Part 1

METSÄHERRAN HERJAAJA

Kirj.

ILMARI KIANTO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1912.

Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

Siellä, koskemattomassa korvessa, ihminen käyskentelee kuni salaperäisessä, pyhänviileässä temppelissä, jossa korkeat, solakat pilarit kannattavat kaikkeuden sinikaartuvaa holvikattoa. Siellä on rauhaisaa ja lohdullista, siellä tuskan kärki taittuu ja suru suurinkin suloisesti hivelee. Sammal niin pehmoinen koskettaa, kanerva niin kaunis katsoa, pihkan tuoksu ja lehväin leyhy niin huumaava hengittää! Jokainen jättiläispaasi kuin kuninkaallinen valtaistuin, jokainen louhikko-lokero kuin erakon pyhäkkö, jokainen kaatunut honka kuin taidepylväs pyhillä raunioilla.

Siellä on kummallisen sopuisa oltava, siellä riitelevä ihmismailma unhoittuu! Siellä ihmisen sielu korkenee hiljaiseen rukoukseen elämän rauhan hyväksi.

Salli, kaikkeuden kaitselmus, jalkain sija minulle vapaassa korvessa, jonka puisto humajaa jumalallisen syvinä urkusävelinä; jossa maa huokuu väkeviä tuoksuja sähköisesti puoleensa kiehtoen kuni morsian, ja jossa järven aallot intohimoisesti maan rintoja suutelevat!

Kaipaan omaa valtakuntaa hallittavakseni, minua inhoittavat suurkaupunkien haisevat kadut ja korviasärkevä räminä. Pois, pois minä halajan turmeltuneesta tungoksesta, jossa ihmisen hermosto värjyy alituisen rääkkäyksen alaisena ja jossa ei voi ottaa askeltakaan ajattelematta yhteentörmäyksiä uuden mailman liikeneuvojen kanssa. -- Täällä minua eivät säikyttele muut kuin luonnon omat voimat: jalkaini juuresta lentoon pamahtava metsälintu, sadetta kirkuva palokärki tai kirjotikka, joka kelohongan sälössä paukuttelee. Leiskahuttaa hilpeä orava häntäänsä korkeudessa, kuuronpiilotteleiksen jänis kuusen pehkossa, juosta vilistää mykrä louhikossa -- pahempia häiritsijöitä ei näy.

Tänne tulla tahdon, tänne ilmalinnojeni haaveet kohdistuvat, ja minä uskon että ihanteillani on vastineensa todellisuudessa. Eikö ihminen täällä, jos missä, säästy alkuperäiselle itselleen, eikö hän korvenraatajaksi rupeamalla lähesty sitä alkuvoimaa, joka on maan suola ja kulttuurin pelastus?

Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lakeihisi tutustuisin!

... Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!

1.

Mökissä, jonka nimi oli Ukonpirtti, sattui koolle kymmenkunnan miestä, someronvetäjiä. Syöttelivät siinä hevosiaan, nauttivat itsekkin kuivia eväitään, tupakoivat ja lepuuttelivat maan tietyössä kangistuneita jäseniään. Vaikka oli kaunis alkukesän päivä ja aurinko paistoi iloisesti pitkin uutta maantietä ja pitkin järven ulappaa, joiden välillä mökki sijaitsi, oli työmiesten mieliala alakuloinen ja ikäänkuin salakatkera, kuten tavallisesti ihmisten, jotka tuntevat olevansa toisten orjia eivätkä keksi vapautuksen mahdollisuutta. Ei ollut mitään erikoista tapahtunut heille kellenkään -- mailma kiersi tavallista rataansa -- mutta juuri siinä tavallisessa asiain tilassa ehkä piilikin alakuloisuuden syy ja juro umpimielisyys. Oikeastaan ei kannattanut mistään ääneen puhua, se oli jo siksi monta kertaa puhki ja pahki ajateltua ja miesjoukossa ilmoille purettua. Viisainta oli vaiteliaisuus ja hiljainen syljeksiminen ja silloin-tällöin voimasanan kirauttaminen mielenosotukseksi koko yhteiskunnan järjestykselle:

-- Ty-hyi! pt! perrr...

Ja kun sylki oli vihaisesti roiskahtanut kauvas lattialle aivankuin ammuttuna pyssyn suusta, pistettiin taas uusi mällimöhkäle poskeen hautumaan tai pantiin piippuun ja istuttiin tovin aikaa lausumatta halaistua sanaa. Niin oli rämsänrantalainen tapa, ettoneen vietto. Toiset istuivat selkä kyykyssä, pää riipallaan lattiata kohti ja katse naulattuna alas saappaankärkiin, toiset, mikäli tila salli, loikoivat seini vieri penkeillä silmät puoliummessa, vaipumaisillaan kuorsaavaan uneen.

Ainoastaan Ukonpirtin isäntä Taavetti Juntunen, kookas, korkeaotsainen vanha mies valvoi sielun ja ruumiin puolesta jätkäin mököttäessä hänen ympärillään. Hän istui jykeväjalkaisella jakkaralla keskellä pirtin lattiaa kasvot päin akkunaa, josta näkyi koko Rämsän järvi, ja veteli levein liikkein pikilankaa pitkävartisiin pieksuihin, joiden nahka oli vedenpitävää kotiparkkia. Hän ei sylkenyt, vaan sensijaan mutruili suullaan ja mulkoili silmillään ja näytti joka hetki täyteen ladatulta. Se oli arvokkaan näköinen vanhan ajan vahvarotuinen ukko, jonka kaljulle päälaelle ei jokainen kärpänen rohjennut noin vain iltikseen istahtaa puremaan. Sillä tuon kaljun päälaen alla jyskyttivät aivot, joiden jokainen solu pursui pyhää uhmaa. Ukko Juntunen näet oli koko suuressa seurakunnassa niitä harvoja, joka vuodesta vuoteen jaksoi lukea jokapäiväistä helsinkiläistä sanomalehteä, Työmiestä, jota posti toi kolmesti viikossa, kaksi kappaletta kerrallaan. Tämän sanomalehden sisältö osui ihmeesti saman naulan päähän, jota ukko Juntunen itsekkin takoa kaputteli ja oli aina takonut. Herrain ja virkamiesten ylivoimaisuus-köyhälistön alakynteen sortuminen. Siitä lehdestä sai toki mielenvahvistusta, vaikka asiain tila pysyikin entisellään. Totuus oli sama eilen ja tänäpäivänä ja vielä ylihuomennakin.

Ukko Juntunen veteli ahneesti pikilankaa ja mietti ikuista kysymystä.

Yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät järvelle päin ja korkea otsa rypistyi kymmeniin uurteisiin. Ja nykäisten suutarilankaa kahtaalle, niin lujasti että poikki rapsahti, hän virkahti:

-- Taas siellä se herrain konsvärkki on kulussa.

Jätkät kavahtivat akkunasta katsomaan.

-- Joo, moottoripahan on, kuin mikä kuvatus... selällä mollottaa. Vosmestarinko se on? kysyi muuan.

-- Vosmestarinko lie vai Mehtähallituksen, enkä tiiä häntä -- sanoi ukko Juntunen -- vaan siinä se tämän pitäjän pyrykraatti reissaa.

Muuan someronvetäjistä nousi haukotellen ylös, katsahti järven seljälle ja piippuaan kopistaen sanoi:

-- Lieneeköhän Herkko Tapio taaskaan tavannut mehtäherraa kotosalla, se tässä aamusella lähti jalansyten järveä kiertämään... mainitsi torpantekolupaa menevänsä perustelemaan.

-- Ei se ole ensimäinen eikä viimeinen, joka kesäkauden vuottelee ja vartoilee ennenkuin saa puhutella korkeata herraa, -- arveli taas Juntunen viitsimättä enää katsahtaa järvelle päin.

Vaan toiset katsoivat ja yleisen puhelun viritessä heräsivät siihen kaikki jätkät.

Järven ulapalta jo kuului kummallista sätkytystä.

-- Se se räkyttäjä on... arveli Airikainen.

-- Ja puputtaja! paransi Härkönen.

-- Kuuluu sieltä toki rimputuksetkin toisinaan! selitti Juntunen.

-- Niinpä takoa nakuttelee kuin Tohmajärven seppä! letkautti Keränen.

-- Ja rumputtaa kuin pappilan ruunan... lisäsi Luukkonen.

-- Ei saa pilikata Rämsänrannan torpeetovenettä! lasketteli Lauronen.

-- Piessa kun käy vihakseni tuo vimpatus! sanoa tokasi Tauriainen ruiskauttaen karvaan mällisyljen.

-- Vaan kiva se on, raato, kulukemaan! tunnusti Mäkeläinen suu auki katsoen.

-- Konstiko on tormata, kun konjakilla käytetään, sanoi Pyykkönen.

-- Ei häjy pärjää savottaveneille! väitti Matero.

Moottori läheni lähenemistään, ja jätkät menivät rannalle katsomaan. Ainoastaan isäntä Juntunen pysyttelihen hievahtamatta pieksuneulomuksensa ääressä. Moottorista ei tosiaankaan kuulunut ainoastaan sätkytystä, vaan rimputustakin, kuten pirtin isäntä oli selittänyt. Kone jyskytti, gramofooni soi, ja metsäherran kolme koiraa ulvoi kilpaa, jokainen eri äänilajissa. Ylinnä kaiken kaikui metsäherran ruotsalainen komento:

-- Skäms, Bonde! Åh hut, Glory! Håll käft, Bis! Senjälkeen kuului selitys jollekkin:

-- Di ä' så förbaskadt musikaliska ute i det fria!

Se näytti olevan iloista joukkoa. Metsäherra, valkoinen ylioppilaslakki päässään, istui korkealla perässä ohjaten moottoria, ja hänen kupeellaan, niinikään pidellen kiinni ohjauskammista, heilahteli vallaton neito, tulipunainen urheilulakki takaraivollaan, kiharat tuulessa liehuen. Molemmin puolin moottoria näkyi hattupäisiä naisia, mutta konetta hoiteli pulloposkinen miestyllerö, kumartuneena syvälle laitojen väliin. Koirat istuivat konserttiaan pitäen kokassa, jossa leveä sinikeltainen lippu ärsyttävästi pieksi Bondea kuonolle. Perässä, metsäherran ja neidon takana, liehahteli jaappanilaistyylinen lippu.

-- Ai! kuului punalakkinen neito kiljahtavan aivankuin joku olisi häntä käsivarresta näpistänyt ja sitten ruotsiksi lisäävän: -- Usch, mitä väkeä onkaan rannalla? Olemme observeeratut.

-- Ne ovat vain rämsänrantalaisia huligaaneja, tuntui metsäherra siihen tokasevan tytölle. -- Tig! hän samalla huusi isolle koiralle, joka juhlatunnelman korotukseksi oli ruvennut haukkumaan.

Moottori ei laskenut Ukonpirtin rantaan, vaan kääntyi kauniissa kaaressa edelleen, häviten näkyvistä niemen taakse. Mutta vielä kotvan aikaa kuului koneen säkätys ja koirien ulina järven selältä. Someron vetäjät olivat seisoneet ääneti ihmetellen rannalla, mutta heti kun moottori oli kadonnut niemen suojaan, räjähti aivankuin yhteislaukaus jätkämiesten suista.

-- Hehei helekkarissa! arveli Airikainen.

-- No voi sun turkinpippuri! hätkähti Härkönen.

-- Siinä sitä oli reissupoikaa! kimahti Keränen.

-- Ja narttua jos jonkilaista! luikkasi Luukkonen.

-- Entäpä hurtanhäntää! lausui leveästi Lauronen.

-- Herroiksi herrain koiratkin! määritteli Mäkeläinen.

-- Kuulitteko miten sitä venskaksi vekslattiin? tutkisteli mielessään Tauriainen.

-- Ja likka kuin posliinista -- perässä pimputti! huomautti Pyykkönen.

-- Oli meillä savotassa sakiampi-ääninen ramakroppi! muistutti Matero.

Jätkät vetäytyivät takaisin pirttiin. Juntunen yhä syvässä hiljaisuudessa suutaroi, niska käkkyrässä ja silmät puoliverhossa alasluotuina. Mutta suu mutruili omituisesti aivankuin olisi aikonut sylkäistä eikä kuitenkaan sylkäissyt.

-- Näittekö?

-- Nähtiin tuo!

-- Mehtähallitsijako oli?

-- Mehtä...

Miehet eivät tahtoneet puhua sen enempää, vaan ikäänkuin odottivat että ukko Juntunen, tunnettu jarauttelija, nytkin jotakin sanoa jarauttaisi. Ja hän tekikin sen tavalla, joka tuntui. Viiletti pieksunvarret menemään uuniloukkoon niin että pamahti, kohosi jakkaraltaan ja, oikaisten leveän selkänsä suoraksi kuin vanha krenatööri, nyrkit puristuksissa kupeilla ja silmät rävähtämättä tähdäten ulos järven selälle, puhkesi puhumaan:

-- Vai mehtäherra ja honkahallitus! Tässäkin pitäjässä on ollut mehtäherraa, vosmestaria, taksaattoria, templuria, kontuhtööriä, revissoria, mittaria, syynäriä ja leimariherraa sen seihtemänlaista. On ollut aatelismiestä ja paroonia, parempata ja huonompata sorttia. Tässä seuvuin ovat puolensataa vuotta ahertaneet ja tyhjäntoimituksesta palkankorotusta naukuneet kuin mehtäkissat. Jos ovatkin joskus pilkan puuhun lyöneet köyhän moukan hyväksi, niin moukan niskaan se puu on romautettu ja kuinka monta typerää raukkaa lieneekään käräjissä kärvennetty tahikka linnassa laihutettu mehtän raiskuusta -- muka ja luvattomasta talonteosta -- muka. Niinkuin kanat ne tässä ovat kaakattaneet ja nokkaviisauttansa mailmalle julistaneet. Yksi laulanut yhtä nuottia, toinen toista. Jos ylimehtäherra lupasi -- äläpäs nuolase ennenkuin tipahti, alimehtänhoitajapa ankarasti kielsi, mutta päähallitus vasta rokat keitti, sotkut sekoitti, paperit viivytti eikä ilmoisna ikänä ratkaissut. Sait kuolla kirves kopraan ruununlinjalle, oman lantasi päälle. Kyllä sitä oli taksaattoria, vaan ei ollut taksaa minkään näköistä. "Juu-to, jaa-to, nietu nietu, kostar kolme markkaa, eikä hakkaka sitä puuta!" -- ja raipat selkään. Jos sai naapurin Jussi haravapii-puita, niin eipäs saanut vieras Mikko. Viikolle myötiin viidelläkymmenellä pennillä -- Matilta markka perittiin, vaan Kallelle ja Kaaperille ei annettu kymmenelläkään ruplalla. Heh helekkarissa sitä leveranssipuun ryminää, ei sitä kehtaa muistellakkaan. Mielivalta leimarina mekasteli eikä mikään Esivalta. Jos arvasi Antti asianmenon -- kelpasi viina Wimperille, partakyynärä pahalle miehelle. Vaan mehtävarkauksista -- älä ole tietäkseskään! Äveriäimmät isännät silloin rosvopäällikköinä riehkasivat -- kokonaiset kylät koplassa olivat... vaan vorsmestarit, lempsatin lampaat -- ei uskalleta ilmiantaa, jotta ei hallitus kauhistuisi -- niitä pienimiä syntisiä vain hissukseen hirttelivät... Entäpäs sitte ne suuret mehtävalkiat, akkain maalimanlopun liekit? Miljoonien ja kymmenien miljoonien markkojen arvosta paloi tässä takavuosina ruunun mehtiä. Kuka juupeli sytytti? kysyttiin ja mehtäherrat vinkuivat kuin vintiöt ja panivat kapulat kiertämään. Minäpä sanon ja sanoa uskallan jotta Metsähallitus itse sytytti metsänsä ja hävitti kansanvarain miljoonat. Sitä lyytä nähkääs että asettui köyhän kansan asumavapautta vastustamaan. Jos virittikin valkian mehtäsaunan nokinen poika, niin Jumalan kostostapa uhrirovion rakensi, mutta Mehtähallituksen tiliin se kaikki lankesi. Ja lankiaa eilleen...

Semmoista se oli mehtäherruus takavuosina Rämsänrannalla!

Ukko Juntunen keskeytti puheensa ja astui arvokkaasti piippuaan kopistelemaan lieden ääreen. Auki jääneen oven kautta kuului yhä etenemistään etenevän moottorin sykytystä. Ikäänkuin sietämättä tuota ääntä korvissaan, meni ukko Juntunen juhlallisesti nykäsemään oven kiinni ja, kääntyen selin oveen, jatkoi puhetta seisaaltaan:

-- Vaan vaikka entinen metsänhoito menikin miten milloinkin sattui, niin mitenkuten sentään suoriusi kansa siihen aikaan herrain kynsistä. Eikä niillä ollutkaan siihen aikaan niin pitkät kynnet! Mutta nykyisen Mehtähallituksen, tämän nykyisen vossakka-laitoksen kanssa ei pirhanakaan pärjää. Se on ihan kuin tämän-ilmanen myrkky sanottuna vanhan kotikylän sanaan. Venähellä kuulostaa olevan santarmilaitos, vaan Suomenmaassa on ilmiantaja-urkkija kohtapa joka kuusen juuressa. Et saa närettäkään piipunrassiksi taittaa. "Äläkä ota sompasauvaa, poika, muuten sakotetaan!" Ei saa hakea halkopuuta metsästä, vaan rapalammin pohjasta. Ei sovi kärttää rakennushirttä sieltä, missä sen itse olet löytänyt. Ja maata ja kontua saunasi sijaksi älä kyselekkään, vaikka mehtämaita näissä yksissä hoitoalueissa on enemmän kuin mehtäherran patiinijalka elämän päivinä kävellä kehtaa. Mutta tukkiyhtiöille, niille saakurin vihtarenkaille nyt ruununmetsät raiskataan. Rahaa tulla pitää -- ja rapiasti, kun verkonsilmukoita yhä tihennetään. Kätyri verkkoa! Sinä herra, minä herra, kumpi meistä kontin kantaa? Tässä alkaa kohta joka kolmas mies olla mehtävahti tai muu tirehtööri. Ja eikö tuota vainen minunkin pitäne vielä ikäloppuna ruveta mehtäherran koiranhäntäin paimeneksi?

Ukko Juntunen potkasi oven auki ja pistäysi nurkan taa tuulottelemaan. Onneksi ei korva enää erottanut huvimoottorin ääntä, sillä tuuli oli ruvennut kiihtymään ja idästä nouseva pilvenlonka ennusti ukkosensadetta.

Someronvetäjät alkoivat valjastella hevosiaan ja työntyivät vähitellen, toinen toisensa jälkeen, kärryissään seisten ja tupakkaa tuprutellen, pitkin kivenkolisevaa metsätietä suurelle somerokuopalle valtatien laitaan. Härkönen siellä kuului huutaa huikkasevan kaikuvalla kankaalla:

-- Se tuo Taavetti Juntunen sietäisi lähettää yli tirehtööriksi Helesinkiin!

2.

Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitaja Fjalar Brynolf Berg oli yksi niitä tuhansia ruotsivoittoisia virkamiehiä, jotka historian jumalatar on siroittanut ikäänkuin kukkasiksi suomalaisen kansan keskuuteen. Isoisä oli ollut panimomestari rantakaupungissa, mutta mamman sukunimi alkoi af-illa ja myös pappa vainaja oli ollut oikea gentlemanni pikkukaupungin fiskaaliksi. Perheeseen oli sen loistoaikoina kuulunut kolme poikaa ja kolme tytärtä ynnä kuusi jalorotuista koiraa. Poikain nimet Bror Allan, Sven Viking ja Fjalar Brynolf olivat yhtä somasti valikoidut kuin tyttöjenkin nimet: Gurli, Saga ja Kitty Lilla. Kaupunkilaiskodin särkyessä olivat fiskaalin pojat kaikki pelastetut virkaurille ja myös fiskaalin neidit olivat mainiosti menneet kaupaksi hallinnollisille virkamiehille. Koiralauman hajaantuminen sitävastoin oli muodostunut traagilliseksi, kun näet esimerkiksi Grefve Creutz oli joutunut Gurli tohtorinnan mukana Ahvenanmaille, mutta Trollhättan veli Fjalarin matkassa raahattu Lappiin saakka. Kuukausimääriä nuo jalorotuiset olivat toinen toistaan ikävöiden ulvoneet, toinen Itämeren kaljuilla kallioilla häntäänsä kieputtaen, toinen Inarin jäisillä rannoilla paleltavia käpäliään nostellen, josta koirain kohtalosta oli kestänyt vilkasta kirjevaihtoa sisarusten kesken. Vihdoin oli tauti ja susi tehneet lopun Trollhättan paran ikävästä, mutta Fjalar herra oli oitis hankkinut sijaan parin, josta toinen oli kennelklubin kunniamitalin saaneen Birger Jarlin rintaperillinen.

Kun hänet sitten Lapista pitäen määrättiin vakinaiseksi metsänhoitajaksi Rämsänrannan hoitoalueeseen, piti hän, Fjalar Berg, forstmestaritraditsiooneihin kuuluvana saapua virkaansa täyttämään kolmen jalorotuisen koiran kanssa, joilla -- kuten pappa vainajankin koirilla -- oli sukkelat nimet: yksi oli Bismarck, jota kutsuttiin Bis, toinen oli Bonde, jota myös sanottiin Simplicissimus ja kolmas -- Glory, jota piikaihmiset pitivät pelkkänä "Loruna".

Niinkuin yleensä metsäherroilla oli Fjalar Bergillä tapana valitella töittensä paljoutta. Matkalaskun kirjoittaminen pani hänet sellaiseen tiukkaan tunnelmaan ettei mies sanonut voivansa päästä päiväkausiin tikahtamaankaan paikaltaan. Virkatehtäväinsä rasituksia hän enin valitteli silloin, milloin leimausretkelle aikoi. Joka päivä hän näet _aikoi_ näyttäen ylenmäärin viran tärkeältä, rypistellen hermostuneesti kulmiaan ja haaveellisesti sivellen leukahaiveniaan, jotka eivät ajelemallakaan ottaneet pensastuakseen parraksi. Tätä harrasta aikomusta saattoi kestää viikkokausia, mutta merkillisesti aina sattui esteitä. Milloin oli ilma sopimaton niin ettei "hullukaan" voinut lähteä mokomassa "orkaanissa" tai "Siperian pakkasessa", milloin oli keli niin kelvoton ettei "pirukaan" hiihtänyt; milloin taas ei voinut siitä syystä lähteä että "ylimetsänhoitajalta luultavasti tulee kirje perjantaina" taikka ettei "suutari juutas" ollut saanut saappaita valmiiksi, tai oli leimausretki lykättävä tuonnemmaksi syystä siitä että Bismarck oli nyrjähyttänyt toisen takajalkansa. Vihdoin hän sentään kuitenkin sai käyneeksi leimaamassa ja silloinpa koko pitäjä puhui, mainiten sen jonakin melkein ylönluonnollisena, iloisena ja hyvääennustavana uutisena että "Pärki on mennyt templuuseen Hölmösperälle". Vielä viikkokausia jälkeen, kun leimaus oli tapahtunut, keskittyivät sekä ukkoin että akkain pakinat noihin merkkipäiviin, jolloin nuori herra Berg oli ollut virkaretkellä, ja saatettiinpa lapsen syntymä tai kuolema ilmoittaa papinkansliassa vetoomalla siihen tosiasiaan että "sehän tapahtui sen tiistain eillusviikon perjantaina, jolloin vosmestari oli ollunna templaamassa niitä Rääpys-Heikin puomipuita". Itse Fjalar Berg oli myös mies mielestään aina kun oli palannut moiselta leimausretkeltä. Hän viheltää sihisteli leuka pitkällä ja kakisteli kurkkuaan aivankuin vaalisaarnan pitänyt rovasti, vuoroin oikoi pitkiä saapasvarsiaan, vuoroin suuteli Glorya komentaen sitä ranskaksi makaamaan sohvalle, ja oli siinä määrin hyvällä tuulella että puheli Bondelle silkkaa suomea nimitellen sitä sekä hölmöksi että moukaksi. Mutta Bismarckin kanssa nuori forstmestari suorastaan ulvoi kilpaa ja suostui makaamaan tuliaisyön tuon ison koiravötkäleen kanssa saman peiton alla.

-- Bis, kära vän Bisss, _couche_ här! puheli hän koiralleen, sekä sitten kun koira oli painanut suuret lotkakorvansa päänalusta vasten ja oikaissut pitkät koipensa raidille, lisäsi ruotsiksi, taputellen ja hyväillen:

-- Tottakai valtiokanslerin sopii nukkua valtion metsänhoitajan kanssa samassa sängyssä!

Eikä "Saksan rautakanslerilla" todellakaan näyttänyt olevan mitään sitä vastaan että forstmestari luovutti puolet sängystään hänen jalosukuisuudelleen, vaikka tapahtuihan tosin joskus että aamuyön tuoksussa metsäherra unhoitti toverinsa korkean arvon kiskomalla sen korvista alas sängystä ja ajamalla Bismarckin kauhealla karjunnalla ulos pihalle. Silloin sai rauhallinen Bonde ynnä pieni, keimaileva Glorykin kyydin ulos, vaikka niillä kummallakin oli oma korkea vuoteensa molemmin puolin isäntänsä sänkyä.

Silloin kun koirien koivet sattuivat säilymään nyrjähtämättöminä eikä myös ilmennyt reumatismia eikä oksetustautia, olivat tavallisesti Bismarck ja Bonde mukana virkamatkoilla, jolloin metsävahdit niitä palvelivat yhtä alamaisesti kuin itseään metsäherraa ja saivat eukot siunailemaan sitä leivän, lihan ja lehmänantimen runsautta, mikä noiden herraskoirien kitoihin upposi. Varsinkin tuli "Pärkin Pissi" siinä suhteessa kuuluisaksi. Mutta hento ja hienostunnt Glory jätettiin leimausajaksi kirkonkylän rouvien suojelukseen ja sai tämä silkinkarvainen elukka silloin uinailla joko tohtorinnan silkkihuovalla tai syötettiin sitä apteekilla makuultaan kermalla, sokerilla ja mantelitortulla. Piikatyttöset sitä kävivät salaa suutelemassa.

Nuoren forstmestarin kiintymys koiriin ei silti estänyt häntä olemasta huomaavainen yleisöäkin kohtaan. Varsinkin ensimäisenä virkavuotenaan oli Fjalar Berg Rämsänrannan kohteliaimmaksi herraksi tunnettu virkaniekka. Jo kaukaa hän nosti lakkiaan ja likelle tullen teki kauniin, syvän kumarruksen. Arvokas vaiteliaisuus antoi hänen käytökselleen suorastaan ylhäisen piirteen. Sekä tervehtiessä että hyvästiä heittäessä hän osasi pitää juuri sen rajan, joka pyhittää kohteliaat luonteet. Sopi kumartaa tai nostaa hattua toisen kerran ovelta tai pihasta lähtiessä, mutta missään tapauksessa ei sopinut toimittaa kolmatta lakinnostoa eikä kolmatta kumarrusta -- olisi näyttänyt epäarvokkaalta.

Naisten seurassa oli Fjalar Berg siinä määrin huomaavainen että olisi voinut häntä luulla keskiajan ritarigermaaneista polveutuneeksi. Kesken kiireellisempiäkin toimiaan hän piti velvollisuutenaan saattaa ja kyyditä neitejä ja rouvia talosta taloon, veräjältä veräjälle. Jos sattui ettei itse päässyt mukaan, tahtoi hän ainakin jotakin lainata naisväelle. Hän nautti aivan ihmeellisesti siitä kun tiesi lainaajaa mairittavan kertoa ystävilleen että "nämähän ovat forstmestarin sukset" tai huudahtavan: "tiedättekös _kenen_ nämä koreat kintaat ovat?" tai kiireesti huomauttavan: "forstmestarin hevonen odottaa porrasten edessä!"

Naisten seurasta Fjalar Berg piti etenkin syystä siitä että ne eivät näyttäneet ymmärtävän metsänhoitoasioita sekä myös siitäkin syystä että ne, poikkeuksetta, sietivät hänen kolmea koiraansa.

Mutta miesten joukossa herra Berg oli arempi.