Part 5
Kahden viikon kuluttua Herkko Tapio toistamiseen pyrki tapaamaan metsänhoitajaa ja kohtasi hänet virkatalon portilla, lähtemässä kyläilyyn koirineen. Herra Berg ei ensin aikonut seisahtua, mutta toinen nosti lakkiaan, pyytäen puhutella. Metsänhoitaja kysyi, onko asiaa. Tapio kummasteli metsänhoitajan kysymystä ja sopersi tulleensa tiedustamaan, miten oli sen torpanpaikan tarkastuksen laita. Siihen vastasi metsänhoitaja terävästi että hän, kuten oli aikonut, jo oli toimittanut tarkastuksen. Tapio, antaen mielessään anteeksi ettei metsäherra ollut välittänyt asianomaisen halusta olla läsnä tarkastuksessa -- milloin sen lienee toimittanutkin niin ettei toinen saanut vihiä? -- kysyi nyt, kelpasiko paikka metsänhoitajan mielestä torpan tilaksi. Siihen vastasi metsänhoitaja että hänen mielipiteensä paikan soveliaisuudesta tai soveltumattomuudesta saattoi tulla kysymykseen ainoastaan silloin, kun Hallituksesta pyydetään hänen lausuntoansa. Jos siis Härman Tapio todella tahtoi tehdä torpan paikan anomuksen, oli hänellä siihen tilaisuus milloin tahansa, paitsi ei tänä iltana, jolloin hänen oli mentävä kylälle. Hänen kauttaan sopi paperit lähettää, niin ei mennyt asiamieskuluja. Silloin sanoi Tapio että hän teettää anomuksen tänä iltana ja tuopi paperit metsänhoitajalle seuraavana päivänä. Metsänhoitaja huomautti tähän että hänen ei sovi ottaa papereita vastaan huomenna, koska on sunnuntai, vaan ehkä maanantaina puolilta päivin. Näin sanoen hän nosti kylmänkohteliaasti lakkiaan ja läksi menemään apteekkarin taloa kohden, jättäen asiamiehen siihen seisomaan. Tapio, hetkisen mietittyään, suuntasi hammasta purren askeleensa nimismiehen taloa kohden ja tuli suosiollisesti vastaanotetuksi. Jostakin syystä näytti nimismies erikoisella mielihyvällä kirjoittavan hakemuksen Tapion puolesta, toimittipa vielä juoksupoikansa lipun kera pyytämään mainetodistusta pappilasta. Ja kuultuaan ettei metsänhoitaja ollut luvannut ottaa papereita vastaan ennenkuin maanantaina puolelta päivin, hän tuumi Tapiolle että olipa vähän omituista sillä tavoin juoksuttaa asiamiehiä, jotka asuivat taivalten takana, sekä ehdotti ettei anomusta jätettäisi metsäherran huostaan, vaan lähetettäisiin suoraan Helsinkiin erään tuttavan kautta, jonka asiamiesvaivat hän, nimismies, saattoi kustantaa. Parahiksi tänä iltana kello 10 läksi posti etelään päin, joten sopi panna anomus heti menemään. Tapio suostui kiitollisuudella nimismiehen toimenpiteeseen ja erosi hänestä toivorikkain mielin, ollen varma siitä että nyt ainakin oli asia lähtenyt oikealle tolalle. Ja hänen sountinsa takaisin Tuuliniemeen, väliaikaiseen asuntoon, oli kevyttä kuin vesilinnun uinti. Ei tuo rappeutunut mökkikään sinä yönä tuntunut ikävälle, sillä nuorta vaimoa elähytti sama toivo, ja lapsi oli terve eikä huutanut. Ja kun viikon arki taas alkoi, luistivat sisätyöt entistä paremmin -- Herkko Tapio näet oli ottanut kaikenlaisia töitä pitäjäläisiltä ja hänen maineensa kansan kesken kasvoi päivä päivältä, sillä hän oli osaava mies ammateissa, joita oli harjoitellut kaupunkivuosinaan ja joilla ei ollut liikoja edustajia Rämsänrannalla. Hän oli valuri ja tinuri, rauta- ja puuseppä, kellojen, pyssyjen ja koneiden korjaaja, puukkojen, tuppien ja tuohikapineiden tekijä, nahkuri, suutari ja tarvittaessa räätälikin, sanalla sanoen melkeinpä tuhattaituri. Mutta metsään, metsään hänen sielunsa silti paloi, uutismökin viljelykseen, ja hän piti kaikkia näitä töitään ainoastaan välitoiminaan. Nyt täytyi pidellä pihtejä ja kalkutella vasaraa, mutta hengessään mies heilutti kirvestä aarnipetäjän juuressa ja käänsi turvetta, jonka alta väkevä maa lemusi. Päivästä päivään, viikosta viikkoon hän sielussaan oli tekevinään toista työtä kuin mitä teki.
Sillävälin Metsähallitus palautti Herkko Tapion torpanhakemuksen Rämsänrannan metsänhoitajalle asianomaista lausunnon antamista varten -- eikä herra Berg tällä kertaa vitkastellutkaan ennenkuin työnsi paperit takaisin. Mutta senjälkeen seurasi viikkoja ja kuukausia eikä papereita kuulunut jälleen palaaviksi, ja asianomainen Tapio jo alkoi huolestua. Hän tiesi kyllä minkä muutkin, nimittäin että herrain kiireet ovat hitaita, mutta hän ei käsittänyt miksi yksinkertaista torpanpaikan anomusta niin kauvan viivytettiin. Asumattomia kruunun metsiä oli Rämsänrannalla aivan tavattomat alat, kuului siis asiain luontoon että riitti vielä asuinpaikkoja haluaville. Lokakuun myrskyt ulvoivat uneksivan miehen ympärillä, yöt olivat pimeät ja sateiset, ja nuorta vaimoa oli taas ruvennut ikävystyttämään moinen yksitoikkoinen elämä autiolla niemimaalla ja kaduttamaan koko maallemuutto hälyrikkaasta kaupungista. Mies puri hammasta ja teki vahvasti työtä kootakseen vähänkään rahaa säästöön, mutta vaimo vakuutti että mokomassa pahassa paikassa ihminen kuolee sekä ruumilliseen että henkiseen kurjuuteen.
Työtä tehdessään Herkko Tapio alituisesti kuvitteli onnellisen päätöksen pian joutumista Metsähallituksesta sekä suunnitteli jo syystalvella ryhtyvänsä hirsien hakkuuseen Käkiniemellä -- niinpä hän mielessään nimitteli mielipaikkaansa, vaikka se hakemuksessa oli jätetty ilman nimeä ja ainoastaan määritelty vartiopiirin sekä ympäristönsä mukaan. Käkinientä mies ajatteli, käen kevätkukkuja ja kesäisen hiekkarannan herttaisuutta hän haaveili syyspimeän myrskyjen mylviessä. Siellä on elämä perustuva luonnon pohjalle, sieltä, kun sinne kerran asettuu, ei mieli lennä mailman turhuuksiin. Oma koti -- ah, sehän oli Hetunkin intohimoisin kaipaus, siellä vasta...! Jospa vain lupakirja joutuisi, että voisi ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin ja että vaimo rauhoittuisi.
Jo jäätyivät vedet -- kekriltä -- satoi ensimäiset lumet, ja ihmiset pääsivät suksilla pitkin jäitä kirkonkylään. Herkkokin hiihti tavatakseen metsäherran, mutta saipa hän taas kolmesti peräksyttäin käydä turhaan. Ensi kerralla oli Fjalar Berg parin viikon Helsinkimatkalla kennelklubin asioissa, toisella kertaa hän kyllä oli kotosalla, mutta taloudenhoitajatar väitti että metsänhoitaja oli siinä määrin pahoinvoipa ettei ollut luvannut kolmeen päivään laskea ketään asiamiestä luokseen, mutta kolmannella erää sattui metsäherra olemaan leimausretkellä syrjäkylään, ja mukana tiedettiin olevan diakonissa Thyyra Roos. Vasta loppiaisen jälkeen onnistui Herkko Tapion yllättää herra Berg kotona ja otti tämä hänet erityisen kohteliaasti vastaan, tarjosi ruotsalaisen sikarin ja vehnäkahvit sekä puheli kuin tasa-arvoinen niin että toinen oli peräti ihmeissään, taas saaden hävetä epäluulojaan. Itse asiasta oli seuraavanlainen keskustelu:
-- Milloin herra metsänhoitaja luulee päätöksen kerkiävän?
-- Jaa, minun on vaikea sanoa. Minä puolestani tietysti soisin sen pian joutuvan. Saattaa olla että koska Metsähallituksella nykyään on paljon tärkeitä asioita, teidän hakemuksenne vii...
-- Eikö metsänhoitaja voisi jotenkin kiiruhtaa asian ratkaisua? Kun minullakin olisi kiire...
-- On sopimatonta, jos minä rupean kiiruhtamaan hallitusta. Minä voisin siitä saada muistutuksen, ehkäpä virkaeronkin.
-- Mitä herra metsänhoitaja muuten arvelee päätöksestä? kysyi toinen varovaisesti. -- Tottakai talontekolupa minulle myönnetään?
-- Jaa, se on tykkänään Metsähallituksen asia...
Metsäherran silmät tuijottivat rävähtämättä asiamieheen.
Toisen oli tyytyminen kärsivällisesti odottamaan. Tammikuu kului loppuun, helmikuu samoin, maaliskuukin meni menojaan, ja miestä veti metsään hangen ja havun tuoksu ja mieli hehkui raikuvaan, luovaan korpityöhön. Mutta ei uskaltanut kajota -- Käkiniemen rantamännistö seisoi siinä varoittavana, koskemattomana, pyhänä kysymysmerkkinä, ja ainoastaan harjua pitkin suikkelehtiva suksenlatu osoitti että väliä joku tuontuostakin oli siellä hiihdellyt.
... Miehen sydäntä kirvelee työpäivän tyhjäänmeno ja kuta lämpöisemmin aurinko paistaa etelänrinteiselle hangelle, sitä hivuttavampaa katkeruutta hän tuntee sitä valtaa kohtaan, -- oli se mikä tahansa -- joka kiusaamalla häiritsee ihmisvapauden alkuvoimaista elintoimintaa kaukokorvessa.
Eivät aavista herrat virkamiehet, valmiin leivän syöjät, valmiin asunnon asujat, missä valossa vallasta-osaton inehmo tämän mailman näkee. Hän tunnustaa vallan, mutta hän ei tunnusta oikeutta, hän vihaa herruutta ja kaihoaa ihmisyyttä... Turhaan!
Siellä ylhäällä ei oikeastaan ymmärretä, kuinka alhaalla siveellisesti ollaan. Ne ovat kaupunkijumalia, jotka ilmoisen ikänsä asuvat yläkerroksissaan ja ovat unhoittaneet, miltä tuntuu jalkapohjaan kävellä alkuperäisen maan päällä. Hissillä heidät joskus lasketaan katusileälle -- siinä heidän elävä kokemuksensa, mutta yläkerrosten akkunoista katsellen ne luulevat käsittävänsä koko isänmaan ja kansan todelliset tarpeet ja hallitsevat yhteiskuntaa poikamaisella varmuudella...
Näin kihoilivat miehen varhakeväiset mietteet metsäharjun hiljaisuudessa hiihdellessä. Mutta hän ei ollut vielä kokenut, kuinka syyttömään suuntaan kansalaisen kapinatunteet usein kohdistuvat hallitusjärjestelmässä, joka kukoistaa ainoastaan pienimpien tekijäinsä tahdosta.
Huhtikuussa sattui odottamaton tapaus. Ei se ollut se että Tuuliniemen ukko kuoli ja haudattiin, vaan se mikä tästä kuolemasta aiheutui. Koska näet ukko oli ollut torpan viimeinen laillinen hallitsija senjälkeenkun pojat rikoksista syytettyinä olivat paenneet Ameriikaan, julisti metsäherra, joka jo ennemmin oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut Metsähallituksesta päätöksen Tuuliniemen torpan soveltumattomuudesta edelleenasuttavaksi, että torppa tulee lakkautettavaksi ja pirttiresu huutokaupalla myötäväksi kruunun hyväksi sekä antoi metsä vahtinsa kautta ilmoittaa että Herkko Tapion, huonemiehen perheineen, on ensi tilassa muutettava pois.
Silloin Tapio sanan sanomattomana, pahasti irvistäen, hyppäsi työnsä äärestä suksiensa päälle ja painautui järven selälle. Mutta Hetu, hänen vaimonsa, seisoi lapsi sylissä päreillä paikatun akkunan ääressä tuskaisena katsoen miehensä jälkeen, ohuet huulet yhteenpuserrettuina, silmät itkun verestävinä. "Mikä nyt perii? Siinä taas että luovuttiin kaupungista!"
Mies, joka kiidätteli suksillaan pitkin kevätkierää, ajatteli puolestaan: "Kettu! Suuri kettu! Kuinka mieluinen asia sille mahtoi ollakkaan ukko raukan kuolema..."
Tapio ei tällä kertaa välittänyt omasta kiihtymyksestään, vaan mennä porhalsi hengästyksissään suoraapäätä metsäherran puheille välittämättä piiankaan estelyistä:
-- Onko Metsähallituksella jotakin ohjesääntöä, jonka mukaan se menettelee?
-- Onpa tietysti.
-- Mikä se mahtaa olla?
-- Mi... Minä itse...
-- Siltä tosiaan näyttää. Hyvästi! Herkko Tapion silmät leimahtelivat siveellistä vihaa, vaan metsänhoitaja Bergin suurissa, tuijottavissa silmissä väreili kummallinen ilkku -- ikäänkuin hän olisi salaa nauranut silmillään -- ja kohteliaasti hän vastasi asiamiehensä hermostuneeseen hyvästelyyn.
Metsäherran ei tarvinnut luulla että hän, Herkko Tapio, tuli pyytämään armon aikaa! Ei, hän tahtoi vain nähdä virkamiestä silmästä silmään.
Oikeastaan ei häätö häntä paljonkaan liikuttanut, vaan ainoastaan se oma asia ettei talontekolupaa vieläkään ollut saapunut Metsähallituksesta. Nimismies Pykälä tosin änkytti -- oli hiukan pöhnässä -- että ei pitänyt hä-hätäillä, mutta näytti muuten jollakin tavoin aristuneen enää sekaantuakseen Tapioa ja metsänhoitajaa koskeviin asioihin. Herkko Tapio teki lyhyen lopun käynnistään päättäen vasta vältellä nimismiehen avun tarjouksia. "Yhtä luuta vuohen sarvet" hän ajatteli ja läksi tiedustamaan asuntopaikkaa.
Jo viikon kuluttua hän vaimoineen, lapsineen ja vähine tavaroineen muutti kamaripahaseen, yhteen kirkonkylän pikkuporvarien kartanoista, joka sijaitsi noin kilometrin päässä metsänhoitajan virkatalolta. Vaikka Tuuliniemi olikin ollut retuinen, tunsi hän nyt siitä luopumisen koskevan sydämeen varsinkin siitä syystä että kaipasi näkö-alaa Käkiniemeen, johon hän kotia haaveksi. Nyt ei hän kamaripöksästään nähnyt muuta kuin tunkioita ja halkopinoja.
-- Emme saa hätäillä! lohduttelihen hän vaimonsa kuullen. -- Kunhan tästä päästään uutistalon tekoon Käkiniemeen, unhoittuvat vastoinkäymiset. Se on varma! Katsoppas Hetu näitä piirustuksia: tuohon olen ajatellut pirtin ja tuohon kauniin kamarihuoneen, ja tuohon, arvaahhan...
Mies ja vaimo syventyivät yhdessä tutkimaan uuden kotinsa piirustuksia, antautuivatpa hauskaan väittelyynkin:
-- Miten sinä sitten olet ajatellut?
-- Tietysti näin. Annahhan kynä...
-- Ei käy. Ei salvosta voi niin panna...
-- Vaan kun minä tahtoisin!...
-- Joo, joo, mutta...
* * * * *
Vihdoinkin, toukokuun puolitienoissa, kun kevätpurot porskuivat hurjimillaan ja sinihaaleassa avaruudessa leyhkivät lenseät tuulahdukset, ja Rämsänjärvestä jo hohti silmään ensimäinen leveä railo, joka ulottihen Ukonpirtiltä Käkiniemeen asti, saapui Metsähallituksen ratkaisu Herkko Tapion torpanpaikan anomuksen johdosta. Mies sai sen sanomalehteänsä periessä käsiinsä postitoimistosta, johon metsänhoitaja sen oli jättänyt postineiti Strömbergin luovutettavaksi asianomaiselle 2 markan 50 pennin lunastusta vastaan.
Herkko Tapio maksoi, sieppasi isokokoisen kirjekuoren ja kiiruhti värisevin sydämin ulos maantielle. Hei! siis vihdoinkin, jumalankiitos! Hän hyppäsi yli ojan ja istuutui puiden taa aurinkoisella palvella seisovalle kivelle, viilsi kuoren auki veitsellään ja alkoi lukea, jähmettyvin verin:
PÄÄTÖS.
Asianomaisen tiettäväksi ilmoitetaan täten että Metsähallitus, joka, hankittuaan tarpeellisen selvityksen asioissa, tänä päivänä on ottanut lopullisen käsittelyn alaiseksi esillä-olevan hakemuksen, on katsonut hyväksi hylätä itsellismiehen Herman Theodor Tapion siinä tehdyn anomuksen saada perustaa kruununmetsätorpan Rämsänrannan hoitoalueen III vartiopiirissä. Ja lähetetään tämä päätös Rämsänrannan hoitoalueen herra metsänhoitajalle tähän merkittyä lunastusta vastaan hakijalle, Herman Theodor Tapiolle jätettäväksi.
Helsingissä, Metsähallituksessa,
Metsähallituksen puolesta, Ylitirehtööri Pehr Abiel Furst de la Forst (tai jotakin sinnepäin -- allekirjoitus oli ylhäisen epäselvä)
Kolmikertainen koiranhaukku kajahti yhtäkkiä maantieltä -- kivellä istuva mies tuskin älysi että haukku tarkoitti häntä -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä ajaa päristi valkotakkinen polkupyöräilijä sivutse.
Herkko Tapio havahtui, hänen siniset ohimosuonensa pullistuivat ja kädet puristuivat nyrkeiksi.
"Siinä se valkoinen kettu...!" Mutta samassa hän jälleen vaipui masentuneena kivelle ja tuijotti märkään sammaleen. Korvissa humisi ja takoi.
Vaan maantien valtaviemäreissä lirisi ruskea kevätvesi iloisen rauhallisesti, ja rämeen takaa kuului metsälintujen monivivahteinen kuherrus.
"Oi Jumala sentään!"
Herkko Tapio, kalpeakasvoinen, mustasilmäinen, kähärätukkainen mies nousi hiljaa kiveltä.
8.
Kesän tullen olivat Ukonpirtillä someronvetäjät taas koolla. Siinä oli sekä entistä että uutta väkeä. Pitivät paraillaan ettonetta, loikoen, röyhtäillen ja sauhuja tuprutellen; mutta isäntä Juntunen istui tapansa mukaan jakkaralla akkunan edessä ja pisteli paikkaa eukkonsa pieksunpohjaan.
-- Hehei! hökäsi Härkönen. -- Mökki tässä minunkin laittaa pitäisi ja akka ottaa.
-- Akan tuota saanet, vaan mökkiä et! sanoi Säkkinen. Ja lisäsi: -- Ei kuulu Herkko Tapiokaan saaneen talontekolupaa.
-- Vai ei! kivahtivat kaikki.
-- Ei! vakuutti Säkkinen.
-- Eihän paha paljostaan anna, arvosteli Rusanen.
-- Elä sano pahaksi, vaan p--housuksi, pisteli Pirhonen, joka oli äskettäin ajettu mökistään, kun oli juonitellut lainmääräyksiä vastaan.
-- Pärkikö hänessä lie ollut kiellon hankkijana? kysyi muuan Karvonen.
-- Kukapas muu.
-- "Järki, järki, sanoi Pärki, kun päätä särki", ivasi Sipi Lauronen, runotaituri.
-- Vaan kuuluu Tapio tarjonneen vosmestarille selvät sanat kiitokseksi, tiesi Tahvo Tauriainen.
-- Vai selvät! Eh? uteli Esa Mäkeläinen, mälliä kohentaen.
-- Jopa selvät, tarkisti kertoja. -- Noinikään oli jurnauttanut että "hävetkää hyvä herra!"
-- Osuipas tauluun! Sietää vuorollaan varjoutua! tuomitsi Enooki Pyykkönen.
-- Vaan häpiävätkös ne, häntyrit? kimahti ilkkusilmä Matero ja ruiskautti hammastensa lomitse vihaisen syljen lattialle.
Ukko Juntunen rykäsi kaikuvasti, mutta ei mitään sanonut. Vasta kun kaikki jätkät olivat purkaneet sisunsa, löi hän vasaralla pölkkyyn ikäänkuin puheenvuoroa pyytäen ja alkoi kolealla äänellä:
-- Sen sanon ja olen aina sanonut että jos ei Mehtähallituksessa kurssi alene, tämä pitäjäs nousee taka-anturoilleen kuin kankaan karhu ja paiskaa maan moskaksi sekä metsät että mestarit, ne vossakat! Vai että ei nyt mehtämäyrä, halveksittu moukka, enää saa luvatta kontata omaan luolaansa? Herrat sinovniekat ja ruohtalaiset tienstimannit pesän suulla vahtimassa: jotta eläppäs mene, näytäppäs pulmahtisi, korven peto! Niin on! Vaan lupakirjoja ei rahastakaan hellittää raskita -- saamarisoikoon. On keksittynä rinta-aita kuin paliskuntain poroille ikään, valtion varoilla rakennettu, halki sydänmaiden se nyt viipottaa ja jos viimein raon löytänet, niin -- rysään rymähdät, sarvipää! Siinä mehtäherrat, heiluhännät, poromiehinä kintuissasi -- pureksimassa köyhän saatanan mahanaluksia. Hihiu! Voima pois, eläkä kimpuroi, ja kiitä kun peuraväljättä pääset ja vosmestarin ajokkaaksi aikaudut. Semmoista se on tuon tilattoman inehmon elämän myllerrys tähän mailman aikaan. Sitä on senkin seitsemän vinkuraa ja koukeroa ennenkuin metsäherroista ja metsävahdeista selviydyt.
-- Se lupakirjan otanta minusta on kaikista hankalinta, keskeytti Rusanen. Johon Juntunen jätkyttäen jatkoi:
-- Lupakirja! Lupakirja! Lupakirja -- kusiaispesillekkin! Torpanpaikkaa elä kysele sieltä missä se on. Juoskaa te jäkkäniskat vosmestarin jälissä tuonne Ruikkalammin liejukkoon, sieltä tirehtöörit viljelyskelpoista maata lupoaa. Vaan elkää karttako järven rannalta kuten tuo Tapion Herkko, tolho. Siitä kuuluu tulevan ukko ruunulle vahinko iso. Se tänne nuotan vetoon ylös Kiehimän koskia romssaa -- sitä ei enää kuulesta tolppari tarvitsevan kalakukkoa eväikseen. Ukko ruunu nyt apajat vetää jumputtaa Rämsänrannalta asti ja jätkämiehet saavat ihailla nienten nokista. Ei metsän salaisuuksia enää sovi ilmaista muualla kuin tukkihuutokaupoissa Oulussa. Talonpoika -- tyhmä halonhaaskuri. Ei osaa viinaakaan puista keittää kuten herrat. Pöljä-Paavo! Eläkä pyytele pärepuita, vaan peräpuita -- ja anna hallituksen hutkia: silloin on Suomen kansa kunniassaan ja maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Hehheh hee! Voi sun turilas Turkinmaassa, kun käy vanhalle sapelle aina kun...
-- Elähän nyt Taavetti taas...! keskeytti Juntusen eukko, joka oli pistäytynyt pirttiin, tullen kodasta. Vaan vähintäkään varoituksista välittämättä ukko suutari jatkoi:
-- Se olkoon sanottu kymmenen ja kymmenen tuhannen miehen kuulten että paikallis-vosmestarit eivät kelpaa Suomen tilattoman kansan kasvattajiksi ennenkuin niistä on puupäät eroitettu poikkeen ja järkitoperot kyijitty tuonne Niu...
-- Taavetti! Herkiätkös? Jestapirhana tuota miestä ettei sitä vanhuuskaan nujerra... siunaili eukko sivutse pyyhkäisten, mutta ukko Juntunen jyristi:
-- Ei saa akkaväki sotkeutua miesten arvoasioihin. Menehhän Eveliina pihalle siksi aikaa kun saarna kestää. Kohta tässä aamenen sanon sanankuulijoilleni.
Hän oli tovin aikaa vaiti, öykkäili itsetietoisesta purasi pikilankaa sekä nauroi pitkään ja leveänmakeasti:
-- Se tuota on sillä kurilla, kuulkaahan miehet työntekijät, että-jotta kun meillä on harvain valta hallitsemiseen, niin on monen oikeus puhumiseen, ja jos ei tilattomat suutansa aukase, niin kannot kankailla kirkuvat -- ne juuraskannot, jotka nyt jäävät ruununherrain jäliltä ja joitten päältä korjatuista rahoista ei hyrrän pyörylää palaa paikkakunnan hyväksi.
Ukko Juntunen katsoa tuijotti tovin aikaa paikkaamaansa saappaaseen, viskasi sen sitten äkkiä loukkoon, kohottautui seisaalleen ja läksi ulos.
Myös jätkät alkoivat haukotellen nousta ja työntyä työpaikoilleen ja, niinkuin ennenkin, kuului metsän läpi ajaessa hyväksyvää arvostelunporinaa Taavetti Juntusen puheitten johdosta. Se ukko se osasi! Se se aina iski kuin moukarilla alasimeen. Se se rahvaan asiat ällin kanssa hunteerasi ja justeerasi, kun itse luki kuin paras pappi Työmiestä -- ja muita tietosanakirjoja.
Vaan illan tullen, kun ukko Taavetti jälleen istui pölkkynsä ääressä ja pirtissä vallitsi kotoinen hiljaisuus, alkoi kesäisen järven tyyntyvältä seljältä kuulua iloinen tykytys ja, kuten vuosi takaisinpäin, ajoi sieltä taas sinikeltalippuinen moottorivenhe täynnä metsäherran seuruetta: hattupäisiä naisia, helapanta-koiria ynnä valittua miesseuraa. Ja Rämsänjärven peilityyntä pintaa pitkin karkeli ruotsalaisen laulun hyrinä ja ylimieliset huudahdukset. Se näytti olevan iloista, nuorekasta väkeä, jota eivät huolet painaneet. Se vihelteli vain ja osasi nauttia elämän mukavuudesta. Mihin ne taas menivät, sitä ei Ukonpirtin Taavetti arvannut, niillä oli aina olevinaan joku tärkki menopaikka, vaikka sen jokainen tervejärkinen työmies tiesikin että moiset moottorimatkat olivat niitä tavallisia herrain tyhjäntoimitusreissuja.
"Pysyisivät kotonaan ja tekisivät työtä, mutta niiden piti alituisesti olla lietsussa kuin mustalaiset!"
Ukko Juntunen vain ajatteli, mutta ei sanonut halaistua sanaa, oven hän sentään taas nykäsi visusti kiinni koettaen olla kuuntelematta moottorin tykytystä. Vaikka kuuluihan pentele läpi seinänkin!
"Hupailkoot, kurnuttakoot yöt läpeensä kuin rupisammakot ja ulvottakoot koiriaan -- mitäpä se kehenkään kuuluu!" Hän on jo vanha mies...
Mutta se kuului kuitenkin! Sekä ääni että itse asia.
"Ei niiden kanssa hyövää sanaa vahettaa!"
Kerran oli hän veneellä kyydinnyt ylimetsänhoitajaa, mikähän ollut lieneekään, vaan ei se ollut tiennyt senkään vertaa että mitenpäin puu metsässä kasvoi: tyvinkö vai latvoinko ylöspäin. "Vah-vörs-laa -- _tyvi_?" Ja oikean överstivossakan olleen sanottiin. Pah!
Ukko Juntunen tahtoi olla mielessään kaiveksimatta aina samaa virkakuntaa -- olihan niitä muitakin -- mutta ajatukset lipuivat väkisten yhtäänne. Ja aina milloin metsäherran moottoriveneen tykytys näin kantautui hänen rantamökilleen, kävi hänelle suorastaan mahdottomaksi olla muistamatta tuon virkakunnan olemassaoloa. Ja kun kerran muisti, ei saattanut olla lekahuttelematta.
-- On, on se pirukrattia! sanoa tömähti hän ääneen.
-- Häh? kysyi eukkonsa.
-- Itsekseni minä vaan...
* * * * *
Mutta ulapan äärellä, kaukana moottoriveneen takana, souteli illan tyvenessä yksinäinen venhe, missä istui yksinäinen mies. Hänen silmänsä tähtäsivät johonkin kiintopisteeseen venheen perän ylitse takaisiin maihin ja hänen venheensä liukui suoraan mutkailematta, mutta silloin kun hän käänsi päänsä tarkistaakseen suuntaa keulan edestä, välähti hänen mustista silmistään kummallinen kaiho, hiljainen, uneksiva tuska, joka värähteli myös suupielissä. Hän ei näyttänyt kuulevan muuta kuin omien airojensa loiskutukset eikä näkevän muuta kuin tarkistamansa kulkusuunnan. Moottorin tykytys, muikkuparvien väreily pintavedessä, lohien loiskahdukset korkealle ilmaan, kuikkien huikeat huudot, valkoisten kalatiirojen istunta luotokareilla ynnä rantasipin hätäinen lentely ja ruikutus -- kaikki se näytti häneltä jäävän huomaamatta, ja mies vain souti suoraan, syvästi kiintyneenä omaan sisäiseen ajatukseensa. Vihdoin hän teki äkkikäännöksen salmen kupeeseen ja souti kaarteen pohjukkaan, vetäsi venheensä hiesikkoon ja sukelsi metsän peittoon.
Ja siellä, korkean havumetsän siimeksessä, piileksi kesäillan hiljaisuudessa käsityöläinen Herkko Tapio, hän, jolta talontekolupa Käkiniemeen kielletty oli ja joka kuitenkin yhä haaveksi oman kodin rakentamista vapaaseen korpeen...