Part 9

-- Parahultaisesti ne sitä olivat pehmittäneet. Ei siitä rosessia tule, arveli poliisi.

-- Eikö tule? tiukkasi nimismies.

-- Ei tule, vakuutti poliisi. -- Eikä se vosmestari miten kehtaa. Häpiää toki...

-- Niinkö konstaappeli luulee?

-- Niin minä... Mutta antakaahan, vallesmanni, kun minä kuvannollisesti...

Poliisin kieli vähän sammalsi.

-- Kippis! keskeytti nimismies.

-- Kool! sanoi konstaappeli ja kertoi asianmenon, kuten hän itse sanoi, "kuvannollisesti".

Nimismies nauroi sydämensä pohjasta ja piteli hyllyvää vatsaansa.

-- Korpilaki! huusi hän sitten, silmät hehkussa ja posket kiiltävinä. -- Korpilaki ei ole mikään laki. Mutta jos korpilain käyttäjä saadaan laillisesti ilmi, niin silloin voi soveltaa yleistä lakia.

-- Korpilaki on kansanlaki! sanoi Korhonen painokkaasti!

-- Ei ole! vastusti nimismies. -- Korhonen sitä asiaa ei ymmärrä. Korpilaki ei ensinkään sisälly Suomen kansan lakiin.

-- Niin mutta Rämsänrannalla...! väitti konstaappeli hiukan hiprakassa.

-- Väittääkö poliisi, että Rämsänrannalla on oma lakinsa? tiuskasi nimismies ja hyppäsi pystyyn.

-- Elähän sinä, herra esimies... annahhan kun minäkin... Minä tarkotan jotta vanhan kansan kirjoittamaton laki ja nykykansan korpilaki pitävät yhtä.

-- Ei pidä sekoittaa! sanoi nimismies kiihtyneesti, myöskin nousuhumalassa. -- Seitsemäntoistasadan kolmenkymmenen neljän vuoden laki...

Ja he väittelivät kiivaasti siitä, mitä ymmärrettiin korpilailla ynnä kaikilla muilla laeilla ja lopuksi huusi nimismies, nyrkkiään pöytään iskien, että:

-- Johan minä sanoin konstaappelille että korpilaki ei ole mikään laki, vaan se on lain ulkopuolella. -- Miina hoi! huusi hän perään. Tuoppas se toinen pullo.

Kun toinen pullo oli tuotu, rähähti nimismies makeaan nauruun:

-- Syyttäköön itseään. Minä pesen käteni. Pakkoko oli mennä ärsyttämään tukkijunnuja! Fjalu on mukava poika, mutta... Kaikki forstherrat -- ovat suuria simppuja. Kutti parahiksi, sanon minä. Minä olen Rämsänrannan nimismies. Kippis!

-- Kool! sanoi konstaappeli ja ryyppäsi ruskeata viinaa, joka oli karvasta kuusenjuurikasta, sillä nimismiehellä ei sattunut tarjoksi parempaa.

Yöhön asti he maistelivat ja väittelivät, väliin riitelivätkin, mutta taas lauhtuivat, halasivat toisiaan ja puhuivat kuin ristiveljet konsanaan mainiten sekä Jumalan että esivallan, Rämsänrannan erikoisaseman ja pirun, mutta ennenkaikkea sen salaperäisen korpilain, jonka perusteella nuori metsäherra oli saanut selkäänsä. Vihdoin he nukahtivat vaate-päällä: nimismies rikoslaki kourassaan, housut auki -- konstaappeli virkalakki silmillään, sikarin pätkä suupielessä ja kautsuinen pamppu taskussaan.

15.

Pitkä talvi tuimine tuiskuineen oli taas mennyt ja kuulas kevät kurkisti viattomana pajupensasten takaa. Varikset rääkyivät juhlallisesti lautupetäjien latvoissa ja harakka nauroi katketakseen aidanseipäässä.

Oli syytäkin sekä juhlalliseen rääkyntään että helakkaan naurantaan. Rämsänrannalla oli tapahtunut mullistuksia: pitäjässä näet asui nyt kaksi päämetsäherraa ja kaksi apumetsänhoitajaa ja metsänvartijastoa oli tuntuvasti lisätty. Hallitus oli suuressa viisaudessaan perustanut uusia virkoja ja korottanut virkapaikkoja, vaikka ken tiesi oli unohtanut perustella työtä, josta tämä kaikki maksettiin.

Herra Bergistä oli tehty Läntisen piirin metsänhoitaja ja hänen apulaisenaan, "esittelijäsihteerinään", heippasi Ragnar Didrik Djupström niminen herra. Itäisen piirin päämetsänhoitajana sitä vastoin hallitsi Knut Osvald Edelstein, todellinen aatelismies, jonka apulaisena toimi herra Gösta Almanzor Ekestubbe.

Kaikki nämä herrat asuivat forstmestarien yhteisessä virkatalossa Herralassa, jossa oli tehty seitsemän tuhannen markan kustannusarvoisia korjauksia ja lisäyksiä. Herrojen ruuanlaittajina ja vuoteiden pöyhöttilijöinä toimi pari Rämsänrannan kauneinta piikatyttöä Linta ja Alina, joista varsinkin edellinen hempeine poskineen ja kepeine jalannousuineen oli herrojen suosikki, ja jälkimäinen taas siitä mainio että ymmärsi mitä herrat kulloinkin tarkoittivat -- Alina näet oli palvellut pari vuotta kaupungissa.

Mahdollisesti siis kaikelle tälle kevätharakka naureskeli aidanseipäässä heiskuessaan. Mutta taisi se nauraa myös muille asioille: apteekkarin Iines ja uusi forstmestari Edelstein näet olivat heti tutustuttuaan joutuneet kodikkaisiin suhteisiin ja kävelivät usein maantiellä. Neiti Iines, joka oli vaihtanut punaisen pukunsa sinikeltaiseen, oli nyt täydellisesti tyydytetty sen hirveän tappion perästä, mikä häntä oli uhannut Fjalarin kadottamisessa -- nyt hän päinvastoin siunasi kohtaloa ja Iida Helttusta että Knut Osvald, mustaviiksinen aatelisherra, oli joutunut hänen pelastavaksi ritarikseen. Myös postineiti Strömberg näytti läpeensä toipuneen syksyisestä pyörrytystaudistaan, sillä hänen luonaan kävivät usein kahvilla sekä Edelstein että myös Ekestubbe ynnä Djupström, eikä postineiti koskaan ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin tässä hilpeässä ja sivistyneessä seurassa. Erityisesti apuforstmestari Djupström häntä miellytti, sillä hänen kastanjaruskeat pienet silmänsä tähtäsivät postineitiin niin turvaaetsivästi ja hänen ruotsinsa soinnahti niin kotoiselta, kun hän milloin piteli lankavyyhtiä, milloin kohensi tulta hellassa: "Snälla fröken, ja' har nog go' tid att hjälpa till i hushållet..."

Myös diakonissa Roosia oli onni potkaissut. Sillä ensinnäkään hän ei enää ollut diakonissa, vaan Jumalan armosta ja kaikkien forstherrain suosituksesta kahden hoitoalueen metsäkassööri isommalla palkalla kuin mitä oli saanut entisessä jumalisessa virassaan, ja toiseksi: hänkin oli saavuttamaisillaan uuden objektin. Iloisen kevätharakan tosin lienee ollut hiukan vaikea päättää, minkälainen oli herra Ekestubben ja pienen Thyyra neidin sisäinen suhde. Molemmat näet olivat umpimieliset, vähäpuheiset ja hitaat rakkauteen, mutta sitä herkemmät punastumiseen hiusmartoa myöten käyskennellessään kuin kuuromykät Rämsänrannan harvassa kylämetsässä. Mahdollisesti olisi pastorin Pulmu Pallukka ollut herra Ekestubbelle sopivampi miettimisen aihe, mutta tämä hengellinen neito ei vielä ollut koteutunut kesälaitumilleen. Niinikään oli kauppias Partasen kaunis Katri tipotiessään, sillä heti Fjalar Bergin kansallistumisen jälkeen oli tyttö kiireesti matkustanut pitäjästä -- kuten huhu juorusi -- aina Tukholmaan saakka hienompaa käytöstä oppimaan. Hänen takaisinpaluutaan saattoi sentään odottaa milloin tahansa, ja silloin pantaisiin uudetkin forstmestarit koetukselle -- Katrin papalla näet oli rahaa.

Neiti Siviä Kuikkanen sitävastoin teki sivistyskokeita itse paikan päällä, toimien harjoittelijana neiti Strömbergin kansliassa ja niellen kärsivällisesti herrojen forstmestareiden ruotsinkieliset keskustelemukset pääpostineidin kanssa.

Näinpä siis huomiota ansaitsevimmat suhteet Rämsänrannan seurakunnassa olivat vajaan vuoden kuluessa selviytyneet; vertavuotavat haavat olivat parantuneet ja uudet toivontähtöset sydämiin syttyneet.

Fjalar Berg sentään oli ikäänkuin näyttämöltä kadonnut. Moottorinsa hän kevään tullen oli myönyt virkatoverilleen Edelsteinille, jota nyt sama Rankrutti varustautui palvelemaan. Heti vesien auvettua alkoi Herralan virkatalon rannassa tuo paikkakunnan edistysrientoja ilmaiseva, kauvas kuuluva koneen rassaus ja ritinä, sillä jo helluntaiksi oli herra Edelstein pestannut kylän kaunottaret huikealla retkelle.

Siitä huviretkestä puhuttiin ympäri pitäjää, metsänvartijat sen tiesivät, ja tiedettiin se viikkoa ennen Helsingin muotikaupassa asti, josta sekä Klaara että Thyyra, Iines ja Siviä tilasivat hattunsa, kepsinsä ja kevätkappansa, uhraten niihin vähintään yhden kuukauden palkkansa. Koko Rämsänranta varustautui helluntaiviettoon, jossa hienoston oli esiinnyttävä tavallista hienompana. Kaikki kirkonkylän piikatytötkin kuiskuttelivat "viinistä". Ja kaikki tämä oli tavallaan seurausta ainoastaan siitä että kolme uutta metsäherraa oli saapunut pitäjään.

Edelstein -- Djupström -- Ekestubbe! kuinka juhlallisilta nimet moiset kalskahti vatkaan Rämsänrannan nimen räikeätä taustaa vasten!

Ei kumma että variksetkin tuon juhlallisuuden tunsivat huutaessaan kolmikertaisen eläköön huutonsa: koaa, koaa, koaa!

* * * * *

Fjalar Brynolf Berg sai eräänä päivänä huonolla käsialalla kirjoitetun, Tampereen postileimalla varustetun kirjeen, mutta luettuaan poltti sen kiireesti. Mitä oli hänellä tekemistä yhden Iida Helttusen kanssa?

Oli hän ollut Lapissa ja huvitellut maan herrain tavalla -- olihan hänellä muistona vieläkin Lapin rikkaimman tytön paulanauha pöytälaatikossaan, mutta siellä ei koskaan ollut tapahtunut moisia vaatimuksia. Nämä rämsänrantalaiset olivat kaikessa liian vaateliaat, oikeuksistaan ilkeästi kiinnipitäväiset...

Metsäherra Berg tahtoi tekeytyä tietämättömäksi että oli kirjettä saanutkaan. Mutta jos ei hän itse siitä tiennyt, niin tiesivät siitä ainakin muut. Postineiti Strömberg esimerkiksi, hänen postissa käydessään, pisti merkitsevän kysymyksen: "Mitäs Iida Helttunen kirjoitti? Tuleeko pian takaisin forstmestaria passaamaan?" ja vieläpä apteekkarin Iineskin kehtasi kysäistä noin niinkuin sivumennen, päätään keikahuttaen: "Kuinkas sen Iidan ompelukurssi käy? Klaara oli huomannut että sinulle tuli kirje. Tampereelta!" ja samalla oli Iines nauranut niin vietävän imelästi.

Ei! Tätä ei voinut sietää. Metsänhoitaja Bergille oli omasta mielestään muka jollakin tavoin tapahtunut verinen vääryys. Ja kun ei selvästi tietänyt ketä syyttää, purki katkeruutensa lähintä ympäristöään kohtaan. -- --

Tämä sielullinen katkeruus alkoi näyttäytyä virkatoimenpiteissäkin.

Tulee tuhma talonpoika, moittii saamiansa pärepuita huonoiksi -- hittoako se häneen kuuluu, menköön ulos!

Tulee vanha torppari, lakki kourassaan, ruikuttaa leimuuttamaan latopuita kahden uuden ladon rakentamiseksi:

-- Mitä te kahdella heinäladolla teette? arvostelee herra Berg. -- Riittää teille yksikin! Ja miehelle leimataan ainoastaan yhden ladon puut.

Tuossa taas asiamies, joka naukuu lupaa saada rakentaa pienen lisärakennuksen torppaansa. Metsäherra Berg ei ole kuulevinaan, vaan kun mies tulee toisen ja kolmannen kerran, ottaa hän arkkitehtiohjakset käsiinsä ja torpparille rakennetaan lisärakennus -- kolmella seinällä. Kruunun puita näet täytyy säästää ja herra Berg tahtoo ennenkaikkea opettaa kansaa säästäväiseksi.

Siinä taas muuan pyytää savea, sammalta ja kiveä -- ohoh, sehän on suuri asia, ei ole yhdentekevää, mitä lupakirjassa seisoo, täytyy antaa metsävahdille ankarat määräykset... Muuan puunostaja lähettää takauskirjansa, siinä on pieni muotovirhe -- paperikoriin ja kauppa rauvetkoon. Hänen ei tarvitse panna omalletunnolleen toisten kiirettä. Päinvastoin hän ikäänkuin nauttii siitä että saapi usein tilaisuutta odotuttaa ihmisiä. Huomenna kello 10 on hän luvannut mennä leimaamaan, mutta hän meneekin vasta ylihuomenna. Hänelle näytetään leimauspaikka -- ei, tätä hän ei hyväksy, tämä on liian hyvää metsää -- siirrytään huonompaan. Hän pelottaa ostajia kalliilla hinnalla ja nauttii sanomattomasti, kun saapi vikanaiset puut kaupaksi. Joskus on hän ihan pirullisella päällä: leimuuttaa hämärässä ja valittaa ettei ole sähkölamppua matkassa, jotta leimattaisiin pilkkopimeässä.

Onpa hänestä tosiaankin tullut aristokraattinen maalaisvirkamies! Hän esimerkiksi pitää sivistymättömyytenä, jos joku häntä sanoo metsänhoitajaksi eikä forstmestariksi. Talojen emännät häntä harvoin arvaavat mieliksi kohdella. Sattuu semmoinenkin tapaus että hyvänsuopa töppänä tuippaa hänelle nauriin käteen. Fjalar Brynolf paiskaa nauriin emännän jalkoihin ja karjasee! "forstmestarille ei sovi antaa käteen!" Suomalaiselle saunalle herra Berg on melkein yhtä vihainen kuin nauriille, joka tarjotaan ilman hopeaveistä ja lautasta. "Kiuvassauna on sikoja varten" saattaa hän sanoa: "mongoolille se sopii, vaan ei germaanille".

Kaikki hänen mielestään on niin aito rämsänrantalaista!

* * * * *

Vaikka korpilakia lienee jonkun verran sovellutettu metsänhoitaja Bergiin -- tapaus jäi iäksi tietymättömiin -- niin se ei hituistakaan parantanut Herkko Tapion asiaa. Hoitoalueen Läntisen ja Itäisen piirin raja oli ikäänkuin tahallaan määritelty kulkevaksi sen niemen kohdalta, jolle Tapio oli anonut asuinsijaa. Tosin isompi osa Käkinientä oli ajateltu kuuluvaksi herra Bergin piiriin, vaan kun Tapio siihen vetosi, saattoi hän saada vastaukseksi että koska toinen puoli kuului metsänhoitaja Edelsteinin hoitoalueeseen, niin oli vaikea tietää, miten asia lopullisesti järjestyisi. Mutta kun Tapio puhutteli herra Edelsteiniä, antoi tämä ymmärtää ettei asian valvominen suinkaan millään muotoa kuulunut hänellekään, koskapa metsänhoitaja Berg kerran oli asian motiveerannut eikä hän tahtonut siihen sekaantua. Näinollen ei kumpikaan metsäherroista sanonut voivansa asiassa paljon vaikuttaa, vaan parasta oli -- niin sanottiin Tapiolle -- odottaa Metsähallituksen armollista ratkaisua ja toimenpiteitä.

-- Mutta minähän olen jo odottanut kohta kolme vuotta! uskalsi Tapio huomauttaa. -- Eikä siitä tule sen valmiimpaa!

-- Käyttäkää sopivampaa puhetapaa, kun puhutte Hallituksesta! sanoi Berg ankarasti. Mutta herra Edelstein pani ainoastaan "djah, djah" ja lisäsi: -- Metsähallituksella on nykyjään paljon töitä.

Ja sitten herrat silmää vilkuttaen vielä lisäsivät että kyllä Metsähallituksesta ennenpitkää saapuu päätös sitä suuremmalla syyllä koska itse herra ylitirehtööri oli suvainnut käydä paikan päällä ja siis -- tiesi kaikki.

Metsähallituksen päällikkö oli tosiaan ajanut mielituumansa perille, mutta se oli siinä määrin salaperäinen asia että siitä tuskin tiesivät muut kuin asianomaiset metsänhoitajat ynnä moottorikapteeni Rankrutti.

"Nyt on piru myllyssä!" ajatteli Herkko Tapio kyllästyksissään. Viimeaikoina oli hän ruvennut epäilemään että kaikki nuo kolme kilpa-anomusta Käkiniemen suhteen olivat -- itsensä herra Bergin virittämiä juonia.

Häntä ihan raivostutti...

* * * * *

Vihdoin se tosiaan tuli -- Metsähallituksen uusi päätös.

Jonkunlaisen Salomonin tuomion näytti ylihallitus tällä erää tekaisseen. Käkinientä ei luovuteta kenellekään arvoisista hakijoista, vaan se -- katsoen paikan erikoisuuteen ja luonnonkauneuteen -- ja huolimatta siitä että sen liepeeltä asianomaisella luvalla on puita kaadettu erinäisiin tarkoituksiin -- on päätetty ehdottaa kruununpuistoksi, joihin toimenpiteisiin -- ellei sitäkin toisin päätetä -- Suomen Metsähallitus lähimmässä tulevaisuudessa aikoo ryhtyä.

Fjalar Bergin silmät loistivat tavallista kirkkaammin, kun hän tästä hallituksen ratkaisusta lyhyimmiten -- vapaakirjeoikeutta käyttäen -- ilmoitti itsellismies Tapiolle. Ja tuntien -- korpilain uhallakin -- olevansa mahtava olento paikkakunnallaan, hän sinä iltana vapaasti liikkui kylällä, komentaen kaikuvalla äänellä koiriaan sekä ruotsiksi että ranskaksi.

16.

Herkko Tapion silmissä mailma musteni... Aivankuin myrkkylaine olisi läiskähtänyt läpi hänen sielunsa.

Sitten alkoi kolkko kohina, jota tuntui kestävän loppumattomiin.

Ja vihdoin oli kaikki hiljaa kuin salaperäisen räjähdyksen edellä...

Hän muisti kaikki alusta alkaen -- kuin kiljuvat kipunat väikkyivät katkeran kokemuksen kuvat hänen henkisen silmänsä edessä.

Oliko sattuma että hänen piti joutua uhriksi? Vai tarkoittiko isku sitä suurta laumaa, josta hän oli vain ensimäinen eteensattunut yksilö?

Hän oli aina sydämessään kärsinyt niiden puolesta, joita esivallan käsi kohteli kuin hengettömiä esineitä -- nyt se rautainen koura lepäsi raskaana hänen itsensäkin päällä.

Ja hän tunsi kummallista pahoinvointia niin että vapisi ja värisi kuin haavan lehti, mutta samalla tahtoi rajulla voimalla ponnistautua ylös alennuksesta ja heikkoudesta.

Sorto ei ollut sattumaa -- se oli järjestelmää, jonka takana piili yhteiskunnallinen järjettömyys. Ja vaino ei koskenut yksin häntä, vaan tuhansia. Ei ollut kyseessä yksin tämän päivän, tämän vuoden tai tämän miespolven menettelytapa, ilmiöt iskeytyivät sekä menneisyyden että tulevien polvien vaiheisiin.

Miksi ei, miksi ei kukaan nouse julistamaan uutta järjestystä? Ajan aalloissa pauhaavat tuhannet sävelet vinkuen kukin äänellään ja sulaen yhteiseen myllerrykseen: miksi ei tätä säveltä kajahda?

Maan oikeutta! Jalansijan pyhyyttä! Vetten ja rantain ja metsien raitista rakkautta! Ihmisen luonnon viettiä!

"Joka niemeen, notkoon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa?"

Oh, mitä katkeraa ivaa tekikään vallanpitäjä runoilijan haaveesta!

Jokaisen niemen, jokaisen notkon, jokaisen saarelman ympäröitsi rautapiikkinen esteaita. Sitä ei näkynyt paljaalle silmälle, mutta se oli olemassa kaikissa olosuhteissa. Ja jokaisen ikihongan, jokaisen näreen ja tuoksuvan koivun kyljessä paistoi forstmestarien sakkotaulu!

Korven vapaus -- orjuutta se olikin. Älä kajoa metsän kiveen -- se ei ole sinun; älä laskeudu väsyneenä sammalelle maata, vuode on voimakkaamman; älä kuuntele metsän käkeä keväällä -- sinua epäillään varkaaksi ja raiskaajaksi.

Oh, kuinka hän verisesti vihasi niitä voimia, jotka tahtoivat polkea ihmisen maan madoksi. Hän oli jostakin lukenut että typeryyttä vastaan jumalatkin turhaan taistelivat. Typeryyttä vastaan saattoi vain mieltänsä osoittaa. Ja mielenosotuksen kautta ainoastaan saattoi yksilö herättää toisia yksilöitä järjelliseen toimintaan typeryyden hävittämiseksi.

Pian siis mielenosotukseen -- pian!

Ajan kello räikeästi soittaa -- hän kuulee sen äänen, sen kuulevat tuhannet muut, mutta pelkäävät, pelkäävät, aina vain pelkäävät ja odottavat valmista ihmeen kautta, Jumalan välityksellä.

Jumalan? Eikö se sitten ole jumalaa, minkä ihminen tuntee sielussansa polttavan? Eikö pahan vastustus, eikö kapina kauniin puolesta ole jumalaa? Mutta heitä sitoo valtiouskonto, orjanoppi ja esivaltapelvon perinnöllisyys.

Pian, pian! Maan uumenista se kutsu ouruaa ja esi-isäin luut salojen kätköissä narskuvat -- "jos kielin voisivat kertoa näkönsä vanhat puut", niin nuot, ammoin nukkuneet, uupuneet raatajat todistaisivat samaa.

Hänen isänsä? hänen äitinsä? hänen esi-isänsä ja esiäitinsä saivat kärsiä -- miksei hän paranna, miksi ei hän kosta isänsä kohluja, maamonsa mahloja.

Kosta? Niin juuri!

Mutta millä tavalla? Ei, hän ei kykene, hän ei osaa eikä hän ymmärrä miten, milloin -- hän vain tuntee että jotakin on tehtävä, jotakin repäisevää, suunnasta poikkeavaa.

Miten, mistä alottaa, mistä päästä käsiksi -- ei hän tiedä, ei tajua itsekkään, tai miksi hyväksi? Onko se ehkä naurettavaa, lapsellista, raukkamaista ja hullunkurista -- mutta hänen täytyy jotakin tehdä, johonkin ryhtyä oman sielunsa tyydytykseksi, oman kohisevan verensä vaimentamiseksi.

Pian, pian! Kello soipi yhä kiihkeämmin -- hän kuolettaa järjen, yksilöllisen älynsä -- jonkun vielä suuremman älyttömyyden tähden!

-- -- -- -- --

Herkko Tapio nauraa itsekseen ja silmät tuijottavat mustankiiluvina tyhjään ilmaan. Vaimo pakenee peljäten ulos naapuriin, mutta lapsi ei arastele isänsä silmiä, se tulee luo ja pyytää syliin. Ja äkkiä tempaisee mustapartainen mies pellavapäisen pienen olennon ylös ja painaen rintaansa vasten suutelee lasta hellästi.

-- Sinun tähtesi! Ja juuri sinun tähtesi! huudahtaa hän ja vaipuu tyyntyneenä ahtaan asuntonsa nurkkaan pahaisen akkunan ääreen, josta ei taaskaan näy muuta kuin kauppiaan halkopino ja likainen takapiha.

17.

Hän ei voi mitään tehdä ja makaa päivät pääksyttäin kuumeessa nähden voimakkaita näkyjä itsestänsä ja vastustajistansa:

Kaukaa metsän sinervistä sisuksista, huikean pitkää männikköä kasvavalta hilpeältä harjanteelta, on kimahtelevinaan vihaisia kirveeniskuja.

Avopäinen, paitahihainen mies siellä lyödä lynnähyttelee, hehkusilmin tähdäten iskujaan, ja etäälle ympäriinsä kirpoilevat tuoreet, valkoiset, pihkantuoksuiset lastut.

Hän on metsässä ypö-yksin eikä seuraa kaipaa, vaikka työ, jota hän tekee, on raskasta ja vähintään kahta miestä vaativaa. Yksin hän raataa tavattomalla voimalla, nostelee painokkaita tuoreita hirsiä paljain käsin ja vyöryttää niitä läjään, julmasti vääntämällä pitkällä puukangella. Joskus hän ponnistaa niin että silmät päässä pullistuvat ja jokainen hermo ja jänne on äärimilleen jännityksissä ja veri karkaa kasvoille... Luulisi siihen repeävänsä, mutta tyynesti, huokaisematta ajaa hän otteensa perille, ja ainoastaan suupielet herkästi värähtelevät ja levinneissä sieraimissa sihisee kuuma ilmavirta sisään ja ulos.

Hän on siinä määrin työhönsä kiintynyt ettei kuule eikä näe mitään muuta kuin oman tehtävänsä: oman kirveensä kalskeen hän kuulee ja omat lastunsa lentävän huomaa, mutta metsänurkkijoita ei hän havaitse, ei hätkähdä sitäkään että hänen selkänsä takana seisoo punapartainen metsävahti, joka irvistäen kysyy:

-- Mitäs mies siinä tekee?

Hän iskee sitä vihaisemmin kirveellään puuta, ei käänny päin eikä vastaa mitään, aivankuin olisi kuuro ihmispuheelle. Metsävahti kiertää varovaisesti hänen etupuolelleen, katsoo tuikeasti kohti, etsien vastakatsetta, ja tokasee uudelleen:

-- Mitä tässä on tekeillä?

Mutta toinen ei vieläkään ikäänkuin kuule eikä pysäytä kirveensä toimintaa eikä nosta silmiään ylös tulijaan eikä edes osoita pelkoa. Se ärsyttää metsävahtia, joka on kruunun palvelija, ja tämä astuu pari askelta likemmäs, kalahuttaa kirvespohjalla jykevään, äsken veistettyyn hirteen, ja tiukkaa kolmannen kerran:

-- Vastaa mies, mitä teet?

Silloin toinen hetkeksi herkiää heiluttamasta kirvestään, oikaisee selkänsä suoraksi ja vastaa ylpeästi, omituisesti naurahtaen:

-- Metsäherralaa!

-- Häh? tokasee vahti hämmästyneenä röyhkeästä vastauksesta, mutta siinä on mies taas jatkamassa työtänsä eikä näytä kiinnittävän ääressä-seisojaan minkäänlaista huomiota.

Metsävahti, joka entuudesta vähän tuntee tuota mustasilmäistä miestä, on kovasti ymmällä: hänen tekisi mieli näyttää virkavaltaansa kouraan tuntuvalla tavalla, temmata ase metsänkaatajan kädestä ja lausua kieltonsa jyrkästi ja viranomaisesti -- niinkuin on kuullut esimiestensä lausuvan -- mutta kun hän yrittää avata suunsa, säpsähtää hän toisen kirpeätä, tultatyöntävää katsetta ja, käsittämättä mitä tällä oikein on mielessä, hän vaikenee, pälyy ympärilleen kaadettuihin puihin, peräytyy ja, vielä hetken tuijotettuaan työtä tekevään mieheen, hiipii hiljaa pois.

Mutta kirveen iskujen ääni seuraa metsänvartijaa kauvas läpi metsän, kun hän juoksujalkaa lähtee livettämään kirkonkylään esimiehilleen keksintöänsä ilmiantamaan.

Metsänvartija Räisänen kiipeää läähättäen ylös virkatalon portaita ja pysähtyy lakki kourassa odotushuoneen ovisuuhun.

Sisältä salista kantautuu korviin iloista hälinää, ruotsinkielistä laulua ja pianon rämpytystä -- ja Linta ja Alina juoksevat nauraen ovissa. Sattuu nimittäin olemaan metsänhoitaja Edelsteinin syntymäpäivä ja sitä vietetään prameasti, koska se on hänen ensimäinen syntymäpäivänsä Rämsänrannalla. Saapuvilla ovat kaikki paikkakunnan vosmestarit ja naapuripitäjistä myös neljä metsänhoitajaa.

Herrat ovat hienossa hiprakassa -- he juovat punssia, wiskyä ja likööriä -- ja kun metsänvartija pyytää saada puhutella esimiestään Bergiä, niin siihen puhaltautuvat hänen ympärilleen muutkin ja sekaantuvat asiaan. Ja siinä nyt kuka mitenkin arvostelee luvattoman talon tekijää ruotsinkielisin arvosanoin:

-- Djäfla kanalje! sanoo yksi.

-- Fårskalle! sanoo toinen.

-- Rackare! huutaa kolmas.

-- Säg hellre stackare! lisää neljäs.

-- Hirtte henet leveranssipuuhun! Hängas skall han!

-- Nej, låt bygga ifred! sanoo naapuripitäjän metsänhoitaja. -- Kruunun metse ei loppu.

-- Kan man lita på vaktens angifvelse?

-- Lugna er, mina herrar! Ett glas åt Reissänen! Ett fullt glas åt Re-Re-Reissänen -- det hjälper inte fan.

Ja Räisäselle tyrkätään lasillinen väkevää wiskyä käskyllä tyhjentämään se jalomielisen isännän Edelsteinin kunniaksi. Mutta metsänhoitaja Berg eristyy muista forstmestareista ja puhelee melkein kuiskaamalla metsävahdin kanssa ovisuussa. Hänen silmissään on loistava ilme:

-- Näittekö varmasti?

-- No vissisti, herra vosmestari.

-- Oliko kumppaneita?

-- Ei ollut. Yksin se siellä ajeerasi. Ja kuulkaahan miten se änkkäsi, häjy, kun minä...