Part 11

Hän näkee kangastuksen. Hän näkee Rämsänrannan kaukokorven ja Käkiniemen. On olevinaan varhainen kesäaamu, koivikon hiirenkorva-lehvä tuoksahtaa ja järripeippo laulaa painanteessa. Ei kuulu risahdustakaan metsästä, ei loiskahdusta järveltä, joka päilyy peilinä törmän alla. Lahden rantahietikko heloittaa valkoisena, auringon säteet kultaavat harjun kuusenlatvat, joissa loistaa tulipunaisia käpyjä. Ja hongan kyljessä, tikan ontelossa nukkuu yöpöllö. "Nouse, nouse", on hän kuiskaavinaan vaimolleen, joka on nuori ja vihantaverinen. Ja sitten he yhdessä leijuvat alas rantahiekalle ja ottavat aamukylvyn. "Kiitä Jumalaa, rakas vaimoni, kiitä kaitselmusta että vihdoinkin sait oman kodin!" mies sanoo. Vaimo suutelee miestään, syleilee häntä paljain rinnoin... "Oma koti -- omani -- kaikkeni -- oi mikä nautinto!"

Mutta yhtäkkiä aurinko peittyy, maa hämärtyy, siimes synkistyy ja odottamaton myrsky mylvähtää yli Käkiniemen, jossa viirikukko korkealla yli kattojen viuhuu...

Ja he tarttuvat toisiaan käsistä kiinni ja juoksevat kuin Adam ja Eeva pakoon Jumalan ilmaa...

-- Herkko, mikä sinun on? kuuluu vaimon todellinen ääni.

-- Ei mikään, minä tässä vain muistin... sopertaa kalpea mies.

-- Ei kannata muistella Rämsänrantoja!

-- Ei kannatakkaan. Eipä ei.

Hän miehistyy, ikäänkuin painaen jotakin sydämensä syvimpään, lukitsee sen seitsemän sinetin taa... ja tahtoo esiintyä kuten muut.

Merilaiva jo mennä porskuaa komeasti kaarrellen kallioisten nienten ja alastomien luotojen lomitse. Lokkien siipiä vilahtelee ilmassa. Ja merituuli puhaltaa vastaan muuttuen sitä viileämmäksi kuta kauvemmas laiva ulapalle etääntyy.

Pois rannoilta Suomen riennämme nyt, Niin ihana maa se meiltä jää...

uikuttaa yhä pieni laulajaryhmä, jonka johtaja on hienossa hiprakassa.

-- Ameriikkaanko sitä työkin? kysäsee yhtäkkiä leveänaamainen mies Herkon eteen asettuen ja hyväntuulisesti silmiään pöllistäen.

-- Sinne, vastaa puhuteltu väkinäisesti.

-- Ka sinnehhän sitä minnäi. Tulj ihan pakko lähtee, kun se Liena kehveli piäsiäissä kihlat purk' ja sille Jessulle, höpelölle, mutsuks' mänj. Se nähkääs on Jessu lesk' ja viien lehmän isäntä. Niin mnä meinasin jotta kun noinikkään ilikiästi kehtoo hyvvee miestä huiputtaa, reissuun laittaun ja Sikakosta nain vaikka enkelskan. Heh heh. Onko vieras raitis vai kelepooko teille Savon viina?

Herkko käänsi päänsä pois.

Mutta yhtäkkiä hänen sisuksissaan kuohahti ja veri karkasi päähän. Hän oli sattunut silmähtämään ylös ensi luokan kannelle, jossa matkustajat kävelivät kaiteen varassa ja huvikseen katselivat alas kolmanteen luokkaan. Herkko Tapio oli ollut yläkannella äkkäävinään Fjalar Bergin, jota hän ei ollut kohdannut siitä saakka kuin oli linnaan viety. Ainakin oli hänen silmissään vilahtanut hyvin samannäköinen herrasmies kuin Rämsänrannan metsänhoitaja.

"Herrajumala, eikö pääse tuosta olennosta erilleen edes Ameriikan matkallaan? Vieläkö nuo välkähtelevät silmät vainoovat häntä meren aalloillakin?"

Hän tuli uudelleen pahoinvoivaksi ja vetäysi makuuhyttiin.

-- Piru on laivassa! sopersi hän vaimolleen, joka häntä hoiteli. Ja hän selitti, kenet oli ollut näkevinään.

Hetu nauroi iloisesti:

-- Ole hupsimatta!

Mutta itse hän päätti ottaa selon asiasta. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Kun hän tyttönsä kanssa yritti pienelle vakoiluretkelle ylempiin luokkiin, niin hänet mitä nyrpeimmillä haukkumisilla ajettiin takaisin. Ja kun hän laivapalvelijattaren välityksellä koetti saada tietää, oliko Berg nimistä herraa ylempäin luokkain matkustajaluettelossa, niin ei sekään onnistanut! Kolmannen luokan punatukkainen, kesakkokasvoinen tarjoilijatar tosin suostui pistäytymään ensi luokassa, mutta pian se sieltä pois pyrähti; itse kapteeni oli hänet yllättänyt terävästi huomauttamalla että pysyköön osastossaan:

"Kunhan yö tulee, hiivin sinne itse" ajatteli Hetu Tapio itsepäisesti, palaten huolestuneena miehensä hyttiin.

Herkko makasi kalpeana, kylmänhikisenä seljällään, tuijottaen komeron laipioon.

Laivakoneitten jyskeessä hän oli kuulevinaan kummallisen äänen: Kostatko? -- kostatko? -- -- kostatko? ikäänkuin kyselee hirviö korvan juuressa herkeämättä takoen ja tingaten vastausta.

-- Mitä minä sinulle osaan tehdä? kuuluu vaimo kysyvän hellästi peitellen makaavaa.

Mies ei vastaa. Kuulee vain sen toisen kysymyksen, sen, joka laivassa ryskää: kostatko -- kostatko -- kostatko?

"Jos ryntäisi sinne -- ja ampuisi?"

"Tai työntäisi mereen --?" Kostatko -- kostatko -- takoo kone. "Jumala, jos se herra kerrankin ymmärtäisi, mitä on tehnyt?"

Kostatko -- kostatko -- tytkyttää kone. "Niitä on ihmisiä, jotka eivät milloinkaan häpeä..."

Kostatko --? Kos...

"Hyi horna! Mihinkä se matkustaa? Kenties joillekkin kansainvälisille koirapäiville tai -- valtion matkarahalla -- tutkimaan miten käpyjä Saksassa kerätään."

Kost...

Hän hypähti seisaalleen nyrkit puristuksissa kauhean sisäisen vihan vimmassa, mutta vaimo kävi hänelle kaulaan ja painoi takaisin lavalle.

-- Päästä, minä -- jumaliste -- kostan... kiljui mies kuin mielipuoli riuhtoen itseään.

-- Ei _hän_ ole täällä! sanoi vaimo tyynesti. -- Se kuuluu olleen... tykkänään toinen... olen ottanut selon! puhui Hetu läähättäen hätäyksissään että mies tosiaankin tekee tekosen ja pilaa koko Ameriikan matkan.

Herkko Tapio herkesi tempoilemasta, huokasi syvään ja nukahti väsyneenä mielenliikutuksesta.

Mutta läpi unenkin hänen aivoissaan vielä kuiskutti, jyskytti salaperäisen hirviön ääni: kostatko -- kostatko -- kostatko?

Hän makasi koko seuraavan päivän tuntien itsensä heikoksi toisten seuraan. Siirtolaisten laulut olivat ammoin vaijenneet, sää oli harmaa, merenselkä viluinen -- alakuloisuus pyrki väkistenkin verhoamaan merellä matkustajain mielet.

Sillä aikaa kun vaimo ja tytär pysyttelivät välikannella, kiersivät makaavan miehen ajatukset omia teitään.

"Näin se nyt päättyi", hän ajatteli. "Minä luulin kykeneväni rakentamaan ihannemökin isänmaani helmaan. Jo nuorena älysin ettei työmiehen elämä kaupungissa voinut muodostua veren ja hengen vaistoiseksi vastineeksi. Minä kaipasin sisäistä rauhaa ulkonaisessa vapaudessa. Minä himoitsin runouden kultaa yksityisessä perhe-elämässäni. Minä haaveksin erakon jumalsyvyyttä humisevassa korvessa, kaukana suurmailman synneistä. -- Kaikki on paljastunut katkeraksi ivaksi. Minä kompastuin ensimäiseen louheen, mitä eteeni sattui -- metsäherraan. Minä löin työkirveeni, suomalaisen lepiskoni, samaan louheen. Minä kirosin pyhän kirouksen kuin Kullervo Kalervonpoika, jonka paimenleipään ilkeä emäntä oli kiven kätkenyt... Sitten tahdoin nostaa punaisen lipun mustien lippujen keskeen ja kuunnella ukkosen jumalan ääntä. Uskon kyllä että ennätin kylvää siemenet, jotka kerran tienohesta itävät -- ikuisen kapinan virkavaltaa vastaan -- mutta vihollisen linkooma kivi sattui taaskin vasten suutani ja minulta katkesi puhe. Vankeuteni vääryys huutaa ehdottomasti kostoa. Mutta nyt? -- olen menossa pois ja Jumala tietää, saanko sitä koskaan tehdyksi..."

-- Kostatko? kostatko? kostatko? jyskytti laiva ja Herkko Tapio kuuli taas tuon myrkyttävän, kiihoittavan äänen.

"Voin kuvitella", hän jatkoi ajatuksiaan, "miten siellä kotipitäjässäni nyt asiat kehittyvät. Metsähallitus palkkaa sinne yhä uusia forstmestareita. Hoitoalueita supistetaan, mutta puomirenkaita laajennetaan. Uudet metsäherrat puolestaan vaativat yhä uusia metsänvartijoita. Ja uudet metsänvartijat vuorostaan yhä uusia metsärenkejä ja urkkijoita. Siellä muodostuu vähitellen kokonainen pataljoona metsäkapteeneja ja korpivääpeleitä, pärepuuvänrikeitä, latohirsi-aliupseereita, aidanseiväs-jefreittereitä ja linjasotamithiä. Ja metsiä muka hoidetaan niin hemmetisti, eikä kenenkään päähän pälkähdä, olisiko ehkä ihmisten hoitaminen tärkeämpää! Ja kuka suurin herra koplassa ja kantaa suurimman palkan, se tekee vähin työtä, mutta tyhmän kansan mielestä on etuoikeus tyhjäntoimittajan puolella.

"Ne ovat siellä hyvin tolkussaan, siellä annetaan virallisia määräyksiä, tehdään kaikenmoisia mittauksia ja tarkastuksia, teetetään monenmoisia 'metsätöitä', ja täytetään kaikenlaisia lanketteja, lomakkeita ja lippuja, joissa vilisee sarekkeita mahdottomintakin tiedonantoa varten. Ja kaikki tämä on nyt olevinaan tuiki tarpeellista ja hyödyllistä, ja ympäristön täytyy äänettömänä kunnioittaa näitä toimenpiteitä. 'Vosmestari, vosmestari! -- metsävahti, herra Vartija!' kaikuu kautta kylien eikä Rämsänrannalla kohtapuoleen enää arvioida ainuttakaan asiaa ilman ettei joku metsäviranomainen siihen pyri leimaansa lyömään. Ne elävät siellä kuin sinilakkiset ratsupamppukasakat kaukaasialaisessa aulissa syöden lampaanlihaa ja paimenten kokoomaa hunajaa, vallaten kaikki palvelukseensa. Se ei olekkaan vähäinen seikka Rämsänrannalla, jos ken on vosmestarin piika tai metsävahdin emäntä tai 'vosmestarin apulaisen sijaisen huushollerska!'. Sillä kaikki mikä metsäherroista heruu, on niin erikoisen mehuisaa. Ja kaipa siellä nyt oikein..."

Hytin ovi narahti ja vaimo tyttärineen astui sisään. Pikku Lyylin posket olivat sinervät kylmästä, äiti etsi ruokakorin ja pere rupesi aterioimaan.

-- Vasta huomenna kuulutaan päästävän Tanskan rantaan, ilmoitti Hetu.

-- Äiti, minäpä söisin muikkuja! pyyteli Lyyli kirskuttaen hampaitaan.

-- Söisit kun saisit, sanoi äiti myhähtäen.

-- Anna sitten särkikukkoa! sanoi tyttö. Isäkään ei voinut olla naurahtamatta. Mutta pian hänen mielensä painui, kun Lyyli yhtäkkiä viskasi kysymyksen:

-- Miksi isä oli niin kauvan linnassa?

-- Voi taivahinen tuota lasta! huudahti Hetu, mutta pitkänään lepäävä perheenisä ajatteli itsekseen, silmät puoliummessa:

"Lasten edessä ovat kunniallisimmatkin haavat häpeällisiä."

Ja taas hän kuuli höyrykoneitten jyskinän ja ärsyttävän kehoituksen...

Ja oman lapsensa aukirepäisemän muiston valossa hän oli näkevinään Kustaa III:nnen aikuisella louhikäärmesinetillä varustetun paperin, jossa luettiin:

"Keisarillinen Hovioikeus on ottanut harkittavakseen tämän asian ja samalla kun Keisarillinen Hovioikeus ei voi itsellismies Tapion valitusta tutkittavakseen ottaa, koskei Tapio ole säädetyssä järjestyksessä ilmoittanut tyytymättömyyttänsä, katsoo Keisarillinen Hovioikeus selvitetyksi että itsellismies Tapio kysymyksessäolevassa tapauksessa on perättömästi ja vasten parempaa tietoansa sanonut metsänhoitaja Fjalar Brynolf Bergin ja osaksi myös metsänhoitaja Knut Osvald Edelsteinin syypäiksi sellaiseen rikokseen, joka voi saattaa heidät halveksimisen alaiseksi tahi haitata heidän elinkeinoaan sekä tutkii senvuoksi oikeaksi, nojautuen Rikoslain 27 luvun 1 §:ään ja toiseen momenttiin, tuomita itsellismies Tapioa julkisesta herjauksesta vetämään sakkoa -- tahi maksuvarojen puutteessa pidettäväksi vankeudessa 1 vuoden..."

-- Ne pirut! huudahti hän muistaessaan asian menon ja hyppäsi pystyyn.

* * * * *

Laiva oli poikennut Köpenhaminan satamaan. Laivaan jäävät siirtolaiset katselivat yli kaiteen herrasmatkustajain maallenousua. Moni siinä itsekseen ajatteli: "Niin, nuo ne pysähtyvät tänne -- ne ovat vain joutilaita, jotka aikansa huviteltuaan palaavat Suomeen. Mutta me menemme merien taa ja meidän on tehtävä ankarasti työtä ennenkuin pääsemme palaamaan. Ja usea meistä ei ikänään palaa..."

Huolimatta vaimonsa estelyistä oli Herkko Tapiokin kiivennyt kannelle ja katseli Tanskaan jäävien hajaannusta. Tuossa joku lihava parooni nousi kiiltäviin vaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kaksi valkoista, leikkohäntäistä oritta. Tuossa pari aistillisen näköistä ylioppilasta, salkut käsissä, paraikaa vihelsi ja viuhtoi ajuria -- ja läksivät ajamaan iskien silmänsä kauniiseen juutalaiseen naiseen, joka yksikseen seisoi väentungoksessa. Mutta tuossa eräs nähtävästikin vastanainut suomalainen pariskunta, molemmat vaaleatukkaisia, onnellisen näköisinä, kukkia rinnoissa, läksi ajamaan kaupungille päin. Tuossa taas rumannäköinen laiha rouva vielä rumemmannäköisine tyttärineen väitteli kirpeästi ja nyrkkiään heristellen paksun tanskalaisen ajurin kanssa: Va ba? va ba? firr sint tyyve! Tuossa mustiinpuettu, näöltään kuin pappi, kehenkään vilkaisematta, synkännäköisenä köntsähti istumaan ensimäiseen ajuriin, käskien ajaa kristilliseen hotelliin. Herkko Tapion silmät seurasivat jokaista, joka astui ulos tullihuoneesta. Niitä tuli yhä uusia mikä hymyillen, mikä huolestuneena huohottaen. Mutta yhtäkkiä -- katsojan silmät jäivät rävähtämättä ja Herkko Tapio tuijotti yli kaiteen.

Totta toisenkerran! Siinä hän oli -- herra Berg. Nallihattu päässä, tavattoman korkea kaulus kuikelossa kaulassaan, keltaiset liivit vilahtaen sinervän palttoon alta, toisessa hansikoidussa kädessä ruskea salkku, toisessa hopeahelakeppi, jalassa mustat, silitysraudalla litistetyt housut... Hän keikahteli kantapäillään, välkytti silmiään joka suuntaan aivankuin tahtoen sanoa: "ei kenenkään tarvitse tietää että olen Rämsänrannalla käynytkään!"

Fjalar Berg nähtävästi odotti matkatoveriaan, joka vielä viivähti läpikulkuhuoneessa. Sitten hän keppiään huiskauttaen kutsui ajurin, johon samassa saapui toverikin, mustapartainen olento, ja molemmat herrat kiipesivät arvokkaasti ajopeleihin. Herkko Tapio näki Bergin vetävän povestaan kullanvärisen paperossikotelon ja tarjoavan toverilleen. Ja paperossi hansikoitujen sormien lomassa, tyytyväisenä itseensä, metsäherra huusi ajurille -- ja nelipyöräiset ajoneuvot läksivät liikkeelle Köpenhaminan keskustaa kohden.

Siirtolainen Tapio yhä katsoi värähtämättä pölypilven perään yli suuren torin.

Vihan ja yhtaikaa surun tunne täytti Herkko Tapion kipeän sydämen.

Merilaiva irtaantui hiljaa laiturista ja koneet alkoivat jyskyttää...