Part 3

Minä vastasin mitä tämmöisissä tapauksissa vastataan ja läksin hänen jälkeensä. Äsken puhdistettua polkua myöten tulimme pian lehmuspuistosta ja astuimme kaalimaahan. Vanhain omenapuiden ja levinneitten karviaispensaitten välissä kuulsivat kirjavina sarkoina pyöreät, vaalean vehreät kaalinpäät; humala kierteli korkeita sauvojansa; tiheässä seisoi multalavoilla ruskeita keppejä, joita kuiva herne kietoi; isoja litteitä kurpitseja oli kirjavanaan maassa; kurkut kellersivät pölyttyneiden kulmikasten lehtiensä alla; aidan vierustalla nuokkueli korkea nokkonen, parissa kolmessa paikassa kasvoi pensaina kuusamo, selja ja orapihlaja, jäännöksiä entisistä "klumbeista". Vähäisen kalasäiliön vieressä, joka oli täynnä punertavan limaista vettä, näkyi kaivo ja sen ympärillä ropakoita. Ankat häärivät ja pyörivät noissa ropakoissa; koira, vavisten koko ruumiissansa ja silmiänsä sirristellen, kalusi luuta kedolla; kirjava lehmä seisoi siinä lähellä laiskasti nyhtäen ruohoa ja siiloin tällöin heittää heilauttaen häntää laihaan selkäänsä. Polku kääntyi syrjään; puitten välitse ilmaantui silmäimme eteen vanhanläntä, harmaa pikku talo, valkokattoineen ja edessä vääristynyt kuisti. Radilov pysähtyi.

-- "Mutta", sanoi hän, vilpittömästi ja suopeasti katsahtaen minua silmiin, "minä olen tullutkin toiseen päätökseen; kukaties teidän ei teekään mieli tulla meille; siinä tapauksessa..."

Minä keskeytin hänet, vakuuttaen, että minun päin vastoin on hauska aterioida hänen luonansa.

-- "Niinkuin suvaitsette".

Me astuimme taloon. Lakeija-poika, pitkäliepeisessä nutussa sinisestä paksusta verasta, tuli vastaamme kuistilla. Radilov paikalla käski hänen antaa viinaa Jermolaille; metsästäjäni kumarsi kunnioituksella jalon antajan selkäpuoleen. Eteisestä, jonka seinät oli peitetty kaikenlaisilla kirjavilla kuvilla ja jossa riippui useampia linnunhäkkejä, astuimme vähäiseen huoneesen. Se oli Radilovin kirjoitushuone. Minä riisuin yltäni metsästysneuvot, panin pyssyn nurkkaan, lakeija-poika pitkäliepeisessä nutussa harjasi minut puhtaaksi.

-- "Mennäämpä nyt vierashuoneesen", virkkoi Radilov ystävällisesti; "minä esitän teille äitini".

Minä seurasin häntä. Vierashuoneessa, keskimmäisellä sohvalla istui lyhytkasvuinen vanha rouva, yllään ruskeat vaatteet ja päässä valkoinen myssy. Hänen kasvonsa olivat laihat, mutta hyväntahtoiset; katse oli arka ja surullinen.

-- "Tässä, äiti hyvä, on meidän naapurimme".

Vanha rouva kohosi ja kumarsi minulle, päästämmättä käsistänsä paksua, langasta kudottua pussosta.

-- "Milloinka olette tulleet näille maille?" kysäsi hän hiljaisella ja heikolla äänellä, räpytellen silmiänsä.

-- "Vähän aikaa sitten".

-- "Jäättekö kauaksi tänne?"

-- "Luultavasti talveen saakka".

Eukko vaikeni.

-- "Kas tämä tässä", puuttui Radilov puheesen, osoittaen minulle isoa, laihaa miestä, jota en ollut huomannutkaan huoneesen tullessani; "tämä on Feodor Miheitsh... -- No, näytäpäs nyt, Fedja, taitoasi vieraalle. Mitäs sinä nurkassa nuhiset?"

Feodor Miheitsh nousi heti kohta tuolilta, otti akkunalta huononpäiväisen viulun rähjän, tarttui käyrään, ei kumminkaan päästä, niinkuin tavallista on, vaan keskeltä, painoi viulun rintaansa vasten ja ummistaen silmänsä läksi tanssia hyppäämään, hyräillen laulua ja vingutellen viulun kieliä. Hän on päältä nähden noin seitsemänkymmenen vuoden iässä; pitkä pumpulikaulainen nuttu se niin surullisesti heilahteli ja huljahteli hänen kuivilla ja luisilla jäsenillään. Hän tanssi, milloin uljaasti pyöräytellen, milloin, kuni kuolehtuvana, puistellen pientä paljasta päätänsä, milloin taas kurottaen suonikasta kaulaansa, piesten jalkojaan yhdellä kohdalla ja väliin ilmeisellä vaivalla koukistaen polviaan. Vaiveroisena tuli ääni hänen hampaattomasta suustansa. Kasvoistani lienee Radilov huomannut, ett'ei Fedjan taito tuottanut minulle suurtakaan huvia.

-- "No annahan jo olla, ukko, kyllä on jo tarpeeksi", virkkoi hän; "saat mennä ottamaan palkintoa".

Feodor Miheitsh pani samassa viulun takaisin akkunalle, kumarsi ensin minulle, vieraalle, sitten vanhalle rouvalle, sitten Radilov'ille ja läksi ulos.

-- "Hovinherra se oli aikoinaan isänsä", jatkoi uusi tuttavani; "ja rikas mies olikin, mutta köyhtyi; nyt elelee täällä minun luonani. Ennen muinoin oli hän pahin huimapää koko läänissä; kaksi vaimoa ryösti miehiltä, piti laulajoita, itsekin lauloi ja tanssi kuin mies... Vaan suvaitsetteko ryyppyä? Päivällinenhän on jo pöydällä".

Nuori tyttö, sama, jonka olin vilaukselta nähnyt puutarhassa, tuli huoneesen.

-- "Kas niin, tässä on Olgakin", virkkoi Radilov, kääntäen päänsä hiukan poispäin. "Suljen suosioonne. No mennäänpäs nyt ruoalle".

Me läksimme ruokahuoneesen ja istuimme pöytään. Feodor Miheitsh, jonka silmät olivat "palkinnosta" ruvenneet kiilumaan ja nenä hieman punehtunut, lauleli meidän astuessamme huoneesen ja käydessämme pöytään: "Voiton riemut ratki raikuu!" Hänelle pantiin eri lautanen pienelle pöydälle, ilman servettiä. Ukko parka ei ollut aivan nuhteeton puhtaudelleen ja sen vuoksi pidettiin häntä aina jonkun matkan päässä muusta seurasta. Hän risti silmänsä, huokasi ja rupesi syömään kuni ahma. Päivällinen ei ollut todellakaan huono eikä siitä, sunnuntakinen kun oli, puuttunut hyllyvää jäätelöä eikä Espanjan tuuliakaan (sen nimistä piirasta).

Radilov, joka oli kymmenkunnan vuotta palvellut jalkaväessä ja käynyt Turkin maalla, rupesi pöydässä kertoilemaan. Minä kuuntelin häntä tarkasti, salavihkaa tarkastellen Olgaa. Neitonen ei ollut vallan kaunis; mutta hänen kasvojensa päättävä ja rauhallinen lause, hänen leveä, valkoinen otsansa, sakeat hivuksensa ja erittäinkin hänen ruskeat silmänsä, pienet, mutta kirkkaat ja vilkkaat, olisivat vetäneet puoleensa kenen tahansa eikä ainoastaan minun. Minusta tuntui kuin hän olisi tarkastanut jok'ainoata Radilovin sanaa; osanottoa ei asunut hänen kasvoillaan vaan kiihkeä tarkkuus. Ikäänsä nähden olisi Radilov saattanut olla hänen isänsä; hän sinutteli Olgaa, vaan paikallapa arvasin, ettei hän ollut Radilov'in tytär. Puhellessaan tuli hän maininneeksi vaimo-vainajastansa, -- "hänen sisarensa", liitti hän, viitaten Olgaan. Tämä lensi samassa punaiseksi ja laski silmänsä maahan. Radilov vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Vanha rouva ei puhunut koko aterian aikana sanaakaan; itse hän ei syönyt paljoa eikä tarjoillut minullekaan. Hänen kasvoissaan asui jonkimoinen arkamainen ja toivoton odotus, tuo vanhuksille omituinen murhe, josta niin tuskallisesti ahdistuu katsojan sydän. Aterian lopulla yritti Feodor Miheitsh laulaa ylistysvirttä isäntäväelle ja vieraalle, mutta Radilov katsahti minuun ja pyysi häntä vaikenemaan. Ukko pyyhkäsi kädellään suutansa, alkoi räpytellä silmiänsä, kumarsi ja istahti tällä kertaa aivan tuolin laidalle. Päivällisen jälkeen läksimme me Radilov'in kanssa tämän kirjoitushuoneesen.

Niissä ihmisissä, joissa alinomaa ja valtavana asuu yksi ajatus tai intohimo, huomaa jotakin yhteistä, jotakin ulkonaista yhtäläisyyttä, olkoot sitten luonteiltaan, lahjoiltaan, asemaltaan maailmassa ja kasvatukseltaan kuinka erillaisia hyvänsä. Mitä enemmän minä tarkastelin Radilov'ia, sitä enemmän näytti hän mielestäni olevan juuri semmoisia ihmisiä. Hän haasteli taloudesta, vuodentulosta, heinänniitosta, sodasta, pitäjän juoruista, läheisistä vaaleista, haasteli pakotta, jopa harrastuksellakin, mutta äkkiä hän huo'ahti ja vaipui nojatuoliin, kuni raskaasta työstä väsynyt ihminen, pyyhkieli otsaansa kädellään. Yksi tunne näkyi kokonaan täyttävän ja valtaavan hänen hyvän, lämpimän sydämmensä. Kummakseni jo sekin kävi, ett'en huomannut hänessä kiihkoa mihinkään, en ruokaan, en viinoihin, en metsästykseen, en Kursk'in satakieliin, en kyyhkysiin, jotka sairastavat lankeevaista, en Venäjän kirjallisuuteen, en juoksijoihin, en attila-nuttuihin, en kortti- enkä billiardi-peliin, en tanssijaisiin, en maaseutujen tai läänin kaupungeissa käyntiin, en paperi- tai sokeritehtaisin, en monivärisiin lehtimajoihin, en teehen, en sivullisiin hevosiin, aivan hurjan täydellisiin, en edes paksuihin ajureihinkaan, jotka ovat vyötetyt hamoja kainaloita myöten, noihin samaisiin pulskiin ajureihin, joilla taivas ties miksi jok'ainoasta laukan käännähdyksestä silmät menevät nurin ja pyrkivät päästä ulos... Mikäs hovinherra se tämä on sitten oikeastaan! ajattelin minä. Eikä hän puolestansa ensinkään tekeynyt synkkä-mieliseksi ja onneensa tyytymättömäksi; hänestä päin vastoin tuoksuamalla tuoksusi vilpitön hyväntahtoisuus, vaikka kaikkea turhanpäiväistä valikoimista, iloisuus ja melkein herkästi loukkautuva alttius lähestymään ensimmäistä vastaantullutta. Samaan aikaan te -- se on totta sekin -- tunsitte, ettei hän saattanut lyödä ystävyyden liittoa kenenkään kanssa, todellakin lähestyä ketäkään, eikä siihen ollut syynä se, ett'ei hän olisi muita ihmisiä tarvinnut, vaan se, että koko hänen elämänsä oli joksikin ajaksi kätkeynyt hänen sisäänsä. Katsellessani Radilov'ia, en saattanut millään muotoa ajatella hänen olevan onnellisen nyt tahi olleen milloinkaan. Kaunis mies hän ei myöskään ollut, mutta hänen katseessaan, hymyssään, kaikessa hänen olennossaan piileskeli jotakin sanomattoman miellyttävää, -- niin, piileskeli juuri. Niin olisi tehnytkin mieli tuntea häntä lähemmältä, ruveta häntä rakastamaan. Hänestä tuli tosin silloin tällöin ilmi hovinherra ja syrjäinen maalainen; mutta hyvä mies hän oli siltä.

Olimme juuri ruvenneet puhelemaan hänen kanssaan uudesta aateliston johtajasta, kun ovella kuului Olgan ääni:

-- "Tee on valmis".

Me läksimme vierashuoneesen. Feodor Miheitsh istui kuten ennenkin nurkassa, kainosti kyyristyneenä akkunan ja oven väliin. Radilov'in äiti kutoi sukkaa. Avonaisten akkunain kautta löyhähteli puistosta syksyn raitis ilma ja omenain tuoksu. Olga hääräili teepöydässä. Minä tarkastelin nyt häntä äskeistä enemmän. Hän puhui varsin vähän, niinkuin yleensä muutkin maaseutujen neitoset; en kumminkaan huomannut hänessä halua sanoa jotakin hyvää, ynnä samassa tuskallista tyhjyyden ja kykenemättömyyden tuntoa. Hän ei huokaillut sanoin sanomattomain tunteiden ylenpalttisuudesta muka; hän ei luonut silmiänsä ylöspäin; hän ei hymyillyt haaveillen ja epämääräisesti. Hän katsoi tyynesti ja kylmäkiskoisesti, niin kun ihminen, joka levähtää suuresta onnen kohtauksesta tahi suuresta levottomuudesta. Hänen käyntinsä, hänen liikkeensä olivat päättäväisiä ja vapaita. Hän miellytti minua suuresti.

Me rupesimme jälleen pakinoimaan Radilov'in kanssa. En muista enää millä tavoin tulimme viimein tuohon tunnettuun muistutukseen: kuinka usein aivan mitättömät asiat tekevät muutamiin ihmisiin suuremman vaikutuksen kuin kaikista tärkeimmät.

-- "Niin", virkkoi Radilov, "sen minä tiedän omasta kokemuksestani. Minä, niinkuin tiedätte, olin nainut mies. Sitä ei kestänyt kauaa... kolme vuotta; vaimoni kuoli lapsen vuoteesen. En luullut voivani elää enää hänen jälkeensä; kauheasti minä surin ja olin runneltu, mutta itkeä en voinut -- kävelinhän niinkuin mielipuoli. Hänet puettiin, niinkuin tapa on ja pantiin pöydälle, -- tuohon huoneesen tuossa. Pappi tuli, lukkarit tulivat, alkoivat laulaa, rukoilla, suitsuttaa; minä ristin silmiäni ja painoin otsaani lattiaan, mutta kyyneliä ei tullut silmiin, ei karpaloakaan. Sydän se ikäänkuin oli kivettynyt, pääni samoin, -- raskaaksi kävin koko mies. Niin meni ensimmäinen päivä. päivä -- uskottekos? -- minä oikein nukuin! Aamulla menin vaimoani katsomaan, -- silloin oli kesäinen aika, aurinko valaisi vainajata päästä jalkoihin asti niin kirkkaasti. Äkkiä huomasin minä". (Radilov säpsähti). "Niin, mitäs luulette minun huomanneeni? Vaimoni toinen silmä ei ollut aivan kiinni, ja tätä silmää myöten käveli kärpänen... Samassa kaaduin minä maahan kuin pölkky ja herättyäni rupesin itkemään, niin itkemään, ett'en tallonut osata lakata ensinkään..."

Radilov vaikeni. Minä katsahdin häneen, sitten Olgaan... En ikinä unohda neitosen kasvoja. Vanha rouva lasti sukan kädestään, otti pussosestaan nenäliinan ja salaa pyyhkäsi kyyneleen. Feodor Miheitsh nousi äkkiä pystyyn, sieppasi viulunsa ja alkoi käheällä, kamalalla äänellä laulaa. Hän tahtoi nähtävästikin huvittaa meitä; mutta me säpsähdimme hänen ensimmäisestä sävelestänsä, ja Radilov pyysi häntä rauhoittumaan.

-- "Mutta", jatkoi hän, "mikä on ollut, se on ollut, mennyttä ei voi palauttaa ja sitäpaitsi ... kaikkihan maailmassa kääntyy parhaaksi, niinkuin sanoi, muistaakseni Voltér", lisäsi hän nopeasti.

-- "Niinpä se on", sanoin minä. "Ja sitä paitsi, -- ei niin suurta onnettomuutta, ett'ei sitä kestäisi; eikä niin tukalaa tilaa, ett'ei siitä pääsisi".

-- "Luuletteko niin?" virkkoi Radilov. "No niin, saatattepa olla oikeassakin. Turkinmaalla, muistaakseni, olin minä sairashuoneessa, puolikuolleena; minä pojin mätäkuumetta. Mukavuus ei kehumista kestänyt, tietty se, sota aika, -- kiitti Jumalaa, kun senkin verran sai tilaa. Tuossapa tuli meidän hospitaaliin vielä uusia sairaita; minnekäs ne pannaan? Lääkärille hätä käteen, -- ei ole sijaa missään. Tulee minun luokseni, kysyy välskäriltä: 'onko hengissä vielä?' Toinen vastaa: 'oli se aamulla vielä hengissä'. Lääkäri kumartui luokseni ja kuuli mun hengittävän. Ja meni mieheltä maltti. 'Tuommoinen hupakko se luonto nyt on', virkkoi hän; 'tuoss' on nyt mies surman oma, välttämättömästi surman oma, mutta yhäpäs vaan näet kihnuttaa ja kuhnuttaa, tilaa vaan ottaa ja muita estää'. 'Ohhoh', arvelin minä, 'kovinhan sun laitasi onkin huono, Mihail Mihailovitsh!'... Mutta paraninpas vaan ja elänyt olen tähän päivään asti. Kyllä te olette oikeassa".

-- "Minä olen kaikissa tapauksissa oikeassa", vastasin minä. "Jos olisitte kuolleet, niin olisitte sittenkin päässeet tukalasta tilastanne".

-- "No niinpä niinkin, niinpä niinkin", lisäsi hän, lyöden kovasti nyrkkinsä pöytään. "pitää vaan kerta päättää... Mitä siitä tukalasta tilasta on hyvää?... Mitä se viivytteleminen ja vitkaileminen pyhittää"...

Olga nousi kiireesti ja meni puutarhaan.

-- "Annas kuulua, Fedja!" huusi Radilov.

Fedja kavahti ylös, rupesi astumaan tuommoista uljasta omituista käyntiä, jota käy tanssittaja kesyn karhun edessä, ja rupesi laulamaan: "Meidän kujalla tyttöset"...

Ulkona kuului kilparattaiden kolina, ja muutaman silmänräpäyksen perästä astui sisään kookas, harteva ja tanakka mies, talollinen Ovsjanikov... Mutta Ovsjanikov se on niin omituinen, huomattava henki, että me, lukijan luvalla, puhelemme hänestä toisessa jutelmassa.

Nyt minulla vaan on lisättävänä, että me huomenna aamun koittaessa läksimme Jermolain kanssa metsästämään ja metsästä kotia. Viikon perästä kävin jälleen Radilov'in luona, vaan en tavannut häntä enkä Olgaakaan kotona ja kahden viikon perästä sain kuulla, että Radilov oli äkkiä kadonnut, jättänyt äitinsä ja lähtenyt jonnekin kälynsä kanssa. Tämä tapaus nosti melun koko läänissä ja siitä tuli yleinen puheen aine. Nyt minä vasta ymmärsin Olgan kasvot silloin, Radilov'in kertomuksen aikana. Niissä asui muutakin kuin sääliä: niiltä hehkui luulevaisuus.

Ennen maalta lähtöäni kävin Radilov'in äidin luona. Hän istui vierashuoneessa ja löi Mylly-Mattia Feodor Miheitshin kanssa.

-- "Onko teillä ollut tietoja pojastanne?" kysäsin viimein.

Vanha rouva purskahti itkuun. Minä en enää kysellyt häneltä Radilov'ista.

TALOLLINEN OVSJANIKOV.

Kuvailkaa, hyvä lukija, mielessänne kookas, lihava mies, noin seitsemänkymmenen vuoden iässä, kasvot vähän samanlaiset kuin Krilov'illa, katse kirkas ja älykäs tuuhean kulmakarman alta, uhkea ryhti, vakava puhe, hidas astunto -- siinä on Ovsjanikov. Hänen yllään oli avara sininen, pitkähihainen takki, napissa ylös asti, kaulassa sinertävän punainen silkki huivi, jalassa kirkkaaksi kiillotetut, tupsusuiset saappaat. Yleensä oli hän ulkomuodoltaan varakkaan kauppiaan näköinen. Kädet oli miehellä kauniit, pehmoiset ja valkoiset; usein hän keskustelun aikana otti kiinni takkinsa napista. Tämä uhkea-ryhtinen, tyyni Ovsjanikov, älykäs ja hidas, suora ja itsepäinen mies, muistutti mielestäni venäläisiä bojareita Pietari keisarin edellisiltä ajoilta... Jerefi-nuttu [vanhan-aikuinen pitkä takki, pitkähihainen, ilman kaulusta ja selkätaivetta] olisi pukenut häntä hyvin. Tämä oli viimeisiä vanhan-aikuisia miehiä. Kaikki naapurit kunnioittivat häntä suuresti ja pitivät kunnianansa seurustelemista hänen kanssaan. Hänen säätyveljensä, talolliset, ne milt'eivät rukoilleet häntä, nostivat lakkejansa hänelle jo pitkän matkan päästä ja olivat ylpeitä hänen puolestaan.

Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös, mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän, esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään. Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa, luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain. Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan. Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua". Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa. Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten jaon... Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä, levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" -- "Mitäs sinä siinä huudat?" vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"... Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "Älä tuossa hätäile, oriparka, nuori olet vielä, särjet koipesi", varoitteli Ovsjanikov hepoansa säveästi, ja tuokion kuluttua oli hän hevosineen, rattaineen ja takana istuvine poikineen kuopassa. Onneksi oli kuopan pohjalla hiekkaa läjissä; kukaan ei saanut mitään vammaa, orit vaan nuljautti jalkansa. "Katsos nyt", puheli levollisesti Ovsjanikov, nousten maasta, "enkös minä sitä sanonut?" Mielensä mukaisen hän oli ottanut vaimonkin. Tatjana Iljinishna Ovsjanikov oli kookas nainen, uljas ja harvapuheinen, kaulassa aina ruskea silkkihuivi. Hänestä huohti kylmää, vaikk'ei kukaan valittanut hänen ankaruuttansa, päin vastoin moni köyhä sanoi häntä emokseen ja hyväntekijäkseen. Säännölliset kasvojen piirteet, suuret tummat silmät, ohuet huulet tiesivät vieläkin hänen muinoista kuulua kauneuttansa. Lapsia Ovsjanikov'illa ei ollut.

Minä tutustuin hänen kanssaan, niinkuin lukija jo tietää, Radilov'in luona ja läksin parin päivän perästä hänen taloonsa. Hän istui paraillaan suuressa nahkaisessa nojatuolissa ja luki marttyrien historiaa. Harmaa kissa istua kehräsi hänen hartioillaan. Hän otti minut vastaan, tapansa mukaan, ystävällisesti ja arvokkaasti. Me rupesimme haastelemaan.

-- "Sanokaapas, Luka Petvovitsh, suoraan", virkoin minä muun muassa; "eikös ennen muinoin teidän aikoinanne ollut parempi olla kuin nyt?"

-- "Olihan sitä parempaakin, oli niinkin", vastasi Ovsjanikov; "rauhallisempaa oli olo ja elo; toimeentulo oli parempi kanssa, oli kyllä... Mutta kumminkin on nyt olo parempi ja teidän lapsenne saavat sitäkin paremman olon, kun kasvavat ja miehiksi varttuvat".

-- "Minäpä luulin kuin luulinkin, Luka Petrovitsh, teidän rupeavan ylistelemään vanhoja aikoja".

-- "Ei minulla ole syitä niinkään ylistellä vanhoja aikoja. Niinkuin, nyt esimerkiksi sanoen, te olette nyt tilanomistaja; samanlainen tilan-omistaja kuin vaari vainajannekin, mutta ei teillä ole semmoista valtaa! Ja toinen te olette mieskin. Kyllä meitä nytkin muut herrat ahdistavat, mutta tuskinpa muutoin saattaa ollakaan. Niin, niin! en minä enää näe semmoista, mitä nuoruudessani näin".

-- "Niinkuin esimerkiksi mitä?"

-- "No niinkuin esimerkiksi sanon taaskin vaarivainajastanne. Oman hän oli oikeuden mies! Sorti meikäläistä. Tiedättehän te -- niin ja mitenkäs ette tietäisi omia tiluksianne? -- tuon pellon, joka nalkkina pistää Tshepligin'ista ja Malinninaan!... Siinä kasvaa nyt kauraa. Niin no, tuo samainen pelto on meidän, ihan meidän maatamme. Vaari-vainajanne otti sen meiltä pois. Ajaa karautti sinne hevosen selässä, kädellään viittasi: minun on, sanoo, tiluksiani tämä, -- ja niin ottikin omakseen. Isä vainajani (kepeät mullat hänen haudalleen!) oli oikeuden mies ja kiivas mies oli kanssa; hän ei tuota sallinut -- ja kukapas se niin mielisuosiolla omaansa heittää? -- ja antoi kuin antoikin oikeuteen kanteen. Mutta yksinään antoi, muut eivät sitä tehneet, -- pelkäsivät näet. Ei aikaakaan, niin jo ilmoitettiin vaari vainajallenne, että Pietari Ovsjanikov muka on kannellut teidän päällenne, kun näetsen maan häneltä otitte... Vaari-vainajanne samassa lähetti meille jahtimestarinsa Bansh'in ja hänen kanssaan miesjoukon... Niin ottivatkin sitten isäni kiinni ja veivät teidän hovillenne. Minä, siihen aikaan pieni pojan pahainen, kirputtamaan paljain jaloin perästä. Ja mitenkäs kävi? Tuotiin hänet talonne eteen ja niin siinä akkunain alla ruoskitsivat hänet. Vaari-vainajanne se vaan balkonilla seisoo ja katselee; muori vainajanne se akkunassa istuu ja kanssa katselee. Isä huutaa: 'Maria Vasiljevna, hyvä emäntä, auttakaa, armahtakaa edes te!' Mutta hänpä vaan kurottelekse ja katselee. Niin sitten pakotettiin isä luopumaan maasta; vieläpä käskettiin kiittämään, että muka hengissä pääsi lähtemään kotiansa. Sillä tavoin jäikin tuo maa teidän omaksenne. Kysykääpäs joskus talonpojiltanne, mikäs muka tämän kulman nimi on? Nyrkkikulman nimeä se kantaa, sillä nyrkkioikeudella se on otettu pois. Siksipä sitten meikäläisen miehen ei ole syytäkään suuresti kaivata muinaista järjestystä".

Minä en tiennyt mitä vastata Ovsjanikov'ille enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.