Part 7

Eliina oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä ei näin ollen ollut muita uskotuita, eikä tovereita kuin Sunnikki. Sille hän kertoi kaikki pienet surunsa ja huolensa, kuten ilonsakin. Sunnikki oli hienotunteinen ja uskollinen, ei koskaan nauranut, ei ilveillyt, eikä pilkannut, vaan käsitti että pienellä tyttösellä on tässä maailmassa paljon kärsimyksiä, jos on ilojakin.

Sunnikki tiesi, ettei Eliina tahallaan astioita särkenyt, ne putoilivat vahingossa käsistä, aivan samalla tavalla kuin valeetkin pikku suusta. Paljon sellaista, joka äidin mielestä oli ihan käsittämätöntä, oli Sunnikista päivän selvää ja täysin luonnollista ja anteeksiannettavaa.

Toisaalta taas kun kylän lapset alkoivat Eliinaa kutsua »mullikka-Eliinaksi», ei tyttönen ollenkaan loukkaantunut, sillä kutsuivathan ne Sunnikkiakin Eliinan mullikaksi. Mutta kun naapurin poika sepitti tällaisen laulun, että:

sarveton lehmä ja pennin raha löytyy vaikka kellä, ja jolla ei muuta tavaraa ole sen ei passaa rehennellä,

niin siitä Eliina suuttui, — suuttui niin kovasti laulun sepittäjälle, että päätti aina olla hänelle vihanen. Sillä paitsi sitä, että laulu kovasti solvasi Sunnikin arvoa, joutui Eliina sen kautta jokaisen ihmisen suuhun ympäri maailmaa. Aina kun kylän lapset näkivät hänet, alkoivat he hoilata:

— Kuules, mullikka-Eliina, että sarveton lehmä ja pennin raha...

Ne olivat kuitenkin vain pieniä kiusoja verrattuina siihen iloon, mikä Eliinalla ja Sunnikilla oli keskinäisestä ystävyydestä. —

Sinä kesänä, jolloin Sunnikki ensi kerran laskettiin toisten lehmien kanssa laitumelle, tuli huono heinävuosi; kuivuus ensin keväällä näivetytti ruohon oraan ja heinäkuulla taas alkoivat ylettömät sateet. Heiniä ei tullut latoihin kuin nimeksi.

Isä jutteli äidille että elukkain lukua oli vähennettävä, jos tahdottiin talven yli päästä, ja Eliina kuvitteli mielessään miten autio ja kolkko navetta on, kun ei siellä ole muita lehmiä kuin Sunnikki yksin. Hänen oli paha ja ikävä olla ystävänsä tähden, jonka täytyisi pitkät, talviset yöt yksin viettää pimeässä navetassa. Mutta olihan sekin sentään parempi kuin nälkä, jota Sunnikki-polosen täytyisi kärsiä, jos muita lehmiä eloon jäisi. Muilla lehmillä ei Eliinan mielestä ollut mitään arvoa, ne olivat tavallisia elukoita vain, nautoja, joita ruokittiin maidon takia ja tapettiin aina tarpeen tullen. Toisin oli Sunnikki. Se oli olento, jolla oli sydän, tunto, sielu ja ymmärrys.

Tuli syksy.

Eräänä syyspäivänä äiti houkutteli Eliinan korpisuolle karpaloita poimimaan. Se oli aina ennen ollut hauskaa työtä. Oli niin mukavaa kulkea routaisella suolla, jossa korret ratisten taittuivat jalan alla ja jossa tuokkonen pian täyttyi kovista, ympyriäisistä marjoista.

Mutta tällä kertaa Eliinaa ei mikään huvittanut. Hän tunsi painostusta sielussaan ja metsä niin sanomattomasti pelotti. Se tuntui kuolleelta, susien asuinsijalta ja jos miltä. Hän lähti pian kotiin.

Kun hän saapui pirttiin, näki hän miten isä ja kaksi muuta miestä kauheasti ärjyen tepastelivat Sunnikin kanssa. Heillä oli nähtävästi aikomus kaataa Sunnikki liisterekeen, joka oli permannolla. Äiti istui pankolla sanko kädessä ja odotti.

— Mitä, mitä te teette minun Sunnikilleni, kysyi tyttönen hätäisesti ja pirtti alkoi samassa pyöriä hänen silmissään.

Sunnikki äänen kuultuaan riuhtasi itsensä irti ja meni ystävänsä luo. Eliina tarttui sen kaulaan ja alkoi itkien vakuuttaa:

— Oma, hyvä Sunnikkini, sinulle ei kukaan saa tehdä mitään pahaa niinkauan kuin minä elän. Pieni Sunnikki-parka, elä pelkää, minä olen tässä ja minä puolustan sinua, soo, soo...

Isä tarttui lasta olkapäähän ja talutti nurkkaan.

— Ei, ei, ei! Sunnikkia ei tapeta niin kauan kuin minä elän, kirkasi tyttö kauhun ja tuskan valtaamana ja juoksi Sunnikin ja isän väliin.

Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Isä koetti saada tyttöä nurkkaan, mutta tyttönen ponnisti kaikin voimin vastaan, kirkui, repi ja polki jalkaa. Mutta mikään ei auttanut, isä ja äiti olivat väkevämmät.

— Siinä sikiössä asustaa itse paha henki, sanoi isä ja heitti Eliinan tukasta nurkkaan.

Miehet sitoivat Sunnikin jalat; se ei enää tehnyt vastarintaa, vaan kaatoi itse itsensä rekeen. Isä otti pankolta käteensä suuren, terävän veitsen ja oli juuri pistämäisillään sitä Sunnikin kurkkuun, kun Eliina jälleen hyökkäsi esiin ja tarttui murhaajan käteen:

— Isä-kulta, isä-kulta, älkää tappako Sunnikkia, minä vien sen muualle, ettei se syö heiniä... isä, minä olen niin hyvä, rakas, kulta isä...

— Onko tuo kakara riivattu! oli isän vastaus.

— Isä, valitti tyttö kasvoillaan kuoleman tuska, jos ei se pääse taivaaseen kun, kun...

— Hyvänen aika tuota tyttöä, nauroi äiti, eihän elukoilla ole sielua!

Sunnikin kaulasta virtasi veri. Viimesen kerran se loi katseensa ystävään, rakkaan, surullisen, avuttoman silmäyksen. Sanomaton kaiho, tuska ja kostonhimo täytti lapsen sydämen.

Isä piti verisankoa Sunnikin kaulan alla ja äiti hämmensi verta. Isän kädet olivat veriset ja verinen oli puukko lattialla.

— Älä ole milläsikään, Eliina, lepytteli äiti, huomenna sinä saat oikein makeita verilättyjä...

Rahaa.

Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Koliseva oli silloin metsämökki, josta lähimpään naapuriin oli pari penikulmaa.

Kolisevan Aatami palasi kirkolta kotia. Hän oli kovin harmistuneella tuulella sen vuoksi, että oli unohtanut pyytää kauppamieheltä lapsilleen rintasokeria. Ei ollut hauska tulla kotiin ilman tuomisia.

Aina silloin kun Aatami oli suutuksissaan, morkkasi hän Maijaliisaa, eukkoaan. Niinpä hän nytkin kulkiessaan maantiellä riiteli itsekseen:

— Senkin akka, kun opettaa ne lapsensa niin persoiksi... sekö niiden kanssa tässä elämässä toimeen tulee, kun ne aina ovat suut lerpallaan ottamassa! Toista oli minun äitini. Ei ollut pyytämistä, — eikä sitä mitään osannut odottaakaan, kun ei ollut siihen tottunut. Mutta nämä!... Hitto kun tuli unohdettua! Muuta siinä vaan höpisin puodissa, enkä muistanut tenavia. Nyt ne nenät akkunalla odottavat ja pieni Iida hyppii kimpussani... Senkään akka kun ei opeta lapsiaan paremmille tavoille! Hampaatkin kuulema, mustuvat rintasokerista ja vatsa pilaantuu... Voi minua höperöä, kun unohdin... Toinen komento siitä tulla pitää, ei se kelpaa, että ne aina kimpussa, jos jostakin tulee!... Mikä hitto pani minut unohtamaan rintasokerin... Mutta mikä tuo on?

Maantiellä oli nahkanen laukku. Aatami jäi hetkeksi sen ääreen seisomaan, ennenkuin otti sen ylös. Hänellä oli lapsuudesta asti periytynyt vaistomainen epäluulo keskellä maanteitä olevia kukkaroita, nyyttejä ja ruutteja vastaan. Hän oli itse niitä poikasena usein asetellut tielle, täyttänyt kivillä ja lialla ja piiloutunut sitte pensaan taakse odottamaan, kuka korjaa, ja näkemään löytäjän hämmästystä.

Aatami vilkasi ympärilleen. Paikka oli kaukana kylästä, — lasten tekoa tuo ei ollut. Ehkä joku miehen veitikka...

Hän tarkasti välinpitämättömän näkösenä laukkua. Sitä iloa hän vekkulille ei suo, että se näkisi hänen ihastuvan. Ei!... Mutta laukku oli lähemmin katsoen jokseenkin hyvä. Eihän kukaan leikin vuoksi sellaista tielle heitä. Varoen otti hän sen ylös, teki muotonsa entistäkin tyynemmäksi ja kuletti laukkua hetkisen aikaa sormissaan ikäänkuin poisheittämisen aikeissa.

Vihdoin, kun ketään ei piilopaikasta ilmestynyt, alkoi hän lähemmin tarkastella löytöänsä. Se oli hyvässä kunnossa oleva, syrjistään hiukan kulunut, paljon käytetyn näkönen nahkalaukku. Hän aukasi sen. Sisällä oli aivan irrallaan kolme markkaa hopeata, sekä kaksi viiden ja yksi kymmenen markan seteli. Lisäksi suuri tukku koreita papereita.

Paperit pisti Aatami palttoonsa lakkariin, — ne antaa hän lapsilleen sokerin sijasta, lapset pitävät sellaisista, — rahat taasen, kaksikymmentä kolme markkaa ynnä laukun hän visusti kätki poveensa.

Kotona lapset odottivat, kuten hän aavisti, nenät akkunassa hänen tuloaan. Jos ne eivät nyt tyydy koreisiin papereihin, tuumi Aatami, niin selkään minä niille annan. Mutta sittekin häntä harmitti, että oli unohtanut rintasokerin.

— Itä, itä, tokeria... pikku Iida kävi jo kynnyksellä isänsä kimppuun ja isommat säestivät minkä ennättivät.

Mutta isä ei ollut leikkituulella ja lapset alkoivat aavistaa, ettei hän sokeria tuonutkaan. Heidän silmänsä kävivät vetisiksi, huulet venyivät ja pieni Iida alkoi ankarasti itkeä.

— Opettaisit nuo lapset ihmisiksi, neuvoi Aatami vaimoansa, etteivät ne aina suuna päänä joka paikassa!... Jos ette ole hiljaa, niin ette saa mitään! Isä osti kauppiaalta koreita kuvia, mutta jos itkette, niin ette saa.

Sen jälkeen isä veti lasten suureksi riemuksi palttoonsa taskusta niin, niin kauniita kuvia ja jakeli ne kullekin tasan.

Lapset eivät olleet turmeltuneita kuvien suhteen, sillä harvoin heille sellaisia osui. He levittelivät ihastuneina papereitaan. Se vain harmitti, että ne olivat kaikki aivan toistensa näkösiä.

— Oikeinko sinä olet ne ostanut? kysyi äiti pilkuttaen isälle silmää.

Isän pitäisi lasten takia uudelleen vakuuttaa ostaneensa, että lahja tuntuisi arvokkaammalta.

Mutta Aatami, jota rintasokerin unohtaminen yhä harmitti, ei pilkuttanut silmää vastaukseksi, vaan virkkoi vakavasti:

— Ostin minä ne kun ostinkin.

Tavallisesti hän ei koskaan valehdellut, mutta milloin hän sen teki, ei hän liioin häikäillyt. Miehen pitää tehdä kaikki, mitä tekee, täydellisesti ja reilusti, oli Aatamin mielipide. Siksipä hän varmuuden vuoksi vielä vahvisti:

— Ostin minä ne, kun ostinkin ja viisikolmatta penniä ne maksoivatkin.

— Viisikolmatta penniä, ihmetteli vaimo. — Viisikolmatta penniä! Sillä rahallahan sinä olisit saanut rintasokeria koko vuodeksi.

Se oli kipeä muistutus. Vaimo aivan säikähti, niin punaseksi Aatami lensi.

— Rintasokerillako sinä sikiöitäsi elätät, karjasi Aatami vihdoin. — Rintasokeria, rintasokeria! Opettaa lapsensa persoiksi kuin sudet... mutta minä sanon, että se pitää loppua ja paikalla, kun minä sanon!

— Itsehän sinä sitä tavallisesti olet lapsille tuonut, harvoinhan minä, rohkeni vaimo huomauttaa.

— Ole vaiti ja tule kamariin. Minulla on tärkeitä asioita sinun kanssasi keskusteltavana, vastasi Aatami.

Kamariin tultua hän veti povestaan laukun, näytti sen sisältöä vaimolleen ja kertoi löydöstään.

— Voi, voi sitä raukkaa, joka tuollaisen summan on kadottanut, surkutteli Maijaliisa.

— Mitä meidän on tämän kanssa tehtävä, kysyi Aatami. — Pidetäänkö se itse vai annetaanko kuuluuttaa?

— Kuinka me toisten ihmisten rahoja pidettäisiin? Mutta jos sentään annetaan hukuttajan kuuluuttaa.

— Niin onkin, myönsi mies ihastuneena vaimonsa terveisiin oikeuskäsitteisiin. — Tässä tapauksessa on hukuttajan velvollisuus ensin kuuluuttaa ja vasta sitten, jos hän sen laiminlyö, löytäjän.

— Luonnollisesti, sillä hukuttajahan tässä on pääsyyllinen!

— Ei löytäjää voida lainkaan laskea syylliseksi, selitti Aatami, sillä eihän löytäjä sille mitään voi, jos raha hänen eteensä tielle ilmestyy. Ei hän ole velvotettu jättämään sitä siihen varkaiden ja ryöväreiden saaliiksi. — Mutta sitten tulee toinen kysymys siitä, miten voimme kuuluutuksia seurata, sillä kirkkoon on pitkä matka. Kuka meiltä sinne joka pyhä lähtee?

— Kyllä minä lähden, vastasi Maijaliisa, sittehän tulee kerrankin kuultua jumalansanaa talvenkin varaksi.

Seuraavana sunnuntaina odotti Aatami hartaasti vaimoaan kirkosta palaavaksi. Kun vaimo vihdoin palasi, ei Aatami malttanut häntä huoneessa odottaa, vaan meni lasten kanssa vastaan.

— Kuuluutettiinko? huusi hän jo kaukaa vaimolleen.

— Kuuluutettiin, kuuluutettiin, oli Maijaliisan vastaus.

— Kuka hukutti?

— Annahan olla, kyllähän kerron, kun lähemmäksi pääsen.

Sitte vaimo kertoi:

— Kyllähän siellä kuuluutettiin, vaan ei sinun löytöäsi. Joku on kadottanut laukun, jossa oli kymmenentuhatta puhdasta rahaa ja rehelliselle löytäjälle luvataan kahdensadan markan palkinto, jos ilmottaa löytönsä pitäjän nimismiehelle.

— Saakeli, virkkoi Aatami korvallistaan raapien. Se teki onnen retken, joka sen löysi. Hitto vie, olisinpa minä sattunut löytämään!

— Kunpa olisi rehellinen ihminen sattunut löytämään, tuumi vaimo.

— Niinpä niin, mutta jos roisto löysi, niin omanaan piti ja rikkaaksi jäi, vaikk'eihän se heti uskalla ruveta niitä käyttämään... Jos oli viisas niin matkusti toiseen valtakuntaan ja elää siellä herrana rahoillaan.

— Hirveää luulisi sentään olevan sellaisia rahoja pitää, joita ei ole itse ansainnut, arveli vaimo.

— Heh, niin se on, myönsi Aatami, eikä sitä moni poika kykene tekemäänkään; mutta maailmassa on ihmistä monenlaista ja jos huonoin laji kohdalle osui, niin kyllä meni rahat sen siloisen tien.

Pitkäksi aikaa kesti puolisoille keskustelua suuren rahasumman katoamisesta ja monena sunnuntaina kulki vaimo kirkolla kuulemassa, tulisiko ilmotusta Aatamin löytämistä rahoista. Vihdoin, kun kadottaja ei ilmottanut, lähti Aatami itse tekemään kuulutusta kahden kymmenen kolmen markan löydöstä. Pappi kiitti Aatamin rehellisyyttä ja jutteli samalla sen suuren summan katoamisesta. Se oli mennyt kaiken maailmantietä, löytäjää ei ollut ilmaantunut.

— Olipa se rohkea mies, joka uskalsi omanaan pitää sellaisen summan, ihmetteli Aatami.

* * * * *

Lapset aikansa ihailtuaan koreita papereitaan liisteröivät ne vihdoin tallin seinään, missä heidän leikkipaikkansa oli. Mutta pikku-Iida, joka usein tahtoi katsella omiaan, teki ruisjauhoista pöperöä ja kiinnitti omansa pirtin seinään.

Aika kului tavalliseen tapaansa hiljaa ja rauhallisesti. Kauniit paperit unohtuivat seinille mustumaan ja olisivat siihen jääneetkin, ellei niiden määrä olisi ollut jälleen joutua maailmalle.

Aatamin vaimo nimittäin sairastui ja halusi puhutella pappia mahdollisesti sattuvan kuolemantapauksen varalta. Pappi oli siitä saakka, kun Aatami kävi tekemässä ilmotusta rahalöydöstään, pitänyt Aatamia rehti miehenä ja sen vuoksi hän mielellään lähti sairaan luo. Lohdutettuaan sairasta jumalansanalla ja virvotettuaan häntä sakramenteilla, istahti pastori penkille ja alkoi katsella ulos akkunasta. Hänen silmänsä sattuivat silloin paperiin, joka akkunan luo seinään oli kiinnitetty. Hän katsoi lähemmin koreata paperia... silmäili vielä tarkemmin... sitte aivan likeltä.

— Mikä paperi se tuo on, kysyi hän välinpitämättömästi.

— Aatamihan se niitä tässä viime kesänä osti lapsille viidenkolmatta pennin edestä, vastasi vaimo.

— Kuka niitä möi? kysyi pappi Aatamilta.

Aatami naurahti häpeissään ja sanoi:

— Pois se, että minä yhden asian takia kahdesti valehtelisin. Se nyt on sillä tavalla, että nuo kuvat olivat samassa laukussa, jossa ne kaksikymmentä kolme markkaakin, jotka löysin ja jotka minä sain itse pitää, kun omistajaa ei ilmaantunut. Annoin nuo kuvat lapsilleni tuomisiksi.

— Onko näitä enemmän kuin tämä yksi, kysyi pappi varoen, aivankuin olisi pelännyt niiden hukkuvan äkillisestä puheesta.

— Onhan niitä lapset tahrineet tuonne tallin seiniin.

Pappi halusi nähdä niitä ja Aatamin kanssa hän lähti talliin. Siellä oli kulmistaan seiniin kiinnitettyinä samallaisia papereita kuin se, mikä tuvasta oli löytynyt.

Pastori alkoi varovaisesti irrottaa niitä seinästä.

Kun hän vihdoin oli pirtin seinästäkin saanut irti sen, jonka hän ensin oli nähnyt ja pari muuta sen lisäksi, laski hän niiden luvun. Niitä oli kaikestaan kaksikymmentä. Hän otti yhden niistä, asetti sen Aatamin nenän eteen ja sanoi:

— Lukekaapa leikillänne, mitä tuohon on painettu?

Aatami, jonka heikoimpia puolia oli juuri lukeminen, tunsi tuskan päivän tulleeksi. Ponnistaen itseään maineensa takia äärimmäisyyksiin asti sai hän hiki otsassa vihdoin selväksi:

— Suo-men pankki maksaa tästä se-te-lis-tä viisisataa Suomen markkaa.

— No, kysyi pappi, tiedättekö, mikä lappu se on?

Aatami tarkasteli ja luki seteliä ja luki uudestaan.

— Suomen pankki maksaa tästä setelistä viisisataa Suomen markkaa.

— Ettekö vieläkään tiedä?

— Eihän tämä vaan liene rahaa, tuumi Aatami.

— Rahaa se on. Se on viidensadan markan seteli.

— Entä ne toiset.

— Samallaisia jok'ikinen.

— Vai on tämä niin paljon rahaa, ihmetteli Aatami. Jos sen olisin tiennyt, niin olisinhan niitä paremmin varjellut... On aina, rahaa se on, ei siitä mihinkään pääse... Jos tuon olisin tiennyt, mutta enhän minä osannut niitä lähemmin tarkastaa. Kyllä minä heti viiden ja kymmenen markan setelin tunsin ja olisinpa kai tuntenut sadankin markan, jos joukossa olisi ollut. Onhan minulla kerran itsellänikin ollut sata markkaa.

— Milloin? kysyi vaimo, joka pelkäsi Aatamin jälleen rupeavan valehtelemaan.

— Olipahan kerran nuorena miehenä, vastasi Aatami. — Mutta katsopa sinäkin, Maijaliisa, minkä näkönen viisisatanen on, tuskin sinä sellaista olet ennen nähnyt.

Vuorotellen Aatami ja Maijaliisa katselivat rahaa, joka vuosikauden oli ollut tallin seinällä. Vihdoin antoi Aatami sen takaisin pastorille ja sanoi tyynesti:

— Jos minä olisin tietänyt tuollaisen hirveän rahasumman olevan seinieni sisällä, en olisi saanut yön enkä päivän rauhaa.

— Teille tulee kaksisataa markkaa löytöpaikkaa, niinkuin näiden rahojen omistaja on luvannut, ilmotti pappi.

Aatami tuumi hetkisen ja sanoi sitte vaimolleen:

— Mitä ajattelet siitä, Maijaliisa? — Jos paranet ja jos Jumala elonpäiviä suo, niin kyllähän raha hyvää on, vai kuinka? Ja tarvitsevathan lapset, jos niinkuin mekin kuoltaisiin.

— Kyllähän raha on hyvää, myönsi Maijaliisa, eikä minulla mitään ole itseään rahaa vastaan, vaan kun niitä on tullut niin huonosti säilytettyä, niin...

— Oikein sanottu, keskeytti Aatami. — Näistä rahoista ei minun sovi ottaa löytöpalkkaa, koska minä en niitä rahoina korjannutkaan. — Mutta, — hän pappiin kääntyen lisäsi, — ne kaksikymmentä kolme markkaa minä pidän, joiden omistajaa ei kuulunut.

Kolisevan Aatami ei lähtenyt nimismieheltä löytöpalkkiotansa hakemaan. Myöhemmin se kuitenkin hänelle annettiin.