Part 4

Kului viikkoja ennenkun edes pieni nuppukaan tuli näkyviin. Toiset kukat, jotka jo syksyllä olivat kaikista marjoistaan päässeet, nousivat kiireesti nurmen nukasta, kukkivat pian ja kypsyivät, ennenkun puolukka kukallekkaan puhkesi. Mutta vihdoin puhkesi hän kuitenkin kukalle ja avasi punasen kupunsa ilmoja ihoamaan. Silloimpa hänellä olikin tilaisuus nähdä, kuinka maanmies korjasi satoa vaivannä'öistään, kuinka puut täysissä hedelmissään nyökyttelivät hyvää päivää ohi kulkeville ja linnut kuusissa lauloivat poikineen viimeisiä laulujaan. He olivat pois lähdössä; sentähden lauloivat he harvoin, sillä heillä oli niin paljon tärkeätä miettimistä; vaan joskus he sentään virittivät iloisimpia säveleitään, osoittaakseen poikasilleen, että heidänkin tulee laulaa elämänsä tärkeimpinäkin hetkinä: ainakin Jumalalle ylistystä. -- Muurahais-pesässäpä, kuusen juurella oli liikettä ja hyörettä. Tuhansittain tuhansia, noreita, pikimustia asukkaita vilisi tuon jättiläis-pesän kaikilla kujilla. Mikä vei toukkaansa syvemmälle koloon, jonka hän oli jo talven tai äkillisen myrskyn varaksi valmistanut, mikä toi ha'onneulasia peittääkseen oman kolonsa suuta tai varustaakseen pesää paremmalla sitojakerroksella, mikä juoksi kiireesti toisen ohitse hakeakseen uuden rikkasen tuolta sammalikosta, ennenkun joku toinen ennättäisi sen ottaa, mikä tuli tuomaan surusanomaa naapuripesästä, mikä käskemään uusia vahtia vihollis-pesästä tuleville tolille y.m. y.m. Kiirettä, kiirettä ja aina vaan kiirettä! Ei lepoa ensinkään näyttänyt olevan; ja kuitenkin! Tuolla syvällä, syvällä pesän sydämmessä oli suuri, tilava asunto, jossa kuningas-perhe tuhansine hovimiehineen liikkumatta, levossa eleli. Ei siellä muilla kiirettä ollut, kuin palvelioilla, jotka saivat syöttää ja juottaakkin törkeätä väkeä, kuningasta, hänen perhettään ja noita ylpeitä siivekkäitä hovimiehiä, jotka vaan kerran vuodessa astuivat ulkoilmaan huvitteleimaan. Kesän lämpöisimpänä iltana, kun jo päivän paahteiset säteet olivat meren sinervään helmaan vajoavan auringon terästä sammuneet, vaan kostea kaste ei vielä ollut ehtinyt ruohonpäitä suudella, silloin tuli kuningas noitten ylpeitten seuralaistensa keralla pitkin pesän valtakujaa ylös sen huipulle. Siinä he levittivät hienoset siipensä ja niin läksivät uljastellen lentoretkelle. Hetkisen he niin liitelivät, lentelivät lauhkeassa, tyynessä ilmassa ympäri lähiseutua. Sitten palasivat pesäänsä jälleen viettämään yhtä toimetonta elämää, kuin ennenkin.

Ensimmäisenä iltanaan näki puolankukka tämän joukon. Kauniissa järjestyksessä kohosi koko siivekäs seurue ilmaan, liihoitteli yhä edemmäksi, tietämättä minne. Olihan niin perin ihanaa koetella siipiensä voimaa tuossa tuulettomassa, vienossa ilmassa. Sihistellen sinkuivat siiposet, kevyesti kohosi ruumis: vapaus, ilma teki hurmaavan vaikutuksen. "Merelle!" komensi kuningas ihastuksissaan ja tuokiossa lenteli koko uljas seurue siintävälle selälle, joka valtavana, tyynenä aukeni kuusikon reunassa. Hei kuinka ääretöntä, suurellista tuo oli! Tyynenä lepäsi tuo ääretön pinta, hengetön hiljaisuus vallitsi.

Mutta äkkiä havahtui kuusikossa uinuva Tuuletar, susahutti siipiään ja liiteli hiljaisesti meren aukealle ulapalle. -- Vieno röyhellys tummensi veden pintaa: muurahaiset kauhistuivat. "Takaisin!" komensi hätääntynyt kuningas, vaan -- myöhään. Jo oli Tuuletar levittänyt raskaat sulkansa heidän päälleen: liehaus vaan ja kaikki peittyivät vienosti värehtivään veteen.

Meren takaa vaaleneva iltarusko haihtui vähitellen, kultainen silta, jonka se vetehen kuvasi, pimeni ja yön varjot peittivät maan. Kukkanen tunsi päänsä hiljaa painuvan alaspäin ja väsymys valtasi hänet, Ensimmäinen päivä oli kulunut; vieno huokaus vielä -- niin kukkanen nukkui sikeintä nuoruuden unta.

Päivä nousi; linnut lauloivat kuusissa; muurahaiset liikkuivat levotonna pesässään; meri oli vähäisen rauhaton.

Iloisesti laulelin, hoiteli merimies purttaan, ponnistellen huvikseen aaltojen voimaa vastaan. Hänen oikea elämänsä oli vaiva ja työ, hänen ilonsa vaarallinen, onnistunut yritys. Koko muoto oli voimaa, koko olento miehuutta täynnä. Valtava, voimakas tuuli lennätteli hänen punaista purttaan yli sinertävän, hyllyvän aineen; vaan hymyillen, levollisesti istui hän perässä ja katseli kohden taivaan kirkasta rantaa.

Tämän näki puolan kukka, joka juuri oli herännyt ja vielä hieroi silmiään selvitäkseen unesta. "Kuinka uskaltaa tuo merelle, jossa muurahais-kuningas sai hautansa?" arveli hän niin äänekkäästi, että mustikka, joka kasvoi vähän edempänä muurahais-pesästä, mutta samalla puolella, kuuli sen. Tämä oli jo täysi marja ja ihmetteli kovasti, kuka oli vielä niin tietämätön elämän menosta, kuin puolan kukka. Kun hän ympärilleen katsoessaan keksi puolankukan, lausui hän tälle:

"Hyvää huomenta, nuori ystäväni. Kas kuinka kau'an sinä olet viipynyt ilmestymättä! Voi, voi kuinka paljon olet kadottanut, kun et ollut jo Juhannuksen aikana mukana."

"Juhannuksen aikana! mitä se on?" toisteli puolukka parka aivan ymmällään.

"Niin, niin, nuori vesa! Kas sitäpä olisi sinun sopinut katsoa, Juhannusta! Ja nuo tuhannen tuhannet kukkaset, jotka kaikki silloin koreilivat vihannalla nurmikolla, kaikki ne jo ovat varistaneet teränsä ja heteensä: niistä on tullut siemeniä, juuri niinkuin minustakin. Voi kuinka kaunis, punainen puku minulla oli! Ja nyt on kaikki muuttunut. -- Niin, mutta kas, punanen pukuhan sinullakin on -- se on kaikista hienoin puku, oikea karkelopuku, vahinko vaan, että olet... Suo anteeksi -- en minä mitään pahaa tarkoita, vaan kyllä minun täytyy sanoa totuus: sanoisihan sen joku muu kumminkin ja parempi on silloin, että sen jo ennakolta tietää -- sinä olet liika myöhään syntynyt maailmaan; ei sinulla nyt enää ole mitään nähtävää, eikä tehtävää."

"Minun mielestäni on täällä kovin paljonkin nähtävää", vastasi kukka. "Minä olen vasta yhden päivän katsellut tätä maailmaa, enkä voi sitä koskaan unhottaa. Ja tehtävää! sitähän en ole koskaan ajatellut." -- "Niin lapsellinen voi olla, kun on tuolla ijällä", arveli siihen mustikka. "Enkä sitä tosin ihmettele, kun muistan omaa nuoruuttani, vaan kyllä minä sen sanon, ett'ei sinun hieno pukusi sinua nyt ensinkään hyödytä. Pian tulee tuima, kolkko syksy, jonka tuulet tunkevat kaikkien sammalten läpi tiheimmänkin kuusikon varjossa. Silloin sateet öin päivin valavat vaatteitasi, jotka tuosta vaalenevat ja varisevat ennen aikaansa. Kuka sitten enää katsoo kauneutta, kuka edes marjaasi korjaa, kun se vihdoin talven tullessa putoaa mädänneestä varrestasi?"... Mustikka aikoi jatkaa, mutta puolan kukka kovin peljästyneenä käänsi puheen toiselle tolalle, lausuen: "Mutta sanokaappas, rakas Täti, miksi muurahaiset illalla mereen hukkuivat, vaan merimies iloiten laineilla liitelee?"

"Niin, lapsi kulta; nuo siivelliset muurahaiset ovat toimetonta, laiskaa väkeä, jotka eivät tee muuta, kuin kiusaavat muita; sentähden on heidän kykynsä toimettomuudesta niin tylsistynyt, ett'eivät he omin voimin voi edes elättää itseään. Nyt pyrkivät he kuitenkin ylpeästi ulommaksi omaa aluettaan, vertaamatta voimiaan äärettömään mereen: siksi saivatkin linnut liian surman. Jolla ei ole tehtävää, tai joka ei täytä tehtäväänsä, hänet kerran myrsky upottaa. Toinen on tuon miehen laita, Hän on määrätty elävänä toimittamaan ankaraa, kovaa työtä; siihen on hän alusta alkaen tottunut; meren aallot ovat hänet tuommoiseksi kasvattaneet, myrsky on hänessä herättänyt voiman tunnon, ärjyvä vihuri pelottomuuden. Kaikki on hänen mielestään paikallaan, kun hän vaan tekee tehtävänsä. Puhaltakoon tuuli, ärjyköön aalto, häntä ei se liikuta. Vaikka meri hänet nielisi ja helmaansa kätkisi aalto, ei hänelle sittenkään kävisi pahemmin, kuin hänen isälleen. Työ, ponnistukset ja vaiva on miehen elämä. Kaikkea saa kärsiä, kaikkea kestää, mutta valittaa ei saa. Tyytyväisnä, tyynenä kestää kaikkia: se on hänen tehtävänsä: sitä suorittaissaan hän on onnellinen."

Puolankukka ei ymmärtänyt tuota. Hän peitti päänsä lehtien lomaan ja sanoi: "Hyvästi, Täti, minä en voi oikeen hyvin." -- "Hyvästi, hyvästi, lapsi kulta, varo, ett'et kylmettyisi" -- sanoi mustikka.

* * * * *

Kului viikkoja, kului kuukausiakin. -- Kesä vieri lopulle, syksy saapui. Lehdet puissa kellastuivat ja varisivat maahan. Tuuli lennätteli viidakoissa kuivettunutta lehti-pehua ylisten ympäri. Mustikka oli jo pudonnut pois, sen lehdetkin jo vaalenivat. Puolankukkakin oli menettänyt kauniin punasen pukunsa, se oli jo muuttunut marjaksi. Paljon oli tällä välin tapahtunut muutoksia sekä ulkona luonnossa, että sen sisällisessä kehkeämisessä. Monta myrskyistä, kolkkoa päivää, monta iloistakin hetkeä hän oli nähnyt ilmestyvän ja väistyvän vähitellen kuluneitten aikajaksojen joukkoon. Useakin musta, myrskyinen yö oli huuhtonut kylmillä sateillaan hänen kulmiaan ja moni surkea hätähuuto oli haihtunut meren öiseen pauhinaan. Olihan monenakin aamuna tuhansia laudanpalasia vaahtoisella rannalla, osoittamassa, että meri voi haudata helmaansa voimakkaampiakin olennoita, kuin muurahaisia: olihan monena päivänä riehuva vihuri ruhtaissut hänen silmäinsä edessäkin lujia laivoja kalliokarille. Ainoastaan turha, epätoivoinen ponnistus oli useinkin ihmisten auttamis-yritys: meri oli vihoissaan voittamaton. -- Tämmöiset näöt toisinaan vaihtuivat tyyneyteen ja rauhaan, joka niinkuin hiljainen siunaus levitti lepoa ja sisällistä iloa kaikkialle. Neitseellisenä hymyili valtava meri, tuuditellen tuhansia pieniäkin pursia niinkun äiti tuudittelee lastaan ja iloisesti laulaa. Turvallisena voi silloin oravakin lastullaan purjehtia, eikä pienoisten kaarnalaivatkaan vaarasta tienneet. Saaret nostivat aalloista kukkeat kulmansa, niinkuin morsian leikitellen nyökyttelee seppelöityä päätään. Kaikki on rauhaa, riemua täynnä. -- Kuusikko hiljaa suhisee ja joku lintunen vaan harvakseen helkähyttää heleän sävelen. --

Tämmöistä syvää riemua syyskesä yksinään tarjota voi. Sitä nautti puolakka ja imi sydämmeensä hiljaisen, puhtaan ilontunteen. Ei hän ollut koskaan oppinut tuntemaan kevään vallatonta riemua, eikä häntä koskaan kiusannut kevätkesän turhamielinen kauneuden himo. Hän näki elämän sen täydessä voimassa, kun jo sateisa syksy soi hedelmiään ja luonnotar karisteli pois kesäkorujaan. Sentähden ne mehut, joita puolankukka imi, olivatkin paljasta terveyttä ja raitista elonvoimaa; sentähden voikin hän kestää yli talven ja vihertää silloinkin, kun jo toiset kukkaset kuoloon nukkuivat. --

Olipa eräs Syyskuun aamu. Luonto oli juuri herännyt ja heittänyt öisen sumuverhonsa yltään. Yö oli ollut kylmä ja tuulinen; aamu oli selvä ja kolea. Silloin tuli pieni poikanen poimimaan puoloja kuusikosta. Hän kävi muurahais-pesän ohitse, näki puolan ja poimi sen ensimmäiseksi marjaksi astiaan. Voi kuinka puolukka säpsähti. Hänkö nyt jo joutuisi täyttämään tarkoitustaan? Oliko hän jo kypsynyt? Vaan kau'an ei näitä miettiä voinut; toisia puoloja tuli tuhutteli alinomaa astiaan, joka pian oli punaisia marjoja täynnä. Poika kävi kiireesti, ikäänkuin ajatuksissaan, eikä kau'an viipynyt, ennenkun puola-astia joutui pieneen suojaan, jossa virui vuoteella sairaana mies. Heti kaadettiin marjat valkealle pöytävaatteelle ja tarkasti niistä siinä perattiin rikat pois. Nyt voi puolukkamme nähdä kaikki ympärillään; vaan ei hän joutunut muuta näkemään, kuin sairasta, joka nukkui valjuna vuoteellaan. Silloin aukeni ovi; sisään astui nainen; valkealla kädellään tämä sievästi kokosi marjat puhtaaseen astiaan, kaasi ne pataan ja laittoi terveellistä ruokaa sairaalle. Hiljaa hän liikkui ja varovasti, sillä sairas nukkui. Jopa oli ruoka valmis -- puolukkamme oli siinä säilynyt kokonaisena ja tunnollaan -- jo pistettiin se astiaan ja asetettiin sitten pöydälle jäähtymään.

Sairas aukasi silmänsä. "Johan nyt olet nukkunut," sanoi iloissaan nainen. "Jo; minä olen paljoa parempi nyt." "Minä olen tässä laittanut puola-puuroa; ehkä sinulle jo ruokakin maistuu."

"Kiitos -- kiitos; minä luulen tosiaan jo vähän hiukovan." Voi millä kiitollisuuden ja ilon tunteella nainen asetti ruu'an sairaan eteen! Vapisevat kädet tarttuivat lusikkaan -- ja -- ensikerran koko kuukaudessa -- maistui ruoka hyvältä. Tykyttävin sydämmin katseli puolukka jokaista lusikallista, minkä sairas nautti; hän toivoi pääsevänsä vahvistamaan heikkoja voimia, elvyttämään kuihtunutta verta. Mutta nyt sairas jo laski lusikkansa pois. Hän kiitti Jumalaa ravinnosta ja istui sijalleen. Hänen viereensä istahti tuolille nainen. "Voi kuinka paljon olet kärsinyt," aloitti hän; "aina siitä saakka kun tuo myrskyinen yö riehui.

"Ei tämä mitään vaarallista ole," jatkoi mies; "se yö minulle rauhan antoi. Tämä on vaan hiljaista tointumista: joll'ei silloin olisi myrskyä ollut, en nyt olisi onnellinen. Tulinhan silloin tuntemaan sydämmen, jota en koskaan muulloin olisi tuntemaan tullut. Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tuli. -- Nyt olen terve ja paranen jälleen; minä saan uudet voimat, minä tulen mieheksi nyt." --

Nainen katsoi hellästi sairaan silmiin: "veljeni! minä ymmärrän sinut. Sinä olet taistellut vaarallista taistelua; nyt olet voitolla: kiittäkäämme myrskyjen Herraa!" Sairas nyykäytti myöntäen päätään ja laskeutui vuoteelleen. Nainen nosti ruu'an pois ja puolukka sai aikaa miettiä näkemäänsä. -- "Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tulikin!" lausui hän itsekseen. -- "Niin; onhan myrsky monastikin parempi kuin leuto sää, se pudistaa pois monta ulkonaista turhaa tapaa ja ajaa esille sisälliset syyt; myrsky herättää uinuvat voimat ja avaa sokeat silmät. -- -- Nyt olen saanut vähän käsitystä siitä, mitä mustikka puhui. Olenhan nähnyt myrskyä ja päivänpaistetta, iloa ja surua, nautintoa ja kärsimistä, toivoa ja toivotonta taistelua; paljon suuria mullistuksia, tuhansia pikku seikkoja; jo kau'an edeltä päin mietittyjä muutoksia, tahi tuommoisia äkillisiä tuulenpuuskia, jotka tulevat jälkiä jättämättä ja menevät sinne, mihin ei kukaan seuraa. Olen kokenut monellaista, ollut monen väheen alaisena; ei mikään ole enää olemassa, ja kuitenkin on kaikista jäänyt jotakin jäljelle olentooni: kaiken tämän monipuolisuuden yhteys on elämää. Aurinko on aina lämmin, sen valo virvoittaa; meri on suuri, sen näkeminen ylentää; myrsky on voimakas, sen pauhu peljättää. Vaan niitten kaikkien yhdys-tunne on elämää s.o. kaiken vaihetuksen läpi pysyvää, kaiken voittavaa, ikuista voimaa. Kun siitä olen saanut osani, olen tehnyt tehtäväni ja voin antaa itseeni imetyn mehun muille samaa elämää jatkamaan. Nyt tiedän, mitä varten olen olemassa: antaakseni terveellisen mehuni tuon kärsineen elämän -- voiman jatkamiseksi." -- Puola asettui astian reunalle, josta juuri oli viimeinen lusikallinen otettu ja odotti tyytyväisenä ruoka-aikaa.

HIRUNDO HERALDIKA.

Katon räystäässä tuolla oli pääskysen pesä. Savesta ja höyhenistä oli se kurottu kahtena keväisenä päivänä, ja lujaksi päivä sen säteillään lämmitti. Oi kuinka sievä ja siro sen sisusta, kuinka pyöreä ja soma sen päällystä oli! Ja siellä sisällä oli kuusi pientä poikasta. Vähitellen ne kasvoivat, höyhenet kasvoivat ja koko varttui. Mutta siellä he aina vielä sisällä asuivat. Ei kukaan heistä vielä uskaltanut siipiinsä turvautuen antautua ilman aaltoihin. Näin kului aikaa, kunnes vihdoin eräänä aamuna emä tuli tavattoman iloisena sisälle. Hänellä oli kullekkin heistä pieni toukka makiaisiksi ja sen annettuaan hän heille näin suin puheli:

Lapseni armaat! tirlitt, tirlitt, tirlilitilitt! -- Nyt olen teitä kau'an jo kasvattanut, olen teitä ruokkinut ja hoitanut. Nyt tahdon nähdä teidän itse jo johonkin ryhtyvän; nyt teidän täytyy opetella lentämään.

Lentämään, lentämään -- tililitt, tililitt! vikisivät nuoret.

Te tiedätte, emo jatkoi, että tässä maailmassa täytyy osata yhtä ja toista, jos tahtoo taistella läpi elämän. -- Oi, täällä täytyy paljon oppia ja kokea! Mutta ensin ja ennen kaikkia vaaditaan että osataan liikkua, sillä palkallaan oleva ei voi mitään oppia. Liikkuminen on samaa kun lentäminen, vaikk'eivät kaikki opi lentämään s.o. huonolahjaiset ja vajanaiset olennot, niinkuin esim. ihmiset, jotka kyllä ovat muutoin hyvin lahjakkaita ja kykeneväisiä, vieläpä jalomielisiäkin, mikä on paljoa enemmän kuin kaikki yhteensä -- niin, kas lentää eivät hekään osaa. Heillä on tosin siiventynkät, vaan höyheniäpä heillä ei ole ja vaikka he kuinka yrittäisivät, eivät he lentämään kykene -- ja siitä syystä heidän liikkumisensa on paljoa vajanaisempaa, tai oikeastaan he eivät voi liikkua siinä merkityksessä, kuin me liikkumista käytämme. Kun nyt ajattelen ihmisen tilaa ja vertaan sitä teidän nykyiseen tilaanne -- ajatelkaas, mikä hirveä onnettomuus, jollette kaikki oppisi lentämään. Olkaa siis ahkerat, näyttäkää, että opitte noreiksi, nopeiksi, sukkeliksi, taitaviksi lentäjiksi, tililitt, tirlitt, tirlitililitt!

Tililitt, tlilitt! kaikki pienet vikisivät ja ryömivät pesästä katon kourulle. --

Kas niin, nyt olette ulkona kaikki, Ennenkun tästä edemmäksi yritämme, tahdon teille esitellä hiukkasen tämän paikan historiaa. Tämä suuri pesä, jonka kourussa meillä on pesämme, on vanha, vuosisatoja nähnyt asunto. Moni pääskynen meidän esi-isistämme on kertonut sen historian lapsilleen, ne taas omille lapsilleen ja lastensa lapsille j.n.e. Tässä on elänyt ja kuollut jo monta ihmissukuakin, joka meidän ikäämme verrattuna on kovin pitkä aika. Sanotaan isän-äidin, isän-isän-äidin aikana tässä asuneen Sarvi nimisen miehen, joko hänellä sitten lienee ollut oikeat sarvet, niinkuin kaskinikillä, vai oliko hän vaan saanut sen lisänimeksi, sitä minä en tiedä. -- Vaan hänen ajallaan oli kovin tukala aika maassa, varsinkin ihmisillä; oli semmoinen tila, jota he sanovat sodaksi s.o. semmoinen rauhaton aika, jolloin ei voi rakentaa pesää juuri mihinkään, sillä kaikki pesät poltetaan ja hävitetään, varsinkin ihmisten pesät, mutta niiden mukana meidänkin pesämme. Tämän suuren pesän pojista oli yksi mainion viisas ja taitava ihminen. --

Osasiko hän lentää, tili-tlitt! --

Ei pienoseni, ei sentään, mutta kyllä hän muutoin taitava oli. Hän johdatti suuret joukot ihmisiä yhdelle puolelle, yhdisti ne, jotka olivat kaukana toisistaan laulamalla s.o. ei juuri niin kuin me laulamme, sillä niin osaavat vaan harvat ihmiset laulaa, vaan jotenkin sinnepäin. He kirjoittivat sopimuksia, kirjoittivat päätöksiä ja yhtyivät sovintoon. Näin vihdoin loppui tuo ankara sota ja pesät jäivät rauhaan jälleen -- tirlitt, tirlitt, tirlitililitt!

Vaan nyt me tiedämme Sarven työn, vast'edes voitte varsinaisilla historian tunneilla saada enemmän oppia, tililitt, tirlitt! Niin vei emo poikaset lentämään. --

Ensin he vaan vähäisen räpyttelivät; sitten he lensivät katon kourulle, siitä räystäälle, räystäältä kourulle takaisin j.n.e. mutta vihdoin uskalsi yksi yrittää pitemmän matkan. Se onnistui, toiset yrittivät perässä ja niin oli pian koko pesäkunta lentämässä, liehumassa. Kas sepä oli hupaista! Tililitt, tililitt; nyt ei heidän muuta tarvinnut tehdäkkään. He olivat koko päivät ulkona: lauloivat ja lensivät, lensivät ja lauloivat.

* * * * *

Lentelipä näin tavoin taas eräs perheen nuorimmista rakennuksen ympärillä. Ikkunat olivat auki. Sieltä sisältä kuului Kanarialinnun laulu, sekä joskus papukaijan käheä ääni. Nuori pääskynen, neiti Hirundo Heraldika, kuten toiset pääskyset häntä nimittivät, syystä että hän aina niin mielellään istui tuon vanhan vaakunakilven reunalla, joka oli ison oven yläpuolella, tunsi erinomaisen halun vetämän itseään ikkunasta sisälle. Hän kurkisti ensiksi varovaisuuden vuoksi ikkunarei'ästä läpitse -- huu! mikä se oli? aivan kuin mies ihan vastapäätä ikkunaa olevalla seinällä. Neiti Hirundo Heraldika lensi peljästyneenä takaisin.

Vaan vähän ajan perästä palasi hän jälleen: hän muisti äitinsä puhuneen joskus jostakin paperi- tai vaatekappaleesta, jonka ihmiset seinille kiinnittävät ja siihen sitten muodostavat jotakin mikä on ihan määrätyn ihmisen, eläimen tai jonkun muun esineen näköinen, ja tätä koko olemusta he kuvaksi nimittävät. Olipa emo kertonut kerran pistäyneensä jonkun vanhan linnan sisällä -- ehkäpä ikkunasta -- ja siellä nähneensä koko joukon tämmöisiä kuvia, joitten joukossa eräs kotkan kuva niin hirveän luonnollinen, että hänen täytyi mitä kiireimmin paeten lentää tiehensä. Ehkäpä tuo mies onkin vaan kuva. Nuo ihmislapset ovat sen seinälle kiinnittäneet, neiti Hirundo arveli.

Aivan oikeen; se onkin vaan kuva, sen hän nyt toista kertaa sisälle kurkistaessaan selvästi näki. Eikä vaan yksi, mutta monta monituista kuvaa oli sillä ja toisilla seinillä. Hei, jopas on hauskaa katsoa!

Niin arvellen lentää lehautti hän sisälle tuohon vuosisatoja vanhaan rakennukseen.

Kukkia, suuria kasvia, jotka kiersivät ympäri seiniä ja köynnöstelivät akkunoita, tai seisoivat nurkassa kohoten permannosta kattoon saakka, lintuhäkkiä, kirjoja, pöytiä rintakuvia -- -- mikä paljous esineitä, joita ei neiti Hirundo Heraldika ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkia nuo ihmiset pesäänsä kokoilevatkin hän arveli; mutta sitten he elävätkin niin kau'an, että oikeen hirvittää, ajattelee vaan esim. 100 vuoden vanhaa pääskystä ... huu! johan se olisi ihan höyhenetön!... -- Senpätähden emme me huolikkaan olla niin turhamaisia -- muutoinhan emme elämässämme voisi tehdä yhtä ainoatakaan pesää, johon kaikki tuo romu ja ylellisyys mahtuisi -- vaan äläs! Kanarialintunen laulaa. Hän oli huomannut pääskysen ja kutsui nyt tämän luoksensa.

Hyvää päivää, nuori ystäväni, neiti Hirundo! -- Kanarialintunen ei tietänyt hänen liikanimestään -- Kuinka tänne uskallatte tulla? Tänne tulla? Onko se siis luvatonta? hyvä neiti Kanaria, kyseli nuori Heraldika, joka ei myöskään osannut sen paremmin lausua tuon korkea-arvoisen ulkomaalaisen sääty- ja sukunimiä.

Ei niin, neiti Hirundo, -- vaan suokaa minun huomauttaa, että tämä asunto on viekkaan ihmiskunnan, jolla on valta yli avaran maan sekä siintävän meren. Katsokaappas, ystävä kulta, tätä häkkiä. Tämmöiseen, näin ahtaasen tilaan ovat he sulkeneet minut Etelän, ihanan Etelän vapaan tyttären; ja minun mailmani, katsokaappas: _koko mailmani_ sijasta ovat he antaneet tämän ahtaan häkin. Tirlii -- tirlii, tirlilittlii!

Tuo viimeinen oli Kanarialinnun kansallislaulu, isänmaallinen hymni.

Neiti Hirundo Heraldika synkistyi. Hän tahtoi lentää tiehensä vaan kanarialintu jatkoi:

Malttakaas, hyvä ystävä, neiti Hirundo! Istukaas hetkeksi tähän lähelleni, Minä kerron teille kaikki. -- Kas niin! -- istukaa tuossa, nojatkaa päätänne vähän taaksepäin -- niin nyt te olette oikeen sievässä asennossa; tuo punavihreä höyhen kaunistaa teitä sanomattomasti. --

No hyvä! -- Etelän kirkkaan sinitaivaan alla on avara aaltoava meri; voimakas on meri, mahtava ja suuri. Ei silmä kanna sen siintävän pinnan ylitse, eikä sen myrskyävää aaltoa estä yhdenkään voima eikä nero. Tämän suuren, valtavan veden helmassa, on kuni tytär äitinsä rinnoilla, ihana vihreä saari. Tuhatkarvaisina loistavissa kukissa kimeltelee taivaan valkeus sen kasvistossa ja ihanimmat hedelmäin mehut virtailevat sen puutarhoissa. Siellä missä ääretön taivas syleilee rajatonta merta ja maan kasvattava tuoreus synnyttää rehevimmän runsautensa, siellä missä _vapaus_ ja _onnentunne_ sitovat jokaisen sydämen kotisijaansa, -- siellä minä olen syntynyt -- ja nyt missä minä olen? -- vastaa itse! -- Tirlii, tirlilittii!...

Tirlitt, tlitt! neiti Hirundo sanoi, tahtoen niin säälimällä sanoa jäähyväiset -- vaan silloin alkoi Papukaija puheen:

Hyvää päivää, neiti Hirundo! Minäkin puhuisin kanssanne vähäisen. -- Minä olen jo vanha -- pääni on kohta paljas ja höyhenpukuni harvenee joka päivä. En minä enää niin paljon kaipaa vapautta ja elämän iloa, sillä niitä en enää nauttia voisi. -- Haluan vaan vielä jonkun päivän elää -- ja nämät päivät ovat minulle hirveän ikäviä viettää ikävässä torkkumisessa ja toimettomuudessa. Elämääni kalvaa mato, jonka täällä olen saanut, täällä tämän kylmän ilmanalan kolkoissa seuduissa, uh! -- uh! -- uh! Silloin Papukaija yski hyvän aikaa -- minä olen saanut rintataudin, keuhkovian, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan.

Neiti Hirundo Heraldikaa säälitti. --

Papukaija jatkoi.