Part 8

Hetua alkoi vaistomaisesti peloittaa, mitä oikein liikkui hänen miehensä mielessä, ja vaimo suostui melkein ilolla siihen kun seuraavana päivänä eräs outo agronoomi pyysi Herkkoa toverikseen pitäjälle.

"Menköön tuulotteleimaan, liiaksi onkin rasittanut sisätöistä. Ehkäpä sieltä saapi uutta voimaa odottamaan ja kestämään -- pettymyksiä."

Ja raskaasti huoaten jäi vaimo kotiin -- pieneen, ahtaaseen kammioon, josta näkyi vain halkopino ja takapiha.

Hän, Hedvig Tapio, sai luvan nöyrtyä kohtaloonsa kuten tuhannet siskonsa.

* * * * *

Herkko Tapio kiertää ympäri Rämsänrannan pitäjää, näkee mökkejä ja akkoja, pirttejä ja pahnoja, ja puhuttelee ukkoja. Tietämättömyys on suuri surkeudessa, valistusta ei varjoksikaan, mutta yhdessä asiassa kaikki ovat kokeneet, arvostelevat sitä puolta ankarasti. Metsänhoitojärjestelmä -- vosmestarien mielivalta. Kauniimmin sanoen: armollinen esivalta, joka rajoittaa moukan elämän korvessa, ulottaa kovan kouransa kaikkialle: puihin ja pensaisiin, kiviin ja sammaliin, lampiin ja laitumiin.

Olet sydänmaissa syntynyt sikiö, piilopirtissä riepuun kääräisty kakara, paimenpojaksi napataloon paiskattu. Isäsi kevätjäihin hukkui ilman että kukaan huutoansa kuuli, emosi järki vaivaiseksi topertui -- sinut kohtalo varhain sydänlämmöstä vieroitti. Kasvat kurjat kukkavuotesi mustaa kannikkata jyrsien, kintut paljaina, posket ruvessa, isännän askelta arastellen, emännän luudan huiskausta peljäten, paidanriekaleillasi koiran kanssa luikaten. Ei ole sinulla montakaan ilon päivää, karjapojasta sinut jätkäksi ajavat -- toisten hyviksi raadat ilman pennin hyrrää. Etkä tiedä mitä varten elät, et sitä osaa niin pitkälle laihassa sielussasi kysyä...

Mutta kerran hampaasi karkenee, repäiset itsesi irti isännän ikeestä ja metsään pakenet. Metsään! -- ainoaan paikkaan, mihin sinua vapauden vaistosi vetää; sinne piilet kuin petahinen -- ja pesäsi teet. Nautit hiljaisuudesta, viihdyt kuin villi erämaassa ansojasi viritellen ja vainuat toisen villin, naaraan, onnesi tasajakoon. Yhdessä murmattelette, korven huminata kunnioittaen kuin ääntä Jumalan, metsän juurilla henkeä elättäen. Vierii vuosia ja luolasi kuhisee täynnä alastomia penikoita. Et vieläkään älyä, miksi elät tai miksi kaikki on näin, mutta elää sentään osaat ja elämäsi itsemääräämisestä nautit kuin peikko saaressa. Mutta sitten, syyslumen valjuna päivänä, odottamaton vihollinen pistää tuikkasee keihäänsä pesääsi, sinut haavoittaa iäksi ja joukkosi mailman näkyviin karkoittaa. Metsänhoitaja -- herra ja vosmestari. Nyt vasta havahdat älyämään, mikä olet -- millainen metsärosvo olet. Raavit niskaasi, syljet ja kiroat -- turhaan. Käräjiin sinut raahataan ja käräjistä linnaan, mutta linnasta päästyä olet merkitty kuin Kain: metsänurkkijat, rahanorjat, askeleitasi seuraavat -- jää hyvästi lemuava metsäsauna sinisten vaarojen painanteessa! Tuli sinustakin yhteiskunnan hylkiö, kurja, elinoikeudeton isä; vaimostasi tehtiin Jumalan kunniaksi heikkomielinen. Lapsesi hajoitetaan taivaan tuuliin ja vieras käsi heiltä sydämet vetää ulos kurkusta -- sama ilvenäytelmä alkaa uudestaan.

Tällaisena kuvasteli Herkko Tapiolle se elämänsisällys, josta mökkien ukot hänelle juttelivat eri paikoissa pitäjää. Hän kohtasi vapisevia vanhuksia, jotka olivat kärsineet vankeutta ja sakkoja siitä että olivat lämmittäneet kiuvasta niin autionkolkossa paikassa ettei tuota paikkaa oltu yhdelläkään pilkulla merkittynä metsäherrain karttoihin. Hän tapasi myös nuoria torpanpoikia, jotka aivan äskettäin olivat lyöneet surman pilkat oman kotinsa aidan takaiseen metsään, kun hallitus tarvitsi välineitä vahtiketjunsa vahvistamiseksi ja metsänhoitajain taskurahoiksi. Myös yllätti hän vuoroin torpparin, joka valitti verorasitusta, vuoroin metsäihmisen, joka tunnusti vuosikymmeniset verovapautensa, ja hän älysi että vääryyttä saattoi piillä molemmissa kohtaloissa. Yhtä hemmoteltiin, toista ruoskittiin -- hyvin järjestettyjä suhteita esivallan ja kansan välillä ei löytynyt. Kipeimmin silmiinpistävä oli kentiesi metsätaksojen häilyväisyys, joka näytti riippuvan metsäherran mieskohtaisesta vallasta. Yksi sai puunsa ilmaiseksi, toinen sai sen markalla, kolmas kolmella markalla, vaan neljäs ei sitä saanut millään rahalla. Ahneimmat osasivat tehdä kauppa-asioita metsäherrain suosiollisella välityksellä, arimmat ostivat puita tappiokseen. Pärepuun nimellä sai yksi rakennuspuita, rakennuspuun nimellä sai toinen sahapuita, mutta joka todellakin tahtoi ostaa oikeita pärepuita, hänelle leimattiin hyvien rinnalta niin huonoja että niistä hädintuskin sai aidanseipäitä. Leveranssipuut saattoivat olla mitä tahansa -- siinä ei ollut järkeä, mutta joka varmasti tahtoi saada mainion puun kruunun metsästä, hänen täytyi se joko varastaa taikka seurata muille myydyn pölkyn perässä alas kaupunkiin asti koettaakseen ostaa kymmenkertaisella hinnalla mahtavalta tukkiyhtiöltä ja hinatakseen sen jälleen takaisin kasvinpaikoilleen. Paikkakuntalaisille ei hevillä myöty tuoreita saunahirsiäkään, josta oli seurauksena että ränstyneimmätkin rakennukset, riihet, aitat, pajat ja pöksät muuttuivat rämsänrantalaisten himotavaraksi. Onnellinen tosiaan, ken sai purkaakseen ja vetääkseen viidenkymmenen virstan takaa pyöreähirtisen, mustasisuksisen, puolilahon, kaatumaisillaan törröttävän hökkelin!

Epäsoinnun tärkeänä virittimenä näytti olevan myös se että paikalliset metsänhoitajat yleensä olivat vartavasten kasvatetut herroiksi, joilla ei ollut kansanvaltaisia harrastuksia ja jotka eivät Suomen kansasta löytäneet mitään rakastamisen arvoista tai jotka suorastaan pitivät kunnia-asianaan osoittaa halveksumistaan kansallisia ja kansanelämää tarkoittavia kosketuksia kohtaan. Nuoret metsäherrat saattoivat olkapäitään kohautellen korkeintaan nauraa suomalaiselle kansanelämälle, mutta -- itkemisen kyky heiltä puuttui kokonaan, sen itkemisen, joka piilee jokaisen, kansan tilaa arvioivan ja tutkivan yksilön ja virkamielienkin, sydämessä. Heidän hymynsä oli kylmä ja kuiva, ja heidän sydämensä autio ja ikäväntunteva: -- ulkopuolella virkatointa jäi heille ainoastaan oman pienen minän huvittelu. Virkatointaan he pitivät vapaaherran ammattina sikäli kuin heillä oli oikeus elää kansan varoilla, mutta niin pian kun he yrittivät todella palvella kansaa, tunsivat he orjan oireita ylpeässä sielussaan.

Oli totta että kansan puolelta myös harjoitettiin mielivaltaa ja oman käden oikeutta, mutta kansan rikokset rangaistiin julkisesti ja ankarasti. Vaan metsänhoitajain mielivaltaisuuksia ja rumia menettelyitä taikka huolimattomuuksia ei koskaan paljastettu eikä rangaistu. Heidän päänsä ympärillä väikkyi kunnian kehä, mutta kaikki ne, jotka heidän onnistui saada kiinni metsäsynneistä, leimattiin pilkkakirveellä yhteiskunnan hylyiksi.

Metsänhoitajat? Herkko Tapio mietti sitä nimeä salojen pitkiä polkuja astellessaan. Ansaitsivatko nämä herrat metsänhoitajan juhlallista arvoa? Hekö metsiä hoitivat? Rämsänranta oli täynnä hoitamattomia metsiä. Vuosikymmeniin, vuosisataan eivät metsäherrat olleet huolineet ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin turmeltuneiden metsämaiden parantamiseksi. He tuhlasivat ja tarjosivat vain se säästöt, mitkä luonto itse oli tallettanut. Metsän uinuvat miljoonat sallivat he hyvällä omalla tunnolla jäädä ikuiseen lepoon -- läksihän hoidottakin kylliksi miljoonia. Päinvastoin he sakottivat ja peloittivat niitä talonpoikia, jotka uskalsivat yrittää metsänpuhdistusta, sillä he eivät hevillä suoneet moukalle etuja. Olivatko he siis metsänhoitajia?... Sen, joka tahtoi kajota kruununmetsien murtoihin, täytyi maksaa työstään. Sitä, joka hirveällä vaivalla kiskoi ylös maasta juurikkaita polttaaksensa niistä tervaa ja siten teki mahdolliseksi puunsiementen itämisen kruunun hyväksi, verotettiin kuutiomitan mukaan. Herrain päähän ei pälkähtänyt että hallituskin joskus olisi voinut maksaa takaisin niille, jotka sen etuja auttoivat. Ja metsänhoidon kirjoihin olisi koitunut sekin, jos puun tarvitsijan olisi sallittu järkiperäisesti harventaa hyödyttömästi tiheinä seisovia korpia. Mutta niin ei tapahtunut. Oliko se siis metsänhoitoa?

Rämsänrannan kirkonkylässä, ihan metsäherran asunnon ympärillä, oli metsävalkea liki sata vuotta takaisinpäin syvälle polttaen raiskannut penikulmien laajalti metsämaita -- mutta niitä kankaita ei koskaan puhdistettu eikä uudesta kylvetty. Odotettiin vieriväksi toinen vuosisata lisäksi, niin ehkä luonnon isä taas taikoisi puita leimattavaksi. Samallaisia palokankaita levisi syrjäkylissäkin, ja nuoret metsäherrat ihmettelivät vihellellen ettei taivasten tirehtööri paremmin höystänyt ryytimaitaan. Tosin niistä oli hyötyäkin noista erämaisemain ikävistä aavikoista: saattoi mainiosti metsästää syksyisiä jäniksiä, kun ne rusakanvalkoisina kerinä kierivät poikki mustien pintojen, haukkuvan hurtan ahdistamina.

Agronoomi, jonka toverina Herkko Tapio kyliä kiersi, oli innostunut mies. Joka askeleella hän teki havaintoja metsistä, soista, vesistä ja kansan elinkeinomahdollisuuksista luonnon helmoissa. Talojen pirteissä ja mökkilöissä, navetoissa ja isäntien pellonpientarilla hän osanottavasti ja opettavasti antautui pitkiin keskusteluihin maamiehen asioista. Hänen puheilleen ja vakuutuksilleen ei läheskään aina arvoa annettu, mutta sitä kiihkeämmin hän silloin kävi kiinni kysymyksiin, sitä vakuuttavammin hän kosketteli korven kanteleen kieliä. Hän taisteli ennakkoluuloja vastaan samalla antaen arvon vanhojen ukkojen kokemuksille ja saavutuksille.

"Kuinka toisenlainen mies hän on miehekseen kuin metsäherra" ajatteli Herkko Tapio. "Kuinka toisenlaisia yleensä ovat nämä maanviljelysvirkamiehet kuin metsänhoitajat! Heissä on sydänlämpöä, kansaansulautuvaisuutta, ennenkaikkea isänmaallisia ihanteita. He suovat hyvää kansalle, iloitsevat sen hyvinvoinnista, eivät ole toivottomia sen tietämättömyydestä, koettavat sitä todenteolla nostaa -- aivan päinvastoin kuin nuo toiset, jotka syrjästä katselevat kansan vaurioita ja typeryyksiä ja kohauttelevat sille halveksuen kapeita olkapäitään. Nämä hartevat maahan-uskovaiset tarttuvat lämpimin kourin kiinni raatajan kädestä, katsovat suoraan silmiin ja rohkaisevat taisteluun. He ovat virkamiehiä ja kuitenkin kansan palvelijoita, samalla kun ovat sen johtajia. Jospa korven rahvas itse ymmärtäisi, ketä kohtaan sen on oltava kiitollinen. Mutta onneksi nämät eivät sitä odota, vaan iloitsevat hiljaisista kylvöistä. He hymyilevät suopeasti typerälle talonpojalle, joka hätäillen häärii noiden puujumaliensa ympärillä kaikin keinoin koettaen niitä lepytellä ja niiltä armoa kerjätä.

"Puujumalat -- vosmestarit! Vasta sitten kun Suomen kansa luopuu uhritoimituksistaan lakaten epäjumaliaan pelkäämästä, kumartamasta ja salaa vihaamasta, vasta sitten se on vapaa luonnon elävän Herran palvelemiseen. Metsän kerjäläisestä -- itsenäiseksi maamieheksi. Se on pitkä askel Rämsänrannalla! Mutta kerran se on otettava, muuten tämä korven mies jonakin kauniina aamuna löydetään hirttäytyneenä -- epäjumalansa kaulaan..."

Näin hänessä kuvat kulkivat agronoomin kanssa polkuja taivaltaessa.

* * * * *

He olivat kiertäneet useita kyliä ja olivat palaamassa kirkonkylää kohden, jonne vielä karttui kolme mittaamatonta peninkulmaa. Maa kumisi heidän saappaittensa alla ja kelmeän iltaruskon yllä kimmelsi kylmä tähti. Korpilammit välkkyivät hienossa riitassa, joka ei vielä kestänyt kuin heittokiven painon.

-- Katsokaapas tätäkin kruunun metsää: se on kuin hautuumaa, johon ruumiit ovat viskatut sikinsokin mätänemään ja jätetyt peittämättä...

-- Täällä olisi ihania asuinpaikkoja, virkkoi Herkko Tapio himmenevään maisemaan haaveellisesti tuijottaen. Esimerkiksi tuolla mäellä, etelän rinteessä. Mutta ei ole asutuksen antajaa, jos ei liioin ottajaa.

-- Kunhan kansa saadaan hereille, silloin ilmestyvät sekä antajat että ottajat, -- sanoi agronoomi eteenpäin rientäen.

-- Kuinkas on sen komitean laita? kysyi hetken kuluttua Tapio. -- Sen, joka valmistaa ehdotukset kruunun maan käyttämiseksi?

-- Komiteat ovat enimäkseen kometiioja! alkoi agronoomi. Nähkääs kun...

Hän alkoi innostuneesti selittää.

-- Se minusta on surkeinta, arvosteli Tapio, että kansanvaroja tuhlaamalla tuhlataan työhön, josta ei ole vastaavaa hyötyä. Maanmittareille ja metsäherroille mätetään kymmenin markoin päivässä siitä että käveleksivät metsäpolkuja tai soudattelevat itseään kauniin sään aikana. Ja tätä sivutuloa voi kestää enemmän kuin miespolven iän! Jos ne rahat, jotka hukkuvat metsäkomiteoille, käytettäisiin suorastaan uutisasutuksen hyväksi, niin...

Taivaltajain keskustelu katkesi vasta sen torpan veräjällä, johon olivat aikoneet yöpyä.

Vaikka jo oli pimeä, niin tässä metsätorpassa sentään valvottiin ja koko torpanväki näytti olevan kovassa mielenjännityksessä, mikä ilmeni siinäkin että isäntä ja emäntä kyykkivät ikäänkuin varpaisillaan pihalla, pälyen kamarin akkunaan, josta näkyi kirkas tuli.

-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi agronoomi isäntää ja emäntää katellen pirtin portailla, joita vastoin kaikkea kansantapaa valaisi lyhty, joka vitsaköyteen kiinnitettynä oli ripustettu eteisen laipioon.

Emäntä alkoi kuiskutella.

-- Elekee vieraat niin isolla eänellä... toisinaan kuuloo ja tykkejää pahaa. Täällä on kirkonkylän vosmästari -- se Perki. Tuolla se on soikossa, rojottaa! Ikään sille kahvia viiä hömssäytin.

Agronoomi naurahti ja iski silmää Herkko Tapiolle.

-- Vai niin, sanoi hän raikkaasti. -- Saapiko talossa yösijaa?

Emäntä asettui tutkivasti ihan agronoomin parran alle ja, syrjäsilmällä vilkaisten Tapioon, kysäsi:

-- Outtako työ herroja vai metänlukijoita?

-- Eipä oikein kumpiakaan!

-- Passanneoko sitten moata pirtissä?

-- No jo tok'! tokasi agronoomi savoksi, irroittaen laukun olkapäiltään. Mutta emäntä tuli yhä hänen korvaansa kuiskuttelemaan:

-- On meillä kyllä kaksii alvari vierassänkyä, vaan se kun käski petata toisen koirilleen. Se on rantunsorttinen herra.

-- Hm, hm, myhähteli agronoomi naurussasuin ja astui isännän jälissä pirttiin, jossa muu talonväki niinikään oli sangen säikähtyneen näköistä.

Ruskeankiiluvasilmäinen isäntä, kun oli saanut selvän uusista vieraista, tuppasi myös tuttavallisesti kuiskuttelemaan agronoomin korvaan:

-- Luulooko akranaami että se -- perkuli -- rupeaisi minulle antamaan, niitä leivän ranssipuita? Nähkääs kun minn' oun sen Jussi vainaan velimies ja se vosmestarin piika -- tuntoohan se akranaami sen? -- on sen Jussi vainaan tytär. Moaliman juorut on käynnä jotta...

Hän hiljensi ääntään. -- Niin että jos niinkuin sitä lyytä... kysyi isäntä.

-- Ei, ei, sanoi agronoomi ankarasti ääneen. Älkää toki sillä perusteella pyytäkö. -- Kuulkaapas isäntä, sanoi hän, mitenkä on teidän suoviljelyksenne laita? Eiköhän käydä aamupuhteella katastamassa. Tuollahan näytti olevan ihan veräjän pielessä kaunis suo...

Ja agronoomi sai puheen johdetuksi toisaanne.

Mutta emäntä tulla lynstähti hätäyksissään pirttiin ja kertoi suun täydeltä isännälle:

-- Nyt se myrkyn lykkäsi! Käski keittää läskipottua itelleen ja talakkunata koirilleen. Talakkunaksiahan noita nimeksi oisi, vaan hiivatistako sieppaat läskit?

-- Etkö sinä sanonut? kysyi isäntä.

-- Tolskasinhan tuota että jos ei herra vosmestari piä paki pahana, niin ei läskiä meillä ouk, vaan se alako viheltää ja kävellä keikkailla kahakäteen pitkin soikon lattiata ja jahkailla jotta "kumma paikka, kumma paikka, vaikka on porsaita, niin ei muka ole läskiä". Vaan eihän meillä elämänpäivinä ouk ollunna sian saparoakaan!

-- Etkö sinä sitä sanonut?

-- En häntä hirvennyt -- se niin näytti arvokkaalta ja sikaria sauhutti. Mää sinä, Aatami!

Isäntä läksi "sisälle" ottaen jo ovella nöyristyneen ilmeen naamaansa.

Mutta kun metsänhoitaja Berg sai kuulla että pirtissä oli agronoomi Brander, jota hän ei tuntenut, mutta jonka ruotsalainen nimi hänelle kelpasi, niin hän lähetti isäntää myöten tervehdyksen että jos herra agronoomi tahtoi, hän oli valmis luovuttamaan hänelle toisen sängyn kamarissa, jossa tapauksessa koirat voisivat nukkua pirtissä. Mutta agronoomi ei tahtonut häiritä forstmestaria, vaan lähetti emännän mukana kiitokset että hän nukkuu toverinsa kera mieluummin pirtissä, koska täällä on kohtalainen lämpö eikä näy olevan haitaksi russakoitakaan.

-- Mitä hän täällä oikein kuleksii? tiedusti Herkko Tapio oikaisten selkänsä pirtin lattialle, olkien päälle.

-- Templuussa on ollunna tuolla Permapuron kupeilla, selitti isäntä, vaan nyt oli jättännä vähin sijalleen, sen Eeli Kinnusen! Tähän se tulla pouhasi koirineen justiisa tiimaa ennen kuin työ tulija... Isäntä röyhtäili ja haukotteli ja sanoi omituisella nenä-äänellä: Eikö tuo reissunne sinne kirkolle, yhteen matkaan peäsette oamusella.

-- Ei ole meistä hienoon seuraan!

-- Vai ei! sanoi isäntä tosissaan. Kotvan kuluttua hän vinkuvalla äänellä kysäsi:

-- Se taitaa olla korkeata sukkuo tämä meijän vosmestari?

-- Sen saanee isäntä uskoa että korkeata se on! kuului pimeässä agronoomin karkea ääni.

-- Yhtä aatelia kuin muutkin metsäherrat! sanoi Tapio.

-- Hyy! hyhähti isäntä erottamatta ivaa.

13.

Pikkukaupungissa riehui sisällinen sota...

Ylimetsänhoitaja Brandenberg -- normaalioloissa sangen siivo herra -- äkämystyneenä paikallistukkihuutokauppa-arvosteluista, oli näet hyökännyt kihlakunnan maanviljelysseuran kimppuun, jonka keskuudessa rämsänrantalainen maatalousneuvoja oli kysymyksen virittänyt. Ylimetsänhoitaja, joka oli saanut päähänsä että tässä oli ratkaistavana suuri kulttuurikysymys, jota koko Suomi seurasi, oli toivonut yhdellä läimäyksellä tappavansa kaikki "lantakärpäset" ja oli sentähden -- nuoren sihteerinsä intelligenssiin luottaen -- paikkakunnan sanomalehteen sorvannut seitsemän palstaa pitkän kirjoituksen, joka kihisi kiivaita voimasanoja paikallisia herroja ja varsinkin rämsänrantalaista maatalousneuvojaa vastaan, samalla kun se sinkoili suosionosoituksia metsänhoitajaparvea kohtaan, joiden isällisenä suojelijana herra ylimetsänhoitaja itseään piti. Nuo paikallistukkihuutokaupat olivat synnyinmaan valtaelinkeinoja -- pääasiahan oli että rahaa tuli lujasti! Jalo tarkoitus saattoi pyhittää halvemmatkin välikappaleet, ja ali-forstmestarit tietysti noudattivat asetuksia, jotka tulivat korkeammalta. Herroilla forstmestareilla -- niin kuului ylimetsänhoitajan magna charta -- oli siksi paljon työtä etteivät he joutaneet haaveilemaan proletaarista utopiaa -- kuten joku Pontus Poutaperho ja hänen leveän selkänsä takana koko maanviljelysseura.

"Te herra Poutaperho" -- niin kirjoitti ylimetsänhoitaja mielestään sattuvasti -- "olette röyhkeän itserakas, kun te, omaamatta hituistakaan ammattitaitoa, lähdette parjaamaan niin pätevää liikettä kuin on meidän kautta aikojen kunnioitettu Metsänhoitolaitoksemme, te -- rohkenen vakuutuksella sanoa -- olette intohimoinen, alhainen jopa ilkeämielinenkin kansanvillitsijä, joka koetatte saarnata epäluottamusta metsäherrain älykkäimpiä toimenpiteitä vastaan. Ja koko viheliäisen maanviljelysseuran -- jonka olemassaolosta minulla ylimetsänhoitajana luonnollisesti ei tarvitse olla erikoistuntemusta -- olette te vetänyt peräköydessänne, koko tuon mystillisen seuran, jolla ei näytä olevan arvostelukykyä ja joka tahtoo ostaa kansan suosion panettelemalla metsänhoitajia, vaan joka (hän ei tietänyt mitä pahinta lisäisi) tekisi viisaammin, jos ensin lakaiseisi omat portaansa..."

Liikaa sanottu tämä oli niin korkean virkamiehen puolelta -- tätä jo pidettiin tuulimyllyritarin hosumisena. Monet tarkastuspiirin alimetsänhoitajatkin -- paitsi Fjalar Berg -- pudistelivat päitään ja sanoivat: "Brandis blaskasi itsensä -- nyt hän saa frakkiinsa!"

Ja "frakkiinsa" Brandenberg sai. Hän sai vastauksen koko maanviljelysseuran puolesta siinä määrin purevan, väistävän, kipeästi sattuvan ja asiallisesti vakuuttavan että koko mailma -- Metsähallituksen horisonttia myöten -- musteni hänen silmissään. Oh, tämä oli varmaan tuota kirottua sosiaalidemokraatista nousuvettä! Hän hieroi kultakehäisiä silmälasejaan vimmatusti, hän huusi sinikalpeaa sihteeriänsä, huusi kaunista rouvaansa, piikaansa -- ja lopuksi tahtoi huutaa poliisiakin, kun sitä ennen oli huutanut telefoonin umpeen. "Mitä?" jupisi hän itsekseen hirveässä hädässä voimatta yökausiin nukkua.

-- Enkö ole ylimetsänhoitaja, jonka piiri käsittää miljoonan hehtaaria maata? Kuka uskaltaa minua vastustaa?

-- -- Ja hän hyökkäsi uudelleen maanviljelysseuran kimppuun.

Sanomalehtitaistelun hyörinässä oli Herkko Tapion asia tullut sysätyksi syrjään. Kun ylimetsänhoitaja vihdoin sai tilaisuuden hengähtää ja koota ajatuksensa, tunsi hän sanoinselittämätöntä tympeyttä Tapion anomusta kohtaan. Yleensä kaikki kruununmetsä-anomukset, mikäli niistä ei ollut rahallista hyötyä, häntä tympäsivät. Mikä olikaan tuo Herkko Tapio?... Ylimetsänhoitajan epäluulo tämän rämsänrantalaisen nousukkaan suhteen oli käynyt yhä suuremmaksi. Kukatiesi koko hyökkäys metsäherroja vastaan oli lähtenyt tuosta yhdestä miehestä, Käkiniemen "rakastajasta?" Kukatiesi Poutaperhon, Maatiaisen ja koko maanviljelysseuran äskeisen viekkaan virityksen vipuna seisoikin Herkko Tapio, joka "rakasti metsää" ja anoi "jalansijaa syntymämaillaan"? Heti hyökkäyksen tapahduttua oli ylimetsänhoitaja sähköttänyt Metsähallitukselle että Poropohjan tarkastuspiirissä oli syttynyt levottomuuksia. "Kukistakaa!" oli yksi metsähallituksen jäsenistä sähköttänyt vastaan -- ja herra Brandenberg oli koettanut parastaan.

Nyt hän mielessään kuvitteli että "vallankumouksellisilla" oli pesäpaikkansa Rämsänrannan hoitoalueessa, jossa yksi ainoa metsänhoitaja toimi äärettömillä alueilla ja että sekä maatalousneuvoja Poutaperho että Herkko Tapio olivat kumousliikkeen johtajia.

Herra ylimetsänhoitaja vaipui syviin mietteisiin.

Hänhän oli saanut määräyksen matkustaa tutkimaan Käkiniemi nimistä metsämaata, mutta tottapuhuen hän ei enää uskaltanut. Tapion ja hänen kilpahakijainsa asiat joutivat hyvin jäädä toistaiseksi ratkaisematta. Jumala että piti olla niin paljon työtä!

Herra ylimetsänhoitaja ei säästänyt vaivojaan asiain oikein järjestämiseksi, s.o. valta-aseman vahvistamiseksi Rämsänrannalla. Se oli paras tapa kostaa. Hän ei ollut ennen kuunnellut Fjalar Bergiä, mutta nyt hän, maanviljelysseuran löylystä päästyään, muisti ja käsitti kaikki. Metsänhoitovirkakuntaa oli tuntuvasti lisättävä Rämsänrannalla! Hoitoalue oli jaettava kahteen osaan ja kumpaankin asetettava täysin pätevä, Evon metsäkorkeakoulun läpikäynyt forstmestari. Ja kummallekkin forstmestarille oli avuksi asetettava apumetsänhoitaja, joka samalla oli päämetsänhoitajan sihteerinä. Sitäpaitsi oli metsänhoitajaketjua vahvistettava. Joku ylimetsänvartijan virka ei voinut olla haitaksi...

"Minä luulen", hymisi hän puoliääneen, silmälasejaan hieroen, "että siellä harjoitetaan metsäkeinottelua. Ja... Mutta me panemme vartiomiehen istumaan joka näreen juurelle niin että niitä vilisee kuin jäniksiä. Se ei paljon maksa! Metsähallituksella on kymmenen miljoonan tulot, mutta vahteja saapi kuudesta sadasta markasta kappaleelta kuinka monta tahansa."

Ja sensijaan että olisi kääriytynyt susiturkkeihinsa ja painautunut Rämsänrannan metsiin, tilkitsi herra ylimetsänhoitaja Brandenberg juhlapukunsa kauniiseen hylkeennahkakapsäkkiin ja ajoi junalla Helsinkiin.

14.

Nimismies Pykälä ja konstaappeli Korhonen sattuivat eräänä iltana istumaan viinapullon ääressä, sillä nimismies Pykälä oli niitä harvinaisia virkamiehiä, joka ei arastellut seurustella toverillisesti poliisinsa kanssa.

Konstaappeli kuiskutteli jotakin nimismiehen korvaan ja nimismies näytti hyvin huvitetulta.

-- Jaakko taitaa lasketella omiaan? sanoi nimismies.

-- En! kivahti poliisi iskien silmää. -- Saapi vallesmanni uskoa.

-- Missä se tapahtui?

-- Sumpsankylässä, Karsikkojoella...

-- Tunteeko konstaappeli pieksäjiä?

-- Hitto heitä, kaiken mailman tukkipoikia! Samapa se, kun yksituumaisesti...

-- Tietääkös Jaakko, mistä ne sille suuttuivat?

-- Lie känää ollut. Se siellä oli sattunut käveleksimään ja toreleksimaan... Niin poijat huvikseen...

-- Helkkarissa! sanoi nimismies ja ryyppäsi. -- Tietääkö konstaappeli, oliko Berg saanut ruumiin vammoja?