Part 1

Produced by Tapio Riikonen

METSÄ-KUKKIA

Runon ja Proosan

Kirj.

LIETO [Antti Mäkinen]

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1884.

SISÄLLYS:

I. Runoa:

Elias Horebilla. Runoelma V:ssä osassa Häälauluja Jumalista

II. Proosaa:

Joulu-yö Joulunenkeli Uuden-vuoden Ukko Metsä-ruusu Puolukka Hirundo Heraldika Sinivuokko Kielonen Kuusen alla, iltama hiiren pesässä Tulipalo

I.

RUNOA.

ELIAS HOREBILLA.

Runoelma V:ssä osassa.

I.

(Kallioluola, jonka aukeama on Horebin huipuille päin: etäältä häämöttää siintävä harjanne, jonka hartioilla pilvien usvainen verho ja lakeella valkea lumivilla väikkyy.)

_Elias_ (istuu luolan perällä, katsellen ulospäin Horebia kohden).

Kuolla paremp' oisi elämää, Mi murhaa hirveämmin raatelee, Ja haudaks' sopivainen seutu tää, Joss' elo luonnon iki-vaikenee: Niin, tuossa luolan kivipermannolla Sais luuni valjeta, ja ainiaan Minulta rauhass' Israeli olla Ja papit palvella sais -- Baaliaan.

Niin, Baalia tää tuhma kansa, Astarothin luonnon-palvelusta Suosii; -- ihmislapsi rinnassansa Tuntee tulen, mik' ei sammutusta Maasta saada voi -- ei tähtitaivas Tuhansin mi tuikkivaisin silmin Kuulakasna päämme päällä kiiluu, Lähettää voi tiedon kirkkautta, Mikä povess' asuvaisen hengen Rauhoittaisi: aina sydän kaipaa, Aina tyydytyst' on vailla sielu. Niin on henki hengest' iki-luojan, Elämästä eine ihmisehen Jäänyt; siksi aina Jumaluutta Palveliansa ihmissydän tahtoo.

Mutta, koska ainoa ja suuri Jumala ja luonnon luova Herra, Itse ilmestyypi, ilmoittaapi, Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero Keksimällä keksiä, kun Luoja, Kaiken alku, Oleva ja Ollut, Ijankaikkinen ja loppumaton Käsittämätön ja kaikkivoipa Ilmestyksen kautta ilmi tuopi Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä Kuuliaista palvelusta vaatii, Silloin ihminen ei kuulla tahdo; Silloin Jumaluutta ainoata, Joka laskenut on perustuksen Luonnon rakennuksen, rajapiirit Vetänyt -- ja itse ihmishengen Sytyttänyt omast' elostansa, Häntä silloin uskoa ei tahdo Halpa ihminen -- vaan kallioille Nousee, vihantain puitten alle Astuu, uhriansa suitsutellen Luonnonvoimille, ja kuvan luopi, Jonka loiste, taitavasti tehty, Omaa tekijäänsä ivaileepi.

Kumma tämä ihmisen on oikku: Eikä viisahaksi tämä kansa Konsa -- eikä paremmaksi muutu. Sillä niin jo sama niskoittelu, Sama vastahakoisuus ja kiero Kankeus ja kuuliaisen hengen Puute oli heillä, koska nöyrä Moses Herranpalvelija johti Heitä orjuudesta Egyptistä.

Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren Horebin, sen tuimat lumihuiput, Joilla pilvessä ja tulenliekin Patsahassa Herra puhutteli Häntä, pimeyskin tulta iski, Pimeäksi sydän-päivä muuttui, Koska Herran kunniasta taivas Täytettiin ja järähteli vuori, Järähteli, huokaeli tanner, Salamoitsi paksu, synkkä ilma, Pimeys niin synkkä, josta loiste Polttavainen, kirkkaus ja liekki Leimahdellen, pilvenhulpioita Punahohtehessa, kulta vyöllä, Mustan, ammottavan, äärettömän Kuilun syvänteestä välähdellen, Huuhtoeli; vuori, vavahdellen Perustuksiansa myöten, halkes, Kallio, kuin lasipallot, lensi Kappaleiksi; mutta ääni Herran Jylisten ja pauhaten, kuin koski. Taikka pitkäisenä jyrähdellen Pyhät laki-sanat, liiton-sanat Lausui, lausui kaiken kansan kuullen, Kansan, joka seisoi vuoren alla, Vapisten ja hiljaa rukoellen: Sillä Herran kiivauden ääni, Tulen liekki pimeyden yöstä, Sekä vuoren värinä ja suuri Soiton pauhu kansan peljästytti.

Silloin tunsit Jumalasi, kansa! Silloin majesteetin kaikkivoivan Eteen maahan lankesit ja nöyrä Herran-palvelija Moses yksin Astui vuoren vapajavan päälle Astui pilven mustaan iki-yöhön: Siinä yössä valkeus on Herran, Siinä kätkee kuolevaisen silmän Nähtävistä kuolematon Luoja Suuruutensa, jonka kirkkautta Elävin ei silmin nähdä voisi. -- Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra! Joita tämä kansa, orjuudesta Kulkiessa koki, koska aallot Kuohuvaiset nieli ratsujoukot Faraonin, mutta sinun kansas Kastumatta kulki aallon halki, Koska torven pimeydess' itse Tulipatsahana liehuvaisna Kirkkautes johtajaksi annoit, Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen. Mustan peittehesi oppahaksi Kautta korven hiekkameren kuivan, Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden Jäljettömän erämaankin aavat; Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa, Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa Lukematon, määräämätön, aina Karttuu, meren tuoden varojansa Näkymättömiä helmass' aallon. Niin on pieni ihmislapsi myöskin Sinun kaikkivaltaas verrattuna, Joka sanoi: ja se tapahtuupi, Käsket vainen: niin se on jo tehty.

Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken Ihmissuvun taidan tutkistella, Nähdä oman povenikin taidan, Tämä kansa on, kuin hullun koiran Purema, mi raivoisasti syöksyy Avosilmin turmioonsa, nauraa, Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa Ilolaulujansa, repiessä tuskan Tuiman sydänmunasia: kaikki Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää Silmiss' onnettoman, kun hän viimein Raivopäisnä kosken kuohuvaisen Vaahtovaippaan peittää tuskiensa Raateleman rinnan, taikka meren Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa Haavat, joit' ei paranna, ei poista Taito haavurin, tai rohtoniekan. -- Sillä aina yhtä kovakorva, Aina yhtä typerä ja hurja Ollut on ja on tää kansa nurja.

Vaikka Moses sille taivaan leipää Herralt' antoi, taikka paahtehessa Virvokkeeksi vettä kalliosta, Taikka Josua kun julmat voitti Pakanat ja miekan terä särpi Verta Midianin, Amalekin, Koska Gideon ja Jefta uljas Päästi heidät orjan ikehestä, Taikka Samuel kun Saulin heille Kuninkaaksi voiteli, ja David Goliatin surmas, veri vuosi Vihollisten -- kaikki nämät nähden Kansa, kuni konsa umpisilmä, Herran käskyt unhoittaapi: surma Musta surma jo on niellyt kaikki Profeetat -- ma yksin heiltä pääsin. Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan, Kun ei kuule _varoitusta_ Herran _Tuomiota_ kuulla _täytyy_ kerran.

II.

_Elias_ (Samassa asennossa).

Katsellessain tuossa Herran vuorta, Jonka kiirehellä lumivilla, Tuhkaharmaa hartioilla pilvi Läikkyy, -- muistan vuorta Juutaan maassa, Muistan Hermonia. -- Kuinka armas Sit' on nähdä, koska aamun kultaa Aurinkoinen kylvää harjanteille, Joille härmätimanttien loiste Luopi kukkaa vitivalkeaista, Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut, Joit' ei konsa päivän säde lämmin Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo; Kuinka kirkas valkeainen otsa Kohoaapi sinitaivahalle, Eikä pilvihuntuun konsa peity, Niinkuin alempana vuoriryhmät, Joita synkkä, paksu pilvi verhoo. Sitä muistan; vielä muuta muistan: Muistan laakson jylhän, mutta kainon, Ihanaisen, vaikka musta peite Varjo ikitumma varjostaapi Lehmuksien kätköss' alla vuoren Kumpuavan veden kulta hetteen, Jonka silmä kirkas kuvastaapi Kuoren valko-otsan -- lehdon tumman Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli Suhistellen sadun kanteleista, Aina laulaa linnut öin ja päivin. Siellä monta monituista kertaa, Poika ollen pieni, pilpatellen Kävin kanssa emoseni armaan, Jonka sini-silmäss' avotaivas Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä, Mutta otsan kirkas valkopinta Valkeampi lunta Hermonilla. Oi, mä silloin olin lapsukainen, Vähän tiesin; mutta armahainen Äiti koska rukouksen siivin Ylentyä surun taakan alta Tahteli, hän aina sinne riensi, Siellä tammen, taikka lehmusmetsän Ikirauhaa henkiessä sitten Polvistunna heitti huolten taakan: Silmä harhaellen Hermonilla, Ikikirkkautta kohti nousten, Aatos maassa, jossa uppo-outo Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe. Silloin minä hänen rinnallansa, Katseheni kau'as Hermonille Teroittaen, itkin, kun hän itki, Iloitsin, jos riemua hän nautti, Noin kun eli emo; kun hän kuoli, Muistin häntä: kuten hänkin, riensin Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin. Vaan kun itkin, katso, kirkkautta Kuvasteli loiste Hermonilla. Minä miehistyin ja povessani Heräs outo voima, uusi into: Kirkkautta kautta kyynelteni Kimelteli paiste Hermonilla.

Oi! jos voisin olla suuri, uljas Niinkuin vuori, jonka valko-otsa Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas, Yhtä korkealla taivahalla, Sieltä tyynest' aina alas katsoo Pientä, pilvellistä vuoriryhmää! Niin mä silloin aattelin, ja: katso! Taivas välähti ja tulta iski, Tanner vankka vavahteli -- Herran Äänen silloin kuulin ensi kerran. Peljästynyt luonnon säikähdystä, Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses Paeta ja piilouta luota Jumalan -- kai ainiaaksi kuolla. Mutta Herra minut kutsumalla Profeetaksi, käski kuninkaille Saarnata ja johtaa opetusta. Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi Herran profeetaksi, saarnaajaksi, Jonka vääjäämättä, väistymättä Totuus julki lausuttav' on aina Kuninkaille, kansain valtiaille, Köyhimmälle aasinajajalle.

(Luolan perältä kuuluu vieno kanteleitten, harppujen ja muitten soittokoneitten säistämä köörilaulu; selvästi kuuluu seuraavat värsyt Mooseksen virrestä):

Niinkuin vuotaa vuolas virta, Herra heitä vuodattaa; Kankurin kuin piukkii pirta Sukkulainen suikahtaa Ihmislapsen päätyy päivät: Eipä viillä vihantaa Viikate sen vinheämmin Ruohon kukka-purpuraa.

Vihasi, oi Herra, meitä Niittelee ja lopettaa Koska täältä iki-teitä Musta henki taluttaa: Nopeasti, niinkuin varjo, Taikka uni unohtuu, Valta vaipuu valtiaankin Koska Herra vihastuu.

_Elias_ (myrskyn ohimentyä).

Sinä, Herra! puhut voiman kieltä, Sanatonta, mutta väkevää. _Toiminta_ ja _teko_ sanojasi, Joiss' on henkeä ja elämää. Käskystäsi hedelmänsä kantaa puut ja metsä riistan synnyttää, Sanas kautta pelto viljan antaa, Meri alta aallon työnnältää, Aartehensa, antiluojat vuoren Kätköt kallioista kaivelee, Sanas keväimen luo ikinuoren, Vesamaille vedet johtelee, Tukitutkin elon avaa suonet: Vehmas touko vehryt tohisee; Karun kallionkin kylmä pinta Sanas voimasta saa kukkimaan, Samoin sanas kautta ihmisrinta Toivon kukkia saa uudestaan. -- Mutta vaikka kaikkiluova sanoo Sinusta näin kyllin todistaa, Kuitenkaan ei paras käsi-alas Tahdo kunniaasi tunnustaa. Teko tekijäänsä tuomitseepi Luojan luotuhunsa sekoittaa: Hän, mi maitaan kaiken hallitseepi, Tyhmän sallimuksen nimen saa, Taikka luonto, itse Luojan luoma, Jumaluuden arvon anastaa.

Vaan et sinä liiku tuulispäissä, Vihuriss' et lennä yli maan, Vaikka voimasi on kyllä näissä, Niinkuin kaikkialla, ainiaan. Niinkuin laivuri, mi lakkipäillä Lainehilla purtta lentävää Öisin ohjaellen myrskysäillä, Silmin merkkitulta tähystää, Niimpä sinä viisautes määrän Aina muistat: kansat, kuninkaat. Voimalliset valtakunnat, taikka Taistelevat pikku ruhtinaat Useita on tarkoitustes työssä Tietämätönnäkin ollessaan Sinun tahtos johtopäätöksistä, Joihin suljet lapsukaiset maan.

III.

Ja maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.

_Elias_ (istuen luolassa).

Kuinka turhat ovat ihmislapset, Kuinka ahtaat heill' on ajatukset! Suuruutta he muka tavoittavat, Vaikka ajelevat unikuvaa, Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa. Kuitenkin he oman suuruutensa Kuunvalossa itseänsä paistaa, Eikä muista alku-aurinkonsa Valovirtaa, josta poikenneena, Pimeässä haparoiden, heidän Suuruutensa vesirakko, saaden Paljon tyhjää tuulta kuorehensa Paisuneena pullistuu ja -- halkee. Näin he sentään ylvästellen kerskaa: Meill' on tieto luonnon lukituissa Kammioissa piilevistä syistä, Ihmishenki tunkenut on sinne, Jost' ei tullut tietä tietohomme. Ihmis-nero keksinyt on neuvot, Joilla perustukset salatuimmat Silmä hengen tutkistella saapi. Luonto selviää, kuin kuvakirja, Jonka päärmehessä riimusauva, Salakirjoituksen loihtusormi, Kau'an kätkettynä keksimättä, Lukijaansa löytämättä piili. Mutta aina syvemmälle tunki Silmä tutkijain ja kerran taasen, Tutkiessa, tuumiessa, selkes Piirtokirjoituksen salakieli: Hämäryyden hämähäkinverkon Läpitse nyt tiedon tie on auki, Poiss' on este, henki työhön käyden Uutta kohden voittoa ja uutta Valon valloitusta innokkaammin Voipi pelkäämättä perustella. -- Niimpä tiede, luonnon salasyitä Tutkimalla, kerran voiton saapi. Näin he kerskaellen, ylistellen Oman viisauden valta-suonta, Jonka korkeutta ihmiskunta Muka kaikist' edistyksen töistä Kiittäköön; vaan viisauden alku, Kaiken olevaisen olemuksen Perussyy ja itse luoma-nero Unohtaen hyljätään; ja niinkuin Tulen luomataito, takomalla Mannun antimista ihmiselle Tuhansia tarvekappaleita Luova, väärin käytettynä väärän Suunnan saa ja jumalaksi tehdään, Niimpä viisas, omaa henkeänsä Jumaloiden, ylpeyden myrkyn Imee itsehensä, ajatellen: Ihminen on oma jumalansa. Eikä niistä töistä, joita julki Jumala on auttanut ja aina Yhä auttaa, jotta ihmiskunta Edistyisi yhä sillä tiellä, Jonka Hän on asettanut tälle Maailmalle -- niistä töistä, joita Paitsi Herran ikiviisautta Ilmoille ei ikänänsä loisi Ihmisvoima, niistä ei saa Herra Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön Ihminen, kuin hurja aasinvarsa, Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä Jumalaansa vastaan, kunnes kurja, Niinkuin tähti, joka radaltansa Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu, Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi Tuhansiksi tomuhiukkasiksi Särkee -- niimpä turha ihmishenki Särkyy ääretöntä etsiessä Ulkopuolla uskon jumaluutta. Mutta heitä Herra taivaastansa Hallitseepi, heidän kulkuansa Johtaa käsivarsi kaikkivoipa, Kunnes päättää pyhät tuomionsa Ihmisparka! jospa nöyryydessä Ymmärtäisit niitä teitä käydä, Joita Jumala on säätänynnä! Silloin vasta suurta viisautta palvelisit, silloin vasta saisit Nähdä Herran ikipäätöksissä Valon, jot' ei harhaantunut henki Koskaan oman aistin tarkkuudella Taida nähdä: silloin kansakunnat Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen, Taikka korven jalopeuran uljaan Yhtä viisaasti, kuin onkimadon, Tuskin olevaisen ilman sääsken, Näkisit sa hallituksi aina. Silloin luonnon suuri oppikirja Sielulles sais huvin, siunauksen; Silloin epäuskon asemesta Luottamuksen lujuus vahvistuisi.

Mutta, itsepäinen pikku mailma, Ihmisrinta, rikoksien loukko! Kuinka itsekkäisyytesi juuret Syväll' olentomme perustusten Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa! Ne on viattoman hurskauden, Jumalisen nöyrämielen alla, Laki Moseksen ja Herran käskyn Ulkonaisen noudatuksen kuori Sille lainaa kiisto-pukimensa; Puhdas, niinkuin enkeleitten verho, Näkyväinen toiminta voi olla, Kuitenkin voi pimeyden henki, Rikoksien ikimustass' yössä Kasvatella sielun ylpeyttä.

Sydän, sydän: sinne katsoo Herra, Eikä kukaan muu voi sinne nähdä. Siellä sydämmess' on synnin juuret, Sydämmess' on asuinsija Herran.

IV.

Ja tulen perästä tuli hieno tuulen hyminä. Koska Elias sen kuuli, peitti hän kasvonsa hameellansa ja meni ja seisoi luolan ovella: ja katso, ääni sanoi hänelle: mitä sinulla tässä on (tekemistä,) Elias?

Kuinka voipi kaksi tunnett' aivan Vastakkaista olla rinnassamme: Toinen luoma Jumalan on: taivas, Toinen: helvetti on oma työmme! Aivan niinkuin, koska koorilaulun Vieno, humiseva jälkisoitto Värähdellen templin kammioissa Hiljaa vaipuu, sekä kanteleitten Väräjävä helähdyskin kuolee; Ilta-laulu vaikenee ja harras, Pyhä huokaus ja rukouksen Tuli kaikiss' esineissä liehuu, Sanatonna, mutta voimallisna -- Niimpä, koska itse armon Herra, Jumaluuden suuri majesteetti, Lähenee ja rakkaudellansa Puhtahalla sielun sulattaapi: Sielu äänetönnä, ihmetellen, Sulaa sanattoman rukouksen Tuless' eikä muuta voi, ei tahdo, Kuin on tunnustuksen häpeässä Maassa madella ja, polttavaisen Katumuksen katkerinta lientä Nieleskellen, armon paahtehessa Nöyryytensä syvyytehen uppoo. Silmä peitettykin huikeneepi, Kirkkautta katsoessa Herran Jokainen on henkäyskin silloin Tunnustus ja kiitoslaulu nöyrä, Pelkoa ja pyhää rakkautta Puhuvainen -- vaikka vaiti ollen.

_Elias_ (Tuulen vienoinen suhina).

Hiljenen, kuin humu tuulen, Niinkuin soitto enkelein, Ääni vieno, jonka kuulen: Koorilaulu serafein Värähdellen kautta ilman Ikihieno helähtää -- Herra läsn' on voimassansa; Vaiti suu, ja alas pää.

(Astuu luolan suulle ja peittää kasvonsa).

Kunnianpilvi.

Niinkuin pilvi vieno, Käypi henki hieno: Luonto vapisee. Armon nautinnosta, Hengen suutelosta Aine hiukenee.

Näkymätön, voimassansa Kaikkialla nähtävä Herra, kiivaudessansa Kuolettava elämä.

Niinkuin savupilvi Siniverhollaan Peittää päivän tulta, Liukuu yli maan, Niimpä Herran kunnian ja voiman Verho, pilvi-peite, varjoillaan Herran kirkkauden polttehelta Sinivillaan peitteleepi maan.

_Ääni_:

Mitä sinulla tässä on Elias?

_Elias_:

Olen kiivaellut Herran Sebaothin Tähden: Israeli Häntä palvelkoon. Mutta hyljännyt on kansa liittos, Herra! Maahan kukistetut alttarisi on, Profetasi kaikki surmannut on miekka, Yksinäni raukka pääsin pakohon.

_Ääni_:

Palaja tietäs myöten Damaskun korpeen: mene ja voitele Hafael Syrian kuninkaaksi. Ja voitele Jehu Nimfin poika Israelin kuninkaaksi: ja Elisa Saphatin poika Abel-Mehalasta, voitele profetaksi sinun sijaas. Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hafaelin miekan, sen tappaa Jehu ja se, kuin välttää Jehun miekan, sen tappaa Elisa. Mutta minä jätän seitsemän tuhatta Israeliin, kaikki polvet, jotka ei kumartaneet Baalia ja kaikki suut, jotka ei hänelle suuta antaneet.

V.

_Elia_ (ulkopuolella luolaa, Horebin huipulla, josta hän katselee yli äärettömän hiekkameren Syyriaan päin).

Niinkuin Mooses, Neebon harjanteilla, Maata luvattua tähystellen, Tunsi voiton riemukangastusta, Johon ikävän ja tuskan tunne Sekottui, kosk' ainoasti kaukaa Hänen sallittihin silmäellä, Mitä toiset nauttiakkin saivat. -- Niimpä aina ihmisen on tunne Sekajuoma, johon katkeruutta Riemua ja tuskaa hämmennellen, Eri määrät eri aikoin' antaa Isä kaikkivoipa; sovituksen Näistä sielu silloin saavuttaapi, Koska loppuu tämä vaihe-aika, Tämä kaksipuolisuus kun hengen, Hyvän, pahan taistelu ja sota Olentomme syvyydessä päättyy. Mutta sitä ennen täytyy meidän Yhä kestää, vaikka kappaleiksi, Tuhansiksi sirusiksi särkyy Moni ilon-jänne povessamme, Moni surun syvä haava kuortuu, Revetäkseen kerran kipeämmin, Tuskan polttavalla voitehella Parannettavaksi; aika julma Painaa vainen päälle taikinansa, Unhotuksen jyväsistä tehdyn, Mikä unijuoman kaltaisena Tosin ensin lievittääpi tuskan Mutta taasen ilmipuhjenneena Syytää kahta mointa kauheamman Kivun läpi ydinten ja luitten. -- Niin nyt minäkin, kun tuomioita Herran ajatellen, lähden tästä, Tunnen riemua ja suruisuutta. -- Israelin syvän mätähaavan Rangaistuksen miekka iskullansa Veristää, ja verihaavaks' saanut Ihovamma väleen paraneepi. Niin voi Herra hurjat kansakunnat Veri-tuomioilla taltutella, Siten kirjoittaa Hän päätöksensä Kautta kalvan aikakirjan lehtiin, Noihin, joissa kaikki teot säilyy Mailman alusta sen viimehetkeen. -- Voi sun viisauttas, Herra Suuri! Pientä, kuolevaista käytät kättä Miekan iskijänä, ihmislasta Tuomioittes toteuttajana, Pieni, voimaton ja kuolevainen Asehena ompi Kaikkivallan! Israeli, monasti sen nähnyt Olet nähnyt, monasti on Herra Ihmetöitä keskelläsi tehnyt, Kuinka monta koetusta vielä, Ennenkun sun tylsä typereytes Omaksensa opin omistaapi Sydän-verin ostetun? Oi koska Vihdoinkin sun ylpeytes nöyrtyy, Kuuliaisna Herran käskyn tietä Käydäksesi? Kuka tämän tietää, Kuka voisi nyt jo lohdutella? Herra voipi, ennustuksen Henki, Kaukaiset ken näkee kansakunnat Aamukoittehessa kullaisessa Vuosituhansien vielä nukkuvaiset. Hän voi näyttää edistyksen viljan Kultapäisenä ja täyteläisnä, Vaikka viel' on varsin syntymättä Siemen istukkaankin idussansa. Herra mulle myöskin osoittaapi Toivon kulta kirkkahan sen päivän, Jolloin Messias on vuoriloilla Juudan astuva ja Samarian Kaupungeissa sanan kaikuu saarna: Totuus kylvää kulta siementänsä, Jota kastaa siunauksen kaste. Silloin armon, iki-armon päivä Paistaa kirkkahasti Siionissa, Silloin loistaa vuori Juudan maassa Sekä Galilean kunnahilla Tuhannet ja sadat ihmislaumat Paimenensa, Juudan lohduttajan, Vapahtajan käypi kantapäillä. Halukkaana hameen hulpioihin Kosketellen vaiennella vaivat.

Tämä päivä, tämä toivon päivä Valaa lohdutuksen suloisuuden Sydämmeeni, jota suru kalvaa, Katselen kun epäjumaluutta, Jota kansa vielä harjoittaapi. Toivo tämä antaa voimaa mulle Täyttämään nyt Herran tuomioita, Ihminenkö Herran tuomioita?

Ihminen on _Elia_ vaan heikko, Mutta _profeetta_ on voimallinen: Tänne tuli Elia, vaan täältä Herran profeetta nyt palajaapi. Ihminen on horjuva ja nöyrä, Mutta profeetta on väistymätön, Herran voimassa ja sanan kautta Kaikki-voipa: jakaa valtikoita, Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa, Mutta kruunupäitä kuninkaita Valta-istuimelta alas syöksee; Jättää kansakunnat kalvan alle, Verivirroilla kun puhdistaapi Vanhat rikokset, ja uuden polven Opettajaks jättää jälkehensä Toisen profeetan -- ja itse väistyy Uuden ajan tuomioitten tieltä.

(Ukkonen jyrähtää, leimaus, ja paksu pilvi käärii profeetan ja peittää pilven.)

HÄÄLAULUJA.

I.

Lempi kodin luopi. Koti lemmen suojaa.

Koti! lemmen liesi, oi! Lemmen pyhä suoja! Kodin-jäseniksi loi Ihmislapset Luoja: Kodin rauha autuas Ilahuttaa sieluas Ja kirkastaapi silmäs.

Perhe! pyhä piiris on Jumala sen kätkee. Sillä siellä sielu rauhaton Surujansa itkee; Siellä onni hymyilee, Epätoivo taistelee Suojass' ikilemmen.

Koti! pikku maailma, Kuva ihmishengen, Voit sa olla onnela Pyhittämä lemmen, Mut jos synti sijan saa, Vailla rauhaa, Jumalaa, Kirous ja kurjuus.

II.

Lempi! Luojan kirkkaus Synnin syksy-yössä, Lempi sielun sovitus Taistelussa, työssä: Lempi luo ja sovittaa, Rakastaa ja kurittaa, Jumalaan se juurtuu.

Lempi kodin voima on! Lempi itsens' uhraa, Lempi luopi sovinnon, Lempi anteeks' antaa; Lempi aina rakastaa; Lempi virheet unhottaa Lempi kaikki kärsii.

Jumalast' oi ihminen! Lemmen virta vuotaa, Josta ihmissydämmen Lempi tulta tuottaa: Luota lemmen Jumalaan, Kasva uskoss' ainiaan, Niin rakkautes kasvaa!

III.

Jumala on rakkaus (1 Joh. 4: 8).

Minun ystäväni on Verraton: Kaikki mailma mahdoton Hälle on; Oma olen ystäväni: Kristus on mun elämäni.

On ihana, kuin kuuhut, Hän, Niin valittu, kuin aurinkoinen, Kuin sotajoukko peljättävä: Hän taivahitten Ainokainen: Hänell' on valta taivahassa Ja kaikki voima maailmassa.