyttä talonpoikaa ulos; "mene sinne vaimoni luokse ... hän keittää sulle teetä; minä tulen heti kohta; mene. No mene nyt vaan!"

Sidor meni ulos.

-- "Senkin karhu!" jupisi hänen peräänsä pääkonttoristi, pyöritti päätään ja rupesi jälleen laskemaan.

Äkkiä kajahtivat kadulla huudot: "Teemu, Teemu! aika temppu Teemu!" ja vähän ajan perästä tuli konttoriin lyhyenläntä mies, keuhkotautinen näöltään, nenä tavattoman pitkä, silmät suuret ja kankeat ja ryhti jotenkin ylpeä. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki, jossa oli plyyssikaulus ja pienen pienet napit. Hänellä oli kantamus halkoja selässään. Hänen ympärillään tunkeili viisi kuusi miestä, hovin talonväkeä, ja nämä ne huutaa melusivat: "Teemu' Eipäs maar Teemu olekaan tyhjä mies! Uunin lämmittäjäksi ovat Teemun tehneet, ihan lämmitysmestariksi!" Mutta mies plyyssikauluksisessa takissa ei välittänyt vähääkään meluavista kumppaneistaan, eivätkä hänen kasvonsa juonteet muuttuneet ensinkään. Määränperäisin askelin astui hän uunille asti, heitti taakkansa lattialle, nousi ja otti takataskustansa nuuskarasian, jonka jälkeen hän pullisti silmänsä ja alkoi mättää nenäänsä survottua ja tuhalla sekoitettua mesikän kukkaa.

Pauhaavan joukon rynnätessä sisään oli paksu mies jo rypistää kulmakarvansa ja nousi jo istualtaan, mutta huomattuaan, mitä väkeä sieltä tuli, myhähti vaan ja kielsi huutamasta, koska viereisessä huoneessa muka paraillaan makaa metsämies.

-- "Mikä metsämies?" kysyi pari henkeä yhdestä suusta.

-- "Hovin herra."

-- "Aha."

-- "Melutkoot vaan", puheli plyyssikauluksinen mies, kädet haarallaan; "mitäs se minua koskee! Kunhan vaan antavat minun olla rauhassa. Lämmittäjäksi on minut tehty..."

-- "Lämmittäjäksi, lämmittäjäksi!" toisti joukko iloissaan.

-- "Rouva on niin käskenyt", jatkoi hän, kohauttaen olkapäitään. "Mutta malttakaas te ... kyllä teistä vielä tehdään sikopaimenet. Mutta minä olen räätäli ja hyvä räätäli olenkin, paraimmilla Moskovan mestareilla olen ollut opissa ja ommellut oikein kenraleille ... ja se taito mulla on ja pysyy. Mutta mitäs te siinä harjojanne nostelette? Mitä? Te tyhjäntoimittajat, syöttiläät! Niin juuri! Päästäkää minä taas ulos, niin en maar kuolekaan nälkään minä: antakaas mulle passi, niin maksan hyvänkin veron ja teen herrasväelle mieliksi. Entäs te? Hukkaan joudutte joka mies kuin kärpäset. Sepä se!"

-- "Jo vainen valehteletkin", keskeytti hänet rokon-arpinen ja vaaleaverinen nuori mies, jolla oli punainen kaulaliina ja rikkinäiset kyynäspäät. "Olet sinä ollut passillakin, mutta eipä sinulta herunnut herrasväelle veroa ei yhtään, etkä sinä itsellesikään saanut mitään koonneeksi. Tuskin pääsit omin koipinesi kotia, ja siitä saakka oletkin ollut yhdessä nutussa."

-- "No mitäs tehdä, Konstantin Narkisitsh!" vastasi Teemu. "Kun ihminen kerran rakastuu, niin hukka hänet perii samassa, -- mennyttä miestä heti paikalla. Eläpäs sinäkin, Konstantin Narkisitsh, ensin niin kauan kuin minä ja tule sitten vasta minua tuomitsemaan."

-- "Kylläpäs löysi mies tytönkin, johon rakastua! Ruma kuin hiis!"

-- "No, no, Konstantin Narkisitsh! Älä puhu niin!"

-- "Miks en puhu? Olenhan minä hänet nähnyt; viime vuonna näin hänet Moskovassa omin silmin."

-- "Niin, kyllä hän viime vuonna oli vähän niinkuin rumentunut", virkkoi Teemu.

-- "Ei mutta kuulkaas nyt, hyvät herrat", sanoi yleenkatseellisesti ja välinpitämättömästi muuan kookas, laiha mies, kasvot näppylöissä, hivukset kiharoitetut ja rasvatut -- kaiketikin kamaripalvelija. "Laulakoonpas meille Nikodemus Afanasjitsh laulunsa. Pistäkääpäs vaan lauluksi, Nikodemus Afanasjitsh!"

-- "Niin, niin!" liittivät muut. "Santer on aika mies. Sepäs vasta mutkan muisti... Kyllä... Laulapas, Teemu. Salttu on sukkela mies! Laula nyt!"

-- "Ei tässä sovi laulaa", lausui Teemu vakaasti, "tässä on hovin konttori."

-- "Mitäs sinä siitä huolit? Vai konttoristiksiko tässä tähtäilet?" virkkoi Konstantin, korkeasti nauraen. "Kyllä kai."

-- "Kaikki on isäntäväen vallassa", vastasi Teemu parka.

-- "Katsos vaan, minne mies pyrkii, katsos poikaa! Hi-hi-hi!"

Ja kaikki nauramaan, muutamat hyppimäänkin. Mutta enemmin nauraa hohotteli muuan viidentoista vuotias poikanulikka, jonkun ylpeämmän palvelijan poika. Hänen västissään oli pronssiset napit ja kaulassa punertavan-sininen huivi. Olipa hänellä jo ihravatsankin alku.

-- "Kuulepas, Teemu", puuttui puheesen Nikolai Jeremeitsh itseensä tyytyväisenä. Joukon melu oli nähtävästikin huvittanut häntä ja tehnyt hänet helläksi. "Huonoa mahtaa olla lämmittäjän ammatti? Tyhjää työtä, vai mitä?"

-- "No niin, Nikolai Jeremeitsh", vastasi Teemu. "Niinkuin nyt esimerkiksi tekin olette nyt meillä pääkonttoristi, se on totta kyllä; tottahan se on, mikä totta; mutta olettepa tekin matalissa olleet; väen tuvassapa tekin olette asuneet."

-- "Kuules sinä!" tiuskasi hänelle paksu mies. "Muista sinä, kenenkä kanssa puhut! Sinun kanssasi, pöllö, lasketaan leikkiä, sinun pitäisi, sen pöllö, tuntea ja olla kiitollinen, että sinun kanssasi aikaa vietetään, pöllö!"

-- "Suokaa anteeksi, Nikolai Jeremeitsh! Semmoinen vaan pyörähti sana suuhuni..."

-- "Kyllä minä sinut pyöräytän!"

Ovi aukeni ja passaripoika juoksi sisään.

-- "Nikolai Jeremeitsh! Rouva kutsuu."

-- "Kuka rouvan luona on?"

-- "Aksinja Nikitishna ja Venev'in kauppamies."

-- "Tulen paikalla. Ja te, veikkoset", jatkoi hän vakuuttavalla äänellä, "parasta on, että menette pois vasta leivotun lämmittäjänne kanssa: sattuu vielä Saksalainen hyppäämään tänne, niin kantelee heti kohta rouvalle."

Paksu mies korjasi hivuksensa, rykäsi kouraansa, joka oli melkein kokonaan takin hihan sisässä, pani nutun napit kiinni ja läksi astua laapottamaan rouvan luokse. Vähän ajan perästä läksi koko räyhyjoukkokin Teemun kanssa hänen jälkeensä. Konttoriin jäi vaan vanha tuttavani, vahtimestari. Hän rupesi kyniä teroittamaan, mutta nukkui istuvilleen. Muutamat kärpäset käyttivät heti kohta hyödykseen tätä onnellista tilaisuutta ja asettuivat hänen suunsa pieliin. Itikka istui hänen otsallensa, levitti säännöllisesti jalkansa ja verkalleen pisti kärsänsä hänen pehmeään ihoonsa. Sekainen punatukkainen ja parrakas pää ilmaantui oveen, pilkisti useampia kettoja ja astui konttoriin tuoden mukanaan jotenkin ruman vartalonsa.

-- "Fetika! kuuletko Fetika! Sen unikeko!" virkkoi punatukka.

Vahtimestari avasi silmänsä ja nousi tuolilta.

-- "Menikö Nikolai Jeremeitsh rouvan luokse?"

-- "Meni kyllä, Vasili Nikolaitsh."

-- "Vai niin", arvelin minä, "tuossahan on pää-rahanhoitaja."

Rahanhoitaja alkoi kävellä huoneessa edes takaisin. Paremmin sanoen, hän hiiviskeli, aivan kissan lailla. Hänen hartioillaan huljui vanha musta frakki, jossa oli peräti kapeat liepeet. Toinen käsi oli rinnalla, toisella hän alinomaa näpelehti korkeata ja ahdasta jouhista kaulaliinaansa ja ponnistellen pyöritteli päätään. Saappaat olivat hänellä pukinnahkaiset ilman narinata, ja hänen astuntansa oli hyvin pehmeätä.

-- "Herra Jagushkin kyseli teitä tänään", liitti vahtimestari.

-- "Vai kyseli? No mitä hän sanoo?"

-- "Sanoi illalla menevänsä Tytyrevin luokse ja odottelevansa teitä siellä. Minun pitää, sanoi, Vasili Nikolaitshin kanssa puhella tärkeistä asioista, mutta mistä asioista, sitä hän ei virkkanut; kyllä, sanoi, Vasili Nikolaitsh sen tietää."

-- "Hm!" vastasi rahanhoitaja ja astui akkunaan.

-- "Onko Nikolai Jeremeitsh konttorissa?" kajahti eteisessä luja ääni ja sisään astui isokasvuinen, nähtävästi suutuksissaan oleva mies, kasvot epäsäännölliset, mutta älykkäät ja rohkeat ja puku varsin siisti.

-- "Eikö hän ole täällä?" kysäsi hän vilaisten ympärilleen.

-- "Nikolai Jeremeitsh on rouvan luona", vastasi rahanhoitaja. "Sanokaa minulle asianne, Paavali Andreitsh; minulle saatatte sen sanoa. Mitä te tahdotte?"

-- "Mitäkö tahdon? Tahdotteko te tietää, mitä minä tahdon?" (Rahanhoitaja nyykäytti sairaanomaisesti päätänsä). "Minä tahdon hänet opettaa, tuon kunnottoman möhömahan, tuon kurjan parjaajan... Kyllä minä opetan hänet parjaamaan!"

Paavali heittihe tuolille istumaan.

-- "Mitäs te, mitäs te Paavali Andreitsh nyt puhuttekaan? Rauhoittukaa toki... Ettekös te häpeä? Älkää toki unohtako kestä te puhutte, Paavali Andreitsh." Niin puheli kiireesti rahanhoitaja.

-- "Kestäkö puhun? Vähät minä siitä, että hänet on tehty pääkonttoristiksi. Kylläpäs löysivät siihen parhaan miehen! Kyllä siinä tosiaankin päästivät pukin kaalimaan vartijaksi."

-- "No mutta lakatkaa toki, Paavali Andreitsh, lakatkaa ... mitä joutuvia te nyt puhuttekaan?"

-- "Kas niin, kyllä nyt taas kettu repolaisen häntä heilahtelee!... Minä istun täällä kunnes hän tulee", tiuskasi Paavali äkäisesti ja löi nyrkillänsä pöytään. "Kas niin! tuollapa hän jo tuleekin", lisäsi hän katsahtaen akkunasta; "kun pahasta puhuu, niin se on selän takana... Tervetultua!"

Hän nousi.

Nikolai Jeremeitsh astui konttoriin. Hänen kasvonsa loistivat mielihyvästä. Nähtyänsä Paavalin, hän kävi vähän hämille.

-- "Hyvää päivää, Nikolai Jeremeitsh!" huusi Paavali painavasti, verkalleen astuen häntä vastaan. "Hyvää päivää!"

Pääkonttoristi ei vastannut mitään. Oveen ilmaantuivat kauppamiehen kasvot.

-- "Miksi ette suvaitse vastata minulle?" jatkoi Paavali. "Vaan ... eihän sentään. Ei sovi näin päin; huuto ja melu eivät tässä auta. Sanokaat paremmin hyvällä, Nikolai Jeremeitsh, mistä syystä te minua vainootte? Miksi tahdotte tuhoani? No puhukaa nyt, puhukaa!"

-- "En minä tässä rupea teidän kanssanne juttelemaan", vastasi pääkonttoristi vähän levotonna. "Eikä minulla ole aikaakaan. Yhtä minä vaan kummastelen. Mistä te luulette, että minä tahdon teidän turmiotanne, että minä teitä vainoon? Ja mitenkä minä voin teitä vainota? Ettehän te ole minun konttorissani"

-- "Niin vainen?" vastasi Paavali. "Se vielä olisi puuttunut. Mutta mitä te teeskentelette, Nikolai Jeremeitsh?... Ymmärrättehän te minut?"

-- "Enkä ymmärrä."

-- "Ymmärrätte kyllä."

-- "En jumaliste ymmärräkään."

-- "Vielä vannottekin! Ja olkoon menneeksi. Ettehän te pelkää Jumalatakaan. Sanokaas, miksikä te teette tyttö paran elämän katkeraksi? Mitä te tahdotte hänestä?"

-- "Kestäs te puhutte, Paavali Andreitsh?" kysyi paksu mies teeskennellyllä kummastuksella.

-- "Vai ette tiedä vainen? Minä puhun Tatjanasta. Pelätkää toki Jumalata. Mistä te kostatte? Hävetkää: te olette nainut mies, teillä on jo minun kokoisia lapsia; mutta minä en muuta tahdo ... minä tahdon naida, minun aikomukseni on rehellinen."

-- "Minkäs minä sille voin, Paavali Andreitsh? Rouva ei salli teidän naida; siihen kieltoon on hänellä oikeus! Minkäs minä voin?"

-- "Vai niin? Vai ette te ole yhdessä liitossa tuon vanhan noidan, emäntäpiian, kanssa? Vai ette te parjaa? Meitä? Vai ette te keksi turvattomasta tytöstä kaikenlaisia jaarituksia? Vai ette te ole vaikuttaneet sitä, että hänet siirretään pesijästä karjapiiaksi! Vai ei teidän ole siihen syytä, että häntä lyödään ja pidetään sulkeissa? Hävetkää, hävetkää vanha mies? Varokaa vaan, yks kaks saattaa halvaus kaataa teidät maahan ... teidän tulee tehdä tili Jumalalle."

-- "Haukkukaa vaan. Paavali Andreitsh, haukkukaa... Ettepä taida enää niinkään kauan haukkua!"

Paavali vimmastui.

-- "Mitenkä? Rupeatko uhkailemaan?" tiuskasi hän. "Luuletko minun pelkäävän sinua? Älä luule. Mitä minä pelkäisin?... Minä löydän leipäni joka paikasta. Mutta, kas sinun on laitasi toinen. Täällä vaan sinun on olosi, täällä sinä vaan elät ja parjaat, ja varastat..."

-- "Kas vaan, millainen herra tuosta on tullut", keskeytti hänen konttoristi, jolta myöskin rupesi maltti loppumaan. "Välskäri, pelkkä välskäri, puoskari tuommoinen vaan, ja pitää mokomatakin melua. Johan nyt!"

-- "Niin, välskäri vaan, mutta ilmanpa tätä välskäriä te, hyvä herra, loikoisitte paraikaa hautuumaalla mätänemässä. Ja hittoko minut silloin riivasikaan parantamaan hänet", lisäsi hän hampaittensa välitse.

-- "Sinäkö muka minut paransit?... Et maar! Sinä tahdoit myrkyttää minut; sinä juotit minulle elävää hopeata", intti konttoristi.

-- "Mitäs, kun ei sinuun vaikuttanut muu, kuin elävä hopea."

-- "Elävä hopea on lääkintöhallituksen kautta kielletty", jatkoi Nikolai; "minä nostan vielä kanteen tästä asiasta... Sinä tahdoit tappaa minut, -- niin juuri; mutta Jumala ei sallinut."

-- "Älkäähän nyt, hyvät herrat", yritti rahanhoitaja puhumaan.

-- "Mene tiehes!" kiljasi konttoristi. "Hän tahtoi minut myrkyttää! Ymmärrätkös sinä sitä?"

-- "Kyllähän minä olisin mokomatakin... Kuules, Nikolai Jeremeitsh!" huusi Paavali vimmastuneena. "Minä pyydän vielä viimeisen kerran... Sinä olet itse pakoittanut minut ... en voi kestää enää. Jätä sinä rauhaan meidät, ymmärrätkös? Muutoin, Jumal' auta, jommankumman meistä käy huonosti, sen minä sanon."

Konttoristi ylvästeli edelleen.

-- "Minä en pelkää sinua", huusi hän, "kuuletkos, maitoparta? Minä sain kurissa pidetyksi sinun isäsikin, minä panin hänetkin aisoihin -- kavahda."

-- "Älä muistuta minulle isästäni, Nikolai Jeremeitsh! Älä muistuta!"

-- "Mikäs kieltäisi?"

-- "Älä muistuta sanon minä!"

-- "Ja ole sinä asemillasi, sanon minä... Luulet olevasi kovin tarpeellinen kapine meidän rouvalle; ole vaan! mutta jos hänen tulee valita toinen meistä, -- niin pois siirryt koreasti sinä. Rähistä ei saa kukaan! Varo itseäsi!" (Paavali vapisi vihan vimmasta). "Mutta Tatjana on saanut ansionsa jälkeen... Maltahan, vielä minä hänet paremminkin opetan."

Paavali syöksi eteenpäin kohotetuin käsin, ja konttoristi kaatui raskaasti lattialle.

-- "Kahleisin mies, kahleisin", parkui Nikolai Jeremeitsh...

En rupea kuvaamaan tämän kohtauksen loppua. Pelkään jo niinkin loukanneeni lukijan tunteita.

Samana päivänä palasin kotia. Viikon perästä sain kuulla, että rouva Losnjakov oli jättänyt sekä Paavalin että Nikolain palvelukseensa, mutta oli lähettänyt Tatjana piian pois tilalta: hän ei nähtävästi ollut tarpeen.