Part 3

Sirrr... hst! mikä se oli? Pyypari sirahti lentoon ihan kulkijan jalkain juuresta häthätää puikkelehtien pakoon tureikon läpi -- ne raukat säikähtivät pahanpäiväisesti. Mutta tuolla syrjässä varmaan vilahti kärppä kivikossa. Ja jossakin tuolla -- päätteli Herkko -- notkon kupeella korpikuusten lomassa, kuivassa mullikossa, rypeä rötköttää vanha metso, kookas ja raskas kuin maaotus, ja kun sellainen möhkäle lähtee liikkeelle, niin voisi luulla että karhu rymistelee pitkin kangasta.

Hän kulki pitkin harjannetta ja etsi talonpaikkaa. Juhlallisina seisoivat solakat männyt hänen ympärillään. Alhaalla maanrajassa vallitsi hämärä, mutta puiden latvoja kultasi aurinko.

"Ei", päätteli Herkko Tapio, "en pane niemeen enkä lahteen, vaan jonnekkin keskivälille."

Siinä oli katkennut iänikuinen oksaton honkapylväs nuoren männikön keskessä. Yläpuoli nähtävästi oli ontto ja siinä näkyi iso tikan reikä.

Kuinka saattoi rakastaa näitä satavuotisia metsän vainajia!

Herkko halasi harmaata puuta ja löi kepeästi nyrkillään runkoon. Honka kumahti kuin telefoonipatsas, mutta samalla kurkisti joku otus reijästä, painautuen heti takaisin puun onteloon. Mies tuli uteliaaksi, kiipesi pitkin runkoa ylös ja katsoi sisään. Siellä lepäsi pesässään naaraspöllö hautoen muniaan. Tuijotti kuin kummitus räväyttämättä kauniita silmiään ja yrittämättä pakoon. "Uhkaatko tosiaan tappaa?" ikäänkuin kysyi hautova pöllö. "Enhän toki" vastasi kiipeejä ja tuli alas. Huolestuneen urospöllön siivet sihisivät jossakin puiden takana...

"Nämä ovat kaikki pyhiä, rauhoitettuja eläimiä."

"Mihin", ajatteli Herkko Tapio, "oman pesäni rakennan, kun jokainen paikka on niin mieluisa?"

Hän käveli eteenpäin ja istahti suurelle kivelle. Samassa kuului käki kukahtavan hänen takanaan. Kukkuu! Ja hetken päästä se ilolintu oli aivan hänen vieressään ja alkoi kukkua helkyttää intohimoisesti. "Huhhuu!" panikin se likeltä kuunnellen. Koko korpi kajahteli sen huuhunnasta.

Herkko pidätti henkeään ja alkoi hiipiä sitä puuta kohden, jossa käki kukkui.

"Jos saan kierretyksi puun, jossa käki parhaillaan kukkuu, niin tähän teen tupani" päätti hän tosissaan. Ja hän kiersi puuta, kovasti jännityksissään, ja käki kukkui latvassa. Mutta juuri kun hän oli harppaamaisillaan viimeisen askeleen saadakseen kierroksen umpeen, suhahti käki säikähtyneenä lentoon päästäen kukunnan vasta kaukaa notkon takaa.

Puun kiertäjä astahti askeleensa täyteen mittaan ja kukahti itse loput.

"Jospa hyvinkin teen tupani tähän," hän ajatteli muistaen vanhan kansan onnen uskoa käen kukuntapuuhun.

"Täytyy kiivetä latvaan, jotta saisi selvän näkyaloista."

Ja taas hän läksi kiipeämään korkeaan mäntyyn raivaten tilaa katkomalla tieltään heikoimmat oksat.

Kun hän hengästyneenä vihdoin oli pujottelehtinut niin korkealle että latva peloittavasti huojahteli, ei hän ensimältä nähnyt mitään, sillä silmäripsiin oli kiivetessä takertunut kaarnan hilseitä, havuneuloja ja pihkaa.

Mutta sitten -- --!

Herrajumala, kuinka kauniita olivat Rämsänrannan maisemat. Yhtäällä kullan vipajava järven selkä, taustana lehmissavuissaan suitsuvat sinervät tunturivaarat, toisaalla pitkänsoukka, korkea-äyräinen tumma lahti, kolmannella taholla kirkonkylän luotoiset vedet ilman kirkkoa, mutta neljännellä ilmansuunnalla loppumaton korpimetsä, jonka takaa aurinko paistoi. Siellä-täällä ympäri rantoja helakoita hietikoita, ja salmen korvalla nukkuva harmaa Tuuliniemi, sekin aamuauringon loisteessa...

Tiirat istuvat äänettöminä luodoillaan, vastapäisellä rannalla liitää lekuttelee edestakaisin rantasipi ruikuttaen ikuista ruikutustaan. Mutta puiden latvojen alla, peloittavassa syvyydessä siimesteleiksen koko niemimaa, jonka ylitse puussa-istuja katsoo. Tuskin on niemellä nimeäkään, niin kajoomaton se vielä on.

Kauvan katselee Herkko Tapio käkipuun latvasta kolmeen suuntaan pitkin vetten kalvoja, jotka tyynenkirkkaina hänen allaan päilyvät, vaan joilla jo kauvempana heräävä aamutuulonen kareilee. Kun hän sitten on sukeltanut alas maahan, vetäisee hän puukon vyötäryksiltään ja viiltää puun tyveen ympäri runkoa kolminkertaisesti T T T. Puukonviillokset merkitsevät hänen mielessään kolmea t:llä alkavaa sanaa: Tähän Talonsa Tapio. Saattavathan ne myös merkitä: Tehnenkö Tuulehen Tupani? tai Turhako Talon Toivo?

Eräänlainen synkeä aavistus valtasi hänet äkkiä. Aivankuin hän olisi aikonut rakentaa oman elinkautisen vankilansa...

Se oli kai satunnainen tunnelma, aiheutuva huolesta. Tai ehkä se johtui vain siitä että äkkiä oli laskeutunut kirkkaasta yläilmasta sakean männikön kosteaan varjoon.

Hän mittasi vielä välin merkkipuusta alas järven rantaan -- 156 askelta -- ja läksi sitten, hypellen pitkin mustia rantakiviä, venheelleen niemen kärkeen.

Herkko Tapio souti mietteissään takaisin Tuuliniemen rantaan.

Juuri kun hän veti venettä maalle, oli hän näkevinään ihmishahmon toiselta puolelta salmea samalta paikalta, mihin oli mitannut välimatkan merkkipuusta järveen. Mutta samassa silmänräpäyksessä näytti hahmo häipyvän takaisin metsään.

"Silmä kai petti" arveli Herkko. "Mikäpä siellä ja mitä varten toisen jälillä?" Ja hän läksi astumaan torpalle.

Tuuliniemessä jo oltiin hereillä.

5.

Hän on jo kolme kertaa käynyt tavottamassa metsäherraa pyytääksensä lainmukaista torpantekolupaa, mutta ei ole tavannut häntä kotosalla. Ensi kerralla on metsänhoitajan sanottu lähteneen huviretkelle kirkonkylän neitilöiden kanssa parin peninkulman päässä järven selällä sijaitsevaan luonnonihanaan Kuherrussaareen, johon kuuluu rakennuttaneen pienen paviljongin ja koirakopperon. Toisella kertaa on metsänhoitajan tiedetty juur'ikään nousseen polkupyöränsä selkään ja pyörineen naapuripitäjään virkatoverinsa nimipäiville sekä olevan epätietoista, palaako viikon lopulla vai vasta tulevanko alussa. Ja kolmannella kertaa kerrotaan vosmestarin reissanneen Helsinkiin räätäliä ja Metsähallitusta puhuttelemaan sekä samalla osaaottamaan jonkunlaiseen "koiravaltiopäiväinavaukseen". Omat koirat näkyvät sentään jätetyn taloudenhoitajattaan huostaan: Bismarck makaa haikeasti haukotellen metsänhoitajan rautasängyssä eikä edes "Punte" tyydy piian makuusijalle, mutta "Loru", kolmikon timantti, on aransheerattu diakonissan hoitoon. Vosmestarilla kuuluu viimeaikoina olleen paljon työtä, on piika tietänyt lisätä kaikille asiamiehille ja sitä sanoessaan omituisesti vilkuttanut silmiään.

Kesä on jo loppu-puolessa, ja nyt soutaa Herkko Tapio neljännen kerran tavottaakseen metsänhoitajaa kotoa. Miehen mielessä on siinnyt hitunen kaunaa että niin monesti turhaan on tavotellut metsäherraa, vaikka ymmärtääkin että se noin vain on sattunut. Häneen on pyrkinyt tarttumaan rämsänrantalaista takanapäin-tuomitsemista virkakuntaa kohtaan: että semmoisia ja semmoisia muka ovat, niin ja niin ne vain tekevät! Eihän hän omasta kohdastaan vielä tiedä mitään. Mutta kyllä hänkin puolestaan on uskaltanut epäillä sitä kun metsäherran piika aina niin on silmiään vilkuttaen visertänyt että "fosmestarilla on viimmi-aikoina ollut niin hirviästi paljon työtä". Jos olisi töitä, tottahan enempi viihtyisi kotosalla, päättelee Herkko. Monet muut ovat valittaneet että sitä herraa et useasti tapaa kotoaan: milloin se on vieraissa pastorissa, jolla on ruotsalaista koulua käypä tytön palikka, milloin on vallesmannin kanssa valokuvaamassa moottoriaan, johon postineidin Petteri pannaan peränpitäjäksi, milloin taas ruotsalaisen kauppamatkustajan keralla uistinta vetämässä joella taikka sitten lempeän diakonissan luona koiran jalkaa sidottamassa. Tietysti sillä on kirjoitustöitä, mutta niitäkin kuuluu viime tingassa teettelevän metsävahdin pojalla, joka on harvinaisen näppärä kynänkäyttäjä ja haluaa oppia ruotsinkieltä, ynnä joskus piiallaankin, vaikka matkalaskunsa kuuluu itse huolellisesti piirustavan.

Tuon tapaista rämsänrantalaista takaluuloa sitä on Herkko Tapioonkin tarttunut, kun omastakin kohdastaan tietää, kuinka vaikeata on osua metsänhoitajan asuntoon niin onnelliseen aikaan että yllättää virkamiehen kansliastaan.

Jospa nyt yllättäisi -- neljännellä kerralla?

Hän vetää veneensä kirkkorantaan, pesee kasvonsa hiestä, panee takin ylleen ja olkihatun takaraivolta kohdalleen sekä kävelee kiiruusti yli valkeakaiteisen sillan vanhanaikuiseen vaaleankeltaiseksi maalattuun herraskartanoon, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven koivuisessa niemessä, ihan maantien vieressä. Se on metsäherrain virkatalo, kruunun vapaa asunto, jo kolmannes vuosisataa takaisinpäin siihen rakennettu. Pitäjässä ei ole ketään, joka ei tietäisi, mikä tämä talo on, sillä jo kolmatta-kymmentä vuotta on sen korkeassa päätyseinässä paistanut vaakuna: mustansininen leimakirves ja harmaa hongan latva.

Kerrottiin että vaakunan oli omakätisesti maalannut senaikuinen metsänhoitaja, joka siten oli keksinyt ikuistaa maineensa, sillä mitään muuta ei nuori sukupolvi hänen, vanhan Bengelbergin, virkatoimista ollut saanut perintötietoja. Tämän paikallishistoriallisen tapahtuman erikoispiirteenä mainittiin että vanha Bengelberg oli komentanut kolme vahvinta metsänvartijaansa pitelemään tikapuita, joilla hän maalatessaan seisoi ja että pari kolme päivätyötä oli metsänvartijoille merkitty kruunun laskuun sen totilasin lisäksi, minkä hyvänsuopa taiteilija-mestari oli apulaisilleen tarjonnut.

Taideteos Rämsänrannalla oli siksi harvinainen ilmiö että tuosta maalatusta honganlatvasta ja kirveen kuvasta oli syrjäkylissä puheltu enemmän kuin kirkon alttaritaulusta, ja vieläkin tapahtui että nuoriso, merkkipyhäin aikana, souteli vartavasten metsäherran virkatalon rantaan kuuluisaa kuvantoa katsomaan. Senpätähden nykyinen nuori metsänhoitaja, astuttuaan virkaansa, olikin jo uhannut ottavansa toisen roikan metsävahteja pitelemään niitä tikapuita, joilta vuorostaan hän aikoi pyyhkiä kuvat pois, sillä hän oli, kuten itse uskoi, reformien harrastaja. Mutta kunnioitus säätynsä esi-isiä kohtaan oli hänet sentään tähän päivään saakka pidättänyt tästä uudistuksesta, vaikka hänellä kyllä oli aikomus pyytää toimenpidettä asiassa Metsähallituksesta asti.

Herkko Tapio nousi ylös hiekoitettua käytävää kahden lasipallopylvään välitse ja, avattuaan viheriäksi maalatun portin, astui nurmikkopihaan. Oli lauvantaisen aamupäivän aika, noin kello 10 tienoissa.

"Tulinkohan myöhään" ajatteli asiamies. "Joko lienee kerinnyt jonnekkin lähteä. Vai eiköhän taaskaan liene kotona?" --

_Oli_ kotona metsäherra! Ovella kyhnivä piika sen sanoa tiesi, se vilkkusilmä, joka hiukset hajalla keitti aamukahvia keittiössä. Oli kotona, mutta nukkui vielä -- eikä vosmestaria sopinut häiritä. Kuului valvoneen myöhäseen, kun oli moottori joutunut epäreilaan ja sen kanssa oli pitänyt rassata yöhön asti.

-- Olisi tärkeätä asiaa, sanoi Herkko.

-- Juu vissiin se nousee kohtapuoleen, ilmoitti piika, joka koetti puhua suomea tavallista hienommin. (Hän osasi lausua f:nkin, vaan ei missään nimessä b:tä, d:tä tai g:tä). Ja silmiään vilkuttaen ja pannen suunsa suppuun lisäsi sangen sievästi: -- Fosmestarilla on viimmi-aikoina ollut hirveästi paljon työtä!

Muisti piika sen ennenkin sanoneensa nimenomaan tälle olkihattuiselle asiamiehelle ja muisti Herkkokin samat sanat ennen kuulleensa juuri tältä taloudenhoitajattarelta, joka näkyi uskollisesti pitävän herransa puolta.

-- Sicken jäkel! Ut me dej! kuului samassa lasiverannan päästä kiivas huudahdus, oven paukahdus -- ja yksi koirista lennähti ulahtaen ulos pihaan. Sitten oli taas kaikki hiljaista suuressa kartanossa, jonka huoneita ei yksi metsäherra jaksanut täyttää; aurinko paistoi kirkkaasti läpi tyhjän lasiverannan, ja piika sanoi hiuksiaan kammaten, hempeästi haukotellen ja seinäkelloon vilkaisten:

-- Puolen tiiman päästä vien sille kaffia. Kyllä se yhdeltätoista jo onkin vaatteissaan... Piika alkoi harjata siniraitaisia housuja, jotka olivat jätetyt keittiön kuistin seinään riippumaan ja, niinkuin näytti, ryhtyi työhönsä erikoisella mieltymyksellä. Mutta asiamies läksi odottaakseen alas rantaan, jossa moottori kellui mukavasti rakennetun puulaiturin vieressä. Herkko Tapioa jollakin tavoin ärsytti tämä huvialus, vaikka oli sellaisilla itsekkin ajellut kaupungissa, ja hän koetti olla katsomatta, mutta katsoi kuitenkin. Sekä sisä- että ulkolaitaan näkyi korukirjaimin maalatun moottorin nimi: WIKING.

"Oh...!" ajatteli Herkko ja käänsi selkänsä.

Puolen tunnin kuluttua piika kuului huutavan asiamiestä takaisin pihaan. Metsäherra oli näet käskenyt antaa asiamiehelle kupillisen kahvea ja luvannut heti nousta makuulta.

-- Se käski istumaan köökkikammariin, selitti piika, jolla nyt oli tukka nutturalla.

Herkosta tuntui hyvälle moinen kohteliaisuus ja häntä melkein hävetti että oli järvellä soutaessaan epäillyt metsänhoitajasta pahaa. Ja kahvi metsäherran odotushuoneessa maittoi erinomaiselle.

"Kyllä tästä hyvä tulee" ajatteli asiamies itsekseen. "Sille täytyy olla kohtelias puolestaan."

Samalla piika jo silmää vilkuttaen pyysi "tekemään niin hyvin ja astumaan fosmestarin kansliaan", sillä nyt oli metsänhoitaja valmis vastaanottamaan.

Herkko Tapio rykäsi ja astui tilavaan salihuoneeseen, jossa, huolimatta siitä että akkuna oli avattu, haiskahti koiran hielle. Oli sentään tuoksahdus hajuvedestäkin. Metsäherra, joka vaaleaan silkkitakkiin pukeutuneena, nahkatohvelit jalassa jo oli istumassa korkean pulpettinsa ääressä selin tulijaan, ikäänkuin syvissä tutkisteluissa painautuneena paperiensa päälle sekä aivan kuin olisi siinä istunut jo kello 5:destä aamulla, käänsi päätään, hymyili virantärkeästi, hypähti tuoliltaan ja tuli ryhdikkäästi ja kiireesti kättelemään asiamiestä sekä, tehden kauniin kaarevan liikkeen kädellään, osoitti kumartaen istumapaikan vieraalle ikäänkuin pakottaen istuutumaan. Ja ken ei liene ollut edeltäpäin varustautunut, istuutui heti kuin naulattu juuri siihen paikkaan, johon metsänhoitaja osoitti.

-- Jahah! alotti metsäherra palaten komean pulpettipöytänsä ääreen ja siihen nojautuen. -- Te, ellen erehdy, olette se Tapio, joka olette oleskellut kaupungissa?

-- Se, myönsi toinen ja vaikeni. Metsäherra katsoi uteliaasti miestä kiireestä kantapäähän.

-- Polttaako herra Tapio sikaaria? Tässä olisi ehta stokholmilaista.

Asiamies kiitti, mutta terästi katseensa kiinteästi tähdäten metsänhoitajan silmiin koettaen arvata, sanoiko tämä häntä tosissaan vai pilalla herraksi. Mutta ei hän huomannut värähdystäkään ivaan.

-- Kuinkas teidän nimenne oikein on? kysyi metsäherra sointuvalla äänellään ja otti puhtaan liuskan paperia sekä lyijykynän.

-- Minä olen Herkko Tapio, sanoi Tapio.

-- Olette kai Herkko kirkonkirjojenkin mukaan?

-- Kirkonkirjojen mukaan lienen Herman, ilmoitti asiamies.

-- Jahah! sanoi metsänhoitaja poikamaisen iloisesti. -- Kylläpäs sitä nimeä on suomennettu. Onkos ehkä muuta nimeä?

-- Papinkirjoissa Teodor...

-- Jassoo! Siis Härman Theodor Tapio, virkkoi metsänhoitaja ja merkitsi nimen liuskalle. Herra... Tapiolla taitaa olla minulle jotakin asiaa? kysyi nyt metsänhoitaja juhlallisesti.

Asiamies tähtäsi taas alta kulmainsa että sanooko metsäherra tuon ivalla vai tosissaan, mutta ei taaskaan keksinyt pilkan piirrettä herra Bergin sileillä kasvoilla. Silmissä sentään ikäänkuin välähti...

-- Kyllä minulla on asiaa herra metsänhoitajalle, ilmoitti Tapio. Oikeastaan -- lisäsi hän hiljempaa -- olen jo ennenkin käynyt samalla asialla, vaan metsänhoitaja on sattunut olemaan poissa silloin...

-- Jaa! Minulla on nykyään paljon töitä ja virkamatkoja, lausui metsäherra vakavasti, hiukan rypistäen kulmiaan. -- Iida! huusi hän samalla raikkaasti palvelijattarelle. Lisää kahvia...

Metsäherra loi huolestuneen katseen asiamieheensä.

-- Koskeeko asia kruunun metsämaiden käyttöä?

-- Niin, minä pyytäisin torpantekolupaa.

-- Tekö? Itsellennekö? kysyi metsäherra virallisesti, miltei ankarasti.

-- Itselleni ja perheelleni, vastasi toinen.

-- Ahaa, kuinkas se... Olettekos siis oikein naimisissa? Minä... Jaa no, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän virastoon...

-- Kyllä minulla on vaimo ja lapsi.

-- Mutta tehän olette asunut niin kauvan kaupungissa, kuinka te pyritte näille maille? huomautti metsäherra. -- Metsähallitus ei tavallisesti anna torpanpaikkoja kenelle tahansa. On ollut prinsiippinä että esimerkiksi ei herrasmiehille...

-- Pyydän huomauttaa, sanoi Herkko Tapio vaikeasti hilliten itsensä, että minä ainakaan en ole herrr...

-- Suokaa anteeksi! kiiruhti metsäherra sanomaan peräytyvästi. -- En sitä tarkoittanutkaan, vaan yleensä. Mutta katsoen itsekunkin sivistyskantaan ja elinkeinomahdollisuuksiin olette tekin -- ikäänkuin -- vähän eri asemassa kuin...

-- Olen oman kodin puutteessa! sanoi Tapio lujasti ja hänen rinnassaan kirvelsi.

-- Djaah, tavallaan. Oman kodin puutteessa olemme kaikki. Tietysti! Sehän on luonnollista. Kruunun torpan paikat ovat tarkoitetut itsellisille, joilla ei ole mitään muita elinkeinomahdollisuuksia ja jotka ovat hyvämaineisia. Joskus kyllä, minä myönnän sen, varsinkin entisinä aikoina, on, liian rasittavan työtaakan vuoksi -- metsänhoitajia oli ennen vähempi -- ikäänkuin erehdyksissä tullut annetuksi kruununtorpan tiloja sellaisille, joille -- ei saisi antaa. Mutta yleensä ei Metsähallitus mieluusti anna torpantiloja niille, jotka -- mitenkä sanoisin -- johonkin kykenevät -- minä tarkoitan -- joilla ei ole varsinaisia edellytyksiä...

-- Anteeksi! keskeytti Herkko Tapio punastuneena. Minun asiani oli vain pyytää metsänhoitajan välitystä, koska minä todella haluaisin rakentaa oman torpan kruunun metsään ja koska tietääkseni olen juuri siinä asemassa, jossa oleville voipi antaa ja koska kruununmetsiä tässä pitäjässä on paljon asumattomia. Katsokaas lähemmin, herra metsänhoitaja...

Ja Herkko Tapio koetti tuoda esiin tunteensa ja itsenäisyyskaipuunsa sekä persoonallisesti että yhteiskunnallisesti.

-- Jaa, juu, kun _niin_ ajattelee, niin tietysti... myönnytteli metsäherra kohteliaan liukkaasti ja silmät pyöristettyinä tuijottaen. Saattehan tietysti _anoa_ te niinkuin joku muukin. Mutta -- tässä ei vielä ole ollut kysymystäkään siitä, millainen paikka teillä on katsottuna. Ja missä vartiopiirissä? Vai onko paikkaa?

-- Kyllä minulla on katsottuna. Se on tuolla Tuulinientä vastapäätä.

-- Tuuli...?

Metsäherra hypähti hermostuneesti tuolissaan, avasi kiireesti erään laatikon, otti sieltä mustakantisen muistikirjan, jonka alkusivulle oli kirjoitettu latinainen _Nota bene!_ ja selaillen sitä selin asiamieheen -- alkoi viheltää jotakin ruotsalaista marssia. Sitten, kääntyen äkkiä asiamieheen päin ja rengastaen silmänsä entistä suuremmiksi, lausui juhlallisesti:

-- Minun ikävä velvollisuuteni on teille tässä tilaisuudessa suoraan sanoa että teitä vastaan on tehty omituinen ilmianto -- kruunun puiden turmelemisesta.

-- Mi-minuako? Mitenkä? sopersi Herkko Tapio hämmästyksissään.

-- Niin, selitti metsäherra voitonvarmasti ja vahingonilkkuvasti: eräs luotettava henkilö on minulle jo pari kuukautta takaisinpäin kertonut että te olette eräänä varhaisena aamuhetkenä raadellut kruunun puita jossakin siellä... kuitenkaan puita kaatamatta. Missä tarkoituksessa olette näin tehnyt, se ei kuulu asiaan. Vai onko kenties erehdytty, kiellättekö niin tehneenne?

Herkko Tapio oli tosiaan kuin puusta pudonnut. Hänen teki mieli paukahuttaa nyrkkinsä metsäherran nenän eteen, siinä määrin häntä suututti salainen ilmianto, eikä hän tiennyt mitä vastata.

-- Metsänhoitaja on hyvä ja käypi itse tutkimassa! sai hän sanotuksi loukkaantumisesta värisevin äänin, yrittämättä antaa seikkaperäistä selitystä virkamiehelle, joka ei sen paremmin -- hänen mielestään -- asioita tajunnut.

-- Jaa! sanoi nuori metsäherra armollisesti kuin vanha tuomari: Asian vähäpätöisyyteen nähden olemmekin päättäneet jättää julkisen syytteen tässä tapauksessa tekemättä, mutta pienikin rikos on rikos, kun se koskee kruunun metsiä -- ja oikean virkamiehen velvollisuus on opettaa kansaa ymmärtämään, mikä on oikein ja mikä väärin...

-- Tekö opetatte? kuului uhmaava kysymys ja mustissa silmissä singahti säkene.

-- _Minä!_ kuului yhtä ylpeä vastaus ja nuori metsäherra seisoi siinä komeana ja täyteläisenä kädet ristissä vatsan päällä, jossa näkyi ihramahan alkua.

Herkko Tapio oli vaistomaisesti ponnahtanut seisaalleen metsänhoitajan eteen aivankuin tahtoen pitää puheen. Mutta muistaen kuinka usein ihminen kuvastumisella voipi menettää varman voiton ja että oli antanut itselleen lupauksen, hän hillitsi itsensä enemmästä mielenosotuksesta ja sanoi ainoastaan:

-- Minä luulen että herra metsänhoitajalle asia selviää, kunhan käytte paikan päällä.

-- Tarkoittaako Tapio että pitäisin torpanpaikan tarkastuksen?

-- Kyllä -- ja niin pian kuin mahdollista! pyysi asiamies.

Metsäherra vihelsi ylimielisesti, kohautti luisuja hartioitaan ja, kääntyen pöytäänsä päin sekä nakuttaen kynäänsä, näytti salaa harkitsevan, mitä tehdä tuon vaateliaan asiamiehen suhteen.

Bismarck, suuri jäniskoira, joka oli oikoellut raajojaan sängyn päällä, tuli nyt haukotellen ja paksua häntäänsä heiluttaen asiamiestä nuuskimaan. Koira näytti ikäänkuin todistavan: "Kaikki mitä herrani puhuu ja tekee, kuuluu mailman välttämättömään järjestykseen."

-- Voin toimittaa tarkastuksen noin viikon kuluttua, julisti metsäherra matalalla äänellä, jollainen hänellä oli tarvittaessa.

-- Voisikko herra metsänhoitaja tarkemmin määrätä päivää? kysyi Tapio.

-- Jaa, on vaikea määrätä, selitti virkamies, -- saattaa sattua puiden leimuuta ynnä muuta. Haluaisitteko olla läsnä tarkastuksessa?

Sepäs oli Herkko Tapion mielestä taas omituinen kysymys! Hän tuijotti tutkivasti metsäherran silmiin, vaivihkaa punniten, täytyikö miestä pitää yksinkertaisena vai pahansuopana, ja sai tuskin vastatuksi:

-- Haluaisin luonnollisesti... minäkin puolestani... Tuskin muuten löytyy tarkoittamaani paikkaakaan...

-- Niin, kuten sanottu, viikon-parin kuluttua olen tilaisuudessa toimittamaan asianmukaisen tarkastuksen, koska sitä haluatte, -- sanoi metsäherra itsetietoisesti. -- Mutta teidän läsnäolonne paikan päällä -- ei ole välttämätöntä.

-- Tahtoisin kaikissa tapauksissa olla mukana huomautti yhä toinen.

-- Jaa no, sanoi metsäherra kohteliaasti ja nousi ylös. -- _Jos_ minulla on aikaa ilmoittaa, niin saatanhan tietysti...

-- Kiitoksia paljon! sanoi Herkko Tapio ja lausui heti hyvästit, sillä hänestä näytti että metsäherralla oli jollakin tavoin kova tarvis päästä pian erilleen hänestä.

6.

Vesi hyrskähteli venheen kokan alla, kun mies souti. Johonkin täytyi voiman purkaantua.

Kun oli istahtanut teljolle puserohihasillaan, niin oli ensin tuntunut ettei kannattanut miettiä, ainoastaan soutaa. Vaan kun sitten oli rajuimman mielenosotuksensa puskenut vastatuulta kiskoessa, ei voinut olla aivoiltaankin toimimatta. Ja tulivat kuvat elävinä sieluun ja kuului korvissa sanaharkan kolina...

Paholainen! Että kehtasi sillä tavoin piikitellä, opastaa ja osoitella. Ei hiventäkään luottamusta, uskoa tai hyvänsuopaisuutta. Virkakuria vain, ja voiteeksi kohteliaisuutta. Näki selvään että sillä hänestä oli ennakkokuva. Juorukuva...

Kuinka käärmemäisesti se häneltä kysyi, oliko mies oikeissa naimisissa! Kuinka vinkuroiden viittasi että hän tässä oli liian hyvä korvenraivaajaksi -- ja herraksi imarsi. Ivaa se oli! Ja kuinka pirullisesti se hänelle paukautti ilmiantonsa, jonka joku katala kätyri oli tehnyt. Täytyi olla akka miehen tamineissa nostaakseen mölän mokomasta, kun talonpaikan katselija vetää puumerkkinsä puuhun, jonka tahtoo kaataa korpikotinsa ensimäiseksi hirreksi. Täytyi olla -- vosmestari, mestari takertumaan tyhjänpäiväisiin asioihin lain varjossa.

Herkko Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan ja puristeli aironpyyryjä soutaessaan.

Lujilleppa oli ottanut ennenkuin lupasi paikan tarkastaa. Mutta millä tavoin lupasi? Mitä oikeastaan oli mielessään? Minkä se siitä vielä laittaa? Sillä tuntui olevan erikoinen halu näyttää että hän tässä on päällysmies ja toisen on pakko tyytyä siihen, mitä hän suvaitsee määrätä. Katsokoon kintaitaan. Tässä täytyy -- ruveta puoltansa pitämään. Jos virkamies juonittelee, niin kansan täytyy -- kurittaa. Jos virkamies asettuu lakipykäläksi eikä oikeudenjakajaksi, niin sellainen pykälä joutaa -- pyyhkäistä pois.