Part 10

"Metsäherrala?" Vai niin hän sanoi!? Herra Bergin silmät jäävät tuijottamaan metsänvartijaan että mitä tämä...

-- Me järjestämme asian pian, -- sanoo hän sitten välinpitämättömällä äänellä. -- Räisänen toimittaa jo tänä iltana sanan Anttoselle ja Konsta Kouhoselle.

-- Strunt i den saken! huutaa naapuripitäjän iloinen metsäherra. -- Antta moukan pykkätä! -- Bror Fjalar, låt vakten gå.

Ja hän alkaa puhua "bagatellista" sekä vie käsikynkästä virkaveljensä väkisin sisähuoneisiin.

-- Ei saa häiritä päivän sankaria. Din skål, Knut Osvald ja kaikkien heilojesi!

Forstmestarit ryyppäävät.

Sitten alkaa kuulua korttien läiskintää.

* * * * *

Herkko Tapion hourekuvat jatkuvat: Kohmelopäinen forstmestarijoukko tavottelee yhdessä metsänvartijaketjun kanssa luvattoman talon tekijää metsästä. Miestä ei missään näy, ainoastaan tuoreet hakkaukset todistavat että hän tässä vasta on työjellyt. Berg kiroilee ruotsiksi ja komentaa kaikki kolme koiraansa ranskaksi pahantekijää etsimään, mutta koirat ajeleksivat ainoastaan jäniksiä, joista kuitenkaan ei saada yhtään kaadetuksi, koska metsä on tiheä ja poluton. Herra Bergiä kiukustuttaa oma epäluulonsa että Herkko Tapio, vihiä saatuaan, on kadonnut ikuisiksi ja lähtenyt pakomatkalle niinkuin niin monet muut rämsänrantalaiset tekevät silloin, kun tietävät joutuvansa syytteeseen. Mutta hyväntahtoisempi herra Edelstein ja molemmat apulaisforstmestarit viheltelevät iloisesti ja hienokseen ihmettelevät talontekijän puunvalintakykyä ja maanlaadun tuntemusta -- tässä paikassahan tosiaankin näkyy löytyvän hyvää maata ja sopiva metsä. Ja mies näyttää olevan mainio veistäjä. Eipä olisi epäviisasta, jos tekisi hänestä -- metsävahdin. Silloin tuo anarkisti tietysti täydellisesti lakkaisi kruunua vastaan kapinoimasta...

-- Te olette hulluja! huudahtaa Fjalar Berg ruotsiksi virkatovereilleen. -- Tiilenpäitä lukemaan minä sen suurvarkaan passitan niin että paukkuu! Aikaa sitten se lurkki olisi Kakolaan joutanut.

-- Täytyy olla varovainen hänen kiinniotossaan, huomauttaa naapuripitäjän metsäherra -- Tässä vahti juuri jutteli että mies on sosialistien johtohenkilöitä.

-- Kyllä kauniisti -- Rämsänrannalla! -- sanoo metsänhoitaja Berg halveksuvasti, silmänalukset sinisinä, ja komentaa vahtinsa lyömään kruunun leimat kaikkiin puihin, jotka Tapio on kaatanut.

-- Lyökää molempiin päihin! Me otamme takavarikkoon joka pölkyn. Ja lastut myös...

Herrat, nähtyään asiain tilan, ikävystyvät pian metsässä kävelemiseen (näistä askelista ei ole 8 markan päivärahaa eikä kahden hevosen matkakorvausta) ja tekevät poislähtöä.

Herra Berg määrää kaksi luotettavimmista metsänvartijoistaan Räisäsen ja Kouhosen jäämään paikan päälle rikoksentekijän mahdollisen ilmestymisen varalta, mutta Kouhonen pyytää käytettäväkseen kolme metsävahtia ehdottaen että hän neljän miehen voimalla saisi pistäytyä Ukonpirtillä urkkimassa, onko Tapio siellä. Kotonaan, kirkonkylässä, se mies ei ole ollut aikoihin, mutta Ukonpirtillä se olla saattaa, tietää Kouhonen. Kouhosen silmissä on puhuessa samallainen ilkeänloistava ilme kuin esimiehellään herra Bergillä.

Herrajoukon lähdettyä moottorilla takaisinpäin -- he päättävät jatkaa syntymäpäiviä -- lähtevät myös metsänvartijat veneellä soutamaan pitkin terässinistä, lokakuun kylmänuhoista järvenselkää. Ovatpa he melkoisen mahtavia miehiä nämä metsänvartijat, kukin kokien tehdä itsestään sellaisen kuvan minkä arvelee sopivan asemansa puitteisiin.

-- T - jaah! jahkaisee yksi, jolla on musta liivi ja paksut kellonperät. -- Kyllähän se mies nyt joutuu kiikkiin. -- Sietää hälle nyt ylöslukea parakraahvi käsikirjasta, sanoo toinen, jolla on viheriä-pantainen hattu ja helapäinen paperossinhulkki.

Metsävahdit nauravat komeasti ja rohkeasti.

Mutta Konsta Kouhonen, joka tätä komennuskuntaa johtaa, irvistelee merkitsevästi ja huopaa mitään puhumatta. Hänelle on esimiehensä äsken, rannalla erottaessa, kuiskannut korvaan että hän, metsänhoitaja Berg, on hankkiva hänelle, Kouhoselle, ylimääräisen palkinnon, jos hän, Konsta, on osoittava erityistä uutteruutta Tapion rangaistukseen saattamiseksi. Sellaisia käyttövaroja kuuluu hyvin järjestetyllä hallituksella aina olevan varattuina. Konsta Kouhosessa on urkkijan vikaa, mies soveltuu erinomaisesti näihin tehtäviin.

-- Virkavelimiehet! rykäsee Konsta Kouhonen veneen perästä. -- Tässä täytyy tehdä ohjesääntö perille päästessä. Se nähkääs... mökin isäntä itsekkin... rolitaari... solitaari...

He saapuvat rantaan päivän jo hämärtäessä ja piilevät maihin pienen pikimustan saunan suojassa. Sitten neuvoteltuaan lähtevät jymisevänä jonona nousemaan Ukonpirtin pihaan, Konsta etumaisena, luihuna ympärilleen vilkuillen.

Mutta siinä on ukko Juntunen pirttinsä oven ulkopuolella heitä vastassa, iso kurikka kädessä. Hänen otsansa paistaa leveänä ja aatevarmana, silmät tähtäävät läpitunkevasti tulijoihin ja rypistäen kulmiaan hän kysyy:

-- Mitä on asiaa?

-- Eipä erinomaisempaa! vastaa Kouhonen pysähtyen vaistomaisesti ja iskee silmää toisille metsävahdeille. Nyt on kylmä ilma. Eikö saisi lämmitellä pirtissäsi?

-- Ei minun pirttini ole metsäkoiria varten rakennettu! jyrähyttää ukko Juntunen aavistaen tulijain aikomukset.

Metsänvartijat höristävät korviaan:

-- Häh? ja asettuvat rintamaan. Kouhonen kopeloipi povitaskuaan, mutta empii esiinvetämästä sieltä jotakin esinettä.

-- Älä höpise ukko hävyttömyyksiäsi, hän sanoo mahtipontisesti, -- vaan vastaa metkuilematta, onko suojissasi semmoinen mies, joka rosvonpesiä tekee ruunun metsään?

Ukko Juntunen mittelee luihua, laihaa Kouhosta silmillään...

-- Paljonko sinulle maksavat päiväpalkkaa kauniista puheistasi? hän vastaa myrkyllisesti naurahtaen.

Konsta Kouhonen karahtaa kasvoiltaan punaiseksi, kiristelee hampaitaan, sylkäsee ja komentaa:

-- Astukaa miehet pirttiin!

Mutta silloin jymähtää ukko Juntusen kurikka ihan Konsta Kouhosen nenän eteen kumollaan olevan saavin pohjaa vasten ja kohottaen kurikan uudestaan, hän sanoo:

-- Isännän luvatta ei hyväkään herra astu talonpojan kynnyksen yli. Minä en päästä ja sillä selvä!

Silloin vasta metsävahdit aristuvat, perääntyvät, mutta Konsta Kouhonen huutaa kodan takaa nyrkkiänsä heristäen:

-- Muista sinä, vanha piru, ettet kauvan tällä rannalla leukojasi loksuta. Minä tuon tänne sekä vosmestarit että vallesmannit.

-- Tuo molemmat akkasikin! nauraa hohottaa ukko Juntunen perään, nykäsee oven auki ja vetäytyy pirttiinsä.

18.

Herkko Tapion hermokuumetta yhä jatkuu. Mies makaa silmät auki, räväyttämättä tuijottaen matalaan laipioon. Hiki helmeilee hänen otsallaan ja suupielet värähtelevät...

Hän elää omissa näyissään:

Syyskäräjät muka ovat loppuneet, haasteet, rikossyytteet, sakotukset, riitakulut, ulosotot, sovinnon maksut ja linnaan langetukset ovat menneet tavallista menoaan, ja sekä talonpojat että herrat ovat palanneet päiväjärjestykseensä: siihen harmajaan elämän sisällykseen, jonka ristiriitaisuuksia ei kihlakunnan tuomarikaan kykene ratkaisemaan.

Lumi jo ohuesti peittää korven mannut; suuret, synkät vedet ovat sen verran jäätyneet että suksimiehen kannattavat...

Mikä nyt? Mikä hurjaniloinen kirveenkalske kaikuukaan metsän siimeksestä?

Eikä ainoastaan yhden kirveen, vaan useamman -- siellä on työssä kymmenkunnan miestä.

Ja totisesti on hän, Herkko Tapio, heidän rakennusmestarinaan -- hän, joka rakentaa Metsäherralaa.

Ah! siellä hakataan, veistetään, sahataan, hinataan ja taotaan sekä puunuijilla että rautamoukareilla.

Ja nopeasti kohoaa rakennus pilkistäen hauskasti vihantanuoren metsän lävitse.

-- Isä hoi, joko se on koti valmis? huutaa pikkuinen pellavapäinen tyttö.

-- Kohta, kohta! vastaa Tapio riemukkaasti ja iskee honkahirsiä niin että maisema kumahtelee.

On olevinaan marraskuun pakaskirkas, punertava päivä. Työmiehillä on aikomus tänä iltana viettää iloiset harjannostajaiset, sillä rakennus on vailla vain harjahirttä, jota paraikaa hinataan pitkin loivia kaljuja...

Ja punainen lippu liehuu katolla -- -- -- -- --

Silloin saapuu metsäherra asestetun joukon kera. Saapuu silmät ilkeänloistavasti välkkyen, varmana voitostaan. Hänen takanaan ähkii lihavanhyllyvä nimismies, hämillään ja pöhnänpunaisena kolmen konstaappelinsa keskessä. Ja mukana mustassa salkussa, jota metsävahdin rusettikaulainen poika kantaa, on pinkka sekä kirjoitettuja että kirjoittamattomia virkapapereita ja asiakirjoja.

-- Härman Tapio! astukaa alas! huutaa metsänhoitaja Berg kaikuvalla äänellä, ylpeänä että saapi johtaa komennuskuntaa kapinajoukkoa vastaan. Hän käskee ruotsiksi nimismies Pykälän asettamaan vartioketjun ympäri rakennusta, jotta ei rosvopäällikkö mitenkään pääsisi pujahtamaan karkuun. Ja kun rakennus on piiritetty, huutaa hän taas ylös ilmaan:

-- Härman Tapio, astukaa alas -- koreasti! Ylhäältä kuuluu outo naurahdus. Siellä on neljä miestä Tapion seurana hinaamassa harjahirttä paikoilleen.

-- Tulkaa... perkunas... alas! läähättää nimismies. Täällä pidetään poliisitutkinto. Ei ole leikinasia. Heti!

-- Vuottakaa vähän! kuuluu Tapion rauhallinen ääni ylhäältä. Jahka talo saadaan valmiiksi...

-- Skamlös! huudahtaa herra Berg ja yrittää kiipeämään telineille, joille on vaikea pääsy. Hänen tekisi mielensä oikein likeltä pitäen ripittää Herkko Tapioa, melkeinpä iskeä miestä nyrkillä vasten kasvoja... Mutta häntä alkaa jostakin syystä peloittaa, ja kun hän näkee kolmen konstaappelin kapuavan editsensä ylös, niin hän pysähtyy ja jääpi telineelle vartomaan saaliin alastuontia, pää räystään tasalla.

"Nyt, nyt se roisto vihdoinkin saadaan kiinni!"

Mutta samalla kuuluu kolinaa yläältäpäin, pari konstaappelien virkatakkia lentää ilmassa ja alaalta kajahtaa kirmaiseva varoitushuuto:

-- Vosmestari, väistäkää!

Herra Berg, aavistaen kauheaa, aikoo hypätä alas telineeltä, mutta samalla isku osuu suoraan hänen takaraivoonsa ja hän suistuu silmänräpäyksessä suinpäin alas lastukkoon.

Harjahirsi, äkkiarvaamatta irroittuneena miesten käsistä, on rymähtänyt kaljujansa myöten alas maahan.

Herkko Tapio seisoo yläällä rakennuksensa päädyn huipulla ja huutaa säikähtyneille, verinaarmuisille poliiseille, silmät kirkkaina kiiluen, kasvot kalpeina, sieraimet värähdellen:

-- Miksi ette ottaneet vastaan? Kukas nyt Metsäherralaa isännöipi, kun Pärkiltä pään särki? --

Hän seisoo siinä, niin ihmeen vapaana, uljaana ja puhdasmuotoisena hölmistyneiden poliisien edessä. Jätkiä, Herkko Tapion ystäviä, kapuaa kiireesti ylös...

Järven jäät etäisyydessä ulahtelevat kumeasti.

Alhaalta, rakennuksen juurelta kuuluu hälinää. Sitten kaikki äkkiä vaikenevat... Joku ilmoittaa toiselle väräjävällä äänellä:

-- Henki meni.

19.

Nämät hourenäyt nähtyään vaipui Herkko Tapio syvään uneen, jota kesti kolme vuorokautta. --

Kun hän vihdoin heräsi, oli kuume lakannut ja mies tunsi olevansa terve ja nälkäinen.

Ensi hetkellä hän kuvitteli sen voivan olla totta mitä hän näyissä oli nähnyt ja katsoi kysyvästi vaimonsa silmiin: oliko totta että hän oli rakentanut talon kruunun metsään ja oliko totta että metsäherra Berg oli saanut kuoliniskun harjahirren pudotessa?...

Mutta vaimo katsoi häneen hellästi ja rauhallisesti ja pikku tyttö Lyyli juoksi iloisesti sopottaen vuoteen viereen. Ei se siis ollut totta, mielihouretta vaan! Hän tuli vakavaksi, arkipäiväinen todellisuus selkeni selkenemistään, hän muisti äsken Metsähallitukselta saamansa päätöksen ja kaikki paikallismetsänhoitajat --

Mitä oli tehtävä?

Niin monta vuotta turhaa toivoa ja taistelua!

Jos todella kävisi uhmamielin metsään, kiiltävä kirves korkealla, ja ruhjoisi jokaisen, joka estää tahtoisi? Jos todella houkutteleisi mukaansa kymmenen toveria: -- pois alta virkavalta!? Mutta sehän olisi järjetöntä, se ei mitään auttaisi, sellainen mielenosotus leimattaisiin hulluudeksi ja hävyttömyydeksi -- moisesta tuumasta oli tyystin luovuttava, vaikka sisua kirveli ja kapinan kynsiä kutkui...

Mitä siis? Ameriikkaanko? -- Ei. Metsävahdiksiko? Ei ikinä! Kun muisti vain Konsta Kouhosen matelevan hahmon, tuntui pelkkä ajatus metsänvartijana olemisesta mahdottomalta.

Tukkipäälliköksikö siis? Hänelle oli jo tarjottu edullista paikkaa ja luvattu vapaa asunto vanhassa talonpoikaiskartanossa. Ei muka tarvitse muuta kuin hiukan ajella ja hiihdellä ukkoin perässä, tekaista kauppakirjoja ja poltella sikaria. Ja kesän tullen: asua ponttuulla, juoda kahvia, kuunnella ankraveeta ja soljua alas koskia kolisevain tukkien seassa... Mutta -- Siinäpä se: luonto ei sitä sallinut. Koko tukkipuuha siveellisesti tympäsi -- sehän oli toisen vahingolla hyötymistä, sehän oli talonpojan nylkemistä hänen tyhmyytensä ja velkakurjuuteen sortumisensa kustannuksella. Hänellä, Herkko Tapiolla, ei ollut sydäntä pukeutua tukkipomon turkkeihin pröystäilläkseen paitasillaan palelevien parissa.

Hän ei tahdo olla kenenkään renki eikä kenenkään herra!

Hän on heiluttanut punaista lippua suurlakkosyksynä, hän on laulanut vapauden virttä ja uskonut ihanteiden saavutukseen.

Mutta ihanteita ei voi saavuttaa Rämsänrannalla -- ei ainakaan korpikodin ihannetta. Hullu mies, joka haaveksi kevätkäen kukkua, piilopirtin sinistä savutuprua, maan mullan väkevää lemua ja auringon kultaamaa rantahietikkoa!

Hullu mies, joka näki hirren putoavan metsäherran päähän ja toivoi virkavallan siitä masentuvan!

Virkavalta ei alene ennenkuin kansa nousee. Kansa ei nouse ennenkuin se -- nostetaan.

Ja hän puhui itsellensä näin: Yksilö, Herkko Tapio, uhraa ihanteelliset mielitekosi yhteiselle tarkoitusperälle, luovu yksityispyyteistä!

Et saanut omaa kotia kaupungissa, et korvessa -- oma kotisi onkin siellä missä koko sukusi elämän pettymys piilee.

Äitisi näkee näkyjä vaivaistalolla -- isä vainajasi ääni huutaa kosken kohinasta -- sinäkin näkyjä näit -- vapaudu sukuviasta: astu alas todellisuuteen.

Todellisuus? Mikä se onkaan! Kapina -- sota -- aatteellinen taistelu.

Värväydy soturiksi aatteen armeijaan, teroita säiläsi, paina päähäsi kypärä, tempaa kiipesi, iske ja lyö!

Onpa ihme, jollei suomalainen lyödä uskalla, silloin kun tarvitaan?

-- -- -- -- --

Herkko Tapiosta tuli kansanpuhuja, joka saarnasi virkavaltaa vastaan.

Hän kulki sosialistiagitaattorien jälkiä, mutta hän ei sokeasti antautunut millekkään puolueelle, vaan tahtoi perustaa uuden kansalaiskantajoukon "siveellisen järjen", "omantunnon vapauden" ja "oman kodin kaihon" nimissä.

Hänen ensimäistä esiintymistään arasteltiin, hänen toista puhettaan arvosteltiin pöyhkiön puheena, mutta kun hän piti kolmatta puhettaan ja löysi oikean sanontatavan, ei enää kukaan irvistellyt.

Tosin hänen kuulijansa olivat pelkkiä jätkämiehiä, torppareita ja köyhtyneitä talonpoikia.

-- Mikä on tuo Herkko Tapio miehekseen? kysäsivät sivistystä saaneet henkilöt halveksuvasti. -- Eikö hän ole sen mielivaivaisen akan poika, joka elää vaivaistalossa? Kannattaako sellaistakin kuunnella? Tiettävästi se on paljasta suunpieksämistä tunnettuun sosialistityyliin. Jokainen suutarinsällihän mokomaa osaa...

Eivätkä sivistyneet ihmiset tahtoneet koskaan mennä Herkko Tapion puheita kuuntelemaan, eivät vielä sittenkään, kun mies oli saavuttanut mainetta ulkopitäjissä ja hänen esiintymisiään joskus porvarislehdissä mainittiin. Rämsänrannan ylhäisö, jonka kansanvalistusrientoja edusti enimäkseen ruotsalaisia lauluja laulava forstmestarikuoro, tuomitsi yksimielisesti moiset repäisevän hengen ilmestykset. Paikallismetsäherrat sanoivat: "sellaisia roistoja niistä tulee! Jos heille antaisi kruunun metsää, niin he joka puun juurella rääkyisivät internatsionaaleansa."

Ja herra Berg oli sangen tyytyväinen ettei Herkko Tapion ollut onnistunut saada jalansijaa valtion maalla.

Mutta joskus joku metsävahti eksyi Tapion puhetilaisuuksiin. Pian ilmestyi useampiakin urkkijoita, ja lopuksi saapuivat vartavasten molemmat päämetsäherrat ottamaan selkoa, sanottiinko noissa puhetilaisuuksissa jotakin forstmestarein kunniaa loukkaavaa.

Tietysti sanottiin -- tai oli tarvis sanoa!

* * * * *

Herkko Tapion silmissä välähtää! Tuossa siis hänen edessään istuu se henkilö, se virkamies, joka on katsonut arvolleen sopivaksi estää ihanteellista ihmistä saamasta olinsijaa lähettyvillään. Se metsänhoitaja, joka hyvällä omalla tunnolla paraikaa rakennuttaa _itselleen_ kaunista huvilaa Käkiniemen rantamalle, helposti hankittuaan siihen erikoisoikeuden, heti kun Herkko Tapion anomus on hyljätty. Se virkamies, joka köyhiltä uutisrakentajilta kiskoo puolenkolmatta markkaa samanlaisista puista, joista itse tarvitessaan maksaa Metsähallitukselle 50 penniä. Se virkamies, joka uhraa aikaa enemmän koirilleen, moottoriretkilleen, kaupunkimatkoilleen ja kaikenlaisille turhille mieliteoilleen kuin sille kansalle, jota auttamaan ja ohjaamaan on palkattu. Se virkamies, joka tahtoo nauttia elämästä yksin palvelijattariensa kustannuksella... Ennenkaikkea se, joka huvikseen musertaa koteja niinkuin katupoika pähkinänkuoria...

Ja tuossa herra Bergin henkitoveri, virkamies, jonka käytös on sileä ja joka pitää itseään täydellisenä, loukkaantuen sydänjuuria myöten, jos joku joskus on ajatellutkaan hänen, Knut Osvald Edelsteinin, voivan erehtyä tai tehdä väärin!

Mutta -- onhan samantekevää, ovatko moiset herrat läsnä vai ei. Ei parhainkaan siemen voi sellaisten sydämissä itää, ei kirkkainkaan säde sellaisten silmiä avata!

Hän, Herkko Tapio, puhuu vain niille, jotka ovat mahdolliset heräämään itsetietoisuuteen. Niiden sydämiin hän tahtoo kylvää kapinan siemeniä -- sen vastarinnan, joka hänen vakuutuksensa mukana kerran on kukistava virkavallan Suomesta.

Hän tulee surulliseksi -- -- --

Ihmisen elämä -- puhuu hän kuni itsekseen -- ei ole siinä että me elämme mitenkuten pappien, nimismiesten, tohtorien, kauppiasten tai metsänhoitajien turvissa tai säilytämme siedettävät välit ja nöyrrymme kohtalon alle pitäen sitä Jumalan sallimuksena. Vaan ihmisen elämä on siinä, että me, kansan lapset, pyrimme pois holhouksesta...

-- Hva' tycker du? kuului toinen metsänhoitajista kysyvän. Johon toinen murahtaen vastasi:

-- De' låter ju ganska fint!

-- Pois holhouksesta, jatkoi puhuja. -- Irti kaikesta siitä mikä meitä alhaisesti sitoo. Virkamies Suomessa on meidän orjuuttajamme niin pian kun hän asettuu kieroon suhteeseen alaisiinsa nähden eikä tahdokkaan ymmärtää, missä asemassa alhaiso elää eikä välitä sen elämänkohtalosta eikä ota osaa sen elämän ihanteisiin. Vai eikö vallassaolemattomilla olekkaan elämän ihanteita kuten herroilla? Eikö torpparin tai hänen vaimonsa, eikö käsityöläisen tai hänen tyttärensä, eikö itsellisen tai hänen poikansa povessa piile elämän ihanne, ja suuri kaipaus? Jos ei piile, eikö _voi_ piillä? Sanokaa, ovatko ne tulleet Ruotsista vai Suomesta, jotka tähän maahan ovat syvimmät hengen vaot kyntäneet? Miksi aina tuomitaan roskaväkeä eikä niitä, jotka sitä eivät tahdo jalostaa? Kuka nostaa Rämsänrannan rahvaan rämesuon myrkkyhengestä? Kuka onkaan -- tarkoitan kuka olisikaan -- likempi vaikutusvaltainen, jollei virkamies rahvaan keskessä? Mutta mitä todellista arvoa on sellaisella virkamiehellä, joka salaa halveksuu kansaa? Joka pitää itseänsä liian sivistyneenä antautuakseen ihmisellisiin väleihin...

-- Han syftar på oss! virkahtaa toinen forstmestareista ääneen ja tekee kärsimättömän liikkeen. Puhujan silmät hehkuvat ja hän jatkaa:

-- Mitä arvoa on sellaisilla herroilla virkamiehillä, jotka elävät _meidän_ kustannuksellamme, mutta soimaavat meitä takanapäin eivätkä koskaan liity meihin rakkauden siteillä! Niitä on tosin herroja, jotka hennovat leikitellä kansan... hän ei sano loppuun, mutta herra Bergin punaisista kasvoista saattaa arvata, mihin puhuja tähtää.

Me -- jatkaa Herkko Tapio -- näymme yleensä olevan olemassa virkamiehiä varten eivätkä virkamiehet meitä varten. Oi veljet, toverit, suohon suureen sortuneet: Minä sanon että niin kauvan kun olemme lampaita, niin kauvan annamme itsiämme ajaa läpi mistä kujasta hyvänsä ja sulkea itsemme mihin karsinaan tahansa. -- -- Mutta mitä on sanottava virkamiehestä, joka pelkää vihaamaansa laumaa! Syöpikö hänkin rakkauden leipää? Tai mitä on sanottava virkamiehestä, joka teeskentelee itsensä kansallismieliseksi, mutta halveksii yksin kansan kieltäkin? Kiertomatkoillani olen kohdannut virkamiehen -- samantekevää onko hän Metsähallituksen edustaja tai mikä muu -- joka kehahtelee virkaveljelleen, kuinka tämä suomenkieli, jota me puhumme, _kelpaa_ ainoastaan tukkipirtissä, navetassa ja tunkiolla. Tuollaiset herrat, jotka siis vain hyvän palkan himosta suostuvat kansankieltä viljelemään, joutaisivat meikäläisen mielestä iänkaiken seisomaan lantarenkeinä Suomen kansan tanhualla...

Olipa siinä kylliksi herkille herrashermoille! Metsäherrat tarttuivat kiireesti lakkeihinsa ja poistuivat pihalle, jossa pienempi väkijoukko seisoskeli. Mutta uskotut miehet ja metsävahdit jäivät esitelmän loppuun saakka.

Kun Herkko Tapio sitten teki lähtöä, kohtasi hän pirtin eteisessä kookkaan lautamiehen, joka synkeäsilmäisenä tervehti puheenpitäjää ja antoi tälle molempain metsänhoitajain puolelta haasteen "törkeästä kunnianloukkauksesta", kuten sanat sattuivat.

-- Se tietysti vielä puuttui! sanoo Tapio huolettoman keveästi.

Mutta miehen sisässä kirvelee vihan tuska ja sielullisesti sangen kärsivänä hän lähtee taivaltamaan toisiin kyliin.

20.

Hän ei ollut uskonut koskaan tarvitsevansa lähteä Ameriikkaan. Mutta vuoden vankilassa istuttua tämä ajatus hänessä oli kehittynyt painavaksi pakoksi. Ei muuta kuin tiketti taskuun ja pillit pussiin.

Merilaiva Hangon satamassa teki parhaillaan lähtöä Englantiin, jossa suuret siirtolaislaivat odottivat. Laiva oli täynnä matkustavaisia, joista sentään puolet pyrkivät ainoastaan Tanskaan asti sieltä hajaantuakseen mikä minnekin Euroopan sivistysmaihin. Oli kevätaika, lenseä tuuli lietsoi lännestä, käyden virkeästi matkustajain hattujen kimppuun. Siirtolaisista joukko koetti syödä suomalaiseen surunilmaustapaan, osa huvitteli itseään ryypynotolla, mutta suurin osa kyhni äänettömänä arkkujensa päällä:

"Ameriikka lämmin maa vaan Suomi vilun arka..."

Herkko Tapio perheineen istui välikannen sopessa vaipuneena omiin mielihauteisiinsa hämärästi seuraten mitä ympärillä tapahtui.

Hän ikäänkuin ei tahdo ajatella mitä kuitenkin ajattelee. Nimittäin erkanemista kotimaastaan. Hän tuntee sen suureksi asiaksi, mutta teeskentelee sitä pieneksi. Onko totta että hän äsken ehkä viimeisen kerran polki sitä mannerta, jossa hän ja koko hänen sukunsa on syntynyt ja elänyt? Sitä maata, jonka kaukokorvessa hänen kurjan, vankeusajan kuluessa kuolleen, äitinsä luut lepäävät mullassa?... Nyt on hän laivassa -- matkustajia on kielletty enää astumasta laiturille senjälkeen kun santarmi ja tulli on tehnyt tehtävänsä. Jos sentään vielä käväseisi -- viimeisen kerran? Vaimonsa sitä tunnetta ei haudo, hän, Hetu, vain iloitsee että vihdoinkin pääsee suureen mailmaan ja saapi kulkea hattu päässä. Ja Lyyli, tyttönen, ei myös osaa surra, jumalankiitos...

-- Herkko, nouse katsomaan, nyt laiva lähtee!

Mies häpsähtää, sillä samalla ryhmä siirtolaisia virittää laulun:

... Joka niemeen, notkoon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa!

Kodin ympäri viljavat vainiot Kalarantoja kaunistaisi Jalon kansan kuntoa...

Herkko Tapioa puistattaa sisäinen väristys. Ivallako toverit tuota laulua laulavat? Sehän on pyhyyden häväistystä...

-- Huiskuta sinäkin Herkko, huiskuta nyt! kiihkoilee vaimo.

Mutta mies tuijottaa kalpeana jonnekkin etäisyyteen ja vaipuu tyrmistyneenä soppeensa matka-arkun päälle.

Laiva viheltää ja jyskyttää. Jäähyväishuutoja kuuluu. Eläköön ja hurraa huudetaan. Mutta Herkko Tapio ikäänkuin ei ole mukana tässä kaikessa...