Part 6

Hänen sieluaan hivelee hyväntuntuvasti tämä metsän koskematon tiheys, luonnon puisto lumoaa hänen mielensä ajattelemaan alkuihmisen ja jumalihmisen elämää, hän kuvittelee erakon viisautta ja mailmasta poisvetäytyväisen sielun pelastusta sekä uskoo että hänkin, Herkko Tapio, on mahdollinen kaikkeen siihen, mitä on lukenut kirjoista -- ja paljon enempäänkin. Hän tänne rakentaa temppelin, pyhän temppelin, jonka sinikaartuvassa holvissa ihminen nöyrtyneenä polvistuu salaperäisen alttarin juurelle ja uhraa kalleimmat uhrinsa! -- hän tänne perustaa pyhäkön, jonka kynnyksen yli astuvat vain puhdistusta janoavat sielut...

Tuossa seisoo metsän isoisä, vanha, tikanreikäinen kelohonka. Kuin kuningas se siinä yhä seisoo ja hallitsee heimokuntaansa, joka tuhatpäisenä ympäröi vanhuksen. Ja kymmeniin tuhansiin nousee metsän lasten luku eikä maaemo väsy yhä uusia kohdustansa ilmoille kohottamasta. Kuinka valtava tämä metsän sikiäminen ja syntyminen onkaan!

Ja tuossa on se pitkä puu, jonka kylkeen on viilletty TTT -- Tähän Talonsa Tapio. Tai: Turhako Talon Toivo?

Herkko Tapio halaa puuta ja naurahtaa muistaessaan ilmiannon metsäherralle.

Eikö kirjoitus nyt merkinnekkin kolmea muuta sanaa: tunnottomat typerästi tuomitsevat?

Sitä virkasielujen mahdottomuutta käsittämään luonnonrakkauden oikeutta! Metsäherroille ovat kai metsät vain numeroita, mutta itse he ovat kysymysmerkkejä...

Nauttinevatko koskaan metsästä muulla tavoin kuin laskuopillisesti? Tuntenevatko sielunsa pohjalla niitä kummallisia värinöitä, jotka metsänkävijä tuntee? Pysähtynevätkö koskaan metsän juhlahuminaa taikka syvää huokausta kuuntelemaan? Saattanevatko milloinkaan itkeä ja iloita yhdessä metsän kanssa?...

Herkko Tapio viipyi kauvan metsässä, katseli kaikki paikat uudelleen, suunnitteli, mittaili, mielessään ponnisteli jotakin -- ja mietti. Metsä lumosi hänet niin väkevästi että hän lopulta alkoi oudostella omaa itseään eikä tahtonut uskaltaa hiipiä pois siimeksestä, jossa käki kukkui.

Vasta kun hän taas oli venheessä ja souteli kesäisessä yössä takaisin kirkonkylään, heräsi hän arkiseen todellisuuteen kuullessaan moottorin äänen sivultapäin. Silloin hän alkoi airon pyyryjä puristellen soutaa vinhasti eteenpäin päästäkseen tarpeeksi etäälle moottorivenheen väylästä.

Mutta hän ei voinut olla kuulematta naisten kimeitä huudahduksia ja metsäherraseurueen ruotsalaista laulua.

9.

-- Maat ovat herrain, taivas talonpoikain! opetti Ukonpirtin Juntunen. -- Etkös sinä, nuori mies, sitä tiedä että Rämsänrannan metsiin ei myödä pääsylippuja känsäkouraisille, mutta pehmyt-peukaloiset niissä saavat juosta lirputella? Ja kun metsäherra sanansa syöpi niinkuin koira oksennuksensa, niin sillä tarkoitetaan jotta kansa kunnioittakoon esivaltaansa. Vaan jos tuota niinkuin talonpoikainen erehtyy, niin se merkitään rikosasiain rotokollaan. Hekkää...

-- Mutta jos vieläkin yrittäisi? virkkoi Herkko Tapio vakavana, silmät lattiaan luotuina. -- Ei yrittänyttä laiteta ja kokenut kaikki tietää, vastasi Juntunen. -- Ja hoetaanpa vielä että vaivainen kaikki kokee ja kopeloipi. Sinnekkö sinä Käkiniemen puolelle...?

-- Sinne! Sinne haluni vetää. Tuskastuttaa tämä toisten jaloissa rempalehtiminen.

-- Eläkä puhu! Tunsin minäkin isäsi. Sama painajainen, esi-isäin perisynti, se Joopinkin metsäihmiseksi koulitsi. Vaan minkäs sai sydänalataudilleen lääkityksen? Esivallan käpylautaan mies mennä nuuskasi ja käpertyi kuin myrkynniellyt repo.

-- Vaan minäpä aijonkin virallista tietä, huomautti Tapio.

Ukko Juntunen katsoi nuorempaansa ilkun pilke silmänurkassaan.

-- Niinpä tietysti! Virallista tai puolivirallista tietä. Sitähän ne nykyajan orjat ajelevat. Vaan tulevaisuuden miehet palaavat samoille kinttuteille, joilla esi-isätkin kävelivät -- se vain erotuksena että käveleksivät vähän isommissa joukoin...

Ukonpirtin isäntä iski salaperäisesti silmää.

-- Hyvästi sitten! sanoi Herkko Tapio kalpeana ja alakuloisena, peräytymättömän näköisenä.

-- Vie terveiset! nauroi Juntunen pahaa tarkoittamatta.

* * * * *

Herkko Tapio, selvittyään uuteen toimintaan, pani ensi työkseen metsäherran tiukalle siitä, millä perusteella tämä oli mennyt antamaan epäävän lausunnon Metsähallitukselle.

Herra Berg piti kysymystä ennenkuulumattomana hävyttömyytenä, sillä hänen mielestään ei Suomen kansa ollut kyllin kypsä tiedustellakseen virkamiestensä motiiveja eikä hän siis tahtonut ilmaista mitään. Mutta siihen sattui tulemaan nimismies Pykälä, ja ainoastaan hänen jyrkästä vaatimuksestaan selitti metsäherra Berg vihdoin katkonaisesti ja silmiään välkyttäen että hän oli lähettänyt hylkäävän lausunnon sillä perusteella että metsämaa, jolle Tapio oli pyytänyt asuntolupaa, oli kiviperäisyytensä takia soveltumatonta viljelykseen.

Metsähallitus oli muitta mutkitta uskonut konsulinsa perustelun vaatimatta asiantuntijain lisäselityksiä. Herra Berg puolestaan oli pitänyt mitä luonnollisimpana asiana että kun kerran paikallisedustaja kielsi, täytyi hallituksenkin kieltää.

Ei ollut tapahtunut että kukaan rahvaan riveistä olisi kyennyt kumoamaan metsähoitajan pätevyyttä.

Herkko Tapio näytti olevan ensimäinen, joka rohkeni yrittää horjuttaa mahtimiehen auktoriteettia.

-- Ette suinkaan aijo tehdä uutta anomusta?

-- Niin olen ajatellut!

Herra Berg nauroi ja välkytti silmiään. -- Djah, djah, pani hän lyhyesti. -- Metsähallituksen paperikoriin kyllä mahtuu rämsänrantalaisia töherryksiä.

Herkko Tapio hillitsi itseään vaikenemalla, mutta kun ei metsäherra muuta sanonut, vaan katsoi häneen kysyvästi, niin hän siivokseen letkautti:

-- Toivottavasti sinne mahtuu myös herra metsänhoitajan lausunto, jos se on väärä.

Hän poistui virkatalosta.

Pian senjälkeen, kauniina heinäkuun päivänä, Herkko Tapio purjehti Käkiniemeen parin vaaleapartaisen, valkeatakkisen mieshenkilön kanssa, näytteli näille paikat ja antoi tutkia maan laatua. Ne olivat kihlakunnan maanviljelysseuran nuoria toimimiehiä, toinen oli maakoulun johtaja, tavattoman laveaotsainen, paksupohkeinen mies supisuomalaista tekoa, toinen oli hempeän sinisilmäinen, leveähartiainen maatalousneuvoja, jonka jokainen askel polki maata kuin härällä kyntäjän antura. Hyvähermoisia miehiä ne olivat, joiden kanssa saattoi rauhallisesti puhua.

-- Mitäs herrat nyt arvelevat? kysyi Tapio tarkastuksen loputtua.

-- Viljelyskelpoisuudestako?

-- Niin...?

-- Hyvää maata! jyrähti johtaja.

-- Mutta torpan tilaksi?

-- Mainio. Osittainen kiviperäisyys ei tee haittaa. Tässäkin, jossa seisomme, on kokonainen hehtaari mitä parasta ruokamaata. Ja tuolla ylempänä...

-- Voitte ehkä suosittaa? kysyi Tapio.

-- Voimme ja se on meidän velvollisuutemme.

-- Onpa sentään omituista että metsänhoitaja tältä rannalta löysi ainoastaan kiviä.

-- Ei se mikään kumma ole, huomautti maatalousneuvoja leikillisesti. -- Kuuluu moottorillaan täräyttäneen tuohon luotoon niin että potkuri vikaantui ja _sen_ johdosta oli pistänyt papereihin että maaperä on kivikko.

Kaikki kolme miestä naurahtivat makeasti.

-- Hm -- niin -- tietääpäs sen --

-- Mutta mikä hunttio täällä kauniin koivikon on raiskannut? kysyi maakoulun johtaja silmät pullollaan verta ja maasähköä.

-- Kylän akathan ne... metsänhoitajan luvalla tai luvatta. Nehän ne sauna vastoiksi ja lehmänhauteiksi silpovat tuhansia koivuja kesässä.

-- Satojakin tuhansia, paransi neuvoja.

-- Se on järjestystä! jymähti laveaotsainen ja iski silmää yli järven aivankuin syyllistä etsien.

Seurue palasi takaisin kylään. -- Herkko Tapio kirjoitti tällä kertaa itse anomuksensa. Hän huomautti jonkinlaisesta väärinkäsityksestä, mikä näytti syntyneen edellisen anomuksen johdosta -- jota hän sitäpaitsi ei itse ollut kirjoittanut -- perusteli tarkoitustaan talon teossa, mainitsipa vielä rakkaudestaan metsäänkin ynnä korpielämän ihanteisiin sekä vetosi lopuksi myötäliittämäänsä maanviljelysvirkamiesten antamaan kirjalliseen puoltolauseeseen Käkiniemen viljelyskelpoisuudesta. "Kunnioittavimmin" pyysi hän siis uudestaan tulla huomioonotetuksi Suomen Metsähallituksessa. Asiamiehekseen hän jo edeltäpäin oli puuhannut erään helsinkiläisen toverinsa Raiskion, jolle hän paperit lähetti.

Ja uusin toivein, sykkivin sydämin hän jälleen jäi odottamaan asian ratkaisua. Olisihan ihme ellei Metsähallitus ottaisi anomusta varteen? Hänellä oli kiittävä lausunto ammattimiehiltä, tottahan ne tepsivät enemmän kuin yksi ainoa vastahakoinen metsäherra!

Niin -- herra Berg. Hänelle oli kai pakko ilmaista, miten anomus oli perusteltu, sillä hänen välitystään tietysti taas vaadittaisiin hallituksesta.

Herkko Tapio kiiruhti viikon kuluttua ilmoittamaan asianmenosta.

Herra Berg ei tällä kertaa puhunut paperikorista. Hän pyöristi silmiänsä, nyrpisti hienokseen nenäänsä ja kiversi lyhyitä viiksiään, mutta heittäytyi kohteliaaksi.

Niinkö? Todellako? Vai oli käsityömestari Härmän Tapio niin vakavasti tarttunut tuohon vähäpätöiseen torppajuttuun että vartavasten oli kuljetuttanut maanviljelysvirkailijat paikkaa tutkimaan. Oikeinko todenteolla olivat arvioineet paikkaa _soveliaaksi_? Djah. Jaa...

Saikos luvan tarjota paperossin? Eikö? Jassoo, oliko Härman Tapio raitis mies? -- Bonde, hva' ä' de' för konster? Va' inte dum!

-- Vai tahtoisitte varmuudeksi paikallismetsänhoitajankin uutta tarkastusta? Bisss...

Hän puhui yhtaikaa koirilleen ja Herkko Tapiolle.

Audienssi loppui siihen että metsäherra lupasi pistäytyä Käkiniemessä, vieläpä sopi siitäkin että Tapion tarvitsi itsensä olla läsnä toimituksessa.

Ja eräänä pilvisenä maanantaipäivänä sitten tapahtui tämä varsinainen torpantilantarkastus siten että metsäherra Berg ajoi Käkiniemeen moottorillaan parhaimman luottamusmiehensä välivahti Konsta Kouhosen kanssa, mutta Tapio saapui myrskyn takia poikkimaisin jalkapatikassa. Ja herra Berg, tervehdittyään kädestä pitäen Tapioa, käski Konsta Kouhosen vuolla kepakon, jolla maan viljelyskelpoisuutta tutkittaisiin...

Ja nähtyään maassa reijän, jonka maanviljelysvirkailijat olivat kaivaneet, pisti siihen keppinsä, veti ylös ja, silmiään välkyttäen sekä keppiin tarttunutta multaa tarkastaen, lausui:

-- Tämä on hirveän huonoa maata. Tämä sisältää kvartsia.

Ja mestarinsa opetuksen mukaan myös Konsta Kouhonen säesti että, "vartsi" oli kehnonlaista viljelysmaata.

Vielä toisenkin kerran metsäherra pistätti kepakolla kahden mättään väliin, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän pienen vihellyksen lomassa noin niinkuin sivumennen kysäsi, mihin kohti Tapio oli aikonut mökkinsä rakentaa. Herkko Tapio vei metsänhoitajan sakeimpaan männikköön ja yritti selittää että juuri tähän kohti hän oli asumustaan ajatellut, mutta hoitaja kuljetti hänet syrjään ja pysähtyi erääseen kolkkaan, josta ei voinut minnekkään nähdä.

-- Tähän sopii tehdä! hän kehoitti silmiään välkyttäen.

-- Eihän meikäläinen ole hämäläinen! huudahti Herkko Tapio ylpeästi. -- Minä tahdon nähdä vettä ja maisemaa, kun kerran korpeen asetun. Ihmisen elämä, nähkääs, herra fosmestari...

-- Vai niin! keskeytti metsäherra ivallisesti. -- Siis näkyalan mukaan sosialistit torpanpaikkoja valitsevat? Pohjalaisten talonpoikain typeryys huomataan juuri siinä että he pyrkivät vaaroille, joilla tuuli tuntuu.

-- Se on kai vapauden rakkautta, herra metsänhoitaja! virkkoi Herkko Tapio terävästi.

-- Jaa, mutta torppari-sosialisti ei tarvitse vapautta! vastasi herra Berg.

Herkko Tapiolla veret nousivat päähän ja hän tahtoi vastata voimakkaammin, mutta nähdessään Konsta Konhosen luihun katseen sekä kaikessa esimiestään orjastelevan käytöksen, hän siinä määrin synkisyi tätä osaveljensä surkeata epäitsenäisyyttä että vastaus takertui kurkkuperään ja hän vain polkasi vihaisesti maata siinä metsäherran jälessä astuessaan.

"Rahan vuoksi tuokin raukka matelee..." Hän oli mielessään varma siitä että metsäherra taas oli antava epäävän lausunnon. Ei olisi kannattanut kysyäkkään, mihin tulokseen metsänhoitaja nyt toisessa tarkastuksessaan -- jota kesti 20 minuuttia -- oli tullut. Mutta kun Tapio vakuudeksi asiaa uteli metsäherran juuri astuessa moottoriin, sai hän ihmeekseen suosiollisen vastauksen:

-- Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä että Härmän Tapio vähän lapsellisesti on valinnut koko asuinpaikan.

-- Kiitoksia! sanoi rannalle jääpä, jota ei moottoriin pyydetty, ja kohautti hattuaan.

Moottori läksi ja metsäherran silmät kiiluivat.

Jumala noita silmiä! Mitä niissä ilmeni?

Herkko Tapio jäi kuin kiinninaulattuna siihen paikkaan rannalle, johon herra Bergin katse oli osunut häntä kohti. Ja vielä sitten, kun huvialus oli kadonnut näkyvistä niemen taakse, kiusasi häntä saamansa suosiollinen vastaus: "Kyllä! Kyllä hyväksyn. Huolimatta siitä että..."

Osasi se herra käyttää asemaansa, vaikka oli niin ty...

Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan, kun muisteli keskustelua metsässä. "Sanoiko se todella...?" "Ja kuinka saatoin sietää...?" "Mutta -- eipäs enää tohtinut evätä!" "Vai suullaanko suosi ja sisässään vastaista suunnitteli?" -- "Piruuttaanko sellaisen erojaissilmäyksen heitti? Ikäänkuin ilkkunut olisi...?"

Hän painautui metsään aikoen kulkea poikkimaisin kylää kohti. Metsässä ei ollut minkäänlaista tietä.

"Pilkotanpa polun ja rastit rakennan" hän itsekseen ajatteli: "jotta vastakin osaan" ja alkoi kirveellään tehdä merkkejä vikanaisiin puihin.

Ja hän kulki yhä edelleen pilkkoen ja rastien.

Ilma oli myrskyinen niin että puut suhisivat. Harmaat, kolmisatavuotiset kelohongat, metsänsisäisellä korkealla vaaralla kaukana järven rannasta, pitivät juhlallista huminaa. Metsän kävijä poikkesi pisimän hongan juurelle ja painautui tyveä vasten.

Ja siinä hongan huminassa, omia asioitaan hautoen, hän oli kuulevinaan korven kuiskauksen:

"Uusi aika on tulossa!" kohisi korpi. "Hongan juuri, ajan lapsilta kielletty asuinsija, on kerran kokoova ympärilleen tulevaisuuden orjat. Aukenee uusi vapaus! Yhteiskunnan johtajat iloitsevat jokaisesta kaupunkilaiskansalaisesta, joka palajaa esi-isäin elintapaan ja asettuu metsään. Metsässä piilee kansojen terveys... Oo te herrat, jotka myötte kansan onnen voimakasvut enin tarjoovalle ja luulette puhdasta kultaa kokoovanne! Tulevaisuudessa te säätynne tekoja häpeätte ja kylvätte kyynelsilmin raiskattuja kankaita. Aika on tuleva, jolloin jokainen elämän kaipaaja löytää kotinsa luonnossa."

Metsä humisi, pilvet hulmusivat korkeudessa...

Kuinka kauvan mies mietteissään näin lieneekään nojautunut humisevan hongan tyveä vasten! Hänet havahdutti ryske ja jyske, joka tuulen kantamana kuului sieltä, mistä hän äsken oli tullut.

Herkko Tapio herkisti korviaan ja hänen sydämensä alkoi pahaa vaistoten vavista:

"Kuka siellä --? Mitä ne siellä taas tekevät -- hänen metsässään?"

Hän alkoi juoksujalkaa palata takaisin Käkiniemeen. Kuta lähemmäksi ehti, sitä kovemmaksi paisui ryske rannikolla.

"Siellä isketään monilla kirveillä! Kuinka se on selitettävissä? -- heti senjälkeen kun metsänhoitaja on tarkastanut paikan ja luvannut torpan tilan?"

Henkeään pidättäen hän kuunteli, kuinka puolikymmentä puuta hirveällä rytinällä melkein yhtaikaa kaatui Käkiniemessä.

Ne olivat pisimpiä, suorimpia puita, jotka kaatuessaan tiheässä metsässä pyyhkivät tieltään toisten puiden oksia ja silpoivat kuoria alle sattuvista rungoista. Jokaisen kaatuvan puun rytinä järkytti Herkko Tapion sydäntä...

Metsän varkaita? Olkoot keitä hyvänsä! Mutta _hän_ tahtoi pelastaa omat oikeutensa! Hän estää, jumaliste estää -- raiskauksen.

Hän juoksi ja läähätti ja saapui ensimäisen puunkaatajan lähettyville.

-- Kenenkä luvalla te täällä...? rupesi hän kiihkeästi tiedustamaan, mutta sanat katkesivat hämmästyksestä, kun hän puun takaa tunsi Konsta Kouhosen pörröisen pään, jossa kiilui pari pientä karhun silmää.

-- Mitä tämä tietää? Kuinka sinä, senkin vihtahousu, takaisin kerkesit? Ja kenenkä luvalla täällä vastikään tarkastettua torpantilaa hävitetään? Häh?

-- Kenenkäkö luvalla? särähti Kouhonen ja äänessä oli ilkeätä uhmaa.

-- Niin, minä kysyn? sanoi Tapio ja hyppäsi metsävahdin eteen.

-- Vostmestari Parkin!

-- Älä valehtele!

-- Valehtelekko? Älähän mies ipata. Tässä on valtakirja!

Hän näytti läpimittakojetta ja leimakirvestä.

-- Uskotaan! sanoi Tapio terävästi. -- Mitäs puita täältä nyt siis otetaan ja kenelle, jos saan luvan tiedustaa herra Kouhoselta?

Välivahti irvisti, mutta herran nimitys häntä omituisesti viehätti.

-- Otamme pärepuita metsäherran virkatalon kattoon. Kaksikymmentä senttiä rinnan korkeudelta! Sata ja kaksikymmentä puuta! selitti Kouhonen viran tärkeänä.

-- Täältäkö mestarisi ottaa käski?

-- Täältäpä hyvinkin. Täällähän tuo on joutilas metsä.

-- Ja sinä otat, vaikka tiedät että toinen minua ärsyttääkseen tänne lähetti?

-- Täytyyhän esivaltaa totella enemmän kuin sinun haukan silmiäsi! sanoi Konsta Kouhonen ja irvisti yhä imelämmin.

-- Vaan jos minä sinulle näytän esivaltaa! kiljahti Herkko Tapio, nyrkki pystyssä, mutta laski sen samalla nopeasti, kun toisia miehiä alkoi lähestyä keskustelijoita.

-- Tämä täällä riitelee! kanteli välivahti miehilleen.

-- Tuki suusi ja tee tehtäväsi uskollisesti loppuun asti, sanoi Tapio miesten kuullen, lisäsi vielä sanan "metsäherran kätyri" sekä, kääntäen selkänsä, poistui samaan suuntaan, mistä oli tullut -- -- --

Metsän huminassa ajoi nyt miestä takaa kaatuvain puiden surullinen ryske eikä se lakannut kuulumasta ennenkuin hän oli painunut toiselle puolelle sitä valtavaa vaaraa, jossa jättiläishonka oli tarinoinut.

"Ei oikeutta maassa saa, ken sit' ei itse hanki!"

ikäänkuin soitteli hänelle ääni metsän suhinassa.

10.

Metsänhoitaja Bergistä oli vähän vaikea sanoa, oliko mies takitahallaan pahansuopa, vai käyttikö vain virallisia oikeuksiaan antaessaan lupalippuja akoille lehdeksien taittamiseen Käkiniemessä tai määrätessään että pärepuut hänen virkatalonsa kattamiseen olivat kaadettavat samasta paikasta. Hänellä ei ollut hallituksen puolelta mitään säästämis-ukaasia Käkiniemen suhteen, joskohta joku intoilija himoitsi isännäksi samaan metsään. Ja vaikka olisi tiennytkin paikan joutuvan torpantilaksi, niin siinäkin asemassa saattoi ajatella niinkuin virkatoverinsa yleensä että mökkyreille kelpasi huonompikin metsä tai että suorastaan oli väärinkin, metsätaloudelliselta kannalta, luovuttaa asumatiloiksi paikkoja, joissa vielä kasvoi metsää. "Nehän raiskaavat sen kuitenkin!" oli hänen mielipiteensä ja sen hän käsitti siten ettei talonpoikaisten metsänkäytöstä omaksi hyväkseen ollut hyötyä yhteiskunnalle.

"Sitä parempi, jos ei olisi jälellä lainkaan metsää!" oli hänen salainen, lyhyt ajatuksensa.

Metsäherra Berg oli tavallaan johdonmukainen näissä mielipiteissään ja kun ensimäinen rakennuspuun tarvitsija -- Rämsänrannan kunta -- ilmestyi pyytäen saada ostaa pari sataa hirsipuuta leikkaushuoneen rakentamiseksi kirkon viereen, niin herra Berg oitis merkitsi kaatamispaikaksi Käkiniemen ja lupasi puut 1 markan kappalehinnasta sekä huomautti että edullisinta olisi heti ryhtyä puiden kaatamiseen "ennenkuin sosialistit siitäkin asiasta tekevät numeron".

Niinpä ensi lumien pudottua ryskyi korpi uudelleen Käkiniemessä ja jokainen kaatuva puu kaasi vaipuessaan myös sen miehen toiveita, joka yhä haaveksi isäntävaltaansa tahtoen loppuun asti odottaa oikeuksiansa. Se oli Herkko Tapiolle kirvelevä kärsimys, jota ei lievittänyt Ukonpirtin Juntusen kolkko naurahdus: "Etkös vieläkään usko?"

Ei, hän ei uskonut, sillä hän ei tahtonut uskoa...

Mutta ennen tätä viimeistä urotyötä oli metsänhoitaja Bergille sattunut odottamaton asia. Kun näet Tapion anomuspaperit tavallisessa järjestyksessä palasivat paikallismetsänhoitajalle, ei niitä seurannut entisenlainen vaatimus lausunnon antamiseksi, vaan käsky pikaisesti kartoittaa ja mitata koko Käkiniemen alue sekä lähettää piirustukset Hallitukselle. Suomen Metsähallitus tahtoi, erityisistä syistä, itse ottaa selon siitä, missä määrin se suosituslausunto, minkä maanviljelysvirkamiehet -- jotka tosin omituisesti olivat sekaantuneet Metsähallituksen sisäisiin toimenpiteisiin -- oli todenpitävä ja löytyikö "Käkiniemi" nimisessä paikassa niin paljon viljelyskelpoista maata kuin mitä eräs Maatiainen ja eräs Poutaperho väittivät.

-- Svinaktigt! murisi herra Berg rapistellen papereita, ja jo samana iltana tiesivät sekä apteekkarin Iines että postineiti Strömberg ynnä heidän mukanaan puoli kylää että huomisaamuna varhain -- kello 9 -- lähtee forstmestari Berg kuuden miehen kanssa mittaamaan Käkinientä, ja että poikaparalla on julmasti juoksua sen villityn Tapion takia.

Fjalle-kultainen! Iines neidillä kihoilivat kyynelet silmissä ja kiharat ihan raukesivat pihtien jäältä. Kuinka sillä forstmestarilla tosiaan täytyi olla ylimääräistä työtä, kun niin vähän jouti häneen huomiota kääntämään! Heillä oli Fjallen kanssa ollut niin ihmeen hauskaa... viimeksi maantiesillalla...

Metsänhoitaja Berg, seistessään seuraavana päivänä kylmässä syyssateessa Käkiniemen korvessa, kiroili ensityökseen puoliääneen sitä miestä, jonka takia hänelle oli sattunut näin paljon "ekstraa". Mutta pian hän innostui ja silmät välähtivät omituisesti. Hän nimittäin luuli saavansa maanviljelysvirkamiehet kiinni laskuvirheestä. Eihän viljelyskelpoista maata ollutkaan puoltatoista hehtaaria yhteen suuntaan, vaan ainoastaan puoli hehtaaria. Ja sitäpaitsi sekin, mikä kelpasi, sisälsi kvartsia.

Varmaan Metsähallitus oli ottava huomioon hänen, metsänhoitaja Bergin, ansion tässä paljastamisessa! Kukatiesi näitä tikapuita myöten...?

Fjalar Berg nosti viheriän kauluksensa pystyyn, vihelteli kuin koulupoika, piirteli piiruja papereihin ja laski leikkiä päiväpalkkalaisten kanssa. Suostuipa hän lisäksi maistamaan kalakukkoa Konsta Kouhosen konttihartsuista ja hymyili ylhäisesti, kun Konsta uhrasi toisen kalakukon vosmestarin viinille koiralle (Glory näet tällä kertaa oli matkassa, Bismarck oli kotimiehenä, mutta Bonde Iines neidin huostassa).

Kun herra Berg parin päivän kuluttua likomärkänä palasi Käkiniemeltä, oli hän tolkussaan aivankuin olisi ketun ampunut. Sekä Klaara että Iines, Thyyra ja Siviä Kuikkanen vahvistivat nuorta forstmestaria mielialoissa ja tämän täytyi välttämättä sinä päivänä syödä pannukakkupäivällinen postineidin luona, jonne nimismies Pykälä kutsuttiin "förkkeliksi". Mutta jo kello 6:lta oli neitien erottava Fjallensa seurasta, sillä forstmestari selitti itsellään olevan siksi paljon tärkeitä tehtäviä että tuskin jouti nukkumaan kolmeen vuorokauteen. Hän järjesteli papereitaan, piirteli puhtaiksi karttaskitsit kuin paras maanmittari käyttäen kolmea väriä, justeerasi, radeerasi, kontrolleerasi, ja -- kun oli saanut kaikki kuntoon -- ryhtyi vilkkaaseen kirjevaihtoon ylimetsänhoitajan kanssa. Sekä karttapiirustus että virallinen selostus Käkiniemen salaisuuksista vaelsivat sitten ylimetsänhoitajan kautta Metsähallitukseen, ja ylimetsänhoitaja teki lyijykynällä reunamuistutuksiaan -- jotka ennenkaikkea ilmaisivat että hän arvoltaan oli ylempi ja oikeuksiltaan vapaampi kuin tavallinen metsänhoitaja, jonka viimemainitun oli pakko kirjoittaa esimiehelleen mustekynällä.

Suomen Metsähallitus sai paljon päänvaivaa kaikkien näiden palaavien papereiden ja selitysten takia. Kuinka olikaan mahdollista että maanviljelysvirkamiehet olivat erehtyneet kokonaisen hehtaarin? Ja eivätkö tietäneet että kvartsi ilmaisi kelpaamatonta maata? Vai oliko mitenkään otaksuttavissa että Rämsänrannan metsänhoitaja puolestaan olisi voinut erehtyä? Ja mitä merkitsi että joku niin erityisen kiihkeästi pyrki asuttamaan Käkinientä, kiviperäistä kolkkaa Rämsänrannalla? Eihän siellä suinkaan piillyt jotakin... jota ei metsänhoitaja paremmin kuin ylimetsänhoitajakaan aavistaneet?

Ja kuka oikeastaan oli tuo hakija Herkko Tapio? Mikä hänellä saattoi olla lopputarkoituksena? Hänen anomuksensa muoto oli epävirallinen. Ei sellaisia saapunut joka vuosi.

Kunhan ei vain tuon kiiltävän kuoren alla salautunut joku epätavallinen oman voiton hyöty. Mutta mikä?

Kummallinen hoitoalue tuo Rämsänranta! Kummallisia torpparikandidaatteja siellä ilmestyi!