Part 5

Kerran minäkin olin nuori; silloin elin siinä maassa, jossa virrat juoksevat merestä mantereen hiekkaan, jossa mustat joutsenet joikuvat kultahiekkaa huuhtovassa aallokossa. Se on minun isänmaani, jossa tuhansien tuhannet kullankarvaiset linnut liitelevät äärettömien ulappain ylitse _vapaina_, esteetönnä ja laulavat voittoretkistään yli avaran maan piirin. -- Aina siellä aurinko kuumasti paistaa, aina siellä tuulonen vilpeästi henkii. -- Tuhansien tuhannet lintulaumat hurjalla kirkunalla väliin laskeuvat vaahtoavan aallon lumehen, väliin nousevat taivahan siniselle kupukannelle. -- Kun joskus, minä tiedän, tulet sinne kerro kansalaisilleni kurjasta elämästäni Pohjan perillä, sano heille, että jo silloin olen jättänyt tämän katoavaisuuden matalat majat. --

Neiti Hirundo Heraldika nyhtäsi rinnastaan höyhenen ja antoi sen muistoksi Papukaijalle, toisen höyhenen antoi hän kanarialinnulle.

Ystäväni! hän lauloi, minä kiitän Teitä, Te olette minulle opettaneet kokemuksen ankaraa totuutta. Jääkää hyvästi! Vaan aikoessaan lentää ulos, ei pääsky parka onnistunutkaan löytämään ikkunan avonaista aukkoa. Hän lensi lasia vastaan, joka esti häntä pääsemästä läpitse, vaikka kyllä oli yhtä valoisa, kuin ilma ainakin. -- Tuskanhiki virtaili hänen otsastaan:

Tirlitt, tirlitt hän pakisi ja palasi kertomaan hätäänsä toisille. Nepä hänelle selvittivät, miten ihmiset olivat heille tehneet, heitä kiinni-ottaissaan, kuinka turhaan he olivat ponnistelleet, ja kuinka heidän vihdoin täytyi tyytyä osaansa.

Hirundo parka kauhistui. Nyt hän katui katkerasti tuota uteliaisuuttaan, joka hänet oli tähän pulaan saattanut, ja niin hän itki, itki sydämmensä pohjasta: tirlitt, tirlitt, tlitt tlitilii!

Väsyttyään turhaan lentämiseen, hän istuutui vihdoin seinälle -- suuren kuvan reunalle. Siihen hän nukkui. -- Unessa hän oli lentävinään tuon äärettömän, siintävän meren yli; hän näki tuon vihannan saaren, sen tuhannet loistavat linnut, jotka kiilsivät kuin kulta auringon paisteessa; hän näki toisenkin saaren, oikeen manteren, jossa oli vaskenkarvaista kansaa, puhuvia lintuja, mustia joutsenia: hän näki Papukaijan kodin. Vaan juurikuin hän aikoi viedä Austraalian linnuille terveisiä heidän kaukaiselta kansalaiseltaan, hän tunsi kuinka joku hiukan heilutti hänen höyhenpukuaan. Hän havahtui.

Ihmetellen avasi hän silmänsä. Ensiksi ei hän oikeen asemaansa älynnyt, vaan pian heräsi muisto ja hän tajusi onnettoman tilansa. Mutta se, mitä hän ympärillään näki, saattoi hänet aivan unhoittamaan itsensä.

Oli yö. Kuu paistoi akkunasta huoneesen; sen hopeasäteet kimalsivat kullankirjailtuja lattiaverhoja pitkin ja valaisivat muutamia kuvia vastapäätä olevalla seinällä. -- Vaan kas! nepä eivät seinällä olleetkaan, ne olivat kaikki astuneet alas seinältä ja käyneet lattialle piiriin istumaan. Selvästi huomasit heidän elävän: kasvot olivat verevät, varsi sorja ja pyöreä, jänteet liikuttivat jäseniä -- jopa he puhumaankin rupesivat.

Tuo kuva, jonka päällä neiti Hirundo Heraldika oli istunut, oli myöskin astunut seinältä alas ja luultavasti ilma silloin heilutti hänen höyhenpukuaan, niin että hän heräsi.

Hirundo lensi hämmästyneenä Kanarialinnun häkille, herätti tämän ja kysyi, mitä tämä merkitsisi.

Vainajat viettävät suurten muistojensa juhlaa, Kanaria-lintu vastasi. Se tapahtuu joka vuosi kerran.

Onko nämät Sarven sukua, tuon Sarven, josta emo on laulanut? neiti Hirundo uteli.

Ovat oikeen, neiti nuori, he ovat juuri nuo valtiolliset päämiehet, jotka yhteen aikaan määräsivät koko Euroopan asiat. Näettekös, tuo keskimmäinen tuossa, jolla on terävä katse ja nerokkaat kasvojen piirteet, hän juuri on tuo suuri Sarvi, jonka kädessä silloin olivat valtojen ohjasnauhat. Kuulkaappas, neiti Hirundo, hän pitää puhetta; ja tosiaan, hän nousi seisaalleen -- kaikki kuvat nousivat seisomaan. Sarvi alkoi puhua:

Hyvät herrat! Minä olen saanut toimekseni tällä hetkellä muistoonne johdattaa pääkohtia, joita elämämme yhteinen työ on tarkoittanut. Muistojuhlassa tämmöisessä kuin tämä ei ole tarpeellista tehdä minkäänlaisia kertomuksia, eikä edes tosi-seikkoja erikseen mainita: ne ovat, näetsen, elävinä vaikuttamassa jälkeen jääneen polven historiassa. Historiallinen työ, samoinkuin työ ylimalkaan, ei koskaan huku eli katoa, vaan jatkuu alituisena jaksona ihmiskunnan elämän-vaiheissa, liittäen onnistuneen toiminnan hedelmät samanaikaisiin onnistumattomiin yrityksiin, joista vasta ehkä seuraavat vuosisadat jotakin kokonaista yhteen-liittää. Tätä asiain henkistä yhteyttä ei voi kukaan muuttaa eikä löyhdyttää, sillä on oma järkähtämätön lakinsa. Sentähden on minusta hauskaa tällä kerralla viitata tuohon yhteyteen, mikä on vuosilukujen 1648 ja 1848 välillä ja siten verrata henkisiä ilmiöitä niinä vuosina toisiinsa. Kun me vuonna 1648 solmimme Westphalin rauhan ja siten vakautimme omantunnon vapauden, teimme silloin työn yleisinhimillisen, joka, ollen hedelmänä koko ihmiskunnan siihen saakka tapahtuneesta kehityksestä, edisti ihmiskuntaa kokonaan: sillä niin oli katkaistu kahle, joka tahtoi sitoa hengen vapautta, ainoata, mikä ihmisen eläimestä eroittaa. --

Nyt on kaksi vuosisataa kulunut siitä ajasta ja todellinen edistys on nähtävästi kulkenut samaa suuntaa. Eihän minun tässä nyt muuta tarvitse mainita, kuin tuon nykyään joka paikassa ilmestyneen halun valtiolliseen vapauteen. Ihmisillä onkin nuo kaksi eri alaa, jotka ovat yhteydessä hänen olentonsa syvimpien perusten kanssa, ne ovat: uskonto ja isänmaallisuus. Jumala ja isänmaa ovat välttämättömät jokaiselle; jos toisen hävittää, ei toistakaan ole olemassa. Kun siis omantunnon pyhä vapaus vuonna 1648 oli siihen saakka kehittyneen edistyksen kautta tullut tunnustetuksi, täytyihän ihmiskunnan pyrkiä valtiolliseenkin vapauteen, s.o. tilaan semmoiseen jossa jokainen kansalainen on yhtä oikeutettu sivistystä saavuttamaan ja saavutetun sivistyksensä nojalla valtion asioita ohjaamaan. Vaan kuten ei ihmiskunta voinut käsittää omantunnon vapauden tarvetta ennenkun 30-vuotinen sota oli sille opettanut, ett'ei se ole vaan jonkun haaveksijan aivoissa syntynyt sikiö, vaan on osa ihmisen olemuksesta, on sen elonehto, niin täytyy valtiollisen vapaudenkin edellä käydä kaikellaisia mullistuksia. Yleensä ei mikään olokohta, jolla on pohjaa historiassa, poistu sittenkään, kun se jo on kadottanut merkityksensä, jopa tullut oikealle edistykselle vahingolliseksikin, ennenkun asiain uusi tila huomauttaa ja päivän selväksi saattaa että sen säilyttäminen on vahingollisempi, kuin uuden sijaan-asettaminen. Sentähden aina valtiollisen vapauden enteenä täytyy käydä rettelöitä, eri aikoina ja eri sivistyskannalla olevissa kansoissa erilaisia. Nykyajan tapauksista päättäen, näyttää jo se aika lähenevän, jolloin useimmissa Euroopan maissa tunnustetaan valtiollista vapautta. Mullistukset Euroopan valtioruumiissa ovat suuremman elo-voiman ilmauksia, joita seuraa todellisen voiman oikea viljelys. --

On kyllä väitetty että Lutherin uskonpuhdistus ja nykyajan valtiolliset, monilahkoiset kirkkokunnat eli toisin sanoen valtioitten suosima uskonnonvapaus, ovat ihan vastakkaisia asioita. Niin ne sanovat, jotka eivät asioita tarkemmin tunne. Sillä seurauksena omantunnon vapaudesta, jota kaikki varmaankin tunnustavat uskonpuhdistuksen tarkoittaneen, täytyy olla erimielisyyden mahdollisuuden jopa juuri uskonnollinen vilpittömyys ilmaantuukin erimielisyydessä. Sillä mikä vilpitön henki se on, joka vaan uskoo, mitä joku toinen ihminen sanoo, olkoompa se toinen ihminen sitten paavi tai Luther, ilman omaatuntoansa totuuden pohjalla koettelematta. Sekin seikka, että epäillään vanhoja käännöksiä, siis tavallaan on ilahuttava merkki, koska se ilmoittaa, että jokainen jolla suinkin on tilaisuutta pyrkii omantakeiselle pohjalle vakuutustansa perustamaan. Syntyköön tästä levottomuutta, niinkuin varmaan syntyykin, levottomuus on parempi kuin huolettomuus, se ajaa totuutta etsimään. Ainoastaan sokeat kieltävät tuon monilahkoisuuden alla syvällä kytevää totuuden paloa, jonka kautta monikin ehkä niinkuin tulen kautta pelastuu. Jota paitsi, mennäksemme toiseenkin puoleen, juuri tuo kirkollisella alalla heräävä vilkkaus vie valtioitten sivistystä jättiläis-askelin eteenpäin. Näin jatkuu historian työ, koskaan herkeämättä, koskaan lakkaamatta olemasta. Niilläkin asioilla, jotka pintapuolisesti katseltuina näyttävät olevina toisilleen suorina vastakohtina, on syvin keskinäinen yhteys.

* * * * *

Näin puhui Sarvi ja ääneti kuultelivat toiset. Kuu oli jo laskenut, yö oli kulunut ja auringon ensimmäinen säde pilkisti ikkunasta suojaan.

Tuokiossa hajosi kokous, haamut astuivat alas varjojen maahan ja kuvat nousivat kiireesti seinälle jälleen.

Hirundo Heraldika unhoitti itsensä kokonaan ja lensi hiljalleen, ajatuksissaan, hätäilemättä avonaisesta ikkunasta -- ulos.

Aamu oli ihana; linnut jo lauloivat tuhansin ja tuhansin ylistysvirttään Jumalan kunniaksi. Pian oli pääskynenkin omainsa iloisessa parvessa ja yhtyi täydestä sydämmestään tuohon kiitoslauluun, hartaammin kuin milloinkaan ennen. Koko hänen sävelsarjansa kaikui ja helisi kiitosta, ylistystä siitä että hän oli saanut pitää vapautensa ja tulla tuntemaan maailmaa hiukan.

Hän oli tullut tuntemaan ihmisten huonoja puolia, heidän kavaluuttaan ja julmuuttaan, vaan myöskin heidän kuolemattomuuttaan, heidän suuruuttaan. Näin yhtyi hänen tunteensa ihmistä kohtaan kokonaiseksi kunnioitukseksi ja hän itse jäi pääskyseksi.

Pääskysten joukossa lensikin hän talven tullen äärettömän, siintävän ilman aaltoja pitkin kaukaiseen merimaahan, maahan ihanaan ylen, jossa ei konsaan talvi sada lunta, eikä kukkanen kuole kylmän suutelosta. Täällä näki hän tuhansia yhtä kauniita lintuja, kuin Kanarialintu, vapaina liihoittelevan ihanimmassa ilossa. Näkipä hän Papukaijankin käheä-äänisen tovereita vapaina, terveinä ja iloisina laskevan leikkiä hedelmäpuitten riistaisilla oksilla. -- Silloin hän heille kertoi Papukaijan terveiset ja tuli niin suureen kunniaan tässä avarassa lintumaailmassa. Mutta tuon ihmeellisen yön kokemukset, jonka hän Sarven linnassa vietti olivat muuttaneet iloisen Hirundo Heraldikan ajattelevaksi, vakavaksi linnuksi. Kaikki hänen käytöksensä tyyntä maltillisuutta ihmettelivät ja vielä enemmän hänen syvää elämän-viisauttaan. Tulipa sentähden Hirundo Heraldika kunnianimeksi, jota koko pääskysten heimo ylisteli. -- Iloa oli siis ja arvoa kyllin tuolla nuorella neiti Hirundolla -- vaan kuitenkin puuttui häneltä jotakin. Mitä se oikeastaan oli ei hän itsekkään tiennyt, ennenkun hän taas eräänä iltana kuullessaan kanarialintusen laulua -- heidän kansallis-lauluaan, elävästi muisteli Kanarialintua Suomessa. -- Silloin tunsi hän povensa tuimemmin sykkivän, tunsi kaipion salaperäistä paloa rinnassaan.

Se lausui hänelle selvän selvästi:

"Niinkuin Kanaria-lintunen ja Papukaija kaipasivat onnensa ihanaa maata, kaipasivat _isänmaatansa_ ja kadotettua _vapauttansa_, niin minäkin täällä olen vieras, olen matkalla vaan. Minun isänmaani on kaukana Pohjolassa, tuossa kylmässä maassa, joka oli Papukaijan ja Kanarialinnun orjuuden maa. Vapaus on kaikista pyhin, vaan sen jälkeen on kallihin isänmaa. Näin mietiskeli Hirundo Heraldika; -- Ilmat muuttuivat; lumi Suomessa suli, tuli kevät, tuli kesä. Silloin palasi joukko pääskysiä Pohjolaan. Heidän joukossaan oli nuori, kaunis, erittäin iloinen pääskynen. Hän lensi Sarven linnaan, istui vaakunakilvelle ja lauloi sydämmensä syvimmästä pohjasta: Tirlitt tirlitt trlitilitilii! trlitilitilii! _Suomi on minun synnyinmaani, minä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen_ tirlitt, tirlitt, trlitilitilii! tirlitilitilii!" -- -- --

Se oli Hirundo Heraldika.

SINIVUOKKO.

Taivas oli sininen ja ilma oli kirkas; kaikki puut jo pistivät esille vihantia lehtysiään ja maasta nousi orasta, kuni neulojen neniä. Sini-salon sydämmessä hyppelehti pienoinen puro kallioitten kainalossa. Vesi oli siinä niin kirkasta ja helmeilevää, ettei hopeavirta olisi kirkkaampi ollut. Tuon puron ääressä, aivan likellä sen hopeista pyörrettä, kasvoi siro sinivuokko. Ei se ollut vielä monta päivää elänyt tässä täysituntoisena; sillä vast'ikään oli lumi noilla kallioilla sulanut ja juossut puron laineita pitkin mereen. Kuitenkin kukkanen jo tunsi tuon kallion kallaalla tuulessa huojuvan koivun, sekä nuot purossa pulppuavat vesi-pisarat, jotka kiireesti vierivät ohitse, kuiskaillen joka puolella seisoville kasveille: hyvästi, hyvästi! He olivat näetsen matkalla suureen mereen, jonne jokaisen mielihalu paloi. Mereen, mereen, valtavaan mereen riensivät kaikki nuo tuhannet ja tuhansien tuhannet pisarat, jotka puron uurtamaa uraa edelleen kiitivät; sillä meri oli heidän suuruutensa, se oli kaikkien pisarain yhteys. Mutta tuossa koivun latvahaarukassa istui lintunen, katsellen, tähystellen, eiköhän tähän sopisi pesää tehdä. Aivan oikeen: tuo vekara tuossa oksassa on ikäänkuin luotu pesää kannattamaan ja tuo pieni kolo tuossa rungossa sopii ihmeellisen hyvin alustusta kiinnittämään. Lintunen nyykähytti tyytyväisenä päätään, keikahutti niskansa kenoon, avasi pienen nokkansa ja lauloi helähytti iloisen, sydämmen pohjasta nousevan laulun. Se oli kiitos-laulu pesän-sijan löytämisestä. Sitten hän heti lensi pois, laskiihe maahan, kokosi savea nokkansa täyteen ja lensi takaisin puuhun. Perustus oli nyt laskettu; pohjakerros savesta ja rikkasista kuontui vähitellen, ikäänkuin itsestään. Lintunen sai apulaisenkin; se kai oli hänen puolisonsa. Ahkerasti he kahden jatkoivat työtään kaiket päivät -- ja pian tulikin pesä valmiiksi. Voi sitä riemua, kun pesä, ihan uusi, oma pesä oli valmisna tuossa tuutivassa koivun latvassa vihantain lehvien välissä niin tiheitten, ettei suinkaan kotkankaan terävä silmä sitä siinä keksisi! Ja kuinka ihana siitä oli näkyala! Puro tuossa vihantine rantoineen, ikäänkuin mikä valtava kymi, vieretteli vesiään halki lehtojen, yli kivien, niin että kuohua voi verrata kosken pauhuun, joka murtaa lujat kallioseinät ja uurtaa satavuotisen tien yli kaikkien esteitten; kalliot taas, nuo korkeat, joilla joka päivä juoksentelee metsän karja, voisi melkeen alppeihin verrata, joilla vikkelä mäkivuohi haaraisia sarviaan keikutellen nostaa kaunista kaulaansa, kuunnellen hengästyneenä, onko kaikki hiljaa ja rauhallista, jotta syöntiään rauhassa jatkaa voi.

Entäs nuo kanervat, katajat ja muut kauniit kasvit, joilla oli niin paljon annettavaa pieniin suihin, kun kerran poikaset munasta puhkeevat. Voi, tämä oli erinomainen paikka! ihan Jumalan luoma pienen linnun pesäksi. Siitä syystä täytyi lintuparin kiittää ja ylistää ja kauniisti kajahteli laulu halki raittiin, keväisen ilman. Vaan eihän voinut olla kutsumatta toisia lintuja pitoihin, kun koti, oma, armas koti oli valmis. Isäntä itse lähti kutsuja kuljettamaan, sillaikaa, kun emäntä valmisteli pieniä pitoja varten juomaa koivun mahlasta ja kokosi herkkuja kanervaiselta aholta; pieniä siemeniä, toukkia, urpusia y.m. y.m. pantiin tallelle koivun latvaan.

Tirlit, tirlit, tirlitilii, tirlitilii lauloivat linnut ja pian he kutsun kuultuaan lensivät pesään. Tirlit, tirlit lauloi emäntä, joka juuri sattui olemaan alhaalla juomaansa maistamassa koivukellarissa, josta sitä sai niin paljon kuin vaan halutti, jos aukasi nokallaan kuorisen oven. Tirlit, tirlit lauloi hän, kuultuaan vierasten laulun ja riensi heti vieraitaan kohteliaasti vastaan-ottamaan. Hän kaikki vierailleen tarkasti näytteli ja kysyi kustakin ystävän mielipidettä. Kaikkien suureksi mielihyväksi huomattiin pesä todellakin erinomaisen ihanaan paikkaan osuneen.

Tirlit, madame, peippo sanoi, kohottaen punapäällisiä siipiään, kaikki on tässä hyvää ja ihanaa paljoa parempaa, kuin olisi luullakkaan voinut. Vaan ainahan sydämmen hyvyys ja jalous saa palkintonsa. Nämähän ovat juuri ne -- kuulkaas hyvä herrasväki -- nämähän ovat se pari, joka auttoi viime kesänä tuota onnetonta perhettä, jolta julmat ihmiset ampuivat emän juuri silloin kun poikaset olivat munasta tulleet ja siis ihan heikoimmallaan. --

Tirlitilii kottarais-mummo jatkoi, tämä on aivan totta tämä; ja ainahan hyvyys saa palkintonsa ja pahuus rangaistuksensa. Kuulkaappas hyvät herrat ja rouvat --

Tirlititilii vai rouvat, neiti Tilhi keskeytti, eikö täällä muita olekkaan, kuin rouvia! Niin, nyykäytti tähän pikku neiti Peukaloinen, eihän tuo vanha mummo silmälasitta paljoa näe. -- Suokaa anteeksi, hyvät vieraat, emäntä keskeytti, mummo kottarainen tahtoo puhua. Nyreissään istuivat kaikki neiti-linnut ja kuuntelivat. Kottarainen jatkoi: Kaupungissa minä näin kummimman perheen koko elämässäni. Silloin olin vielä nuori -- onko hänkin ollut nuori, neiti Tilhi neiti Peukaloiselle sopotti, vaan sitä eivät muut kuulleet -- ja voin kilvoitella minkä neitilinnun kanssa tahansa sekä lennossa että laulannossa. Sentähden lähdimme kaupunkiin, koska arvelin siellä olevan tilaisuuden osoittaa älyään ja luonnonlahjojaan paremmin, kuin täällä honkain huminassa, jossa ei kukaan kuule ääntämme eikä näe liikkeitämme. Siellä minua tosin otettiin hyvin vastaan ja opetettiin puhumaan niin että se ihmisiä miellyttää; muutamia ääniä -- jotka, ohimennen sanoen, ovat luullakseni kaikista kauniimpia -- he eivät näetsen voi kärsiä. Siitä syystä he tahtoivat leikata kieleni alta jänteen -- hui -- ui! neitoset parkasivat ja neiti Tilhi pyörtyi. -- Niin juuri -- jatkoi mummo vähääkään säikähtymättä -- he tahtoivat leikata kielijänteeni, mutta minäpä, siitä tiedon saatuani, lensin tieheni, pakenin pois ja tulin toiseen kaupunkiin. Koska kuitenkin luullakseni kaikki ihmiset ovat yhtä julmia meitä kohtaan, en enää uskonut itseäni heidän tekemiinsä pesiin, joita kaupungissa on kaikissa puissa, vaan elelin omin päin, missä milloinkin. Satuin siten kerran erään närhin pesään. Närhi, tiedättekös, on lahjakas lintu hänkin mutta ääni ei hänellä ole kauniimpia. Tämä närhi oli kuitenkin hyvin itsekäs ja ahnas. Kaikki rikat, joissa oli jotakin, vaikkapa vähäistäkin ravintoa, hän kokosi ja kantoi pesäänsä -- joka oli erään vanhan huoneen ylisillä. Sinne hän nyt kokosi kaiken kesän rojua jos jonkinlaista, mistä vaan sai ja talvella hän sitä kalliilla hinnalla myi puutteessa oleville varpusille, kottaraisille y.m. linnuille. Näin hän vähitellen rikastui ja pääsi hyviin varoihin. Mutta sittenkin hän oli niin saita, ettei edes kunnon pesää itsellen hankkia raatsinut, vaan eleli vilua ja kurjuutta kärsien ikäänkuin kerjäläinen, pienessä tiilikiven kolossa. Eikä kukaan nähnyt hänen kunnon ateriaa syövän; aina hän vaan nakerteli mitä ulkona jossakin löysi jäännöstä; sillä omiin säästöihinsä ei hän milloinkaan hennonut kajota, niitä hän vaan muille myi. Saatuaan sitten naineeksi ja perheen lisääntyessä hän rupesi kovin suremaan, muka köyhtymistään peljäten ja niin hän surun tullen oppi ryypiskelemään, ensin vähän ja harvemmin, sitten yhä enemmän ja useammin niin että hänestä viimein tuli oikea juopporalli. Sitten piti himo hänet kurjana orjanaan alituisessa huumauksessa yöt sekä päivät. Kuukausia voi hän alituisessa humalassa elää. Silloin hänellä jo oli kuitenkin oma pesä. Sen hän oli laittanut vähää ennen naimistaan, koskei kehdannut tuoda nuorta morsianta mokomaan tiilikiven rakoon. Pesä hänellä oli hyväkin ja siinä kuusi poikasta. Niistä yksi aivan nuorena kuoli, vaan toiset eloon elpyivät ja kehkeentyivät täysiksi linnuiksi. Vanhin heistä oli sievä kaunis neito, toinen, hänen jälestään vanhin, oli nuori herra. Hämpä oppi isästään ryyppelemään, ei pysynyt koulussa eikä muutakaan mitään opetellut, kuljeskelihan vihdoin merellä, josta tultuaan oli melkeen alaston ja kovin raaka tavoiltaan. --

Kolmas oli neiti, erinomaisen sievä ja hurskas, oppi pian kaikki, mitä vaan sai kuulla, pääsi opettajaksi neiti-lintujen kouluun. Hän oli oikea ilo tuolle muutoin onnettomalle kodille; hänestä säteili rauhaa ja luottamusta perheen pimeimpinäkin päivinä. Hänen ylistys-laulunsa kajahteli kautta epäilystenkin sumun. Kaksi seuraavaa poikasta oli nuoria herroja: toinen jo kultasepän opissa Kanaarilinnulla ja toinen haukkain kadetti-koulussa. Tässä perheessä, voi kuni kuvastimessa nähdä, kuinka hyvyys siunaten vahvistaa ja korottaa kurjimmankin tilan ylitse, kun alhainen itsekkäisyys sitä vastoin sitoo sielun himollisen pahuuden orjaksi. -- Tirlit, tirlit -- kaikki lauloivat, hyvyys palkitaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! huusi laulurastas, joka oli saapunut vasta kertomuksen ajalla ja nyt istui koivunlatvassa. Kaikki katsoivat kummastellen ylös. Pesä uusi, pesä uusi, paljon poikasia, täynnä poikasia, laulurastas uudestaan kajahutteli ja kaikki toistivat: onnea, kodille onnea, tirlit, tirlit, trlilitt! --

Niin siinä kestitellen juttuja jatkettiin aina iltahämyyn saakka. Vaan hämärän tultua kukin lensi omaan pesäänsä ajatellen mummo Kottaraisen kertomusta Närhin perheestä.

* * * * *

Nämät kaikki näki ja kuuli sinivuokko seisoessaan tuossa puron partaalla; sillä kukkaset ymmärtävät kaikkien olentojen kielen, parhaiten kuitenkin lintujen, koska nämät heitä enimmin puhuttelevat. Kummallisia ajatuksia syntyi hänen rinnassaan, kun hän jäi yksin yön hiljaisuuteen. Tuulen suhaus ikäänkuin kuiskaisi salaisia aavistuksia, jostakin suuresta, kaukaisesta onnesta, tai äärettömästä, läheisestä onnettomuudesta. Nuo kaksi tunnetta: onnen-toivo ja aavistuksen tapainen pelko, olivat niinkuin kaksois-sisaret hänen unelmissaan, synnyttäen aivan vastakkaisia tuossa vielä uinuvassa sielussa. Voi! eihän voi kestää tuommoista tunteitten ristiriitaa: eikä siitä kuitenkaan voinut päästä.

Yö toki kului, valkeni aamu. Uusi päivä toi uusia vaiheita ja vaihteluhan elämää jatkaa. Ihmisiä, joista kottaraismummo oli puhunut, ei kukkanen vielä ollut nähnyt muita, kuin yhden avojalan paimentytön, joka kaitsi äitinsä lampaita. Tämä ei tosin näyttänyt niin julmalta, kuin nuo kaupunkilaiset, jotka olivat aikoneet kottaraisen kielijänteen leikata, mutta eipä tämä tyttönen kukkaa edes nähnytkään. Ohitse hän vaan juoksi pitkin ojanvartta, huolimatta tuhansista pikku sinisilmistä, jotka siinä vavisten seisoivat ja tähystelivät, kenen vuoro oli joutua ihmisten uhriksi. Vaan silloin ei ollut kenenkään vuoro. Paimenella oli kiire juoksemaan lammastensa perässä, eikä hän joutunut kukkia näkemäänkään.

Näin jäi tuttavammekin elämään edelleen; ja rauhassa hän elämäänsä vietti. Joka päivä hän kuuli lintujen laulua, kuuli ilon-ääniä ja kaipion vienoa viserrystä. Mutta kun hän jo oli melkeen unhottanut ihmiset, eikä enää peljännyt mitään, silloin eräänä kirkkaana aamuna tuli pieni tyttö hiljalleen puron reunaa myöten poimien kukkia, jotka hän pieneksi vihkoksi solmi. Lapselliset, kirkkaat olivat hänen silmänsä: sininen niissä oli syvä pohja ja siellä syvyydessä kuvasteli puhdas sielu. Nämät silmät tähysivät kukkasen, katsoivat siihen hellästi, ikäänkuin rukoillen, ja supukkainen suu puheli: kaunis vuokko, tahdotko sinäkin tulla pieneen vihkooni lisäksi, äitini on kipeänä, tahtoisin käydä kaupungissa ostamassa rohtoa, vaan rahaapa ei ole; oi tullos avukseni, jotta kauniin vihkosen saan, sen hinnalla voisin ehkä jotakin ostaa. -- Ääneti nyykähytti sinivuokko päätään -- sopimus oli tehty ja tyttönen solmi sen vihkoonsa.

Tunnotonna makasi hän kau'an. Eräänä aamunapa jälleen sen silmät aukenivat, elonvoima palasi hienoihin lehtysiin ja kukka hymyili jälleen. Hän oli saanut virvoittavaa vettä; lasi, jossa hän seisoi useitten toisten kukkain kanssa, oli raitista vettä täynnä.