Part 7

Suomen Metsähallitus ei kuunapäivänä muistanut ennen saaneensa anomusta, jossa kansalainen olisi puhunut "rakkaudestaan metsään". Voiko tämä olla suoraa puhetta varsinkin kun asianomainen Herman Tapio kuului olevan tulipunainen sosialisti? Että metsää raiskattiin, varastettiin, poltettiin, harvennettiin, luettiin, leimattiin, myytiin tai ostettiin -- ne olivat luonnollisia käsitteitä, mutta että lisäksi joku metsää rakasti, sitä termiä ei löytynyt hallituksen registerissä. Rakasti -- se on: _uskalsi_ rakastaa -- _kruunun metsää_?

Eikö paikallismetsänhoitaja Berg kyennyt ehkäisemään moisia ilmiöitä hoitoalueessaan? Eikö hän persoonallisella virkamahdillaan kyennyt saamaan kansaa tajuamaan että metsien rakasteleminen ynnä muu sen suuntainen oli kiellettyä? Vai pitikö sinne kustantaa ylimääräinen metsänhoitaja nimenomaan estämään anarkistisia ilmestyksiä?

Hallituksen herrat jäsenet puistelivat päitään. Sihteeri koetti puhua tyynnyttävästi, mutta hänen sanansa hukkuivat kuulumattomiin. Itse ylitirehtööri sai niin pahan änkytyskohtauksen että neuvosto äänesti asian käsittelyn lykättäväksi seuraavaan istuntoon.

Mutta vielä sekavammaksi kävi asia seuraavassa istunnossa. Rämsänrannalta näet oli saapunut kolme uutta anomusta, jotka kaikki kohdistuivat hoitoalueen samaan kolkkaan: Käkiniemeen! Ja lisäksi millaisia hakijoita? Pitäjän nuori kirkkoherra Hyttynen pyysi saada Käkiniemeen rakennuttaa metsämajan ynnä pienen saunan "voidakseen viettää yksityisiä hartaushetkiä luonnon helmassa rasittavan virkatoimensa ohessa". Suutari Sutinen pyysi saada torpanoikeuden "vanhojen päivien varaksi Käkiniemen rauhoitettuun luonnonseutuun", kuten sanat kertoivat. Ja kolmanneksi: ylimääräinen metsänvartija Konstantin Kouhonen anoi "kaikkien nöyrimästi ja alhaisimasti tulla huohmioon otetuksi etunokassa", koska hän voisi "harjoittaa asetustenmukaista gruununtorpparitointa ynnä samalla olla meitän hostmestar Bäärkin metsähiihtäjänä paikakunalla, josa metsän ryöstöä kruukattiin" ja siis tarvittiin "ojkeita ja rehelliisiä metsägruununtorppareita".

Ylitirehtööri Furst de la Forst -- tosiaan hänellä oli juhlallinen nimi -- rykäsi kuivasti ja rypisti kulmiaan. Olipa merkillistä -- högst besynnerligt -- että tuohon niemen kiekuraan, johon asiakirjat eivät vuosikymmeniin ja vuosisatoihin tienneet olleen pyrkijöitä, nyt tunki neljä henkilöä toistensa kilvalla. Hyttiset, suttiset -- papit ja tapit?

Tässä täytyi olla koira haudattuna. Ettei vain hallitusta tahdottu vetää nenästä?

-- -- -- -- --

Ja Metsähallitus palautti kaikki neljä anomusta tarkastuspiirin ylimetsänhoitajalle vaatien ylimetsänhoitajaa ryhtymään kaikkiin niihin tiedusteluihin ja varokeinoihin, mitä anomukset edellyttivät hakijain pätevyysehtojen y.m.s:n suhteen, mutta etenkin ottamaan selkoa, mikä kullakin hakijalla oli todellisena tarkoituksena. Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja oli asiain selville saamiseksi Metsähallituksen mielestä velvollinen käymään paikan päällä tarkastamassa, missä määrin paikallismetsänhoitajan ilmoittamat mittaeroavaisuudet maanviljelystoimihenkilöiden mittauksista olivat varmat ja etenkin -- siitä huomautti ylitirehtööri yksityisessä kirjeessä ruotsiksi -- tutkimaan Käkiniemen geoloogisia ja mineraloogisia ominaisuuksia.

Herra ylitirehtööri pelkäsi että Suomen Metsähallitus jollakin tavoin kärsii tappion, jos tuosta Käkiniemestä sattuisi koitumaan hyötyä kenelle tahansa hakijoista. Joskohta kruunu oli yliherra löydetyille aarteille, niin kuka takasi ettei...? Merkeistä päättäen oli herra ylitirehtööri tullut siihen ajatukseen että hänen itsensä vaatisi tehdä virkamatka halki Suomen vartavasten tutkiakseen Rämsänrannan Käkinientä. Tietysti niin ettei sitä vartavastiseksi matkaksi huomattaisi (Isänmaan idän kiristämät valtiolliset olot olivat opettaneet suomalaisiakin virkamiehiä isänmaalliseen urkkimiseen). Hän ei ollut ajatustaan ilmilausunut Metsähallituksen muille jäsenille, vaan oli tyytynyt siihen että esitutkimus toistaiseksi annettiin piirin tarkastajan huostaan. Jos tutkimuksen tulokset näyttäytyisivät epävarmoiksi, silloin voisi tuon virkamatkan hyvin järjestää.

* * * * *

Tarkastuspiirin ylimetsänhoitaja Brandenberg oli parahiksi suuriin susiturkkeihinsa käärittynä palannut seitsemän peninkulman tarkastusmatkalta, kun löysi virkapöydältään Metsähallituksen lähettämät paperit ynnä kirjeen ylitirehtööriltä.

Häntä hermostutti rämsänraatalaisten anomusten paljous, mutta enin se että Metsähallitus määräsi hänet ottamaan selkoa kaikista asianhaaroista, jotka olivat yhteydessä Käkiniemen paikanpyyntikilpailun kanssa. Kiusallisella tarkkaavaisuudella huomasi hän ylitirehtöörin vetämän alleviivauksen ja reunamuistutuksen Tapion sanojen kohdalle: _Minä rakastan metsää!_ Hänenkin mielestään oli rakastamisen käsite aivan sulamaton viralliseen kaavaan ja yhtä hullunkurisena hän piti kirkkoherra Hyttysen hartaudenharjoitus-harrastuksia kruunun metsässä. Konstantin Kouhonen oli kompetentti hakija, koska oli ylimääräinen metsävahti ja myös Sutinen saattoi tulla kyseeseen, mutta Tapion ja Hyttysen paperit olivat niin omituiset että ne vaativat erikoista toimenpidettä ja periaatteellista tarkastelua ja tarkistelua Metsäviranomaisten puolelta. Varsinkin maanviljelysvirkailijain sekaantuminen Tapion asiaan ja tavallaan siis Metsähallitusta vastaan, koskapa ensimäinen anomus oli paikallismetsänhoitajan ehdotuksesta hyljätty! Ylimetsänhoitaja Brandenberg, ollen numeromies, ryhtyi oikein hikipäin ja paitahihasillaan ratkaisemaan probleemia, miten saattoi olla mahdollista että metsänhoitaja Bergin ja herrojen Maatiaisen ja Poutaperhon mittaukset maan viljelyskelpoisuudesta johtivat erilaisiin tuloksiin. Hän rupesi kuvittelemaan mitattua aluetta, otti puhtaan paperiarkin ja piirteli sen täyteen viivoja, vinkkeleitä ja poikkileikkauksia, kaivoi arkistosta tarkastuspiirin kartan, merkitsi siihen sinisen pisteen, mutta harmitteli ettei koko nientä siellä oikein ollut olemassakaan, rupesi siis parantamaan karttaa, piirsi siihen pitkän niemen suikaleen vesireunaan, palasi taas paperipiirroksensa ääreen ja alkoi luoda metsiä ja maisemia summamutikassa kaiken sen perusteella, mitä Käkiniemestä sanottu oli ja miltä se näytti metsänhoitaja Bergin karttaskitsissä, johon hän jostakin syystä ei täysin luottanut. Ylimetsänhoitajan laskutapa kävi seuraavaan suuntaan: Poutaperho ja Maatiainen, se on x + y = 1 1/2. Berg, se on B = 1/2 heht., mutta vaikka hän näin laski kolme päivää, sai hän aina saman tuloksen, josta oli lähtenytkin, nimittäin ±0. Toisin sanoen: hän ei tietänyt varmasti, mitä Käkiniemi sisälsi?

Selvää oli että sinne, hoitoalueelle, oli matkustaminen, mutta sepä juuri olikin vaikein ratkaistava. Kuka takasi miten siellä, Rämsänrannalla, jossa olosuhteet viimeaikoina olivat villiytyneet, ylimetsänhoitajaa otettiin vastaan. Jos sinne saikin kahden hevosen kyydin, niin saattoi tapahtua että takaisin oli tarjona kovempi kyyti. Ylimetsänhoitaja Brandenberg tunsi vaistomaisesti, mitä tarkastuspiirin kansanhengessä liikkui, hän oli silloin-tällöin matkoillaan kuullut ääniä ja nähnyt liikkeitä, jotka eivät olleet ystävällisiä ylimetsänhoitovirastoakaan kohtaan.

Pappi ja sosialisti kilpailemassa samasta kruunun palstasta? Ja hän, ylimetsänhoitaja, sovintotuomariksi!

Jos antoi sosialistille, niin pappi pieksi jumalansanalla; jos antoi papille, niin oli odotettavissa anarkistinen liike Rämsänrannalla -- sikäli kuin hän valtiollisia virtauksia ymmärsi --; jos ei antanut kummallekaan, vaan antoi Konstantin Kouhoselle, niin se saatettiin leimata puolueellisuudeksi; jos hän taas antoi tuolle muutamalle Sutiselle, niin se tosin pelasti vaarasta, mutta oli epäviisasta menettelytapaa, sillä nähtävästi oli Sutinen vain viekas syötti jonkun toisen, kenties papin, hyväksi. Sillä asunto-oikeudenhan saattoi siirtää...

-- Bulvan! sanoi ylimetsänhoitaja ääneen ja rapisteli papereita.

-- Sihteeri! Missä on sihteerini?

Sihteeri Strandelin, jolla oli pieni komero ylimetsänhoitajan virkahuoneen vieressä, oli pistäytynyt ulos, mutta palasi pian kädet punaisina, nenä sinisenä.

Ylimetsänhoitaja rypisti kulmiaan samalla kun uudelleen kilisti pöytäkelloaan.

-- Ilmoittakaa Särkisalmen hoitoalueen metsänhoitajalle että, saaman määräyksen takia virkamatkalle Rämsänrannalle, olen estetty saapumasta sinne sovittuun aikaan. Samoin ilmoittakaa Ahmaisten v.t. metsänhoitajalle että paljojen töiden takia arkiston tarkastus jääpi kevääseen. Ja vielä kirjoittakaa Kipulin metsäkasöörille että ennen aikomani käynti paikan päällä lykkäytyy tuonnemmaksi. Oletteko käsittänyt?

Sihteeri Strandelin nyökkäsi ja murisi, mikä murina aina hermostutti ylimetsänhoitajaa, mutta jota vastaan hän ei löytänyt ohjesääntöä eikä kiertokirjettä.

-- Djah, saatte mennä.

Mutta sihteeri ei mennyt, vaan alkoi rykiä, katsoen kiiluvin, kuperin silmin esimieheensä.

-- Mitä aijotte sanoa? kysyi ylimetsänhoitaja kärsimättömästi.

-- Että onko ylimetsänhoitaja lukenut eilisiltaista lehteä? huomautti sihteeri siivokseen.

-- Mi-mitä? Onko siellä jo-jotain?

Aina kun ylimetsänhoitaja säikähti, lähtivät sanat vaikeasti hänen huuliltaan. Sihteeri toi sanomalehden, osoitti artikkelia punaisella keskisormellaan ja palasi kammioonsa. Ylimetsänhoitaja jäi suu auki, kultakehäiset silmälasit nenällä, tähtäämään sanomalehtikirjoitukseen:

"Kruunun tukkihuutokaupoista -- -- -- kysymyksen pohjusti maatalousneuvoja Maatiainen -- -- -- onko mitään siveellistä järkeä siinä että samat puut myydään monta kertaa eri paikoissa -- -- -- ja koska tapahtunut on että metsänhoitajat salakähmäisesti antautuvat tukkikeinotteluun, niin -- -- -- Ja eikö kruununtorpparin asema voisi tuntuvasti parantua sillä että -- -- --"

Artikkelin jokainen sana tunkeutui kuin kutiseva nuuska ylimetsänhoitajan nenään, eikä kauvan viipynyt ennenkuin ylimetsänhoitaja aivasti niin että koko huone tärskähti ja sinikalpea sihteeri Strandelin säikähtyneenä hypähti tuolillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului pöytäkellon rämähtelevä kutsu. Sihteeri juoksi henkeään pidättäen kynä kourassa ovelle.

-- Ku-kuulkaa. Tämähän on lie-lievimmin sanoen hävytöntä. E-ennenkuulumatonta! Avoin hyökkäys ylimetsänhoitajaa vastaan. Mi-minua vastaan! Miksi ette ole ennen ilmoittanut? karjui ylimetsänhoitaja.

Sihteeri Strandelin pyöritti kuperia silmiään katsoen vinoon yli ylimetsänhoitajan olkapään alkaen varovaisesti puhua:

-- Herra ylimetsänhoitaja huomatkoon että kirjoitus ei ole hyökkäys ylimetsänhoitajan virastoa vastaan, vaan yleensä koko tarkastuspiirin metsänhoitajia vastaan, systeemiä vastaan ja... selitti sihteeri.

-- Systeemiä, sanotte te! huusi yliforstmestari. -- Eikö täällä ole systeemiä kylliksi -- Metsähallituksen ensimäinen edustaja tarkastuspiirissä? Hva'sa? Sihteeri on hyvä ja soittaa Kaakkurin toimitukseen että artikkeliin tulee asiallinen vastaus, jolle on varattava kymmenen palstaa ja että minä vaadin sekä toimittajan että kysymyksen pohjustajan edesvast...

-- Eikö olisi sopivampaa että herra ylimetsänhoitaja itse...?

Taas kajahti huoneessa niin ankara aivastuksen pärskäys että sihteeri vavisten peräytyi ovea kohti.

-- Mitä sanotte?

-- Että jos itse...

-- Djah. Pidättekö sopivana? Minulle ei ole ennen tällaista sattunut. Ni förstår?

Ylimetsänhoitaja sanoi sen lauhtuneemmalla äänellä ja ikäänkuin itku kurkussa.

Telefooni kilisi.

Mutta hän sai soittaa kolme pitkää soittoa ennenkuin toimituksesta vastattiin.

-- Kaakkurin toimitus! kuului kuivankimakka huudahdus vihdoin.

-- Yliforstmestari Brandenbergin virastosta.

-- ??

-- Mi-? ku-? kuinka te...? Ettekö te ymmärrä että...

11.

Rämsänrannan maantiellä liikkuu kolme neitiä. He ovat tavattoman alakuloisen näköiset ja tavattoman vaiteliaat ja ikäänkuin ujostelevat toisiaan. Sillä aivankuin ukkosen salamana on heihin iskenyt se mitä pastorinrouva Pallukka vast'ikään on päässyt juoruamasta pakanalähetysompeluseurassa.

Se on jotakin hirveätä ja ennenaavistamatonta. Se järkyttää sydänjuuria ja panee kiristelemään hampaita...

Usch då! Äsch!

Se ei voine olla totta? Ei, tuhatkertainen ei. Sen ei tarvitse olla totta. Se ei _saa_ olla totta!

Panettelua tietysti. Juorua. Inhoittavaa juorua vain!

Yksi neideistä on lumikalpea odottamattomasta iskusta, toinen on tulipunainen jännityksestä, kolmas on kasvoiltaan epätietoisuudesta kirjava.

He kävelevät toistensa rinnalla kilometrin, kaksi -- voimatta asiasta toisilleen hiiskahtaakkaan.

Kunnes Iines neiti äkkiä juosta pinkasee metsään ja purskahtaa raivokkaaseen itkuun naavakuusen takana.

Sadan askeleen päässä neiti Strömberg niinikään vaipuu kuin pyörtynyt maantien laitaan ja käskee toverin mennä edelleen. Mutta neiti Roos ei pääse kuin viisikymmentä askelta ennenkuin hänetkin tyrehdyttää sama valtava hypnoottinen sielunliikutus mikä muita vaivaa, ja hän hyppää yli ojan ja painaa päänsä märkään sammaleeseen ikäänkuin haavoittunut jänis.

Näin kaikki kolme neitiä makaavat maahan muserrettuina lokakuun hämärtyvänä iltana, nyyhkivät ääneensä ja vääntelevät uikuttaen käsiänsä taivasta kohden. Kukin tahtoo olla yksikseen ja miettiä asemaa...

Miettiä? Mitä onkaan enää miettimistä? Kaikki miehethän ovat samallaisia raukkoja, kaikki herrathan ovat samallaisia -- koiria! -- mutta että hänkin, hienokäytöksisistä hienokäytöksisin Fjalar Brynolf Berg on langennut syntiin -- hän, jonka he tytöt jokainen niin läheltä tuntevat, ja jonka kanssa he jokainen ovat sydämellisissä suhteissa ja jota he jokainen... -- oh, se on järkeä pimittävää, päätä huimaavaa.

Vai onko hän, vieno, viaton -- ja se toinen yksin vikapää? Se inhoittava narttu! Sieltä Herralan virkatalolta on tosiaan viimeaikoina alkanut kuulua kummallisia asioita. Pyykki-Tiina sen ensin on kertonut, sitten sen on eräs asiamieskin jutellut: -- forstmestarin sängyssä on muka nähty... joku muukin otus kuin Bis. Usch då! Sitä ovat Fjallen ystävä-neidit ensi alussa pitäneet häpeämättömänä panetteluna, jota ei kukaan kunniallinen saa uskoa, mutta nyt kun pasturska Pallukka -- herännyt ihminen -- on tiennyt kuiskata kolmeen korvaan että "Iita" jo on "siinä tilassa", nyt tuo ilkeä juoru uhkaa olla tositapahtumasta aiheutunut.

Tämä se ystävättäriin koskee. "Oih" tyrskii Iines neito naavakuusen takana. "Fjalle on minut pettänyt! Han har bedragit mig, den uslingen! Minä olen hänen kanssaan istunut... myllyn takana... helluntaipäivänä, jolloin vain vähän satoi vettä. Hän on minua puristanut rintaansa vasten ja suu -- oih, suudellut minua. Ja minä... olen syöttänyt sokurikakkua hänen Glorylleen, sille kultanuusalle, silloin kun forstmestari on ollut leimaamassa... hän on kuiskannut minulle suloisia sanoja moottorissa. Usch! Minä olen ollut sen miehen kanssa... melkein kihloissa. Ja hänellä on minun ja minulla hänen valokuvansa -- se koirakuva. Mutta nyt -- nyt minä sen poltan ja hänen täytyy lähettää minun kuvani takaisin. Niin! Ja kun Glory ensi kerran tulee luokseni, niin minä potkasen..."

Iines neiti tyrskähti hysteeriseen itkuun ja kyynelet vuotivat runsaina hänen helmoihinsa.

"Ah voi!" ajatteli neiti Strömberg maantien pientarella, silmänympärykset punaisina kuin särellä. Miksi ei Fjalar tehnyt niin kuin minä viime talvena ehdotin: että olisi lakkauttanut oman hoidon ja ruvennut syömään ateriansa minun luonani -- niinkuin hän on juonut tuhannet kerrat kahvia kanssani. Silloin ei Iida olisi häntä... ysch. Hän on minulle ollut enempi kuin veli: minä olen toimittanut hänen virka-asioitaankin, salaisiakin, koska hän on ollut niin hyvä minulle... ja kissalleni, Petterille. Minä olen antanut hänelle jouluksi omakeksimäni metsänhoitosalkun, silkkisamettisen, kultahelmisen, viikinkilaivakuvioisen. Olen häntä aina puolustanut muita vastaan mailman hienoimmaksi herraksi. Ja nyt -- nytkö tämä skandaali kaiken palkaksi! Nyt tosiaankaan en tiedä, kuinka häntä kohdella, kun hän ensi kerran näyttäytyy. Se on kauheaa, kun nuori mies tekeytyy paremmaksi kuin on... Neiti Strömberg kiemurteli avuttomana maantiellä ja olisi antanut ajaa ylitsensä, jos olisi voinut tehdä juorun valheeksi.

Mutta neiti Roos makasi suullaan, painaen pienet ruusunpunaiset kasvonsa tiiviisti märkää sammalta vasten ja tahtoi puhutella Jumalaa sydämensä suhteesta Fjalar Bergiin. Sillä hän, hän yksin -- niin hän uskoi -- rakasti Fjalaria niinkuin kristityn nuoren naisen sopii... puhtaasti -- niin hän uskoi -- ja niin salaisesti että siitä luulta vastikään ei tietänyt kukaan muu kuin Hän, kaikkien laupeudensisarten herra, -- Hän, jonka edessä ei mikään ollut mahdotonta. Kerran, juuri näihin aikoihin syksyllä, oli herra Berg kietaissut kätensä diakonissan vyötärysten ympäri ja kuiskannut ranskaksi -- niin hän luuli, sillä ruotsia se ei ollut -- jotakin hyvin suloista ja hienoa. Se oli tapahunut pappilan mäen alla hoosiannaharjoituksiin mentäessä... Hän, kristitty tyttö, ei ollut vastannut mitään, oli ollut aivan ääneti ja odottanut lisää... Mutta silloin oli sattunut vallesmanni vastaan ja nauranut... Hetki oli kuitenkin jäänyt pyhään muistoon. Voi forstmestaria, mihin syntiin nyt lienee sortunutkaan? Mutta Jumala hänet ehkä ojentaa...

Neiti Roos vilkasi ylös taivaalle ja rukoili hartaasti -- ja hän oli kaunis tässä rukouksessaan.

Mutta maantieltä kuului kärryjen ratinaa niin että kaikki itkeväiset kerralla säpsähtivät. Neiti Strömberg kavahti ensimäisenä ylös maasta ja otti ryhtinsä, vaan toiset pakenivat syvemmälle metsään tahtoen olla erillään koko pahasta mailmasta.

Kärryt tulivat kovaa vauhtia neiti Strömbergiä vastaan, mutta kyytipoika ehti tervehtiä postineitiä. Vasta kun ajajat olivat sivu, kääntyi neiti Strömberg katsomaan, ketä siinä kievarin Janne kyyditsi.

Ja hänestä näytti -- tosin oli hämärä -- että linjaalirattaiden etu-istuimella istui forstmestarin piika Iida -- ja postineidin polvet alkoivat jälleen vapista. Vaivoin hän pääsi kotiin, lukitsi ovensa ja heittäytyi hervotonna sohvalle. Ja nyt vasta saivat tunteet oikein vallan... Mutta vielä samana iltana myöhään nakutti joku postitalon keittiön ovelle -- se oli tohtorin rouva, joka pistäysi pienelle asialle tietäen samalla kuiskata Klaara ystävättären korvaan että nyt oli Fjalar Berg lähettänyt taloudenhoitajattarensa ompeluoppiin -- Tampereelle.

Ompeluoppiin? Niin, Iidallahan tosiaan taisi olla taipumuksia -- -- -- Tohtorin rouvan ja Klaara neidin teki mieli jutella pitemmälti tästä aiheesta, mutta kun ei kumpikaan saanut sanoja ensimäiseksi irti, kuivui keskustelu siihen. Fjalar Bergillä -- sen sai Klaara lisäksi tietää -- kuului taas olevan tavattomasti töitä, niin että poika parka -- sekin lausuttiin kuiskaamalla -- tänä aamuna varhain oli lähtenyt kahden viikon leimausmatkalle Syrjämurron kylään ottaen mukaansa sekä Bismarckin että Bonden. Mutta Glory oli jäänyt juoksentelemaan pitkin kylää, -- ei ollut apteekkarin Iineskään sitä huolinut ja tohtorin rouva puolestaan ei uskaltanut miehensä vuoksi, joka oli kotona. Katri Partanen ainoastaan oli luvannut ottaa orvon koiran pieneen kamariinsa sitten kun isä ja äiti menevät nukkumaan.

-- Kyllähän minäkin ottaisin, sanoi Klaara neiti säälivästi, -- koska Fjalar aina on ollut niin kiltti -- Petterille, mutta ymmärräthän, rakas Adele, että se on mahdotonta, koska Glory puree kissoja.

-- Niin, niin... Mutta minullahan oli asiaa.

Ja sitten vasta tuli oikea asia, gobeliinimalli. Hyvin myöhään juoksi tohtorin rouva saali korvissa yli maantien, jonka molemmin puolin kuului pimeässä kaksi ruotsinkielistä hyvänyöntoivotusta: Go' natt -- sof godt --

Alakuloisuus ja neuvottomuus oli yhtäkkiä vallannut sen koplan, joka kodikasten suhteiden perusteella oli muodostunut metsäherra Bergin ympärille Rämsänrannan yksitoikkoisessa ilmapiirissä. Iloiset moottoriretketkin olivat katkenneet synkän syksyn tullen, ja Rankrutti, herra Bergin uskottu masinisti, kulki toimetonna pitkin kylää ja juopotteli vahvasti.

Ainoa, joka leveästi ja makeasti nauroi kaikelle, oli nimismies Pykälä. Fjalar Bergin viipyessä kaukaisella leimausmatkalla hän koetti paraansa mukaan korvata Rämsänrannan nuorten naisten ritarikaihoa. Hän kahvitteli naisia ja rouvia vanhanpojan kodissaan, suostuipa pienessä pöhnässä keskustelemaan ruotsiksi tohtorinnan kanssa ja oli hakkailevinaan kiihkeästi sekä Klaaraa että Thyyraa vieläpä Iinestäkin. Ja avomielisesti johti hän puheen Fjalar Bergiin niin että naiset ihan punastuivat hävyn tunteesta.

-- Ettekö tiedä, hän huusi kimeällä äänellään, että kaikki forstmestarit lorujen lopuksi naivat piikansa? Ja minun mielestäni se onkin oikein ja kohtuullista. Nähkääs, arvoisat neidit, kun aristokratia ja demokratia sulaa yhteen, niin siitä luonnollisesti syntyy pätevä porvarissääty Suomenmaahan. Eikö se ole loogillista? Mitä teillä oikeastaan on sitä vastaan, jos "Iitasta" tulee rouva? Minä muistan lukeneeni historiasta että toritytöstä tuli kuningatar!...

Naiset joutuivat niin hämilleen kaikista näistä puheista että tahtoivat lähteä pois kesken vierailua. Mutta hyväntuulinen nimismies juoksi avopäin portille ja, tarjoten molemmat käsivartensa hullunkurisella juhlallisuudella naisille, alkoi taluttaa pakenevia takaisin.

-- Meine damen, meine damen, -- hoki hän: vallesmannin talosta on vaarallista mennä pois, ilman toista kuppia kahvea. Sil vuu plää!

Ja naisten täytyi hampaita kiristellen ja nauraen palata takaisin istumaan nimismies Pykälän vanhanpojan nahkasohvaan, joka hiukan haiskahti viinalle ja tupakalle.

12.

Paperit viipyivät, ja Herkko Tapion asia pysyi ratkaisematta. Metsäherra ei sanonut tietävänsä asiasta mitään. Toisella kertaa hän viittasi siihen että ylimetsänhoitaja saapuu paikkaa tarkastamaan, mutta ylimetsänhoitajan saapuminen riippui erinäisistä seikoista -- saattoi mennä joku vuosi ennenkuin tulisi tilaisuutta tarkastaa. Sitäpaitsi -- selitti herra Berg iloisesti silmää iskien -- oli ilmestynyt kilpahakijoita.

Kilpahakijoita?

Herkko Tapiosta tuntui että muut anomukset olivat väkinäisesti toimitetut asian hämmentämiseksi. Häneltä tahdottiin estää mahdollisuudet saamasta Käkinientä asuinpaikakseen. Ihmiset Rämsänrannalla olivat kateellisia... Mitä oli kirkkoherra Hyttysellä tekemistä sillä niemellä? Tiesihän koko pitäjä, millaista hänen kotihartautensa oli, tiesiväthän kaikki, kuka sille hengen miehelle kulloinkin saunan lämmitti. Toisen anojan, viekkaan Sutisen puuhat olivat varmasti yhteydessä edellisen anojan kanssa. Jos ei yksi saisi, niin ehkä toinen -- niin olivat kilpailijat laskeneet. Entä Konsta Kouhosen sekaantuminen? Se iljetti niin että karvas sylki tuli suuhun. Tuo sama mies oli yrittänyt haastaa Herkko Tapion käräjiin kunnianloukkauksesta ja "virkamiehen vastustamisesta virkatoimessaan" -- sen pärepuujupakan johdosta, mutta nimismies oli saanut asian raukenemaan.

Herkko Tapioa kaikki nämä ilmiöt tympäsivät. Hänen rinnassaan alkoi jotakin paisua ja suonissa kihisi synkkä veri.

Tuontuostakin lähetti metsänhoitaja jonkun luottomiehistään Käkiniemeen, milloin mitäkin mittaamaan tai arvioimaan. Piti näön vuoksi olla puuhassa. Mittailemista ja kepittelemistä näet pidettiin Rämsänrannan rahvaan keskuudessa suuressa arvossa. Siellä alkoi noita vosmestarin keppejä jo näkyä ristinrastin, pitkin ja poikin...

Tapion mielestä ne rikkoivat korven vapaata tunnelmaa. Hänen teki mieli kiskoa nuot järettömät seipäät irti maasta.

Enin hermostutti häntä että yksinkertaisesta tehtävästä, jossa tarvittiin pari viivan vetoa, Metsähallituksen edustajain leirissä leivottiin mitä vaikein kysymysmerkki.

-- Varmaan minun torpantila-asiani lopuksi ratkaistaan Venäjän Duumassa tai Ministerineuvostossa Pietarissa? virkkoi hän ivallisesti naurahtaen neuvotellessaan vaimonsa kanssa oman kodin suunnitelmista.

-- Herkko hyvä, me muutamme takaisin kaupunkiin? rukoili vaimo.

-- Ja luovumme kaikista luonnonihanteista? lisäsi aviomies katkerasti. -- Minä sanon sinulle, Hetu, älä puhu minulle sillä tavoin. Se ärsyttää!

-- Mutta sinulle eivät Käkinientä anna?

-- Minäpä otan, jos eivät anna!

-- Otat?

-- Otan! Jumaliste...

Hänen silmänsä leimahtivat suuriksi ja valkoiset hampaat kirskahtivat. Etenevä leuka ilmaisi päättäväisyyttä...