Part 2

-- "Tämmöinen siellä juttu tapahtui. Sinä, Rietu, et sitä taida tietääkään, mutta Vaarnavitsoilla on meillä haudattuna muuan mies, joka oli hukkunut monta, monta aikaa sitten, silloin kuin vielä lampi oli ollut syvä. Hauta näkyy vielä kumminkin, eikä sitäkään enää paljoa näy: kumpu pikkuruinen semmoinen vaan... Tuossa tuonoin kutsui vouti Jeremiasta, koirain hoitajaa: menepäs, sanoo, postia hakemaan, Jeremias. Jeremias se meillä aina postissa käy. Koirat on häneltä kuolleet joka sorkka; mikä lieneekään, mutta ei vaan kestä koirat hänellä, eivätkä ole milloinkaan kestäneet; mutta muutoin hän on hyvä koirain hoitaja. No, äläs huoli! Jeremias lähtee postia hakemaan, ja kuinka lie siellä viivähtänytkin kaupungissa, mutta pöhnässä vaan mies oli paluumatkallaan. Yön selkään hän lähti, ja kirkas oli yö. Kuu kumoitti... Lautan yli kulkee kanssa, semmoinen näet oli hänellä tie. Kulkee, kulkee, niin näkeekin: tuolla hukkuneen miehen haudalla lampaan vuona kävelee, valkoinen semmoinen ja kiharainen ja korea. Annas kun korjaan tuon, arvelee Jeremias; eksyyhän se muutoinkin tänne metsään, ja astuukin hevosen selästä maahan ja ottaa vuonan syliinsä. No niin, vuona ei puhu mitään. Tulee tuosta Jeremias takaisin hevosensa luo, niin tämäkös perimään ja korskumaan ja päätänsä puistelemaan. Sai hän kumminkin heponsa hillityksi, nousi selkään vuona sylissä ja lähtee edelleen, vuonaa pidellen. Katselee siinä lampaan vuonaa, ja vuonakin näethän katselee häntä, suoraan silmiin tuijottaa. Jo vähän niinkuin kammottamaan rupeaa tämä Jeremiasta: enhän muka minä milloinkaan ole nähnyt lampaan vuonan tuolla lailla katselevan ihmistä silmiin. Ei ole sentään millänsäkään, silittelee vaan karitsaansa ja sille puhelee: 'pääkkö pää, pääkkö pää!' Mutta kun vuona samassa aukaisee suunsa ja sanoo samat sanat: 'pääkkö pää, pääkkö pää'"...

Tuskin oli kertoja lausunut viimeisen sanan, niin kaapsahtivat koirat äkkiä pystyyn ja huimasti haukkuen syöksivät nuotion luota, kadoten yön pimeyteen. Pojat säikähtivät joka mies. Junu hyppäsi mattonsa alta. Kiljaisten riensi Paavo koirien perään. Haukunta poistui nopeasti yhä kauemmaksi. Kohta kuului häirityn hevoslauman levoton töminä. Paavo luikkaeli kovaa: "Virkku! Merkki!"... Muutaman silmänräpäyksen perästä haukunta vaikeni: Paavon ääni tuli jo kaukaa. Kului vielä kotvanen. Neuvottomina katselivat pojat toisiansa: mitähän muka tästä tulee... Äkkiä kajahti hevosen juoksun töminä; heti senjälkeen tulla tuoksahti hevonen näkyviin ja pysähtyi aivan nuotion ääreen. Siepaten harjasta kiinni, hyppäsi Paavo alas sen seljästä. Koirat hyppäsivät nekin valon piiriin ja kävivät istumaan, kielet pitkällään.

-- "Mitä siellä oli?" kysäsivät pojat.

-- "Ei ollut mitään", vastasi Paavo, huiskaisten kädellään hevosta. "Mikä lienee koirain nenään haiskahtanut. Luulin jo sudeksi", liitti hän kylmäkiskoisesti, tiheästi hengittäen koko rintansa leveältä.

Mielihyvällä katselin minä Paavoa. Hän oli varsin miellyttävä tällä hetkellä. Hänen rumilla, nyt nopeasta juoksusta elpyneillä, kasvoillaan paloi rohkeus, uljuus ja luja päättäväisyys. Aseetonna, ei raippaakaan kädessä, oli hän rientänyt yksinään suden kimppuun. "Sepä oiva poika", arvelin minä, katsellessani häntä.

-- "Onkos niitä täällä päin nähty sitten, susia näethän?" kysäsi pelkuri Lauri.

-- "Paljonhan niitä täällä on aina", vastasi Paavo, "mutt' eivät ne muulloin pahaa tee kuin talvella".

Hän kävi jälleen valkean ääreen. Istuutuessansa laski hän kätensä toisen koiran takkuiselle niskalle, ja ihastunut elukka ei pitkään aikaan liikauttanut päätänsä, kiitollisella ylpeydellä katsellen Paavoa syrjästä.

Junu kömpi jälleen maton alle.

-- "Kylläpäs sinä vaan osaat julmia juttuja kertoa, Ellu", virkkoi Rietu, joka, rikkaan talon poikana, oli puheenjohtajan tapaisena (omasta puolestaan hän puhui vähän, ikäänkuin olisi pelännyt kadottavansa oman arvonsa).

-- "Ja mikä lie vielä koiratkin riivannut haukkumaan... Niin, kyllä minä olen kuullut, ett'ei se paikka tiellä ole puhdas".

-- "Vaarnavitsatko?... Noiduttu mikä noiduttu! Kuuluvat ne siellä nähneen jo monastikin vanhaa isäntä vainajata. Semmoisessa sanovat kävelevän pitkäliepeisessä nutussa ja yhä vaan hokevan jotakin maasta. Kerran sattui Trofimitsh vaari näkemään hänet. Mitäs sinä, sanoi, isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, maan päältä haet?"

-- "Hänkö se siltä oikein kysyi?" keskeytti hämmästynyt Rietu.

-- "Kysyi kyllä".

-- "Sepä on rohkea mies, tuo Trofimitsh... No entäs sitten?"

-- "Kivirikon kukkasia, sanoi, olen hakemassa. Ja niin kolkosti näethän sanoikin: kivirikon kukkasia. -- Mitäs sinä, isäntä hyvä, Ivana Ivanitsh, kivirikon kukkasilla teet? -- Kovin, sanoi, painaa hauta, Trofimitsh; kovin painaa: pois tekisi mieli, pois tekisi"...

-- "Näethän", virkkoi Rietu; "liian vähänkö lie elänyt vai mitä"...

-- "Katsos kummaa!" arveli Lauri.

-- "Enhän minä luullut kuolleita muulloin saavan nähdäkkään kuin muiston-lauantaina".

[Muiston-lauantaiksi, oikeastaan "vanhempain lauantaiksi", sanotaan sitä lauantaita, jolloin kuolleitten muistojuhlaa vietetään.]

-- "Kyllähän kuolleita saa nähdä millä hetkellä hyvänsä", vakuutuksella virkkoi Ellu, joka näkyi muita paremmin tietävän kaikki kyläiset tarut ja taikaluulot. "Mutta muiston-lauantaina saattaa nähdä elävänkin, minä näet tarkoitan, sen, jonka vuoro sinä vuonna on kuolla. Ei tarvitse muuta kuin yöllä menee istumaan kirkon portaille ja yhä vaan katsoo maantielle. Siinä sitten kulkevatkin ohitsesi ne, jotka sinä vuonna kuolevat. Menneenä vuonna kävi meillä Juliana muori kirkon portailla istumassa".

-- "No näkikös hän ketä?" kysyi Lauri uteliaasti.

-- "No kuinkas muutoin? Ensinkin istui hän kauan, istui, istui, eikä nähnyt ketäkään, ei nähnyt eikä kuullut ... joskus vaan näet niinkuin missä koira olisi haukahtanut silloin tällöin... Mutta äkkiä, niin äläs huoli ... jo tulee tietä myöten poikanen, pelkkä paita ressu päällä. Juliana muori katsomaan -- Irttusen Ivaskahan se on!"...

-- "Sekö, joka kuoli tässä kevättalvesta?" keskeytti Rietu.

-- "Sama juuri. Astuu näethän eikä päätänsäkään nosta... Mutta kyllä Juliana hänet tunsi... Katselee vielä sitten muori: tiellä akka tulee. Hän katselemaan, tirkistelemään. -- Jes' siunatkoon! itsehän se on Juliana muori, ilpoisen itse!"

-- "Ettäkö oikein itse?" kysyi Rietu.

-- "Ihan itse".

-- "No mutta eihän Juliana vielä ole kuollut?"

-- "Eihän ole vielä vuosikaan umpeen mennyt. Mutta katselepas sinä tuota muoria: tuskin enää pystyssä pysyy".

Kaikki vaikenivat jälleen, Paavo viskasi kourallisen kuivia varpuja valkeaan. Selväpiirteisinä mustenivat ne äkkiä leimahtaneessa liekissä, ja sitten ritisemään ja savuamaan ja kiemuroimaan, kohotellen palaneita päitään. Ankarasti vavisten heiahti valo joka haaralle, liiatenkin ylös päin. Äkkiä ilmaantui, mistä lienee tullutkaan, valkoinen kyyhkynen. Se lensi suoraan tähän valon helmaan, pyörähti sitten säikähtäneenä jonkun kerran yhdessä kohdin, heloittaen kuumasta hohteessa, ja katosi, siipiänsä räpsytellen.

-- "Tuo on eksyksissä", huomautti Paavo. "Nyt se lentää lepsuttelee kunnes lyö päänsä johonkin, ja mihin päätyy, siihen jääkin aamun koittoon asti".

-- "Mutta kuules, Paavo!" kysäsi Lauri, "eihän se vaan ollut autuaan sielu, joka lensi taivaasen? Vai mitä?"

Paavo heitti toisen kourallisen varpuja valkeaan.

-- "Saattaa olla", virkkoi hän viimein.

-- "Kuules, Paavo", alkoi Rietu, "näkyikös teidänkin kylässä tuo taivaan näky silloin?"

-- "Niin sekö, kun aurinko meni piiloon? Näkyi kyllä".

-- "Kyllä maar tekin pelästyitte?"

-- "Pelästyipä siellä moni muukin. Niinpä meidän herrakin. Kyllähän hän oli jo puhunut siitä ennenkin: tulee muka semmoinen ja semmoinen näky, mutta annas kun se sitten oikein tuli ja pimeni, niin, -- niin kuului kovin säikähtäneen herrakin, että oikein... Mutta perheen tuvassa keittäjä muija, kuulehan, mitä teki. Kun vaan pimeys tuli, niin muija otti ja hiilikoukulla särki ja kaasi kaikki padat ja kattilat: kukapas muka nyt enää syömistä kaipaa, kun maailman loppu on tullut. Niin meni vellit ja kermat poroon, että kihisi. Meillä kävi kylässä semmoisiakin huhuja, että maailmaan muka ilmaantuu valkoisia susia, ja ne rupeavat syömään ihmisiä, ja suuri kokko lintu lentoon lähtee ja viimein näkevät Trishkankin".

[Trishkan tarut vivahtavat kertomuksiin Anti-Kristuksesta.]

-- "Mitä se Trishka on?" keskeytti Ellu innokkaasti.

-- "Mistäs sinä oletkaan, kun ei teillä tiedetä, mikä Trishka on! Trishka, näetsen, on kummallinen mies semmoinen, joka tuleva on; ja se on niin kummallinen mies, ett'ei sitä voi ottaa kiinni eikä sille voi mitään tehdä: niin kummallinen se on. Lähtee esimerkiksi kristityt ihmiset nuijilla häntä vastaan, piirittävät hänet ja saartavat, mutta hän kääntää heiltä silmät niin, että he käyvät toisiansa kolhimaan. Panevat hänet esimerkiksi linnaan. Hän pyytää vettä juodakseen; tuodaan miehelle napolla vettä, mutta hänpä puikahtaa sukeltaa nappoon -- ota hännästä kiinni! Panevat hänet esimerkiksi rautoihin; mutta hän kun vaan käsiänsä lyö yhteen kerran, toisen, niin kahleet samassa putoavat pois. Niin, semmoinen mies näetsen lähtee kiertämään kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin ja viettelemään ja kiusaukseen johdattamaan kristityitä ihmisiä ... eikä sille mahda yhtään mitään. Semmoinen kummallinen ja kamala se Trishka on"...

-- "Niin", jatkoi Paavo tyynellä äänellään, "semmoinen se on, ja sitä nyt odotettiin meilläkin. Vanhat ukot ne puhuivat: kun vaan, sanoivat, alkaa taivaan näky, niin samassa tulee Trishkakin. No äläs huoli. Taivaan näky alkoi, kylän väki kaikki kujalle ja kedolle: mitähän tästä muka tulee. Meillä tiedättehän on aukeat paikat, näkee avaralle. Katsotaan tuossa, katsotaan, -- niin eikös vaan tulekin mäen rinnettä alas mies, outo semmoinen ja pää kovin kummallisen näköinen... Silloin kaikki huutamaan: 'Trishka tulee, Trishka tulee!' Ja samassa pakoon joka mies. Kylänvanhin se hyppäsi ojaan; kylänvanhimman akka tarttui kiinni portin-alukseen ja huutaa siinä sitten täyttä kulkkua; oman kartanokoiransakin, näet, peloitti niin pahasti, että se riuhtasihe irti kahleistaan, hyppäsi aidan yli ja ala polttaa metsään. Mutta Kuisman isä, -- niin se meni kaurapeltoon ja rupesi siellä ruisrääkkänä huutamaan: eiköhän muka tuo ihmisen hukka edes lintua säälisi ja armahtaisi. Niin säikähtivät kaikki!... Mutta mäen rinteelläpä kulkikin vaan meidän kylän vanneseppä, Malakias: oli näet ostanut uuden pytyn ja kantoi sitä nyt päässänsä".

Pojat purskahtivat nauruun joka mies, vaieten hetkiseksi, niinkuin usein käy ulkona haastelevain ihmisten kanssa. Minä katsahdin ympärilleni: juhlallisena, mahtavana vallitsi yö; myöhäisen illan kostea tuoreus oli vaihtunut sydän-yön kuivaksi lämpimäksi, ja kauan sen oli vielä määrä pehmoisena harsona verhota nukkuvia ketoja; pitkä aika oli vielä, ennenkuin tuulahtaa aamun ensi henkäys, pitkä aika, ennenkuin syttyy koin ensi kipinät. Kuutamoa ei ollut; kuu nousi siihen aikaan myöhään. Lukemattomat, kultaiset tähdet näkyivät hiljalleen kulkevan linnunradan suuntaa, kilvassa kimallellen, ja niitä katsellessasi olit todellakin himmeästi tuntevinasi vaan huimaa, pysähtymätöntä kulkua...

Omituinen, vaikea, tuskanomainen huuto kajahti samassa kaksi kertaa perättäin joen päältä ja moniaan silmänräpäyksen jälkeen kuului jo kauempaa.

Lauri säpsähti... "Mitäs se oli?"

-- "Haikara se on", vastasi Paavo tyyneesti.

-- "Vai haikara", toisti Lauri. "Mutta kuules, Paavo! Eilen illalla minä kuulin", jatkoi hän, oltuaan kotvasen aikaa ääneti, "ehkä sinä tiedät"...

-- "Mitä sinä kuulit?"

-- "Minä kuljin eilen Kivi-Töyräiltä Sashkinaan; ensin minä kuljin meidän pähkinämetsän kautta, mutta käänsin sitten kedolle, siinä kohdin, muistathan, missä se tekee äkkinäisen polven; siinä on lammikko vielä semmoinen, kaisloja kasvaa ylt'yleensä. No, tämän lammikon rantaa minä käydä tepsuttelin, niin yht'äkkiä rupeaa sieltä kuulumaan valitus semmoinen, niin, niin surkea: ui-ui ... ui-ui ... ui-ui!... Minä pelästyin, veikkoset, aika lailla; myöhäinen oli näet ilta, ja äänikin oli niin valittavainen. Vähä puuttui, ett'en ruvennut itkemään... Mitähän se mahtoi olla, mitä?"

-- "Siihen lammikkoon varkaat viime kesänä upottivat Jaakkiman, metsänvartijan", virkkoi Paavo. "Vainaja siellä kukaties vaikeroi".

-- "No niin, veikkoset, niinpä niinkin", vastasi Lauri, avaten yhä suuremmiksi muutoinkin jo suuret silmänsä... "En minä ole tiennytkään, että Jaakkima siihen tapettiin. Olisinpa vielä pahemmin pelästynyt".

-- "Kuuluu sitä olevan semmoisia pikkuisia sammakoitakin", jatkoi Paavo, "jotka niin surkeasti valittavat".

-- "Sammakoitako? Ei maar, ei se ollut sammakon ääntä ... mitä hulluja"... (Haikara kiljasi uudestaan joen kohdalla)... "Tuota tuossa!" virkkoi Lauri ehdottomastikin: "huutaa kuin hiisi".

-- "Ei hiisi huuda; mykkä se on", liitti Ellu; "käsiänsä se vaan paukuttelee"...

-- "Oletkos sinä sitten hiittä nähnyt?" keskeytti hänet Rietu irvistellen.

-- "En ole nähnyt, ja varjelkoon hyvä Jumala näkemästäkin; mutta kyllä sitä muut ovat nähneet. Tässä viimekin viikolla eksytti hiisi meidän kylän miehen metsään; kuljetteli, näet, kuljetteli metsässä ja aina vaan yhden kohdan ympäri... Hädin tuskin pääsi aamun hämärässä kotia".

-- "No näkikös hän sen?"

-- "Näki. Semmoinen, sanoi, on suuri ja musta, käiveräisissään, aivan kuin puun takana, ei sitä oikein osaa eroittaa, aina vaan niinkuin pyrkisi kuutamon piiloon, ja silmillään katsoo tuijottaa, suurilla semmoisilla ja räpyttelee niitä, räpyttelee"...

-- "Hyi, mitäs puhutkaan?" huudahti Rietu, vähän vavahtaen ja kohottaen olkapäitään; "ole tuossa!"...

-- "Ja miksikähän semmoista roskaa on maailmaan syntynyt?" virkkoi Paavo: "en minä ymmärrä".

-- "Älä laita; kavahda vaan, ettei luulisi", varoitti Ellu.

Oli hetkinen äänettömyyttä jälleen.

-- "Katsokaa, pojat, katsokaa", kuului äkkiä Junun lapsellinen ääni: "Katselkaa tuolla Jumalan tähtösiä; niin on kuin muurahaisia keossa!"

Hän kuroitti verevät kasvonsa maton alta, nojautui nyrkkiseensä ja verkalleen nosti ylös suuret hiljaiset silmänsä. Muittenkin poikain silmät kohosivat ylös -- eivätkä niin pian laskeutuneetkaan.

-- "Junu, kuules", virkkoi Rietu lempeästi: "onkos sinun Annikki sisaresi terve?"

-- "Terve on", vastasi Junu, hiukan sorahtelevalla kielellä.

-- "Sano sinä hänelle, miks'ei hän enää meillä käy".

-- "En tiedä".

-- "Sano, että hän kävisi".

-- "Sanon".

-- "Sano niin, että minä annan hänelle namusia".

-- "Annatkos mullenkin?"

-- "Annan".

Junu huokasi.

-- "Älä vainenkaan anna minulle, en minä tarvitse. Anna vain hänelle: hän on niin hyvä tyttönen".

Junu laski päänsä jälleen maahan, Paavo nousi ja otti käteensä tyhjän padan.

-- "Minnes nyt?" kysyi häneltä Rietu.

-- "Joelle lähden, käyn vähän vettä; janottamaan rupesi".

Koirat nousivat ja läksivät hänen mukaansa.

-- "Älä vaan putoa jokeen!" huusi Ellu hänen jälkeensä.

-- "Mitenkös hän jokeen putoaisi?" sanoi Rietu. "Kyllä hän varoo".

-- "Varoo, niin! Tapahtuuhan sitä vaikka mitä. Hän, näetsen, kumartuu -- vettä ottamaan, mutta Vetehinen samassa sieppaakin poikaa kädestä ja vetää hänet luokseen. Sitten sanotaan: poika parka putosi jokeen... Putosi, muka! Kuulkaa, nyt hän menee kaislistoon", lisäsi Ellu, kuullahdellen.

Kaislistossa kuuluikin kohina.

-- "Mutta onkos se totta, mitä sanotaan", kysyi Lauri, "että muka Eeva-Liisa, mielipuoli, siitä saakka kadottikin järkensä, kun kerran oli ollut hukkumaisillaan?"

-- "Totta se on... Millaiseksi onkaan nyt käynyt Eeva-Liisa! Ja kertovathan ne hänen olleen korean tytön ennen muinoin. Vetehinen hänet pilasi. Ei liene odottanut, että niin pian vetävät tytön jälleen ylös. Siellä joen pohjalla se tytön pilasi".

(Minä olin usein nähnyt tämän samaisen Eeva-Liisan. Ryysyissä, kauhean laihana, kasvot mustat kuin sysi, katse tylsä ja suu aina irvessä. -- Semmoisena hän kulkee, laahustelee tuntikausin yhdellä paikalla, tiellä jossakin, lujasti puristaen luiset kätensä rintaa vastaan ja verkalleen heiluen jalalta toiselle, kuin metsän peto häkissä. Hän ei ymmärrä puhetta ensinkään: joskus vaan nauraa hahauttaa ämmä nytkytellen).

-- "Niinhän sitä kerrotaan", jatkoi Lauri, "että Eeva-Liisa hyppäsi veteen siitä syystä, että sulhanen oli hänet pettänyt".

-- "Siitä juuri".

-- "Mutta muistatkos sinä Vilhon?" lisäsi Lauri murheellisesti.

-- "Mitä Vilhoa?" kysyi Rietu.

-- "Sitä, joka hukkui", vastasi Lauri, "juuri tähän samaan jokeen. Kas sitä sitten oli kelpo poika! voi kuitenkin! Ja kylläpä rakastikin poikaansa äiti, Leena muori, kovin rakasti Vilhoansa. Ja niin, näetsen, oli kuin olisi Leena muori aavistellut, että vedestä se tuho pojalle tulee. Monastikin, kun Vilho meidän muitten poikain kanssa kesällä uimaan läksi, -- niin Leenalle hätä käteen. Muut ämmät eivät mitään puhu, ohitse vaan käydä käävyröittelevät korentoineen, mutta Leena se korennon laskee maahan ja yhä vaan huutelee poikaansa: 'tule jo takaisin, kulta poikani! Tule jo vainenkin takaisin, lapsi armas!' Ja miten hän sitten lienee hukkunutkaan, ties Jumala. Rannalla näet oli leikittelemässä; siinä oli äitikin, heiniä haravoimassa: niin tuossapa kuulee äiti äkkiä, niin kuin kuka kuplia veteen pulpautteleisi, -- katsoo, niin ei näy enää muuta kuin Vilho pojan lakki veden päällä. Siitä, näetsen, asti ei ole Leenankaan laita aivan oikea: -- usein tulee hän samalle rannalle, missä poika hukkui; siihen laskeutuu maahan ja alkaa laulaa hyräillä. -- Vilho, muistattehan, aina lauleli laulua semmoista. -- Samaa laulua muorikin laulaa hyräilee ja itkee samalla kallottelee ja Jumalalle haikeasti valittaa"...

-- "Kas tuolta tulee Paavo", virkkoi Rietu.

Paavo tuli nuotiolle, kädessään kattila vettä täynnä.

-- "Ei nyt ole", virkkoi hän, oltuaan hetken aikaa ääneti, "ei nyt ole laita oikea".

-- "Kuinka niin?" kysäsi Lauri nopeasti.

-- "Minä kuulin Vilhon äänen".

Kaikki säpsähtivät.

-- "Ole tuossa nyt!" sopisi Lauri.

-- "Kuulin totisesti. Sen kuin vaan näetsen rupesin vettä kohti kumartumaan, niin kuulenkin samassa kuinka minun kutsuu Vilhon ääni ja aivan kuin veden alta: 'Paavo, Paavo hoi, käypäs tänne'. Minä läksin pois, mutta otin vettä sentään".

-- "Jesus siunatkoon!" puhelivat pojat, silmiänsä ristien.

-- "Vetehinenhän se sinne kutsui, Paavo", lisäsi Rietu. "Ja me kun juuri puheltiin Vetehisestä".

-- "Niin, mutta tämä ei tiedä hyvää", lausui Ellu verkalleen.

-- "Hui hai! Vähät tuosta!" virkkoi Paavo päättävästi. "Kun mitä on tulossa, niin se tulee kanssa".

Pojat vaikenivat. Paavon sanat näkyivät tehneen heihin syvän vaikutuksen. He rupesivat kohenteleimaan nuotion ympärillä, niinkuin asettautuen maata.

-- "Mitäs se oli!" kysäsi äkkiä Lauri, nostaen päätään.

Paavo rupesi kuuntelemaan.

-- "Taivaan vuohet lentää mäkättelevät".

-- "Minne ne lentävät?"

-- "Sinne lentävät, missä ei kuulu talvea olevan ensinkään".

-- "Onkos semmoisiakin maita?"

-- "On".

-- "Missä asti?"

-- "Kaukana hyvin, yhdeksän meren takana".

Lauri huokasi ja pani silmänsä kiinni.

Neljättä tuntia oli jo kulunut siitä kuin minä olin tullut poikasten luokse. Kuu nousi vihdoinkin. En sitä alussa huomannutkaan: niin se oli pieni ja kapoinen. Tämä kuuton yö se näkyi olevan aina yhtä juhlallinen kuin ennenkin... Mutta jo oli tummaan taivaan rantaan kallistunut monta tähteä, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat olleet korkealla: ei enään kuulunut hiiskaustakaan mistään, niinkuin laita on ainoastaan aamupuolella yötä. Kaikki makasi sitkeätä, liikahtamatonta, koittoa tietävää unta. Ilmassa ei enää tuoksunut niin paljoa: tuntui jo kuin olisi siinä uudelleen ruvennut virtailemaan kosteutta... Lyhyt on kesäinen yö!... Poikain puhe sammui sitä myöten kuin nuotiokin... Koiratkin korskuivat; hevosetkin -- mikäli minä osasin eroittaa himmeässä, heikosti kimaltelevassa tähtien valossa -- olivat makaamassa, päät nuokallaan... Hiljainen unahdus valtasi minut; se muuttui torkuksi.

Tuore väre kulki kasvojeni ylitse. Minä avasin silmäni: aamu koitti. Ruskoa ei vielä näkynyt mistään, mutta jo kuulsi vaaleana itä. Ympärillä eroitti jo kaikki esineet, vaikka himmeästi. Kalpean harmaa taivaan kansi alkoi vaaleta, kylmetä, sinertää. Tähdet ne vuoroin välkähtivät heikosti, vuoroin sammuivat: maa oli käynyt kosteaksi, lehdet hikisiksi; sieltä täältä kuului jo ääni, ja vieno aamun tuuli se läksi samoilemaan maita mantereita. Ruumiini vastasi siihen vähäisellä, iloisella värinällä. Minä nousin ripeästi ja astuin poikain luokse. He makasivat kaikki kytevän nuotion ympärillä sikeätä unta. Paavo yksin kohosi puoliväliin ja loi minuun terävän katseen.

Minä nyykäytin hänelle päätä ja läksin tieheni, pitkin höyryilevän joen vartta. En ollut kulkenut vielä kahtakaan virstaa, niin jo alkoi virtailla mun ympärilläni pitkin avarata, märkää ketoa ja edessä päin vihantaan verhoon puhkeutuneita mäen rinteitä myöten metsästä toiseen, ja takana päin pölyistä maantietä myöten, kimaltelevilla purpuraisilla pensailla ja jokea myöten, joka kainosti sinersi hälvenevän sumun välitse -- kaikkialla alkoi virtaella nuoren, tulisen valon punervia, sitten punaisia, kultaisia virtoja... Kaikki kävi liikkeelle, kaikki heräsi, kaikkialla alkoi laulu ja puhe ja elämä. Kaikkialla välkkyivät nyt kirkassäteisinä timantteina isot kastepisarat; korvaani kajahti kirkon kellojen soitto, puhtaana ja kirkkaana, niinkuin olisi aamuinen vilpaisuus soitonkin pessyt, ja äkkiä kiiti mun ohitseni, tuttavieni poikain ajamana, yönsä levännyt hevoslauma...

Minun on valitettavasti lisääminen, että Paavo poika kuoli samana vuonna. Vetehen hän ei hukkunut; hän kaatui kuolijaksi hevosen selästä Sääli! Kelpo poika oli Paavo!

NAAPURINI RADILOV.

Syksyiseen aikaan asuvat lehtokurpat usein vanhan aikuisissa lehmuspuistoissa. Semmoisia puistoja on meillä Orlovin läänistä kyllin kyllä. Meidän esi-isämme, asuinpaikkansa valitessaan, eroittivat aina muutamia tynnyrin-aloja hedelmäpuistoiksi, joihin laitettiin lehmuskujia. Viidenkymmenen, enintänsäkin seitsemänkymmenen vuoden kuluttua nämä moisiot, "aatelis-pesät", vähitellen katosivat maan pinnalta, asuinrakennukset lahoilivat tai myötiin ne muuanne siirrettäviksi, kiviset ulkohuoneet raukeilivat raunioiksi, omenapuut surkastuivat ja hakattiin haloiksi, aidat ja laipiot kaatuilivat. Lehmukset ne vaan kasvoivat rehottivat, ja nykyjään, viljavainioitten keskellä, ne kertoivat tänaikuiselle kevytmieliselle polvelle "isistä ja veljistä entisten aikain". Kaunis puu se onkin, tuommoinen vanha lehmus... Sitä säälii Venäläisenkin talonpojan armoton kirves. Hienot on siinä lehdet; mahtavat oksat ulottuvat lavealle kaikille haaroin; ikuinen siimes on niitten alla.

Kerran, samoillessani Jermolain kanssa ketoja pitkin, peltopyitä pyytelemässä, huomasin syrjässä vanhan-aikuisen puiston ja läksin sinne.

Tuskin olin astunut metsän rinteesen, niin kohosi peltopyy pensaasta; -- minä laukasin, ja samassa kuului huuto muutaman askeleen päässä minusta. Nuoren tytön pelästyneet kasvot vilahtivat puitten takaa, mutta katosivat heti kohta. Jermolai juoksi luokseni.

-- "Mitäs te tässä paukuttelette? Tässä asuu moision herra".

En vielä ennättänyt mitään vastata, ei ollut koiranikaan vielä ennättänyt tuoda luokseni ammuttua lintua jalolla arvollisuudellaan, niin jo kuului nopeita askelia ja metsän tiheiköstä astuu esiin kookas mies, viikset huulessa. Tyytymättömänä pysähtyi hän eteeni. Minä koetin antaa niin hyvän selityksen kuin osasin, sanoin nimeni ja tarjosin hänelle linnun, joka oli ammuttu hänen alueellansa.

-- "Olkoon menneeksi", sanoi hän myhähtäen, "minä otan vastaan saaliinne, mutta yhdellä ehdolla: te jäätte meille päivälliselle".

Tästä tarjouksesta minä, suoraan sanoen, en kovinkaan ihastunut, mutta mahdoton oli kieltäytyä.

-- "Minä olen täkäläinen tilan-omistaja ja naapurinne, Radilov; kenties olette nimeni kuulleetkin", jatkoi uusi tuttavani. "Tänään on sunnuntai-päivä ja päivällinen niin muodoin lienee meillä jommoinenkin. En olisi teitä muutoin pyytänytkään".