Part 2

Hän ikäänkuin pelkäsi sitä että häntä sanottaisiin tyhjäntoimittajaksi. Vaikka ei koskaan ollut ottanut työkseen lukea työväen sanomalehtiä, hän vaistomaisesti älysi että ajan sosiaalidemokraattinen henki uhkasi hänetkin sellaiseksi mustata vain sentähden että hän oli metsäherra viiden tuhannen markan palkalla ja että mielipiteet porvarillisissakin piireissä viimeaikoina olivat alkaneet suuntautua metsäherroja vastaan. Se oli hävytöntä, aiheetonta, tykkänään tuulesta temmattua panettelua ja alhaisen roskaväen kiihoituksesta siinnyttä kateutta. Sosialistit ja liittolaiset, kukaties suurisuisimmat suometarlaisetkin kehtasivat sanoa -- niin oli hän kuullut juoruttavan -- että koko forstmestarien virka joutaisi lakkauttaa ja metsäherroista muka voisi leipoa nimismiehen alaisia metsävahteja kolmensadan markan vuosipalkalla, mutta tiesivätkös nuo sivistymättömät, jotka näin läpihävyttömästi ajattelivat, että Suomen metsät saivat olemassaolostaan kiittää juuri näitä hienonimisiä, ruotsivoittoisia maalaisherroja? Nämät "De la Fox'it", "Braunbröjer'it", "Svinstjerna't" ynnä muut "Mantelikruunut" -- olivat pelastaneet Suomen kansallistalouden kultakassat barbaaristen kaskenpolttajain, halmeenviljelijäin ja kaikenlaisten pikiöljy-tuhrijain kynsistä! Tottakai vielä tänä päivänä joku Ridderberg -- ja miksi ei paljas Berg'kin -- älysi metsätalousasiat paremmin kuin mikä tahansa nousukas Antti Vuoristo, Janne Moilanen tai Ruupe Ropponen!? Täytyi syvästi valittaa että kohtalo oli pannut hänet, herraspojan, jonka etunimi ainakin viittasi tarumaiseen kuninkuuteen, astumaan forstmestarivaltaistuimelleen pahimpana murrosaikana, jolloin suomalaisuuden kaikki karkeudet ikäänkuin pyrkivät saavuttamaan laillisia oikeuksia. Sitä ei ollut mamma Berg aavistanut, silloin kun opetti pientä Fjalar Brynolfia "kauniisti pokkaamaan" ja kun kurssi oli päättynyt, huudahti, taputtaen poikaa poskelle, ja miehensä, fiskaalin, puoleen kääntyen: "Pappa, minä luulen että Fjalusta tulee hieno herra!"

Nyt oli poika päässyt mammansa aavistuksen perille, vaikka ei tuntenut asemaansa niin varmaksi kuin itse oli haaveksinut. Oli olemassa jotakin, joka kiusasi --?

Fjalar Brynolf Berg, joka oli käynyt ruotsinkielisen koulun, osasi huolimatta eräistä ääntämisominaisuuksista joltisesti suomea, mikäli sanoja tarvittiin virka-alalla ja seuraelämässä. Hän käsitti erinomaisesti että suomenmaalaisen virkamiehen, joka voi joutua tekemisiin ummikkojen kanssa, täytyi olla perehtynyt kansankielen salaisuuksiin ainoastaan siitä syystä että kunnialla täyttäisi paikkansa, jotteivät tomppelit pääsisi nenälle hyppimään. Ja koska kerran olosuhteet olivat niin epäkiitolliset että seuraelämässäkin tarvittiin samaa kieltä, niin täytyi, paratkoon, silläkin osastolla olla erityinen sanavarasto. Mutta tietenkään ei ollut syytä lisätä kerran kokoamaansa sanavarastoa! Jos eri paikkakunnilla sorahteli murresanoja, eivät ne ansainneet huomiota. Herra Bergin mielestä eivät suomalaiset oikein osanneetkaan omaa kieltänsä!

Hän tiesi olevansa Suomenmaan virkamies, joka varoi tunnustamasta itseään suomalaiseksi. Suomi hänelle ilmeni aina germaanisen kaukoputken läpi katsottuna Finland-käsitteenä. Oli ikäänkuin vain kohtalon kiroa että tässä maassa seitsemänneltä kahdeksasosaltaan viljeltiin suomea. Hän tunnusti suomalaisen kansanaineksen olemassaolon yhtä matemaattisesti kuin leimaamattomain tukkipuiden luvun kruununmetsissä! Suomalaisuuden valta oli jollakin tavoin välttämätön ja ehkä tarpeellinenkin raaka-aines, mutta normaalimuotoinen ainoastaan siinä näkölinjassa katsottuna että ruotsinkielinen virkaluokka sitä hallitsi ja armollisesti suvaitsi. Jos tämä suomalainen elementti kiehui yli rajojensa, jos se pyrki räiskymään ruotsalaisuuden helmoille, silloin... Fjalar Brynolf Bergissä oli tuota uutukaista Suomen ruotsalaista natsionalistityyppiä, vailla sitä sovinnollista, ihanteellista runebergiläistopelianista henkeä, joka tässä maassa aikoinaan oli tehnyt ruotsalaiset esi-vanhempamme ihmeen siedettäviksi hurjimmillekin fennomaaneille. Sille uudelle tyypille oli oikeuksiinsa heräävä isänmaa -- terra incognita. Ennen metsänhoitaja Bergin tuloa oli Rämsänrannallakin elänyt moinen vanha forstmestari, joka, vaikka huonosti osasikin suomea, sentään vaikutti ympäristöönsä suomalaisena virkamiehenä, sillä hänpä oli ollut tuollaisen kulta-ajan lapsia. Mutta Fjalar Berg oli sen aikakauden vesa, jolla ei ollut valtavoimaista kulttuurijohtajaa eikä suurta ruotsalaista runoilijaa. Sanomalehtensä "Svenska Partiet", jota hän ainoana, päiväjärjestykseen kuuluvana hengenravintonaan mitenkuten viljeli, teki hänet luonnollisesti yhä kylmänkohteliaammaksi kaikkea suomalaista liikettä kohtaan. Se tarjosi hänelle intelligenssinsä ja politiikkansa, mutta peitti häneltä iäksi isänmaan entiset ja nykyiset kansalliset liikkeet, ei ainoastaan psykoloogisesti, vaan myös matemaattisesti. Ja muita lehtiä kuin "Partiet'ia" ei Fjalar Brynolf Bergin forstmestaritraditsioonit sallineet tilata, paitsi luonnollisesti jotakin pientä koirakuvalehteä tai paikallislehteä suomeksi.

Varsinaista kirjallisuutta ei metsänhoitaja Berg harrastanut -- hänen mielestään oli kirjallisuus ikäänkuin toiseen virka-alaan kuuluva asiakirjakokoelma, jota oli ikävä ja tarpeeton lukea; oli hän tietysti sentään mitenkuten selaillut läpi muutamia ruotsinkielisiä romaaneja ja viruipa hänen yöpöydällään puolittain aukileikattuina pari nykyaikaistakin tekelettä: "Fint folk" -- "Röda bojor" mutta suomalaista kirjallisuutta hän ei sietänyt.

Viikinki hän olla tahtoi, hieno ja saastuttamaton. Siinä oli hänelle jotakin, jota ei Rämsänrannalla ymmärretty. Päätänsä korkeampana kansaa hän saattoi jollekkin naapuripitäjäläiselle virkaveljelleen uskoa mielestään nerokkaan kansallisen havaintonsa:

-- Kaikki suomeapuhuvaiset haiskahtavat lannalle.

* * * * *

Hän tunsi vilpitöntä kunnioitusta sitä esivaltaa kohtaan, jonka alamainen oli. Metsähallitus oli hänen mielestään korkein yhteiskunnallinen holhouslaitos mitä sivistys oli keksinyt. Kansan kaunistus, maan turva. Jo Evoon mennessä hän oli _spes patriae_ sanat mielessään sovitellut merkitseviksi Metsähallituksen vapaata järjestelmää ja tuon järjestelmän tulevia toimeenpanijoita.

Ei ollut mailmassa kodikkaampaa koneistoa kuin Metsähallitus!

Ei löytynyt pohjoismaissa jalompaa virallista hyväntekeväisyyslaitosta!

Ennenkaikkea: ei ollut olemassa toista hallituksen haaraosastoa, jossa sivistyneen ihmisen vapausvaatimukset siinä määrin oli osattu järjestelmään sovittaa kuin tässä korpien esivallassa, joka ajoissa oli oivaltanut uuden ajan liiallisen työrasituksen monet vaarat ja piti periaatteenaan antaa tyydyttävän palkan jokaiselle, jolle kerran oli kruunatun kirveensä uskonut.

Metsähallitus se korvenraatajille, turpeenpuskijoille pirtit pulskat rakennutti. Metsähallitus se honkahaloillaan esti kansan paleltumasta viluun, Metsähallitus se varjeli kansaa nälkään kuolemasta siten ettei nostanut käräjäjuttuja petäjän kuoren kiskomisista, jos oli todistettu että leipä oli loppunut! Ja Metsähallitus se osasi hankkia miljoonat isänmaan lompakkoon ja ehkäistä kansallisomaisuuden hirveät varkaudet. Tämä hallinnon haara oli levittänyt suojelusketjunsa kuni kultainen henkivartio tai niinkuin jalo henki vakuutuslaitos ympäri Suomenniemen.

Sen ainoa vika oli se että se viralliseksi kielekseen oli tunnustanut kansankielen. Mutta onneksi se oli vain muodollinen vika. Kirjoitettiin suomea, mutta ajateltiin ruotsiksi -- eikähän sitä voinut kukaan estää. Ja tarvitsiko edes kirjoittaa puhdasta suomea, kelpasihan joskus vapaampikin allekirjoitus:

"Vircka tekeevä mezänhoitaja R. M. S. Gyldenhammar" -- tietysti jokainen sivistynyt kansalainen ymmärsi ettei allekirjoittaja ollut kukaan muu kuin Hirvikankaan hoitoalueen forstmestari Rolf Mortimer Styrbjörn Gyldenhammar, Katajaisten kartanon kultasapelia kantavan everstin hauska poika!

Puhua myös sai ruotsia virkaveljiensä ja esimiestensä kanssa eikä sitä vastaan löytynyt pätevää pykälää. Yksityisluontoisia kirjeitä sopi myös lähettää ruotsiksi. Ja joskus tietysti virallisiakin...

Vasta viimeaikoina oli näkynyt huolestuttavia degeneratsionin oireita -- kuten herra Berg niitä nimitti. Pari hyvänimistä forstmestaria näet oli suomentanut sukunimensä: Adlerberg -- Antinheimo, Sidensnör -- Siitoinen, mutta tuollaiset moukkamaiset värit haihtuivat lauman sinikeltaisiin lippuihin.

Oli tosin vanhaankin aikaan ilmestynyt joku "Foudila", mutta sellaiset olivat olleet mielipiteiltään täysin tasavertaisia. Pöyristyttävimpiä ilmiöitä horinsontissa olivat vielä opiston penkeillä istuvat nousukkaat: Jussilat ja Pussilat...

Mutta kaikista näistä suomalaisuuden sulkumerkeistä huolimatta täytti sentään forstmestarien sääty viikinkivaatimuksensa -- ja herra Fjalar Brynolf Berg saattoi olla tyytyväinen.

3.

Herkko Tapio, mustasilmäinen, kiharatukkainen, kalpea mies, oli tavallinen työläinen, vaikka häntä kotiseudullaan pidettiinkin epätavallisena. Hän näet oli viettänyt nuorukaisvuotensa kaupunkipaikoissa -- käynyt Pietarissakin -- ja omistanut joukon niitä aineksia, joita arkielämässä yhteisesti nimitetään sivistykseksi. Hänen kisällivuotensa olivat sattuneet suuren valtiollisen murroksen tapahtuma-aikaan, ja hän -- silloin 18-vuotias erämaan poika -- oli ollut mukana lääninkaupungin katumarsseissa ja torikokouksissa heiluttamassa heräävän köyhälistön ensimäistä punaista lippua sekä huutamassa riemuhuutoja kaivatun vapauden ja luulotellun tasa-arvoisuuden kunniaksi. Sitten, heti myrsky-vuoden jälkeen, oli hän joutunut naimisiin ja siinäkin asiassa kyntänyt uutta uraa, sillä hänen avioliittonsa oli ollut ilmoitettuna ainoastaan sanomalehden palstalla: "Koska emme hyväksy kirkollista vihkimistä, niin... ja niin edespäin: Hetu Haapalainen -- Herkko Tapio."

Ensimäisen lapsen syntymisen jälkeen olivat perheen elinehdot kaupungissa kiristyneet sietämättömiksi, ja, kun Hetukin alkujaan oli maalaistyttö ja Herkolla oli omantunnon vaivoja ettei moneen vuoteen ollut nähnyt vanhaa sokeaa äitiänsä, muutti nuori työläisperhe kevätkelillä miehen kotipitäjään Rämsänrannalle tuhlaten matkakustannuksiin viimeiset roponsa. Ihmiset tosin olivat heitä luulleet varakkaiksikin, sillä perille saapuessa oli vaimolla ollut kirjava silkkipusero ikäänkuin rouvalla, miehellä keltainen olkilierihattu ja lapsella punainen kapalohuopa.

He pääsivät aluksi asumaan huonemiehiksi vanhaan Tuuliniemen torppaan, joka oli joutunut rappiotilaan ja jossa entisistä asukkaista oli jäljellä ainoastaan ikäloppu ukko, verkonkutoja. Ukon akka oli äskettäin kuollut, mutta nuoret miehet järjestänsä siirtyneet Ameriikkaan hyljäten isänsä ja isänmaansa, kuten kerrottiin, siitä syystä että metsäherrat heitä olivat hätyyttäneet käräjiin haastolla metsäasioista.

Herkko Tapio, jonka sokea äiti eleli vaivaishoitolan turvissa, oli kaupunkielämän huumeessa usein ajatellut palaustansa täytenä miehenä sinne, josta oli tervankuljettajain matkassa poikana alas mailmalle matkaunut. Jo pojan naskalina hän oli haaveksinut oman mökin rakentamista hongikkoon! Ja opittuaan kaupungissa kansallisia runoja, joissa niin ihanasti laulettiin oman kodin rakentamiskaihosta Suomenmaan "jokaiseen niemeen, notkoon, saarelmaan", oli tämä maalaiselämän kaipaus hänessä yhä vahvistunut, huolimatta kaupunkilaistyöväen riehuista ja erilaisista elinvaatimuksista. Vaikka oli lapsena saanut purra petäjänkuorileipää, niin kuitenkin himoitsi takaisin petäjämetsään. Sinne! Mutta hänestä tuntui että nykyajan alkavien uudistuspyrintöjen turvissa ei enää ollut pakko tyytyä pettuun, vaan siellä, korvessa -- ja juuri korvessa -- oli muka kätkössä aarteita, joilla ihminen voi elää hyvin. Ja vaikka Rämsänrannan rahvas yleensä oli maan köyhintä, tohmerointa ja taikauskoisinta, ja vaikka siellä niin moni sielu, hankalien olosuhteiden pakosta, oli sortunut turmioon, niin hän kuitenkin uhmaten rakasti juuri Rämsänrannan luontoa, haaveksien voivansa taistella olemassaolon taistelua, jos siellä, nimenomaan siellä, onnistuisi saamaan vakavan jalansijan. Siellä tarjoutui -- niinpä hän haaveksi -- sellaista alkuperäistä vapautta ja väljyyttä, jollaista ei enää löytynyt paksummissa paikoissa. Siellä ikäänkuin oli ilma helpompi hengittää, järven aalto kepeämpi soutaa, metsäpolku mieluisampi kävellä! Hän rakasti -- ikäänkuin salaa, voimatta sitä kellenkään tunnustaa -- metsää, maata ja vetten vaiheita.

Nyt oli hän tänne saapunut. Nyt hän tahtoi toteuttaa unelmansa!

Tuon haaveksivan luonteensa hän nähtävästi oli perinyt äidiltänsä, joka sielultaan oli umpimielinen, mutta herkkähermoinen ja uneksivainen. Aika-ajoin oli äidillä ilmennyt sieluntiloja, jolloin ikäänkuin näki ylönluonnollisia näkyjä, ja saneli kummallisia satuja. Vielä nytkin, hoitolassa, kuului tuo muoriksi muuttunut nainen joskus lankeavan virmaansa ja silloin saarnaavan pojastaan Herkosta, josta "niinkuin enkeli taivaasta oli ilmoittanut, oli tuleva Rämsänrannan ruhtinas ja voideltu".

Herkon äiti oli nuorena ollut vihantaverinen, ylpeä tyttö. Mutta miehelle mentyä oli elämä muodostunut julmaksi ja kärsimykselliseksi. Kuutena vuotena peräkkäin hän nimittäin oli synnyttänyt lapsen ja kuutena vuotena peräkkäin miehensä ne oli saanut vetää kelkalla hautuumaalle. Mikä oli elänyt viikon, mikä viisi viikkoa, mikä kolme kuukautta, mutta kaikki olivat kauheasti kituen pyrkineet manalle. Pettuleipää oli lasten hautajaisissa kyyneliin kastettu. Vasta seitsemäs, Herkko, oli jäänyt eloon. Mutta sitten taas oli elämä satuttanut vastoinkäymisiä. Vuosi senjälkeen kun Herkko oli syntynyt, oli perhe häädetty pois uutismökistään, jonka metsäherra oli väittänyt luvattomasti kruunun metsään tehdyksi. Silloin he olivat joutuneet mailman jalkoihin. Miestä oli sakotettu hirventataposta, salapoltosta ja kruunun metsän käytöstä ja, kun ei köyhällä saatanalla ollut varaa maksaa, sai hän korvata kruunulle tekemänsä vahingot istumalla linnaa. Kun hän sitten palasi vankilasta, näytti kruunu todella saaneen hyvityksen kärsimistään vahingoista -- mies näet oli kovin riutunut ja nääntynyt ja ryhti oli hänestä poissa. Ja kun hän heti läksi tukkijoelle ansaitakseen roposen velkaantuneelle vaimolleen, niin hän hukkui jokeen sumuisena heinäkuun yönä, ilman että kukaan hänen hukkumistaan huomasi. Tämän tapahtuman jälkeen tuli äiti sokeaksi. Eihän korkea oikeus, rangaistessaan miestä rikoksesta, tietystikään ollut tarkoittanut hänen kuolintuomiotaan, ja sen todistukseksi annettiin leskivaimolle, armeliaan nimismiehen toimenpiteestä, viidenkymmenen kilon jauhosäkki ilmaiseksi. Ja siunatuksi lopuksi vastaanotettiin eukko vaivaishoitolaan.

Siellä hän nyt oli oleskellut ne vuodet, jolloin Herkko mailmalla harhaili. Mutta nyt, takaisin tultua, oli pojalla vakaa aikomus vapauttaa äitinsä vaivaishoitolasta ja ottaa kotiinsa.

Kunhan vain ensin saisi oman torpan!

4.

Herkko Tapio on huono nukkuja, valvoskelee öitä ja hautoo omia ajatuksiaan. Varsinkin silloin kun joku asia häntä kiusaa, ei miehestä ole unen rauhan nauttijaksi. Rämsänrantalaisen pirtin hiostuttavaa kuumuutta hän myöskään ei siedä. Ukko rahjus sen aina väkisten, kesän helteelläkin, tulikuumaksi lämmittää.

Mies herää keskellä valoisata yötä penkillään maaten seljällään ja tuijottaa kattoon. Laipio on musta ja karstainen, russakoita kiiluu pitkin seiniä, vanhus kuorsahtelee nurkassaan. Mutta ulkoa, etäältä vetten takaa, erottaa korva käen kukuntaa. Ja toiselta suunnalta hivelee kuulohermoja koskien juhlallinen kohina, jota tuontuostakin säestää kuikkien intohimoinen huuto joen niskassa.

Niin, tämä on Tuuliniemen rappeutunut mökki. Herkko muistaa sananvaihdon vaimonsa kanssa illalla maatamennessä. Hetu oli uhannut lähtevänsä pian takaisin kaupunkiin, ellei mies hanki mukavampaa kotia. "En rupea pahnassa asumaan!" oli tiuskaissut "ja olletikaan en armomajassa". Ei kumma että oli ollut hermostuksissaan, olihan saanut valvoa lapsen takia ja muutenkin olla sidottu, kun oli ainoa naishenkilö niemellä. Nyt tuo sentään näkyi nukkuvan, raukka, ja lapsi myös tuutui äitinsä vieressä -- tökerötekoisessa vanhassa kätkyessä -- entisten asukkaitten jättämiä romuja.

Hetu oli oikeassa -- eihän mökkiin sopinut myötyriksi jäädä. Niin oli Herkon omakin ajatus -- ja juuri hänen -- vaimo vain alussa hätäili ja hätisteli. Näissä asioissa vaadittiin kärsivällisyyttä, semmoisin välipuhein oli kaupungista lähdettykin: vaikka miltä näyttäisi, ei saa hätäillä. Ja jos ei nainen hätäile, silloin ei miehellekään hätää tule. Mutta nyt, jo eilisiltana, oli näkynyt oireita hätäilyyn. Se se nuorta aviomiestä kiusasi ja valvotti...

Taas kukkui käki salmen takana, kosket kohinoivat vastaan ja kuikka huuteli. Ja kesäyön valo heijui aivan ihmeellisenä tunkeutuen puolipimeään pirttiin.

"Luonto!" ajatteli valvova mies. "Se on täynnä ikuisen nuoruuden valtaääniä. Joka luontoa rakastaa, hän varmaan kuolemaansa asti löytää lohdutusta sen sävelissä. Luonnosta minäkin virvoitukseni etsin. Ja opetan vaimonikin etsimään -- ja lapseni..."

Taas hänen silmänsä osuivat mustan seinän ilkeästi kiiluviin asujamiin, sitten rojuun ja ryysyihin nurkassa, eikä korva voinut olla seuraamatta nukkuvan ukon kuorsausta. Ilma pirtissä oli tukahduttavaa.

"Ihmiset!" ajatteli valvova mies: "Ihmiset ne vain pilaavat luonnon kauneuden, turmelevat elämänsä ehdot. Eivät osaa oikeata pesääkään itselleen rakentaa kuten luontokappaleet. Typerät ihmiset!"

-- Mutta minä rakennan! sanoi hän ääneen ja säpsähti kuulostaen, hengitystään pidättäen, etteihän vain vaimonsa herännyt. Ei herännyt, nukkui tällä hetkellä raskaasti ja lapsi myös nukkui. Kolmannen kerran hän kuuli käen kukkuvan korvessa salmen toisella puolella ja koskien kohinan ja kuikan huikean huudon vastaavan kukuntaan.

Silloin hän ei enää jaksanut virua penkillään, vaan nousi ylös ja hiipi saappaitaan ja vaatteitaan kantaen ulos pirtistä, jättäen oven raolleen. Ja tuskin oli tuntenut tuoreen ilman sieraimissaan, niin jo kiusan tunteestaan vapautui. Juosta hipsutteli alas rantapolkua avojaloin kuin nuori poikanen, kädessään saappaitaan heilutellen. Ja pysähtyi lumottuna aamuöisen näköalan eteen.

Koko ulappa uinui liikkumattomana iljankona suitsuten kultaista savua ylös siniseen avaruuteen. Ulapan taustalla tanssivat luodot ja saaret korkealla ilmassa satumaisesti muuttaen muotojaan aivankuin sieltä, kirkonkylältä päin, olisi ollut lähdössä suurenmoinen sotalaivasto höyryävine panssareineen ja torpeedoineen. Ääretön hiljaisuus... kullansuitsuva iljanko mykkä kuin hengellinen aavistus... yksi ainoa loiskahdus vaan, taimenen purston voimakas lyönti keskellä selkää, suomupanssarin hopea välähdys -- ja senjälkeen äänettömänä laveneva siloaaltoinen rengas... Sitten jälleen kultaisten huurujen huntutanssi peilivälkkeessä mustien syvyyksien päällä ja vesikeijujen tarumainen kilpasounti kohti taivaan ja maan ääriä. Mitä kaikkea salaperäistä kätkikään kuulas yö, jolloin valon lapset nukkuivat sikeässä unessa!

Sanoin selittämättömästä ihastuksesta värisevin sydämin mies lykkäsi venheen vesille ja hyppäsi teljolle soutamaan. Tuo tyynenä päilyvä musta syvyys oli hänestä jotakin niin pyhäistä että tuntui pahalle airon lehdillä rikkoa sen eheyttä. "Sehän on jumalaista alkuvoimaa" arvosteli hän koettaen soutaa niin hiljaa ja varoen ettei kuuluisi mitään ääntä ja ettei vesi poriseisi kokan alla. Vaan vaikka kuinka hiljaa liukuikin, jätti venhe sentään selvät jälkensä; iloisesti pyöriviä häränsilmiä ja kirkkaita, sateenkaaren väreissä vipajavia kuplia molemmin puolin väyläänsä.

Mutta aurinko nousi nousemistaan yli järven ulapan ikäänkuin mahtava kruunupäinen kuningas ajaen kultavaunuissa ja karkoittaen usvanuipaa vihollislaivastoa pelkällä ilmestyksellään. Ja kuta korkeammalle nousi, sitä kiihkeämmäksi muuttui keijujen huntutanssi iljangolla... hulmuavat silkit liehuivat hurjissa ympyröissä palaen tulessa läpikuultaviksi harsoiksi, lopulta haihtuen näkymättömiin, ilman haileaan siniin.

Soutajan venhe liukui auringon nousua kohden.

"Sinne, mistä aurinko nousee ja missä käki kukkuu, ihminen pesänsä rakentakoon!" hän juhlallisesti ajatteli soutaessaan. Hän oli siellä ennenkin käynyt, vaan tahtoi vielä kerran mennä paikkaa valitsemaan.

Kruunun metsään! -- "Ah ettei ole omaa!" ajatteli Herkko Tapio.

Hän souti viistoon poikki leveän salmen ja alkoi kaartaa pitkin rantoja kahden niemen väliä, ahneesti katsoen kupeelleen, tutkien jokaista rannan mutkausta, metsää ja rinnettä.

Näillä tienoin, tässä jossain, se oli hänen jo ennen katsomansa asuinpaikka! Siinä oli koskematon, korkea metsä ja etelän rinne, suojassa vihaisilta pohjan viimoilta. Tuossa valkoinen hietikko lahden pohjukassa, jossa pajupensasten sisässä porisi raitis korpipuro. Valkoinen hietikko -- mitä suloisia mielikuvia se loikaan. Siinä lapset leikkimässä, polskaroimassa vesirajassa, siinä nuorikko kylpemässä hiukset hajallaan... ja siinäpä isäntä itsekkin iloitsemassa kesäisessä päivänpaisteessa! Hän näki jo kaikki edeltäpäin, kuuli äänet tulevaisuudesta ja tiesi päiväjärjestykset. Mutta ei hän vielä varmasti tietänyt talon paikkaa? Tuohonko niemeen vai tuohon toiseenko vai lahdenko pohjukkaan, notkon kupeelle? Jokainen näistä paikoista viehätti, jokaisella tuntui olevan oma salaperäinen etunsa. Jos on tupa tuossa niemessä, niin näkyy koko ulappa ja järven takaa kirkontorni kirkonkylineen, jos taas on asunto tuossa toisessa niemessä, niin tosin ei näy kirkkoa, mutta kukasties näkyy kimmeltäviä vesiä kolmeen suuntaan, totisesti se on komea paikka korkean metsänkin suhteen. Mutta silloin jääpi lasten leikkiranta liian kauvas... Jos taas on talo lahden pohjukassa, niin sinne ei näy kuin kapea salmi ja pari pientä saarta, mutta siellä on ihminen varmasti suojassa neljältä tuulelta ja siellä on viljamaa jalkain juuressa -- ei muuta kuin potkase turvetta ja paiskaa siemenet itämään ihan akkunan alle.

"Ryytimaa ja kukkatarhat!" kuvitteli rantojen soutaja hehkuvin mielin ja näki myös edeltäpäin marjapensaat, juurikasvit, humalikot, hiekkakäytävät, vieläpä puutarhatuolit pöytineen.

"Valkea ruusu ja punainen unikukka siellä kasvaman pitää!" haaveksi mies soutamistaan soutaen liki rantaa tehden kymmeniä kaaria ja kiinteästi tähdäten sivulleen, asennoita arvaillen.

Hän oli saapunut varjoon, korkea metsä siimesti aamuyön auringon ja viimeiset usvatanssijattaret liitelivät kuin laihat aaveet hänen venheensä ympärillä. Ilma tuoksahti värisyttävän tuoreelle, kylmän raa'alle, mutta selvästi tuntui että aurinko tänä päivänä uhkasi lämmittää maan pinnan ja vetten kalvon niin sähköisiksi että illan tullen oli odotettavissa salamain piirileikkiä ja ukkosen karkeloa tai vähintäänkin vilisevän auteren nuoralla-tanssia ilmassa.

Herkko souteli toisen niemen kärkeen asti ja nousi siinä maihin. Kuinka saattoikaan ihastella tällaistakin nientä, vaikka siinä ei ollut muuta kuin paasia ja jättiläisjärkäleitä ja kummallinen männyn känkyrä. Mutta juuri sentähden kai tämä viehätti että se oli niin alkuperäistä ja että sen päälle niin harvoin ihmisjalka astui. Rantasipi ja kalatiira tässä vain olivat hauskutelleet.

"Uimahuone?" suunnitteli hän mielessään. "Vai panisinko tähän saunani sitä varten että savu näkyisi ympäri mailmaa?" Kolmessa kylässä sanoisivat pyykkiakat ja verkkoukot järvelle katsoessaan: "Jopas siellä taas Herkko Tapion sauna näkyy lämpiävän!"

Hän hykähti omille mielikuvilleen. "Ei", jatkoi sitten: "sauna tähän ei sovellu syystä että herrat tästä ajelevat sivu moottoreillaan. Tosin niille sietäisi näyttää...!"

Ja hän läksi nousemaan manterelle. Huh! kuinka silmissä himmeni, kun sukelsi tiheään männikköön ja painautui metsän peittoon. Ja kuinka sammal oli märkä ja aamukaste vahva näreissä, pensaissa ja kanervan varsissa. Likosi saapas ja housunpolvet kastuivat.