Part 2

Hän punainen, yön kasteessa Miks' ovat kiharansa? Hän viinakuurnaa sotkeissa Vihmoitti vaatteitansa: Hikoillen tuskissansa Ja verta vuotaissansa.

Tää ystävä mun verellään On armaaks' ostanunna, Ja lukinnunna Hengellään, Uskossa kihlannunna: Ja ikiuskollinen on Mun Ystäväni verraton.

Hän puvun lumipuhtahan Morsiuslahjaks' antaa, Ja kruunun, vallan, valtikan Ja voiman näitä kantaa: Hän alku, sekä loppu on Mun Ystäväni verraton.

-- -- --

Oi rakkauden syvyyttä, Oi itse-uhrausta! Ei helvetti, ei kuolema Voi voittaa rakkautta: Niin Jumala voi rakastaa Vihollistansa maailmaa, Ja kurjaa ihmislasta!

Häness' on yksin rakkaus Ja kaiken lemmen lähde: Siis sielus syvin taipumus Ja rajattomin luottamus Lahjoita yksin Hälle!

Sit' ihmislasta, ystävääs, Voit oikeen armastslla, Voit turvan' olla toiselle Ja toiseen turvaella: Kodissa, jossa luotetaan Kaikissa yksin Jumalaan, On _rakkaus_ ja _rauha_.

JUMALISTA.

Kaksi kansan enkeliä Suojahenkeä hyveä Riensi maasta leyhytellen Luojan istuimen etehen. Luokse Luojan luontelihe Tuosta toinen ja saneli: "Isä, Herra henkikunnan, Luoja luotujen väkevä! Sulle maani mainehikkaan Urho kauniin kansakunnan Lahjat uhriksi ylennän." Näin hän lausui, laski lahjat Polven juurehen Jumalan Sekä siirtyi syrjemmälle Luota Luojan Kaikkivallan.

Silloin silmänsä kohotti, Nosti lunta luomiensa Toinen enkeli ihana, Valkosiipi, vyöhyt kulta, Painui puhdas polvillensa Pyhän polvien etehen Sekä lausui laaskavasti, Suulla puhtaalla puheli: "Oi on Isä armollinen, Herra Henkien väkevä! Tässä tuon ma maani mahlat, Kohlut kansan sorretuimman, Jonka luotujen seassa Kuolematon keksi silmä. Luoja suuri luomakunnan! Täss' on kyynel, huokaukset Kansan, jolle oikeutta Valt' ei vieras vallassäädyn Salli sanoilla omilla Ilmi-tuoda tuomioissa, Eikä valtojen välissä. Täss' on vaivat, kärsimykset Kansan, jonka oma, armas _Kieli_ sointuva sulonen Perin pois on työnnettynä _Virkakunnista_, viroista, Vaikka kansan kallis leipä Virat viljalla ravitsi. Täss' on hengen taistelukset, Tässä kuoloa kovempi Sota sielujen sisussa: Katsos, Herra, Henki Suuri! Siltä kansalta katalat Ehdot hengen elämänkin Kovin riistävät rivosti. Sillä kouluja omia, Joissa vanhin lapsellensa Viljan henkensä pyhimmän Saisi jättää jälkehensä Perinnöksi polvuiseksi, Johon liittyisi likemmin Oppi oiva ihmiskunnan, Mink' on vuotten vieriessä Tuhat päätä tuskan tiessä, Nerot neuvoja nivonut; Niitä ahjoja elämän Kielelläns' ei kansakunta Omalla saa opiksensa, Vaikka hiutuu henki herja Tiedon näljästä, janosta: -- Pyhä Herra, Luoja Hurskas! Kuule kansan huokausta, Katso kurjan kärsimystä! Ethän suotta jaellunna Hengen lahjoja jaloja, Suott' et heihin tuhlannunna Suurta voimasi väkeä. Ethän kieltä kaunihinta Sorra tuskan huutoihinsa, Etkä mieltä kestävintä Vaivuttele vaivoihinsa. Työtä, vaivaa, urhoverta, Innon tulta isänmaisen, Poiss' on kaikki elon-ehdot Uljahimman kansakunnan, Kovimman mi luonnon voitti, Pienimmän mi palkan pyysi -- Ethän näitä, Herra Hurskas! -- Salli polkea pyhiä!" Näin kun lausui, rukoellen Vielä viipyy odotellen. -- -- -- -- -- Luoja lausui, henget kuuli, Voimat taivahan vavahti, Maassa vallat liikahteli:

"Lyhyt-näkö, huoles heitä! Kuinka itkit sa ihala, Kun ma tuosta vierahasta Voiman iskulla erotin Saman kansan, vaikka juuri Silloin lahjani parahan Sille soin: sen kansakuntain Joukkoon kansaksi korotin. -- Kansat sortuu, toiset nousee; Ikikanansa kaikki kuolee: Maine kantaa muistissansa Kadonneetkin kansain polvet. Mutt' ei nuoren, nousevaisen Vasta eloon pyrkiväisen Kansakunnan kulkuretki Vielä laskullensa riennä. Vasta sill' on kasvamassa Kylvöpelto siemennetty. Kuinka touko orastuupi, Orahasta laiho saapi, Laiho kuinka kypsyttääpi Viljan tähkät täyteläiset -- Siitä aika tulevainen Vasta lausuu tuomionsa. Ällös surko, henki leino! Kylvöä vaan kostuttele, Kasta maata kallihinta, Joka siement' idättääpi, Kyllä aika kasvattaapi Sadon satakertaisenkin, Joll'ei maata marras polta. Kerran kansasi asuvi Kunniansa kukkuloilla, Kun jo tuokin kansakunta, Jonka ylistystä tässä Äsken kuullen lausuttihin, Varjopuolehen veäitse. Vaan nyt siell' on vierahissa Lapsi kansais, poika puhdas, Sill' on tulta sydän täynnä, Mieltä päässä miehekkäässä. Hänen henkensä herätä, Poven valkea viritä, Jotta kansan torkkuvaisen Tajuntaan ja tunnollensa Sais ja nostaisi elämän Jossa henki hengestämme, Kuolemattoman elämä, Voisi versoa jalosti: Niin se nouskohon ylevä Kansa nuori kasvavainen, Kuni hyötyvät hyvästi Vesat vetten lähtehillä, Nurmi nuori rotkomaissa." -- -- -- -- -- Kiitokseksi ylentihe Kaksi kättä puhtahinta Lumi-siipeä pyhintä, Ääni riemusta väristen Täten laati lausumansa: "Isä armas ihmiskunnan: Suuri sull' on voima, valta, Viel' on viisaus syvempi, Pyhyytesi tutkimaton, Vaan on armosi avara Vielä kaikkea ylempi: _Suurin suur' on rakkautes! Voima, valta Sulle, Herra, Ijankaiken kunnia!_ Nyt on kansani katala Nouseva, kuin nuori heinä, Kuni kukkanen kedolla, Taikka tammen taimi aino, Jonka juurta virrat juotti Päätä aurinko valosti."

Nousten nöyrä taantelihe Iki-armon istuimelta: Sydän tultansa sytevi, Silmät valoi valtiata. -- -- -- -- -- Taas kun enkelit ehätti Kerran tulla Luojahansa, Lensi enkeli ihana, Valkosiipi, vyöhyt kulta Armoistuimen etehen. Siinä sitten polvistunna Täten suin sula puheli: "Sulle kiitos ijankaiken, Isä, korkeuden Herra! -- Hän on tehnyt tehtävänsä, -- Jolle työksi kansakunnan Herätellä annoit, Armas, -- Koko kansa kiittämässä Hänt' on juhlan-kemussansa. Hänen kiitos-laulujansa Lauletaan -- hän väsyy vanhus. -- Katsos maahan! -- -- Tuolla ... tuolla ... tuolla ... tuolla... Kaikkialla ilomielin Kansa sadoin, tuhat-määrin Häntä kiittää, ylistääpi -- Mutt' ei moni kiitä siellä Sinua -- oi Herra Hurskas!" Ja hän peitti siivillänsä Pyhän päänsä Jumalalta, Jonka palvelusta kansa Unhoittaen juhlaa vietti.

Lausui Luoja armossansa: "Kutsu kuolon enkeliä, Hän voi tehdä tehtävänsä: Maasta ottakoon hän miehen, Jota kansa jumaloipi -- Ehkä suru rakkahasta Tuopi sielut puoleheni." --

II.

PROOSAA.

JOULU-YÖ.

I.

Hiljaa! Enkelit laulaa: Hiljaa, kuunnelkaa! Täynnä on riemua taivas, Armoa, rauhaa maa.

Hiljaa! Tähtöset tuikkii: Ääneti katselkaa! Taivaasta valkeus loistaa, Mi ihmistä johdattaa.

Hiljaa! Ihmiset nukkuu, Enkelit valvovi vaan: siunaus siitä ja rauha Vuotavi ylitse maan.

II.

JOULUNENKELI.

Yö oli; niin synkkä, pimeä yö. Taivaan peitti paksu sumuverho ja maan valkoinen lumivilla. Koko luonto näytti nukkuvan kolkkoa, kylmää unta. Silloin -- oli juuri puoliyön juhlahetki -- silloin valahti kirkas valkeus, joka halkaisi harmaan usvan ja silmänräpäykseksi kirkasti öisen maailman: Taivas aukeni ja Joulunenkeli lähetettiin jakamaan taivaan lahjoja kuolevaisten asuntoihin. Kirkkaasti säteili taivahisen kruunu ja autuuden valokehys kiehkuroitsi kiharaista päätä. Ilmestyksen ihanassa valossa leijaili hän hiljaisesti maata kohden -- läheni -- läheni -- jo sattui jumalainen jalka synnin saastuttamaan maahan ja -- taivas sulkeutui, kirkkaus sammui. Yössä vaeltamaan läksi nyt enkeli. Armon, autuuden runsaat, loppumattomat lahjat oli hänelle annettu jaeltaviksi. Hänen oli käyminen kuolevaisten kurjissa asunnoissa, nähdäkseen, mitä kukin parhain tarvitsi, mitä kukin enimmin halusi. Vaan avara on maa, monta on majaa, lukemattomat ihmislapset, joita hänen tuli tänä yönä tervehtää. Mihin piti ensin kääntyä, kenen tarpeet ensiksi tyydyttää? -- Ei kau'an arvellut enkeli. Hän oli jo autuuden ilomajoissa sydämmellisellä sulolla katsellut, kuinka monen pienokaisen iloinen silmä ummistui, kesken juhlaisan yön viettoa, ja äiti, sisar tai isoäiti laski nukkuvan pienoisen utuiselle sijalleen; hän oli saattanut monen "väsähtyneen västäräkin" ehtoosiunauksen Luojan, kaikkien Isän istuimelle; hän oli seurannut nukkuneitten nuoria henkiä unelmien maahan, johon ne kokoontuivat suuren suuren Joulupuun ympärille, jossa hopeatukkainen Unelan ukko soitteli kulta kanteloista ja Joulun puhtaalla lumella kasvoi kukkien ihanimmat kukat ja itse sydäntalvellakin oli lämmin kaunoinen kesä. Täällä liitelivät pienoisten hilpeät henget iloleikistä toiseen, eikä väsähtynyt vikkelä jalka, eikä uupunut katsova silmä. Ikivihreä nurmi ja vitivalkea, hyinen halla oli täällä mitä suloimmassa sovussa: Juhannuksen kesäinen tenhovoima Ja Joulun raittihin talviriemu täällä kävi käsi kädessä. Eikä sulanut valkea lumi, vaikka aurinko kypsytti hangella makeita mansikoita, eikä kuihtunut nurmella kukka, vaikka pakkanen varisteli härmähelmiä sen hienoihin lehdyköihin. Tänne unelan onnelaan, pienoisten yhteiseen yhtymäpaikkaan päätti enkeli ensin käydä. Oi, kuinka iloisina, kuinka onnea täynnä he siellä leikeissä liehuivat! Silloin astui enkeli näkymätönnä parvehen pienten. Ja nytpä jakaa hän kullekkin, niin runsaasti, niin puhdasta ja lapsellista iloa, kuin ainoastaan ne voivat tuntea, joitten sydän ei vielä ole turmeluksen myrkkyä maistanut. He riemastuvat niin ihmeen ihanasti, eivät he tiedä miksi, -- vaan yht'äkkiä soi heidän sydämmissään enkelien joululaulu ja rauha niin suloinen, niin hurmaava ja rikkumaton rauha valuu heidän sieluunsa, että se vielä läpi elämän myrskyjenkin säilyttää unohtumattoman muiston lapsuuden joulurauhasta: _Se on enkelin joululahja lapsille_.

Lasten unelasta liiteli enkeli läpi öisen maailman. Kaikkialla, missä sydän häntä kaivaten odotti, oli hän heti läsnä; huokaus, toivotus vaan, jos se lähti puhtaasta, vilpittömästä sydämmestä, oli kylläksi jouduttamaan hänen lentoaan; ja missä hän kaivattuna ilmestyi, siellä oli oikea Joulu: _sydämmien joulu_. Vaan missä ei enkeliä kaivattu, siellä oli niin pimeä, kynttiläin loiste oli kylmää ja mielet niin noloja, outoja -- jopa kärtyisiäkin ja ilkeitä: joulua, _oikeeta Joulua_ ei siellä ollut, ainoastaan teeskenneltyjä, matkittuja tapoja ja turhaa, tyytymätöntä mielten kuohua. -- Nämät näki enkeli kaikki. Hän näki kuninkaan ja miljoonia vallitsevan ruhtinaan hopean hohtavassa, kullan kiiltävässä linnassaan syviin mietteisiin vaipuneena huo'ahtavan: "Oi jospa oisin köyhä mökkiläinen, tai mikä muu tahansa vapaa alammainen valtakunnassa. Sillä heilläpä on edes nyt riemua, jota ei suru sekoita, eikä pelko hämmennä; heillä on sydän vapaana Jumalaa palvelemaan; mitäpä heillä olisi muuta juhlana ajattelemista. -- Vaan minä -- minä, joka kaikkia hallitsen, olen kuitenkin kaikkien orja, enkä voi edes juhlan rauhaiseksi hetkeksi heittää hallituksen raskasta taakkaa hartioiltani, voidakseni yhtä kepeästi, kuin muutkin kuolevaiset haihduttaa huoleni ijäisyyden suurilla ajatuksilla. -- Oi jospa oisin mökkiläinen." Vaan erämaan synkässä sydämmessä istui mökkiläinen kehnossa majassaan. Hän oli jo karistanut arki-noen päältään, pukenut ylleen puhtaan, valkean paidan ja istui puhdevalkean ääressä tuolillaan. Ääneti silmäili hän liedellä räiskyvää tulta ja katsoi silloin tällöin perällä olevaa pöytää kohden, jolle vaimo rakenteli mökin ainoisista varoista Joulu-ateriaa. Vaimo astui ulos; mies jäi yksin huoneeseen. Silloin puhkesi hän puoliääneen puhumaan: "Voi poloinen päiviäni! Mitäpä minuisen miehen Joulun viettämisestä on. Oisinko ruhtinas, tai vallitseva kuningas, silloimpa elää kelpaisi. Silloin sydämmeni varmaankin riemusta riutuisi ja syystä kiittäisin Jumalaa suuresta armostaan. Vaan nyt; mitäpä tässä edes pöydälle saadaan? Voi poloinen päiviäni!" -- Näin valitteli toinen ja toinen, eikä tyytyväisiä sydämmiä monessa kohden löytynyt. Vaan kuitenkin kulki enkeli väsymättä. Käytyään ensin kaikissa asunnoissa, joissa häntä kaivaten odotettiin, alkoi hän käydä vähemmin kaivatuissa kodeissa. Hän saapui suurten kaupunkien kauniisti valaistuihin suojiin. Siellä oli tuhansia komeasti koristettuja joulupuita, paloi tuhansia tulia ja lahjojen runsaus, komeus ja kalleus lumosi jo akkunan takaakin katselevain mielet. Enkeli astui sisään. Hän kävi jokaiselle perheen jäsenelle tarjoomassa taivaallisia lahjojaan, vaan he eivät niistä huolineet: heillähän oli jo kyllä lahjoja; riita oli vaan siitä, kenen lahja kalliimpi olisi. Mieli synkistyi. Hän hiipi hiljaa ovelle ja pujahti kylmään yöhön. Kadulla tapasi hän silloin vilusta värisevän mierolaisen, joka oli ihaillen jäänyt edes ulkopuolelta katselemaan rikasten Joulun onnea. Kylmä oli kankistanut poloisen jalat -- hän ei voinut enään liikahtaakkaan. Taivaalle tähtäsi hän kyynelistä kirkastuneen katseensa ja sydämmen harvenevat tykähdykset huokasivat Jumalan armoa. "Tässähän minä tulen ja tuon Jumalan Joululahjoja -- ota taivas aarteineen, ota Jumalan sydämmellinen rakkaus!" virkkoi enkeli. Aivan hämmästyneenä katsahti vanhus enkeliin; taivaallinen valo kirkasti hänen silmänsä: hiljaa, ääneti riutui sen valo; vaan enkeli nosti vanhuksen hellästi syliinsä ja kantoi sen ikuisen rauhan maahan. Tämän tehtyään jatkoi hän kulkuaan. Hän kävi edelleen suurien ja rikkaitten luona, näki pohattain istuvan ylellisyydessään, hymyillen miettimässä onneaan. Enkeli tuli ja tarjosi heillekin taivaan lahjoja; vaan he eivät enkeliä huomanneet, heillä oli niin paljon miettimistä omissa asioissaan. Olipa muutamien, upeista upeimpien asunnoissa ovikin suljettuna. Yö oli pimeä, ei yhtään kynttilää tuikkanut monikertaisista kivimajoista: niitten omistajien sydän oli kääritty arvopapereihin ja monenkertaisiin rahakääröihin, tai jäätynyt kylmään kultaan, niin ett'ei enää mitkään ihmisyyden tunteet heidän poveaan lämmittäneet.

Rahaa, rahaa, kultaa -- eikä mitään muuta, kuin kultaa heidän sielunsa koko elämä tarkoitti; he olivat tehneet rahan Jumalakseen, eikä mikään voinut heitä sen kauheasta vallasta pelastaa.

Enkeli itki. Sitten joutui hän uutterasti puuhaavain, aina työhönsä kiintyneitten tiedemiesten majoihin. Vielä hän niissä löysi avoimiakin sydämmiä; vaan olipa semmoisiakin, joitten sydämmen sopukoissa ei ollut muutakuin sanakirjan lehtiä, kieliopin palasia, Sanskritin, Arabian ja Kiinan kieltä, riimu- ja nuolenpääkirjoitusta, taikka hirveän suurilla kirjaimilla _Isänmaa_, eikä mitään muuta. --

Kaupungista ulosmennessään, joutui enkeli syrjäisemmille kaduille, löysi matalia puumajoja. Siellä oli vähäisen lahjoja -- olipa monta kurjan kurjaa kotoa, jossa oli nälkää ja puutettakin. Siellä oli runneltuja, nöyriä sydämmiä, jotka ilolla ottivat omakseen enkelin lahjat, siellä oli rakastavia, hyväätekeviä ihmisiä, jotka kantoivat kärsivien raskasta kuormaa, lievittivät kurjuuden katkeruutta, pyyhkivät onnettomain kyyneliä. -- Mutta olipa siellä kirouksen majoja myöskin, joissa juopumus, raakuus ja niistä syntyvä kirous juhlan rauhaa häiritsivät. Niihinkin majoihin enkeli astui, mutta hänen muotonsa oli siellä kolkko, tuima ja saattoi hämmästystä ja pelkoa synnin harjoittajiin. -- Maalle riensi nyt enkeli.

Sielläkin, niinkuin kaupungissa, tapasi hän lukemattomia erillaisia asunnoita ja lukemattomia erillaisia ihmisiä. Toiset tyytyivät niihin maan-antimiin, joita Luoja oli kesän ja vuoden tuloksi antanut, eikä ajatellutkaan muuta, kuin omaa onneaan, jonka hän muka oli omin käsin valmistanut. Toiset taas kyllä tahtoivat muitakin auttaa ja muistivat toistenkin tarvetta, vaan siitä syystä, että tulisivat huomatuksi ja voisivat rauhoittaa omaatuntoaan, joka heitä soimasi. Ani harvassa majassa ainoastaan taivaan lahjaa arvossa pidettiin ja siitä syystä tarvetta säälien autettiin, sekä sydämmet yksinkertaisessa hartaudessa kohosivat ijäisen valon asunnoille. Semmoisessa majassa viivähti enkeli kauemmin, kuin muissa. Hänen oli niin sydämmellisen hupaisa olla tyydyttämässä sydänten tarvetta, valamassa lohdutusta suruiseen, voimaa väsyneeseen, iloa ja kiitollisuutta jokaiseen sydämmeen.

Niin kulki enkeli halki kristityn maailman. Vaan pakanamaailmaan hän ei voinut mennä. Ainoa mitä hän voi pakanain hyväksi tehdä, oli, että hän helläin kristittyjen sydämmissä synnytti sääliä pakanoita kohtaan, joille ei vielä ole yhtään Joulua valjennut, joille Joulun-enkeli ei voi saattaa taivaan äärettömiä Joululahjoja, koska heillä ei Joulua olekkaan. Vaan kristityssä maassa kulki hän rikkaitten kynnyksillä, kulki köyhien kodissa, kolkutti joka ovella. Hän näki sydämmien salaiset halut ja tekoja johtavat syvät syyt. Näkipä hän miten muutamat levotonna nukkuivat, kun toiset sitävastoin tyynesti hortuneena valvoivat. Näkipä hän syvemmällekin: Hän näki, miksi edellisen omaatuntoa unessakin vaivasi pelko ja miksi jälkimmäisen paatunut sydän oli saanut tuon kuoleman tyyneyden. Kaikki näki hän ja kaikki kirjoitti hän kirjaansa, jonka hän oli Jumalalle antava. -- Voi kuinka monta mustaa merkkiä, voi kuinka monta veripunaista rikosta oli enkelin kirjaan kirjoitettu. Enkeli oli suruissaan. -- Hän tiesi ja tunsi kaikki ja -- siitä oli hän suruissaan. Hän näki että niin harvat ottivat Joululahjat vastaan, lahjat, joitten kautta hän olisi voinut pyyhkiä pois kirjastaan niin monta, monta veripunaista rikosta. -- Aamu tuli, päivä jo sarasti, vaan viel' ei ollut enkeli palannut. Hän oli vielä matkallaan.

Tuhansissa kirkoissa paloi tuhansia tulia ja tuhannet papit olivat jo saarnanneet Joulusaarnan tuhansille ihmislapsille. Taivas se kirkastui, tähdet ja kuu väistyivät päivän valon tieltä. -- Silloin palasi enkeli Luojan istuimen luokse, laski kirjansa, tuon äärettömän raskaista rikoksista raskaan kirjansa Jumalan eteen ja lausui: "Pyhä Isä! Minä odotin, kunnes kaikki olivat kirkossa kuulleet, vielä kerran kuulleet, armosi, rakkautesi sanomaa. Vasta nyt kun kirkot suljettiin ja juhlakellojen kaikukin on satojen sydämmessä hiljaa vai'ennut, astun eteesi ja tuon kirjan. -- Oi Isä! Harvat niistä, jotka yöllä hylkäsivät tarjoomani lahjat, ovat niistä kirkossa huolineet; muut palasivat, suurempi kirous sydämmessään, kuin heillä oli sinne tullessaan. -- Ja nyt he hurjassa kilvassa kiitävät kotiin unhoittaen sinut sekä itsensä ja tämän kirjan." --

Enkeli vaikeni; Jumala vaikeni; vaan ihmiset maailmassa melusivat hirveästi. Pienen pienet puuhat, turhat, joutavat askareet täyttivät heidän sydämmensä, eikä moni kohta muistanut että Joulu olikaan, eikä suinkaan moni tietänytkään, että oli Joulunenkeli, joka oli ollut tarjoomassa taivaan lahjoja ja kirjoittanut Jumalan kirjaan kaikki, mitä hän näki.

UUDEN-VUODEN UKKO.

Uni oli uuvuttanut kuolevaiset suloiseen horrostilaan ja yön haltijatar oli sitaissut vienoiset kätensä ihmisten uupuneisiin jäseniin. Hänen käskystään liehuivat sanattomat henget äänetönnä yli avaran maan ja valloittivat tuokiossa valtiattarelleen puolet maailman kansoista. Ainoastaan kuolemattomat valvoivat; heidän silmäänsä ei torkka vaivaa. -- Sen nytkin saattoi huomata. Sillä levon, rauhan ja äänettömän hiljaisuuden keskellä siinä ilmestyi suuri -- ääretön ukko. -- Mihin? Jokapaikkaan -- eikä toki mihinkään erittäin. Siinä hän nyt vaan ilmestyi, tuli näkyviin, katsoipas minne tahansa. Vanha, ijänaikuinen ukko hän oli, päässä rikkinäinen suuri röytäinen hattu ja hatussa tumma, kulunut luku "1881". Yllä oli ukolla harmaa, kulunut vaippa niin avara, että hän sillä voi peittää koko maanpiirin ja siihen kääriä kaikki mailman olemukset. -- Huh, kuinka suuri se vaippa oli! Eikä siinä kyllä että se niin suuri oli, vaan sepä täynnä kuvia oli semmoisia, joissa koko maailman tapaukset nähdä sai. Siinä oli keisarikuntien, kuningasvaltojen loistavia hovia, siinä köyhempäin kansakuntien hallituskuntia, siinä halpojen, tuntemattomain, vielä sivistysmuotoja ja taidollisia tapoja puuttuvien heimokuntain hirmuvaltiaita: ja kaikkien näiden toimet, heidän työnsä valtakuntien hyväksi oli piirretty nähtäväksi vaipalle. Joukko jaloja pyrintöjä siinä oli kultaan kirjaeltu, vaan joukko julmia rikoksia verellä painettu. Maan hallitsijain ja valtaapitävien tointen ohella sait siinä nähdä kaikkien alammaistenkin puuhat ja pyrinnöt. Oli siinä monta halpaa, tuntematonta tekoa, jonka seuraukset oli merkitty "ijäisyyden kukkasissa" -- vaikkei niitä täällä oltukaan "tähtösillä" kirkastettu. Olipa siinä myös erinomaisen tunnokkaasti laskettu rinnakkain kaikkien yhtä jalojen henkien työ, olivatpa he sitten asuneet ruhtinasten suurissa seuroissa, taikka päiväläisen halvassa asussa.

Lukemattomien muitten kuvien joukossa oli siinä, tuossa noin Ukon sydämmen kohdalla, verellä painettu suuri loistava valtaistuin, jolla istui uljas, rakastettu ruhtinas. Kädessään piti hän siunausta jakavaa valtikkaa ja miljoonat häntä siunaten palvelivat. Vaan tuolla valtaistuimen alla hääräili joukko pimeyden henkiä, joitten ilkkuvat, helvetillisestä riemusta loistavat kasvot vääntyivät julmaan riemuun, kuu eräs paholainen sytytti tulen, jonka viritin oli kiinnitetty kullatun istuimen alla olevaan räjähdys-laitokseen. -- Tuli näytti syttyvän ja tuhansiksi kappaleiksi särkevän istuimen, ruhjoen ruhtinaan kalliit jäsenet. -- Voi julmaa kuvaa! Toisten kuvien joukossa on tuhansia avonaisia hautoja, joihin surevien sukulaisten vapisevat kädet kylvävät kukkia, murheen ja kaipion jäähyväis-lahjaa. Muutamien hautojen partaalla näemme kokonaisia kansakuntia, surusta sortunein sydämmin lausumassa viimeistä hyvästijättöä "jaloimmille pojilleen", osoittaakseen siten, että hekin ovat ymmärtäneet, mitä hauta heiltä on riistänyt, ottaessaan nuo "kansakuntien suurimmat" mustaan helmaansa. -- Vaan kuitenkin, kaikitenkin: surukuvien rinnalla näemme toimeliaan elämän yhä edelleen pyrkivän. Tuossahan kansojen tiede-miehet, heidän lukukammioinsa salaiset tulokset ja niistä yhä edemmäksi -- yhä laajemmalle pyrkivä tieteen valo on tummalle pohjalle piirrettynä, niinkuin kultainen aamukoite, jonka rusoitteleva hohde välähdellen, leiskuen kirkastaa milloin tumman vuorenhuipun, milloin laaksossa piilevän lammen. Ja niinkuin valokin välähtymättä jakelee kulta-virtojaan yhä runsaammaksi, yhä uhkuvaisemmaksi ja lämpimämmäksi käyden, mikäli kohoaa aurinko päivän kirkkaalle otsalle -- sitä syvemmäksi, totuutta janoovammaksi käy ihmishenki, mitä enemmän hän oikein edistyy. --

Tämän päiväisen valokuvan rinnalla on tuossa virkeä aamu: Lapsoset lumista mäkeä laskee ja huimasti kohoaa vallaton riemu. Kelkkoja, poikia, tyttöjä, koiria on sekaisin ja kaikki ne useasti lumehen peittyy, kun pöllynä nousee kinoksien kerkeä viti ylös liukuvain anturain alta.