Part 4

-- "Ilmaantuipa siihen aikaan toinenkin naapuri meille Konov, Stepan Niktopoliovitsh. Vähällä oli kotonaan näännyttää isä vainajani ellei hirmulla, niin armolla. Viinaan menevä mies hän oli ja kernaasti juotti muitakin, ja annas kun mies naukkaa ryypyn ja toisen ja sanoo franskaksi 'ce bon' ja sitten tulee humalaan, niin voi sinun seitsemän seppää! Kaikille naapureille pannaan kutsut. Troikat seisovat valmiina siltä varalta; ja jos ken ei tule, niin samassa jo tulla tuiskahtaa itse hakemaan... Kummallinen oli mies! Selvänä ollessaan hän ei valehdellut, mutta annas kun tulee toiselle kymmenelle, niin jo lähtee laskettelemaan: hänellä muka on Pietarissa kolme kartanoa Fontankan varrella: yksi punainen kartano ja siinä yksi savupiippu, toinen keltainen ja siinä kaksi piippua, kolmas talo sininen ja siinä piippuja ei ensinkään. Ja kolme on muka hänellä poikaa (mies ei ollut edes nainutkaan): yksi on jalkaväessä, toinen hevosväessä, kolmas muutoin itsekseen vaan ... ja kullakin pojalla asunto eri talossa: vanhimman luona käy amiraleja, keskimmäisen luona kenraleja, mutta nuorimman luona pelkkiä Englantilaisia! Ei aikaakaan niin nousee mies pystyyn ja virkkaa: 'eläköön vanhin poikani, se on kunnon poika se!' ja samassa itkemään. Ja onneton silloin se, ken ei tätä maljaa juo. 'Maahan ammun sinut', huutaa isäntä, 'enkä edes salli haudatakaan!'... Toisinaan taas kumahtaa pystyyn ja kiljasee: 'tanssikaa te, Jumalan luomat, omiksi huviksenne ja minulle ratoksi!' Siinä ei sitten auttanut mikään; tanssi vaikka siihen paikkaan nyykistyisit. Oman alueensa tytöt uuvutti ihan pilalle. Useinkin saivat koko pitkoisen yön, hamaan aamuun saakka, tanssia ja laulaa rivitanssia, ja kuka tytöistä kimeämmin laulaa, sille palkinto. Ja kun vaan tyttöset väsyä alkavat, niin isäntä samassa päätänsä pidellen vaikeroimaan: 'Voi mua vaiveroista! Jo nyt minut hylkäsivät, utuisen lapsen!' Silloin tallirengit tyttösiä rohkaisemaan. Mielistyi myös isävainajaani; minkäs sille mahtoi! Ja ihan näet oli kuolijaksi näännyttää hänet, ja näännyttänyt hän olisikin ellei olisi, kaikeksi onneksi, itse kuollut ensin: humalapäissään putosi kyyhkys-lakasta. Niin, semmoisia naapureita meillä oli!"

-- "Kylläpäs ovat ajat muuttuneet", virkoin minä.

-- "Ovat ne, ovat ne", myönsi Ovsjanikov. "Niin, ja kyllä hovinherrat ennen vanhaan uljaammin elivät kanssa, ylimyksistä puhumattakaan, -- sainpa minä heitä Moskovassa nähdä kyllikseni. Kuuluvat ne sieltäkin vähenneen."

-- "Oletteko olleet Moskovassa?"

-- "Olen. Siitä on jo monta Herran vuotta. Minä olen nyt jo kolmannella kahdeksatta, mutta Moskovassa kävin kuudennellatoista vuodellani."

Ovsjanikov huokasi.

-- "Ketä kaikkia näitte siellä?"

-- "Ylimyksiä näin monen monta ja näkihän heidät joka mies; julkisesti elivät, uljaasti ja komeasti. Mutta semmoiselle herralle kuin kreivi Aleksei Grigorjevitsh Orlov-Tshesmenski, semmoiselle ei ollut verran vetänyttä, ei missään. Usein näin minä Aleksei Grigorjevitshia, setäni palveli hänellä voutina. Kreivi asui Kalugan portin luona, Schabolovkalla. Kas se se oli herra! Semmoista ryhtiä, semmoista armollista kohtelua on mahdoton kertoa ja kuvata. Sitä kokoa ja voimaa ja katsetta siinä miehessä! Niin kauan kuin et häntä vielä tunne, et ole käynyt hänen luonansa, tuntuu peloittavan; mutta heti kun olet astunut sisään, tuntuu hyvältä, kuin lämmin päivä paistaisi, ja mielikin ilostuu. Kaikilla oli pääsy hänen tykönsä ja kaikkea hän harrasti. Kilpa-ajoissa ohjasi itse hevosia ja kilpailikin näet kaikkien kanssa; eikä hän milloinkaan heti paikalla aja kilpaveljensä ohitse, ei loukkaa, ei masenna siten kilpaveljeänsä, vaan vasta jo niinkuin lopulla menee hänen edellensä; ja niin näet on ystävällinen: siinä voitettuakin lohduttelee, siinä hänen hepoansakin kiittelee. Kyyhkysiä hän piti parasta sorttia. Usein, sattui niin, että itse kreivi astui pihalle, siinä istui nojatuoliin ja käskee ajaa kyyhkyset lakoista, mutta ympärillä huonetten katoilla seisoo palvelijoita pyssyt kädessä haukkain varalta. Siinä sitten pannaan kreivin jalkain juureen iso hopeinen vesi-amme ja siinä hän vedestä kyyhkysiä katselee Sadottain oli vaivaisia ja kerjäläisiä, joita hän elätti... Entäs rahamääriä sitten, mitä lahjaksi annettiin! Mutta milloin suuttuu mies, silloin niinkuin ukkonen kävisi. Hirvittävää kyllä, mutta mitäpä tuosta? Ei aikaakaan, niin jo hymyilee kreivi. Ja milloin pitoja pitää, niin koko Moskovan kestitsee!... Ja niin taitava mies kuin hän oli! Hän hän se juuri Turkkilaiset voitti. Painimaan oli kanssa halukas. Hänen luoksensa tuotiin väkeviä miehiä Tulasta ja Harkovasta ja Tambov'ista ja jos jostakin. Kenet voittaa, sille palkinnon antaa; mutta jos ken hänet allensa saa, sillekös lahjoja ylenpalttisesti jakelee ja suutakin antaa... Sattuipa hän minun Moskovassa ollessani semmoisenkin juonen keksimään, jommoista ei vielä oltu kuultu koko Venäjän maassa: kutsuihan näet luokseen kestiin koko valtakunnasta kaikki metsämiehet määräpäivänä, kolmen kuukauden kuluttua. Äläs huoli! Tulipa siinä koiraa ja metsämiestä, sanalla sanoen sotalauma, ilmeinen sotalauma keräytyi. Ensinnä tietysti juomingit pidettiin ja sitten lähdettiin ulos maalle. Väkeä kerääntyi aivan ihmeesti!... Ja mitäs te luulette?... Teidän vaari-vainajanne koira se oli paras joukossa."

--- "Niin se Harmiko?"

-- "Harmi juuri, Harmi juuri... Kreivi heti pyytämään: 'myö minulle koirasi! saat muka mitä vaan tahdot.' -- 'Ei', vastasi toinen, 'minä en ole kauppamies, en myö hylkyriepuakaan; mutta mitä taas, niinkuin kunnian puolesta, niin ennen minä vaimostani luovun kuin Harmista'... Siitä Aleksei Grigorjevitsh häntä kiitti: 'kelpo mies!' sanoi. Vaarinne vei koiransa takaisin ihan vaunuissa, ja kun Harmi kuoli, niin musikin kanssa hänet puutarhaan hautasi, -- koiran näettähän hautasi ja koiralle muistokiven asetti ja siihen kirjoituksen teetti."

-- "No siinähän oli mies, tuo Aleksei Grigorjevitsh, joka ei tehnyt pahaa kellenkään." huomautin minä.

-- "Niinpä se onpi ainakin: mitä pienempi herra, sitä suurempi narri."

-- "Mikäs mies se Bansh oli?" kysyin minä, oltuamme hetken aikaa ääneti.

-- "Kuinkas te olette kuulleet Harmista ettekä ole kuulleet Bansh'ista?... Hän oli vaarinne ensimmäinen jahtimestari ja koirain hoitaja. Vaari-vainajanne rakasti häntä melkein yhtä paljon kuin Harmiakin. Huimapäinen hän oli mies ja vaikka olisi vaarinne mitä käskenyt, niin paikalla hän sen teki, vaikka olisi käsketty järveen. Ja kun hän koiraansa usutti, niin yhtenä ulinana vaan kaikui koko metsä. Sattui toisinaan niinkin, että sai mies pahan pään päälleen ja silloin astuu mies koreasti hevosen selästä ja panee pitkäkseen... Ja koirat, kun vaan huomaavat hänen äänensä vaienneen, niin -- sen pituinen se! Paikalla jättävät tuoreetkin jäljet eivätkä lähde liikkeelle, ei vaikka!... Ja kylläpä vaari-vainajanne silloin kiehahti ja kuohahti! 'Minä en ole minä, ellen minä hirtätä sitä lurjusta! Nurin minä hänet käännän, pahuksen, nurin kiskon ja käännän.' Niin hän uhkaili, mutta puuskapa päättyi tavallisesti siihen, että hän lähettää kysymään, mitä muka Bansh tahtoo ja miks'ei hän enää usuta koiria. Silloin Bansh tavallisesti tinkaisee viinaa, ryyppää, ja huima ajo alkaa taas."

-- "Te taidatte olla myöskin innokas metsämies, Luka Petrovitsh?"

-- "Olisin ollut kyllä ... en nyt, nyt on minun aikani ollut ja mennyt -- vaan nuorena miehenä ... mutta näettehän se ei sovi meikäläiselle miehelle. Aatelismiehen rinnalle ei käy meidän miehen pyrkiminen. Totta kyllä. että meidänkin säädystä joku viinaan menevä ja toimeton mies hieroutuu herrasväen seuraan, mutta mitäpäs siitä on iloa! Itselleen vaan häpeätä. Metsäretkelle antavat hänelle huononpäiväisen kampurajalkaisen hevosen; tuon tuostakin lyövät häneltä lakin päästä, ruoskalla ovat lyövinään hevosta, mutta läimäyttävätkin häntä. Ja kaikelle tälle hänen pitää vain nauraa ja muita naurattaa. Ehei! Sen minä vaan sanon: mitä matalampi on mies, sitä suurempi on hänen vaari pidettävä itsestänsä, muutoin joutuu pian naurun alaiseksi."

-- "Niin, niin", jatkoi Ovsjanikov, huo'aisten. "On sitä jo minunkin aikana päivä ja toinen kulunut: toiset ovat tulleet ajat. Aatelismiehissä vallankin huomaa mielestäni suuren muutoksen. Pienemmät hovinherrat ne joko ovat palveluksessa olleet joka mies tahi muuttelevat paikasta toiseen; isommat taas -- heitä ei voi tunteakaan. Kyllä minä olen saanut nähdä ja katsella heitä, noita suuren hovin herroja, tilusten jakojen aikana. Ja sen minä sanon: oikein tekee hyvää katsella heitä, niin ovat kohteliaita ja ystävällisiä. Mutta yhtä seikkaa minä vaan en ymmärrä: kyllähän he ovat lukeneet ja oppineet kaikkia tietoja ja taitoja ja puheessansakin näet panevat niin sanat peräkkäin, että oikein sydän sykähtelee, mutta asioita he vaan eivät oikein ymmärrä, eivät edes huomaa omaakaan hyötyänsä, ja heidän oma maaorjansa, vouti, se taivuttaa heitä oman mielensä mukaan, mitenpäin vaan tahtoo. Tuossa on nyt esimerkiksi -- kenties tunnettekin hänet -- Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, -- aatelismies mikä aatelismies. Kaunis on hän muodoltaan, rikas, on lukenut akatemioissa kaikenlaisissa, kuuluu ulkomaillakin käyneen, puhuu niin sujuvasti ja somasti, joka miehen kättäkin puristaa. Tunnetteko?... No kuulkaahan. Tässä viime viikolla olimme kokouksessa Beresovkassa, välituomarin Nikifor Iljitshin kutsumukesta. Siinä sitten ottaa välituomari Nikifor Iljitsh ja puhuu: 'meidän', sanoo, 'pitäisi toimittaa tilusten jako; häpeähän on, että meidän kulma on jäljellä kaikista muista; ryhdytäänpäs toimeen'. Toimeen tuosta nyt ryhdyttiinkin. Siinäkös sitten nousi keskustelua ja väitöstä, kuten tavallista on: meidän asiamiehemme se kiertelemään sinne ja tänne. Ensimmäisenä kumminkin nosti melun Porfyrio Ovtshinnikov... Mokomastakin mies melun nosti!... Itsellään ei ole maata tuumankaan vertaa; veljensä puolesta vaan hääräsi ja hommasi. 'Ehei!' sanoi hän, 'minuapas vaan ei ole hyvä pussiin pistää! Ei mar! Kyllä se vaan ei passaa! Tuokaa kartat tänne! Karttoja minä tahdon ja maanmittarin minä tahdon!' -- 'No mitäs te oikeastaan sitten vaaditte?' -- 'Vai niin, soo! kylläpäs te minua hulluna pidätte! Luulettekos, että minä noin vaan suoraa päätä sanonkin, mitä minä vaadin?... Ehei! Mutta antakaapas tänne kartat, niin juuri!' Ja itse lyödä kolhii karttoja. Siinä loukkasi hän Martta Dmitrievnaakin kovasti. 'Mitenkä?' huutaa Martta Dmitrievna, 'kuinkas te uskallatte loukata minun mainettani?' -- 'Teidän mainettanne!' tiuskaisee toinen. 'Teidän mainettanne en minä soisi harmaalle tammallenikaan.' Töin tuskin saatiin mies viimein madeiralla juovutetuksi. Niin, hänet saatiin rauhaan, mutta silloin muut melua pitämään. Mutta Korolev, Aleksander Vladimirovitsh, se istuu, herttainen mies, nurkassa vaan ja keppinsä päätä pureksii, päätänsä pyöritellen. Kovin minua hävetti silloin, olisin jo vaikka karannut koko seurasta. Mitähän, arvelin itsekseni, mitähän ajatelleekaan hän meistä? Vaan äläs huoli, jo nousee Aleksander Vladimirovitsh pystyyn, näyttää tahtovansa puhua.

"Välituomarille kiire käteen: 'hyvät herrat', sanoo, 'hyvät herrat! Aleksander Vladimirovitsh tahtoo puhua.' Ja meidän herrain kiitokseksi onkin sanottava, että kaikki vaikenivat heti kohta. Ja tuosta alkoi sitten puhua Aleksander Vladimirovitsh: niin ja niin, sanoo, me olemme luullakseni unohtaneet, mitä varten tänne on kokoonnuttu; tilusten jako, sanoo, on epäilemättä hyödyllinen tilan-omistajalle, mutta mitäs varten se oikeastaan on pantu toimeen? -- sitä varten juuri, että talonpojan olisi helpompi, että hänen olisi mukavampi tehdä työtä ja veroja maksaa: nyt sen sijaan hän useinkaan ei tunne omia tiluksiaan ja monastikin menee viiden virstan päähän maata kyntämään, -- ja minkäpäs hänestä otti? Sitten puhui Aleksander Vladimirovitsh vielä, että se on synti, ellei hovinherra pidä huolta talonpoikansa menestyksestä, sanalla sanoen, että jos oikein järkevästi ajattelee, niin heidän etunsahan se on meidänkin etumme: kun on heidän hyvä olla, niin on meidänkin hyvä; kun heidän on paha olla, on paha meidänkin, ja tästä, sanoi, seuraa, että syntiä ja ajattelematonta on kieltää suostumustansa joutavanpäiväisten asiain tähden... Ja niin edespäin, ja niin edespäin... Ja niin näettehän puhui kauniisti, että ihan kävi sydämmeen... Herrat istuivat siinä nenät pitkällään; minulle oli vähällä kiertyä itkut silmiin, Niin, totisesti! Ei ole vanhoissa kirjoissakaan semmoisia puheita... Mutta kuinkas kävi lopulta? Itsekään näet ei luopunut neljästä tynnyrinalasta sammaleista suota eikä edes myönyt niitä toisellekaan. Hän muka kuivattaa sen suon omalla väellään ja laittaa siihen verkatehtaan parannettuun malliin. Hän muka on jo valinnut sen paikan ja hän on päättänyt käyttää sen omalla tavallaan... Ja jospa tämä edes -- olisi ollut todenmukaista, mutta syynä olikin vaan se, että hänen naapurinsa Anton Karasilov ei ollut raskinnut maksaa Korolevin voudille sataa paperiruplaa. Niin sieltä erottiinkin eikä saatu toimeen yhtään mitään. Mutta Aleksander Vladimirovitsh luulee tähän päivään asti olevansa oikeassa ja aina puhuu verkatehtaasta, vaikk'ei suon kuivattamisesta sentään vielä ole mitään kuulunut."

-- "Kuinka hän tilaansa hoitaa?"

-- "Uusia järjestyksiä hän panee toimeen. Talonpojat tuota laittavat, mutta heitä ei maksa kuulla. Hyvin hän menettelee."

-- "Niin vainen, Luka Petrovitsh! Minäpä luulin teitä vanhoilla olijaksi."

-- "Mitäs minusta. En minä ole aatelismies enkä hovinherra. Mitapäs minun taloudestani?... Enhän minä muuten osaakaan sitä hoitaa. Koetan noudattaa lakia ja oikeutta -- ja Jumalan siitäkin kiitos! Nuoret herrat eivät huoli vanhoista tavoista, -- kiitä heitä siitänkin. Jo on aika tulia järkeväksi. Mutta sitä minä vaan suren: kovin ovat nuoret herrat kummallisia. Talonpoikaa kohdellaan kuin mitä nulkkia ikään: pyöritellään sinne, pyöritellään tänne, särjetään ja taitetaan ja viskataan pois. Ja silloinpa vouti, joku maa-orja tahi synnyltään saksalainen, saapi talonpojan jälleen kynsiinsä. Ja jospa edes yksikään nuori herra antaisi hyvän esimerkin: näin muka pitäisi menetellä!... Mitähän siitä viimein lopuksi tullee? Pitääkö minun mennä hautaan näkemättä uutta asiain menoa?... Mikä ihme siinä lienee: vanhat olot katoavat, mutta uusia ei tule sijaan!"

En tiennyt, mitä vastata Ovsjanikov'ille. Hän katsahti ympärinsä, siirtyi lähemmäs minua ja jatkoi puoliääneen:

-- "Olettekos kuulleet Vasili Nikolaitsh Ljubosvanov'ista?"

-- "En."

-- "Selittäkääs minulle sekin arvoitus. Minä sitä en voi ymmärtää. Hänen omat talonpoikansa kertoivat, mutta en käsittänyt heidän puhettansa. Hän on, niinkuin tiedätte, nuori mies ja sai vähän aikaa sitten periä äitinsä. No niin. Hän tulee maatilalleen. Talonpojat tulivat kotoaan herraansa katselemaan. Vasili Nikolaitsh tuli ulos heidän luoksensa. Mitä ihmeitä? arvelevat talonpojat. Herralla on plyyssiset housut, aivan kuin millä kuskilla, saappaan varret punasuiset: päällä punainen paita ja sen yllä kauhtana, sekin niinkuin kuskilla; parta on pitkä ja päässä pieni lakkinen, semmoinen kummallinen, ja kasvotkin herralla kummalliset ovat semmoiset, -- humalassa hän ei ole, mutta ei oikein täysissäkään höyryissä. 'Terve', sanoo, 'pojat! Jumal' avuks'!' Talonpojat kumartavat vyötäryksiään myöten, mutta eivät mitään puhu: pelästyivät näet. Ja pelästyneeltä herrakin näyttää. Alkoi hän sitten heille puhetta pitää: 'minä', sanoo, 'olen Venäläinen, ja te olette Venäläisiä kanssa; minä rakastan kaikkea venäläistä, minulla muka on venäläinen mieli ja venäläinen veri...' Ja annas kun mies sitten äkkiä käskäisee komentaa: 'laulakaapas, lapset, nyt venäläinen kansallinen laulu!' Tuostakos talonpojat hätkähtivät; niin olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Oli siellä joukossa joku rohkea poika, niin se yritti laulamaan, mutta samassapa sekin kyykistyi maahan muitten taakse... Ja tämä se juuri ihmeellistä on: on meillä ollut semmoisiakin hovinherroja, huimapäisiä herroja, jotka osasivat juoda ja mässätä, kyllä niitä semmoisiakin on ollut; pukeutuivatkin milt'ei kuskiksi ja itse tanssivat, kitarata soittivat, lauloivat ja joivat omien renkiensä kanssa, talonpoikain kera hurrailivat; mutta tämähän Vasili Nikolaitsh, tämähän on kuin mikä mamseli: kirjoja aina vaan lueskelee tahi kirjoittelee, toisin vuoroin taas ääneensä runoja semmoisia saarnaa, eikä puhele kenenkään kanssa, yksinänsä elelee vaan, puutarhassaan kävelee ristiin rastiin, ikäänkuin mitä surren tahi ikävöiden. Edellinen vouti oli jo ensi alussa säikähtyä pahan päiväiseksi: ennen Vasili Nikolaitsh'in tuloa käydä läähätti kaikkein luona ja pyysi ja pokkuroitti -- tiesi näet kissa keltä oli lihat syönyt! Ja talonpojilla oli hyvä toivo. 'Älähän huoli', arvelivat he, 'kylläpä sinutkin vielä vaaditaan tilinteolle, veikkonen; kyllähän sinäkin vielä lämpiät, saituri sinä!'... Mutta sen sijaan kävikin ... niin, kuinka mä sen oikein sanoisinkaan ... tiesi Herra miten lie käynytkään. Vasili Nikolaitsh kutsui hänet luokseen ja sanoo, punehtuen ja nopeasti hengittäen: 'tee oikeutta kaikille, älä ahdista ketäkään, kuuletkos!' -- Sen koommin hän ei ole kutsunut voutia luokseen ensinkään. Niin elää omassa hovissaan kuin vento vieras. No niin, voudille tuli hyvät päivät; mutta talonpojat eivät uskalla lähestyä Vasili Nikolaitshia, pelkäävät näet. Niin, ja näettekös, tämä se taas on ihmettä ja kummaa: kyllä herra heille päätäkin nyökäyttää ja lempeästi katsookin heihin, mutta hepä vain pelkäävät ja vapisevat. Mitä tämä oikeastaan on, sanokaas! Vai lienenkö mä jo niin vanhaksi tullut ja tuhmaksi, mikä lieneekään, mutta ymmärtää minä vaan en voi sitä."

Minä vastasin Ovsjanikov'ille, että kukaties herra Ljubosvanov on sairas.

-- "Mikä sairas! Lihava mies, niin ett'ei itseensä mahdu, ja kasvotkin ovat, taivas nähköön, semmoiset pulleat, vaikka onkin mies vielä nuori... Mutta kukapas sen nyt oikein tiesi ja arvasi."

Ovsjanikov huokasi syvään.

-- "No jätetään jo aatelismiehet sikseen", aloitin minä. "Mitäs sanotte minulle tilallisista, Luka Petrovitsh?"

-- "Ei mar, annetaanpa sen asian olla sinään", puuttui Ovsjanikov nopeasti puheesen: "niinpä niinkin ... ja olisihan siitä tosin puhumistakin ... mutta"... (Ja Ovsjanikov viittasi kädellään). "Käydäänpäs teetä juomaan. Talonpoikia me olemme, talonpoikia suoraa päätä: ja mitäpäs me oikeastaan muuta olemmekaan?"

Hän vaikeni. Teenkeittäjä kannettiin pöytään. Tatjana Iljinishna nousi sijaltaan ja istui lähemmäs meitä. Illan kuluessa oli hän useamman kerran hiljaa mennyt ulos ja yhtä hiljaa jälleen tullut takaisin. Huoneessa syntyi äänettömyys. Ovsjanikov joi mahtavasti ja verkalleen kupposen toisensa perästä.

-- "Mikko kävi täällä tänään", virkkoi Tatjana Iljinishna puoleksi kuiskuttamalla.

Ovsjanikov rypisti kulmakarvansa.

-- "Mitä hänellä on asiata?"

-- "Kävi anteeksi pyytämässä."

Ovsjanikov pyöritti päätään.

-- "Niin", sanoi hän, kääntyen minun puoleeni; -- "semmoista se on se sukulaisuus; pääsemättömissä olet ihan... Tuoss' on nyt Jumala antanut minullekin sisaren-pojan. Terävä poika ja uljas poika kanssa, siitä ei puhettakaan; hyvin hänen kävi koulussakin, mutta ei vaan tule hänestä pippiä eikä pappia. Oli kruununkin virassa, mutta sikseen heitti; ahtaat muka oli paikat kovin... Jos edes olisi aatelismies! Eikä aatelismiehistäkään kohta kenraaleja tehdä. Niinpä niin onkin poika nyt toimetonna... Ja vielä sekin kävisi laatuun joten kuten, mutta semmoiseksi on näet ruvennut viskaliksi! Kirjoittelee talonpojille suplikeja ja valituksia, neuvoo vouteja, miten olla kuin eleä, paljastaa maanmittarien kolttosia, kuljeksii kapakoita myöten, pitäen seuraa ja kemuja kestikievareissa pikku-porvarein ja renkien kanssa. Ei siinä kunnian kukko laula. Stanovoit ja ispravnikat [maapolisi-miehiä] ovat häntä jo monasti uhkailleet. Mutta hän näettekös on suuri koiranleuka; saattaa heidät itsensäkin nauramaan, ja heillepä sitten lämmittääkin saunan aika lailla... Kuule muori, kunhan ei vaan istunekin poika tuolla nurkassasi?" lisäsi hän, kääntyen vaimoonsa. "Kyllähän minä sinut tunnen, kovin olet hellätunteinen ja yhä suojelet poikaa."

Tatjana Iljinishna kävi hämille, myhähti ja punastui.

-- "No enkös minä arvannut", jatkoi Ovsjanikov... "Kyll' olet hyvä! No tulkoon sisään! Koska on tässä mulla niin harvinainen vieras, niin olkoon menneeksi, minä annan anteeksi tuolle hupakolle. No tulkoon vaan sisään..."

Tatjana Iljinishna meni ovelle ja huudahti: "Mikko!"

Sisään astui Mikko, noin kahdeksankolmatta vuoden vanha, kookas, solakka ja kähärätukkainen mies. Minut nähtyään hän pysähtyi ovelle. Hänen pukunsa oli saksalaista kuosia, mutta luonnottoman suuret pussit nutussa hartioilla todistivat ilmeisesti, että nutun oli leikannut umpi venäläinen räätäli.

-- "No tule nyt vaan lähemmäs", puhui ukko, "mitäs siinä häpeät? Kiitä tätiäsi: minä en ole enää vihainen... Kas tässä, hyvä herra," jatkoi hän, osoittaen Mikkoa, "sukulainen on läheinenkin, mutta enpäs vaan tule toimeen hänen kanssaan. Ihme ja kumma." (Me kumarsimme toisillemme). "No annahan kuulla, mitä sotkua sinä olet taas saanut aikaan? Mistä sinun päällesi kannetaan? Puhu!"

Mikon ei näkynyt tekevän mieli puhua ja selvitellä asiataan minun kuulteni.

-- "Perästä sitten, eno", jupisi hän.

-- "Ei mar perästä, vaan nyt juuri", jatkoi ukko... "Sinua hävettää, sen kyllä tiedän, puhua herra tilanomistajan läsnä ollessa, mutta se juuri se tekee sinun hyvää, saat kärsiä rangaistusta. Annas kuulla."

-- "Ei minulla ole mitään hävettävää", puheli Mikko nopeasti ja pyöräytti päätään. "Kuulkaahan itse. Tuonoin tuossa tulevat minun luokseni Reshetilov'in talolliset. Auta veikkonen, sanovat. -- Mitäs nyt? -- No tämmöinen, sanovat, on juttu. Makasinit ovat meillä hyvässä kunnossa, niin ovat hyvässä kunnossa, ettei paremmalla mitään tee. Äkkiä tulla tupsahtaa kruunun tarkastaja; minulla muka on käsky tarkastaa makasinit. Otti ja tarkasti ja sanoi: teillä on makasinit huonossa kunnossa, hoito leväperäinen ja huono, minun täytyy ilmoittaa tämä esivallalle. -- Mikäs hoidossa on vikana? -- Se on, sanoo, minun asiani. No pidettiin kokous ja päätettiin, niinkuin tapa on, osoittaa virkamiehelle kiitollisuuttamme; mutta ukko Prohovitsh esti; mitä varten, sanoo, heille tässä lahjoja vielä ruvetaan antamaan? Kovin tottuvat herkkusuiksi. Ja tosiaankin. Eikös enää oikeutta ole olemassakaan? Me noudatimme ukon neuvoa, mutta mittamies tuosta suuttui ja antoi syytöksen. Nyt vaaditaan meiltä tiliä. -- Onkos teillä makasinit todellakin hyvässä kunnossa, kysyn minä. -- No ihan ovat ja jyviäkin on aivan laillinen määrä... No sitten ei ole syytä pelätä, sanon minä, ja kirjoitinkin heille suplikin... Eikä ole yhtään vielä sanottu kenenkä puoli voittaa... Mutta jos teille on tästä minun päälleni valitettu, niin tiettyhän se: kullakin on oma suu lähempänä kuin säkin suu."

-- "Kullakin, niin, vaan ei sinulla", virkkoi ukko puoliääneen. "Ja mitäs menoja sinulla oli Schutolomov'in talonpoikain kanssa?"

-- "Mistäs te sen tiedätte?"

-- "Tiedänpäs, niinkuin näet."

-- "Oikeassa minä olen siinäkin. -- Päättäkäähän itse. Schutolomov'in talonpoikain alueesta oli naapuri Vespandin kyntänyt itselleen neljä tynnyrinalaa maata. Se on, sanoi, minun maatani. Schutolomov'in miehet ovat ulkoansioilla, isäntä ulkomailla, -- kukas heidän asiatansa ajaisi, -- ajatelkaahan itse? Mutta maa se on auttamattomasti heidän, ja niin on ollut aina maailman alusta asti. No niin, tuosta tulivatkin minun luokseni: kirjoita muka supliki. Minä otin ja kirjoitin. Vespandin sai tuosta tiedon ja ala uhkailla: 'kyllä', sanoo, 'minä tuolta Mikon pahukselta vielä koivet katkon, ja ellei siitä huoli, niin niskat väännän häneltä nurin... Mitenkä tuossakaan käynee: ehjänä tuntuu niskat olevan mulla vielä tänäkin päivänä."

-- "Älähän tuossa ylvästele: ei sinulle kunnian kukko laula", virkkoi vanhus: "hupsu sinä olet."

-- "Niin, eno, mutta ettekös te juuri itse ole sanoneet minulle..."