Part 2

Hujulainen tarjosi Jullelle vähän haukattavaakin, tuoretta metsoa, jonka edellisenä aamuna oli ropannut kankaalta, mihin se tuli kevätilojaan pitämään.

— Nyt minun pitää jo lähteä kotiin, sanoi Julle.

— Minä tulen vähäksi matkaa saattamaan, lupasi Hujulainen.

Kahtena varjona viilettivät Hukka ja Julle karehtivaa hankea. Vähän matkan päässä pysähtyi Hujulainen ja nykäisi toveriaan pysähtymään. Haavikon laidassa, pienen metsälammen rannalla kuukki kaksi jänöjussia, jyrsien tuulen kaataman haavan kuorta ja väliin heittäen kuperkeikan kantavalla hangella.

— Paisti mieheen, kuiskasi Hukka, ei muuta kuin otetaan kiinni.

— Ei se käy nyt päinsä, sanoi Julle. — Jänisten metsästys näin keväällä on huono asia. Antaa niiden pesiä rauhassa, niin saadaan syksyllä enemmän.

— Eikö mitä, nauroi Hukka. — Us kiini vain vemmelsääreen.

— Jätä nyt kuoma tuo saalistamishalusi, kun kerran pyydän. Minä en ainakaan jalorotuisena ota osaa semmoiseen metsästykseen.

— No ei sinusta sitten ole toveriksi minulle, sanoi Hujulainen. — Minä otan mistä saan ja ketä tahansa. Ottaisin sinutkin, jos et olisi ystäväni.

— Niin, no, kun sinulla on susimaisempi luonto, ei siinä muuta. Ota nuo jussit, jos haluat, minä lähden loikkimaan kotiin, etteivät tiedä minun metsässä olleen. Käynpähän sitten juttuamassa jonakin yönä.

Julle lähti sen kun käpälistä pääsi. Ei kehdannut katsoa, miten Hujulainen hiipi varovasti vaaraa aavistamattomien puputtien lähelle ja kun olivat vierekkäin silpomassa kuorta samasta oksasta, iski heihin kumpaiseenkin kyntensä. Julle kuuli vain heikon parkaisun, seisahti ja kuunteli ja lähti sitten viivana eteenpäin.

Ei hän semmoisen kanssa asumaan, joka ei anna milloinkaan rauhaa metsän väelle.

Eikä muutenkaan. Onhan sitä vähän ihmistä lähempänä, kun on heidän asunnoissaan ja hyväiltävänään.

Vähää ennen, kun isäntä meni aamuapetta hevosille tekemään, ehti Julle kotiin ja paneutui tuvan lattialle pitkäkseen.

Vielä seuraavinakin päivinä näki unta metsästä ja Hujulaisesta.

MIRRILÄISET VIERAILEVAT NAUKUNIEMESSÄ.

Mirriläisiä vaivasi kovin usein kyläilyn halu. Eivät malttaneet pysyä kauan kotonaan ja tehdä töitään, vaan piti lähteä kyliä votkimaan.

Nyt olisi pitänyt lähteä Naukuniemeen, mutta sinne oli venematka ja Mirrilän väki oli kovin laiskaa soutamaan. Mikäpä sitä kehtasi venhettä kiskoa, varsinkaan tuulella. Siinä kävi selkäkin niin kipeäksi, soutaessa, eikähän se muutenkaan oikein sopinut mirriläisväen arvolle.

No mikäpä siinä. Olihan Mikko Repolainen niin kovin mukava mies, vaikka joskus kepposiakin teki, että hän souteli mirrejä mielellään kylämatkoilla ja muulloinkin, milloin tehtiin huvikäyntejä saarissa.

Ei muuta kuin sana taaskin Mikolle, että tulla vain soutamaan.

Mirriläisten ja Naukuniemeläisten välit olivat olleet joku aika takaperin huononpuoleiset. Riita oli tullut hiirestysmaista ja kun oli tapella natistettu, olivat Naukuniemeläiset jääneet tappiolle.

Vähitellen olivat välit tulleet entiselleen ja olipa jo muutaman kerran vierailtukin toisissaan.

Nyt piti lähteä Naukuniemeläisille näyttämään mirrineitojen uusia pukuja, joita oli teetetty vartavasten koulunkäyneellä ompelijalla, Liisa Kurnaulla.

Tietää sen, että mirrineidot olivat innoissaan, ärrivaari ei jaksanut kuunnella enää sitä nakausta ja mankumista, vaan tokasi:

— Pitikin niille laittaa niitä hepeneitä, hepsakkeille. Nyt semmoista elämää pidetään, ettei korvat tässä enää kestä. Menkää siitä jo kylään, jos menette, minä jään kotiin ja lämmitän saunan ja kylven kyläkustistani.

Ja kun ei tullut sanasta apua, otti vaari jo patukan ja koveni:

— Jos nyt ei jo lakata siinä peilailemasta ja räkättämästä, niin tästä saatte.

Ja äitimirrille kivahti:

— Aina sinäkin niille annat perään joka asiassa. Näihinkin hepeniin pistettiin markat kalliina aikana ja nyt ei muuta kuin pitää hypätä näitä hepeneitä näyttelemässä. Johan tuolla ihmisetkin nauravat.

Mirrimuori sähähti:

— Älä sinä vaari aina toraa jauha. Pitihän jo Lirularun ja Mirumarun muutenkin saada uudet puvut, ja kun nyt ollaan kerran talollisia, niin laitettiin tämän kerran vähän hienompaa.

Jopa mirrineidot olivat valmiina ja äitimirri myös. Mirrityttärien hännän päässäkin oli nauharuusuke ja kaulassa semmoiset röyhelöt, ettei näkynyt kuin nenän päätä ja vähän silmiä.

— Kun nyt Mikki vaan pian tulisi, että päästäisiin lähtemään, sanoi Lirularu ja käveli hieman kankeasti kahisevissa koltuissaan.

— Katsohan, onko nauhasolmu oikein minun päässäni, pyysi Mirumaru. — Kyllä kai me nyt ollaan hirveän sieviä.

— Jo toki ollaankin. Kateeksi se käy Naukuniemeläisten, kun Pullilla ja Pallilla, heidän tyttärillään, ei ole tällaista.

— Sitä kun ollaan niin kateellisia, sanoi Lirularu pää kallellaan. — Kyllähän Naukuniemeläisetkin laittaisivat, mutta kun ei ole varoja.

Mirrimuori murahti:

— No ei saa puhua pahaa toisistaan. Nykyään pitää meidän mirrienkin pyrkiä sivistykseen ja mielen jalouteen.

Sieltäpä se jo Repolainen tulikin palavissaan ja tupaan tultuaan, pyyhki käpälällään hikeä otsaltaan.

— Unohtui siinä kiireessä nenäliina kotiin, virkkoi ja sitten alkoi puhua, kehveli, palkoistaan ennenkuin oli työnkään tehnyt.

— Se on nyt hyvät naapurit niin, että minun mieleni on ruvennut tekemään sarkahousuja. Aion tässä pyydystää jo syksystä talven eväät, ja sitten makailla pesässäni, niin sarkahousut pitää saada, ettei jalkoja jomota. Teillähän niitä on villoja. Vienpähän Revotar Heikin lesken kehrättäväksi.

Mirrimuori pyöritteli peukaloitaan. Kovinpa se Mikki olikin käynyt vaativaiseksi, kun nyt ihan villoja palkastaan.

— No jos nyt lupaat olla kyläreisulla kujeilematta, niin saat, lupasi hän.

— No milloinka minä olen ennen kujeillut, sanoi Mikki. — Jos vahingoita sattuu tulemaan, niin sitten minua syytetään kujeista.

Päästiin siitä lähtemään.

Mirriläiset asettuivat taas oikein mukavasti venheeseen ja Mikko alkoi kiskoa mirrilastia Naukuniemeen.

Kun oli kaunis ilma, niin oltiin mainiolla tuulella ja keskusteltiin.

— Se taitaa olla jo syyspuoli käsissä, sanoi emäntämirri isännälle. — Pian tulee taas se talvi.

— Ja se on niin hirveän ikävä, marisi Mirumaru.

— Laittaisi äiti joskus tanssiaiset, että mekin oppisimme tanssimaan, nakatti Lirularu.

Äitimirriä nauratti lasten tietämättömyys.

— Ensinhän sitä pitää oppia tanssimaan ja sitten vasta laittaa tanssit.

Jopa Mikki veteli, kun venhe oli jo Naukuniemen rannassa.

Noustiin pihaan ja katseltiin Naukuniemeläisten kukkamaita. Samalla saatiin odotella, että tulisivat sisään pyytämään.

Tulihan sieltä emäntä, vanha Mirnau-Maija ja pyysi vieraita istumaan. Katseli vähän pitkään Mirrilän lasten vaatteita ja kun oli ensin kuulumisista haasteltu, huomautti hieman pistävästi:

— Kovinpas sitä naapuria lapsettaa, kun tuommoisia hersumia laittaa lapsilleen.

Emäntämirrin parta alkoi täristä ja isäntämirrikin katseli saappaansa kärkeä.

— Niin, kun meidän kannattaa, niin me laitetaan, eikä siinä luulisi olevan kellään mitään sanomista, sanoi Mirrilän emäntä ja silloin se riita alkoi.

Naukuniemen emäntä sylkäsi ja suhahti:

— Kyllä kai sitä meidänkin kannattaisi, mutta ollaan vähän viisaampia, eikä matkita herrasryökinöitä, eikä mampseleja.

Siihen vielä Naukuniemen isäntä lisäsi ilkeästi virnistellen:

— Nämä Mirriläiset kun ovat vähän hassahtavia.

Siinäkös sanasota syntyi ja viimein aikamoinen käsirysy.

Siepattiin aseiksi mitä saatiin ja sitten mukiloitiin toisiaan.

Isännät alkoivat ensiksi tappelun. Mirrilän isäntä oli ottanut mukaan pitkävartisen piippunsa ja mötki sillä Naukuniemen isäntää päähän. Tämä sai aseekseen hierimen ja pääsi voitolle. Eihän sitä miten hierimen iskuja kestänyt.

Mirrilän isäntä piteli päätään ja huusi emäntäänsä auttamaan. Mutta emännät kieriskelivät nurkassa ilman aseita ja sylkivät toistensa silmille.

Mirrineidot vääntelivät käsiään ja hokivat:

— Tämä on jo kauheata!

Naukuniemen tyttäret olivat varanneet sangollisen vettä ja mätkäyttivät sen sisällön mirrineitojen päälle.

— Siin' on mampseleille. Ja alkakaa laputtaa kotiinne.

Sieltäpä jo pötkähtivät toisetkin Mirriläiset ulos ja hännät koipien välissä paineltiin pakosalle, Lirularu ja Mirumaru jälessä.

Venheelle päästyä käärittiin isämirrin pää ja nakutettiin:

— Ei sitten kuuna päivänä menhä Naukuniemeen, ei niin kuumaa tule. Kehtaavatkin olla niin hävyttömiä.

Äitimirri nyyhkytti.

— Olisihan se minun pitänyt tietää, eikä lähteä.

Mikkiä nauratti. Hän oli päättänyt toimittaa vielä Mirriläisille kylmän kylvyn paluumatkalla.

Ja sen hän tekikin. Lähellä Mirrilän rantaa otti tapin auki ja kun vettä alkoi tulla vene puolilleen, loikautti sitä niin, että se upposi ja mirrin mötkäleet uimaan.

— Uh, huh, ui! hui! tämä piti nyt vielä tulla. Miksi sinä Mikki kallistit sitä venhettä?

— No minä kun aioin kaataa pois veden venheestä, sanoi Repolainen ja päristeli vettä turkistaan rantakivillä.

Kylläpä kelpasi katsella mirrineitojen uusia vaatteita ja koko mirriläisperhettä, kun viluisena köpitti pihaan, mauruten ja motkottaen.

Mutta Mikki nauroi salaa ja tupaan päästyä virkkoi:

— Jos minä nyt saisin ne sarkahousuvillat.

Pitihän sille heittiölle antaa, mitä oli tullut luvatuksi ja villamytty olalla lähti Mikki mökilleen.

REPOLAISEN KALAKEITTO.

Tietäähän sen, että Repolainen on mainio kalakeiton keittäjä, kun aina rantoja hyppää ja kalojen kanssa puuhaa. Tosin Mikki syö halukkaasti semmoista kalaa, jonka aurinko on keittänyt kovin suuressa padassa, järvessä, kun sattuu kalamiehen koukusta karkaamaan ja kuolemaan, mutta joskus saa Mikki vastustamattoman halun keittää oikeata keittoa, rannalla, kallion kyljessä, veden hengessä, roihuavilla tervatulilla.

Niinpä nytkin Mikko istui rantakivellä ja mietti sitä keittoa. Oli koko yön etsinyt rannalta sitä auringon keittämää ja paistamaa suuhunsa, saamatta mitään.

Nälkä väänsi ilkeästi sydänalaa, ihan niin, että pitkä sylki putosi suusta. Voi kuitenkin sitä nälkää, miten pani pahasti sisuksissa. Ei mitenkään voinut nauttia kauniista kesäaamustakaan. Veti niin alakuloiseksi, että häntäpöyrykin putosi kiveltä veteen ja Mikki säikähtäen veti sen takaisin ja laski siihen kivelle vierelleen, samalla vähän naurahtaen.

Jopahan nyt kalat lopetti rannoilta, nepä mädänneet ja makeat. Kun saisi oikeata kalakeittoa, lahnaa eli muuta suurta kalaa. Kelpaisi tässä tuskassa vaikka ahvenkin. Tulisi se siitäkin välttävä, jos olisi voita panna pataan, niinkuin aina ne mirriläiset mötkäyttävät silloin kun kalaa keittävät.

Mikin häntä nytkähti ja suu visahti nauruun. Johtui taas mieleen ne mirriläiset, nakattajat.

Jos lähtisikin Mirrilään ja pyytäisi maukujia ongelle. Saisihan sitä onkia itsekin, mutta lystipä olisi taas tehdä niille vähän kiusaa, ongittaa ensin kalat ja kun saa keiton kypsäksi, pistellä se yksin partaansa.

Lähtisi tämä hiuka ja hiveltäjäinen mahasta.

Parasta se on kun lähtee.

Mikki vikitteli rantakiviä myöten Mirrilän rantaan.

Siinäpä oli niiden nakattajien kalavehkeet, onget ja siimat. Siltä näyttää ettei ole ongella käyty eikä kalaa keitetty. Johan ne laiskat viitsisivät edes kalastaa.

Mikko siitä sitten vähitellen pihaan ja tupaan.

Tiesihän sen, että Mirrilässä vain maattiin. Mirrivaarista vanhimpaan muoriin asti.

Mikko esitteli, että jos sitä nyt kuitenkin lähdettäisi ongelle ja kalaa keittämään, kun on näin kaunis päivä ja kalat hyppii aivan rantakiville.

Isäntämirri haukotteli ja köyristeli selkäänsä.

— Mitenkä tuo olisi... tuon ongelle lähtemisen kanssa, kun niin painostaa. Taitaa tulla siitä vesisateet.

Repolaista yhä tuimasi ja nälätti. Lähteä pitää nyt mirrien, ei siinä auta haukotus eikä selän köyristely, ajatteli hän ja heilautteli häntäpöyryään.

— Mikä siinä on, että aina maataan, hihkasi mirrien korvaan. — Jos minä nyt otan ja hujauttelen...

— Millä? kiivastui isäntämirri Mikin röyhkeydestä. — Tuolla hännälläsikö?

Repolainen huomasi, että pitää panna asia nauruksi, muuten ei tule kalaan lähdöstä mitään.

Kun siinä sitten haukoteltiin, nakateltiin ja kuonnuteltiin makaamisesta jäykistyneitä selkiä, niin jopa lähdettiin.

Eipä tarvinnut edes lähteä Mikin soutamaankaan näitäpä naukujia, niinkuin välistä piti tehdä onkimatkoilla. Mirrilän rannassa hyppi ahvenet niin että ruohikko heilui. Ei muuta kun heitti siiman veteen, niin paikalla lätkähti köriläs rannalle.

— Minä käyn perkaamaan, sanoi Mikki, näitäpä kaloja, ahvenen pörriäisiä. Vedelkää te muut niitä vain maalle.

Ei auttanut, piti jo peratessa pistää partaansa muutama kala, kun se nälkä niin väänsi mahaa.

Repolainen liikkui ketterästi. Laittoi kivenkoloon padan ja hyvän tervastulen alle. Kauankos siinä kalat kiehuivat.

Maisteli ja haisteli sitä keittoa ja nauroi kouraansa näilläpä mirreillä, jotka eivät taas arvanneet mitään hänen metkuistaan.

Kun kala tuntui olevan makeimmillaan, sanoi mirreille:

— Menkää nyt hakemaan leipää ja piimää, minä tässä jään vahtimaan keittopataa, ettei kukaan pääse sitä varastamaan eikä kaatamaan.

No, lähtiväthän mirrit pihaan, mutta jättivät minijämirrin varalta rantaan, jos Mikko sattuisi taas mitä ilkeyksiään tekemään.

Mikkoa nälätti jo ihan kovasti. Kun suolaa maisteli keitosta, tipahteli makeat vedet suupielistä. Ihmetteli, että minijämirri jätettiin häntä vahtimaan, mokomakin mötys. Kyyrötti nyt siinä rantakivellä ja piti varalla hänen kaikkia liikkeitään.

— Kuulehan hyvä emäntä, kun sanon.

— No mitä? naukasi mirri.

— Että mene veikkonen nyt hakemaan metsästä mustikoita jälkiruuaksi, niin tulee tästä oikein juhla-ateria. Mutta varo kovin kauan viipymästä, ettei keitto ehdi jäähtyä. Pian sieltä pihasta toisetkin palaavat.

— Jos sinä latkit keiton yksin mahaasi, sanoi minijämirri.

— No johan sinä nyt puhut ihan päättömiä, naurahti Mikko. — Pienin osahan tässä minulla on. Mene nyt pian ennenkuin toiset palaavat.

Tietäähän tämän vätyksen, että lähti.

Eipä siinä Mikkokaan joutanut siekailemaan, eikä leipää ja piimää odottelemaan. Nosti padan tulelta ja puhalteli, jäähdytteli. Ja alkoi pistellä poskeensa kaloja, hörppäsipä väliin lientäkin. Suu siinä kiireessä tahtoi palaa, mutta ei auttanut.

Loppu täytyi kaataa maahan ja napsia sitten parhaimmat kalat siitä kiviltä suuhunsa.

Jopa mirritkin palasivat pihasta ja minijän mötkäle mustikasta.

Mikko kiireesti selittämään:

— Voi hyvä ihme, mikä piti tulla. Kun Hukka Hujulainen kulki tästä ohi ja minä... satun olemaan... vähän poskessa, niin silloin lotkimaan kaloja padasta ja minä kun ajamaan sitä heittiötä, niin kaataa padan tuohon ja loikkii matkaansa. Siihen se nyt meni vakainen vaivan näkö. Ihan sydäntä pakottaa tämä vahinko.

Mikko piteli mahaansa käpälillään, kun söi sen niin täyteen, että pakotti tosiaankin.

Tietää sen, mikä elämä siitä nousi. Syytettiin minijääkin huolimattomaksi, kun niin lähtee Mikon narrattavaksi.

Eikä vähemmin Repolaista.

— Kyllä sinä taisit itse kaataa keittopadan, sanoi isäntämirri. — Jos me nyt sinua tässä mötkimään, kuvatus.

— Eihän se vahinko siitä parane, sanoi Mikki. — Ei muuta kun onget likoon ja uusia kaloja pataan. Mutta kun kerran aina minua syytätte kaikesta, niin keittäkää itse keittonne. Enpä halua olla mokomien syyteltävänä.

Ja Mikko lähti vilistämään. Päästyään suojaisaan paikkaan, kellistyi rantakalliolle hautomaan täysinäistä vatsaansa ja naureksi partaansa.

Mutta mirreiltä jäi uusi keitto keittämättä. Kun näes kukaan heistä ei osannut sitä keittämisen taitoa.

Kalat täytyi popsia keittämättä.

Eikähän niitä enää saatukaan.

PEKKA JA POLLE.

Polle soitteli kelloaan hakaveräjällä ja odotti Pekkaa, hyvää ystäväänsä, tuomaan suolapalaa hänelle.

Eipä vaan kuulunut, vaikka jo oli varmasti aamiaisen aika, koskapa talossa ruokakellolla soitettiin. Se Pekka välistä nukkuikin ohi aamiaisajan, unikeko, ja unohti veräjällä käynnin. Silloin ei ollut oikein mukavaa koko päivänä.

Polle puisti päätään vähän harmistuneena ja lähti vönkkimään vesakkoon. Ruohossa oli vielä yön jälkeen kastetta ja se oli mieluista pureksia. Paarma surisi lehtiverkossa, mutta eksyi eikä osannut puremaan. Saattoi hyvin seista siinä varjossa ja odottaa Pekkaa.

Sieltäpä Pekka jo tulikin. Kas, kun tuli, ettei kolistellut veräjäpuita, eikä virkkanut mitään.

— Missä sinä taas niin kauan viivyit, hirnasi Polle Pekalle ja tuli ottamaan palansa.

— Lähtään Polle uimaan tuonne rannalle, sanoi Pekka ja taputteli Pollen kaulaa.

Melkein joka aamu, silloin kun Pollella ei ajettu, vei Pekka Pollen rantaan, kapusi selkään ja varovasti lähti Polle veteen, ilman suitsia. Kiersi syväyksen reunaa ja kun pääsi niin matalalle, että varoi Pekan jalkojen ylettyvän pohjaan, karisti pojan veteen ja kahlasi rannalle. Pekka kirkui ilosta ja Pollella oli hyvin hauskaa.

— No, odotas, kun pääsen selkääsi, sanoi nyt Pekka ja kapusi ja tyrkki polvillaan Pollen arkoja kylkiä.

— Elä sinä aina potki kylkiin, sanoi Polle. — Vie minut kiven viereen ja hyppää sitten siitä... No, pitele nyt harjasta, ettet putoa.

Uimasta palattua oli se hauska tarinatunti, josta Polle piti yhtä paljon kuin Pekkakin. Polle huiskautteli kärpäsiä hännällään ja pää alhaalla, pojan sylissä melkein, kuunteli mitä poika hänelle puheli.

— Kun minä tulen suureksi, niin minä kynnän maata nurin sinulla, sanoi Pekka.

— Ja minä kierrän sitten kauniisti kaikki kivet ja seisotan pahoissa paikoissa, että saat levätä. Ethän sinä sitten kiroile, niinkuin muut miehet tekevät kyntäessään?

— En minä puhu rumasti milloinkaan. Ja sitten kun tehdään yhdessä viljapelto oikein kauniiksi, minä kylvän siihen ruista ja seuraavana kesänä ajetaan sitten yhdessä taas lyhteet riiheen. Voi miten hauskaa se on.

— Niin, ja sitten kun tulee talvi, mennään yhdessä myllyyn, sanoi Polle. — Minä juoksen kauniisti, kauniimmin kuin kenellekään muille ja varon pahoissa tien käänteissä kaatamasta kuormaa. Kun palataan, paistaa kuu ja tähdet vilkuttavat lumisen metsän läpi.

Pekka taputti käsiään.

— Se on hauskaa. Kun päästään kotiin, riisun minä sinulta valjaat ja teen hyvän appeen eteesi. Jos on kova pakkanen, laitan loimen selkääsi, että on lämpimämpi.

— Etkös laitakin hyvästi jauhoja appeeseen, kun kerran on yhdessä niitä kasvatettu ja laitettu, sanoi Polle ja hyväili sametinpehmeällä huulellaan pojan päätä.

— Annanhan minä toki omalle Pollelle... leipääkin tuon joskus sinulle talliin, niinkuin nyt aina tänne hakaankin.

— Sitten minä lihon ja jaksan vaikka kuinka raskaita kuormia vetää. Ja juosta. Minä juoksen niin ettei kukaan pääse ajamaan edelle.

Mutta nyt oli kesä ja paarmat ahdistivat Pollea. Pekka teki lepänoksista vastan ja ajeli niitä pois.

— Eikö sinulla ole ikävä täällä kun saat olla yksin? kysyi Pekka.

— Kylläpä joskus, mutta sitten kun sinä käyt, on mukava olo koko päivän. Ja ajetaanhan minulla väliin, ja työssä ei tule ikävä milloinkaan.

— Onko sinusta työnteko hauskaa? kysyi Pekka.

— On toki; laiskottelu on ikävää aina. Kun oppii oikein tekemään työtä, ei ole ikävä milloinkaan.

— Kun tulen isoksi, teen oikein kovasti työtä, sanoi Pekka.

— Ja sitten tullaan yhdessä vanhaksi, minä tulen ennemmin. Mitäs sinä silloin minulle teet?

Pekka mietti ja punoi Pollen harjaa.

— Hoidan sinua hyvin.

— Etkä vie markkinoille ja siellä myy?

— Enhän toki.

— Etkö myy muillekaan? uteli Polle. — Kun minä sinun hyväksesi teen kaikki minkä voin, niin...

— En myy, älä veikkonen puhukaan siitä semmoisesta. Enhän minä niin paha ole.

— Sitten kun minä kuolen, niin laitat länkeni pään alle ja kaivat haudan johonkin minulle, eikö niin?

— Niin, niin, ja minä nyljen sitten nahkan päältäsi ja saan siitä oikein lämpimiä kenkiä, sanoi Pekka.

— Vai nyljet sinä nahkani, virkkoi Polle ja näytti olevan vähän hämillään. Että nyt Pekkakin tekisi sen minkä muutkin, tuntui vähän pahalta.

— Kyllähän se on vähän ilkeätä työtä, mutta isä sanoo, että kaikkea pitää oppia tekemään ja sitten kun sinä kuolet, opettelen minä sitäkin.

Polle huokasi. Mihin ne sitten hänen nahkansa vienevät. Kun hän oli varsa ja isäntä ajoi hänellä ensi kertaa, oli vanhan ruunan nahka — niin isäntä sanoi — reessä ja sitä piti pelätä niin ettei tahtonut aisoissa pysyä. Ikävä juttu, että nahka sillä lailla kuljetellaan.

Polle muisti jotain.

— Kuulehan Pekka, luuletko että meillä hevosilla on sielu? Kuulin kerran isäsi sanovan, ettei eläimillä ole sielua. Eiköhän olisi meilläkään.

— Mikä se semmoinen kapine on?

— En minäkään tiedä. Kaipa se on jotain, joka on vain ihmisillä, sinullakin, Pekka.

— Nyt minä muistan. Se on sitä, että pääsee taivaaseen. Pääsetköhän sinä Polle taivaaseen?

— Mitä luulet?

— En tiedä. Tuskinpa, kun kerran nahkanikin nyljetään, huokasi Polle.

— Kyllä minä mielelläni jätän nahkan päällesi, jos vain sitten pääset taivaaseen. Pitääpä kysyä isältä tätä asiata.

— Sano sitten minulle, kun kuulet, pyysi Polle. — Kysy, miten sinne mennään. Minusta se tuntuu mahdottomalta, kun sinne ei kerran pääse eläessään. Minuthan, samoin kuin ihmisetkin pannaan maakuoppaan. Eihän sieltä mihin pääse. Taitaa olla leikkipuheita ne semmoiset, naurahti Polle.

— Miten lienee sinun kanssasi, mutta kyllä ihmiset pääsevät jos ovat oikein hyviä, sanoo äiti. Mutta jos se onkin siinä, kun ihmisiä ei nyljetä, arveli Pekka. Tästä minä kysyn ihan paikalla, kun menen kotiin.

— Mutta sitten sinulle taitaa tulla ikävä, kun minä kuolen, sanoi Polle. Onhan sinulla sitten toisia hevosia, osannevatko sitten olla sinun mieliksesi niinkuin minä.

— Kyllä minulle taitaa tulla ikävä, arveli Pekka pää alhaalla.

Polle hyväili huulillaan Pekan niskaa ja sanoi:

— No, älähän nyt sure, vielä minä elän monta vuotta. Sinä tulet mieheksi ja kasvatat varsoista uusia... kyllä ne oppivat, niinkuin minäkin.

— Kyl-lä. Minusta tuleekin hevosmies.

Pekka käveli veräjälle ja Polle saatteli häntä.

Kun poika pujahti veräjän toiselle puolelle, laski Polle vielä päänsä hänen kainaloonsa.

— Tulehan taas aamulla.

— Tulen minä, ja ne taitavatkin sinulla ajaa tänä päivänä heiniä haasioille.

— Hyvä on, päästään heinäntekoon, hirnahti Polle iloisesti. — Tule sinä hakemaan minua.

— Minä en taida saada suitsia sinun päähäsi, sanoi Pekka.

— Kyllä minä tulen sinun jälessäsi muutenkin.

Pekka lupasi tulla noutamaan Pollen, joka jäi siihen veräjälle katselemaan hänen jälkeensä.

SAMMAKKOLAISET KALASTAA.

Sammakkolaiset olivat lähteneet huvikseen kalastamaan ja isä Kumu neuvoi poikiaan:

— Noin pitää panna syötti onkeen ja sitten hujauttaa siima oikein kauas. Ja kun kala nykäisee niin silloin se potkaisee ja kun se potkii niin kauan ongessa kun luet yks' kaks' kol', niin silloin passaa vetää se ylös.

Kumu korjasi silmälasejaan ja pojat tekivät työtä neuvottua.

Eipä kauan, kun ensimäinen kala tarttui onkeen ja veti siiman kireälle.

— Isä, nyt se jo potkasi, sanoi poikasammakko.

— No lue kolmeen ja kisko maalle.

No eihän se mitä pysynyt ongessa niin kauan. Meni menojaan. Siitä poika valittamaan:

— Et sinä isä ymmärrä kalastuksesta mitään. Ilmankos mirriläiset sanovatkin, ettei sammakkolaiset osaa kalastaa.

Ei syönyt enää onkea.

Koetettiin haavilla salakoita, jotka välkyttelivät suomujaan kirkkaassa vedessä.

Eihän ne salakat haaviin mene, pitäisihän se tietää sammakkolaistenkin. Tehtiin siinä työtä, että hiki valui isä Kumun otsasta.

— Minä menen ajamaan niitä, sanoi Kumu ja loikkasi veteen. Siitä säikähti salakkaparvi, eikä näkynyt sen perästä.

— No nyt on ihme, kurnutti isäsammakko. — Pian tässä joutuu ihan naurun alaiseksi. Mitäs tässä nyt kävisi koettamaan.

— Laitetaan rysä järveen, innostui poika rääpylä ja teki kuperkeikan heinikossa ja sotkeutui sääristään lillukan varsiin.

Harakka Hajulainen oli tullut katsomaan ja nauraa tirskautti sammakon pojan sotkeutuneilla säärillä ja koko kalastuksella.

— Mitä sinä siinä... räkätät, kivahti Kumu. — Ala lähteä, eli mätkäytän kivellä mahaasi.

— Saan minä katsoa, sanoi harakka ja tirskautti taas pitkän naurun.

Siihen tuli jo toisiakin sammakkolaisia, muka kalastamaan hekin. Sammakkovaari pitkä piippu hampaissa ja hänen arvoisa muorinsa, suvultaan Korpirupelo, kirjavassa hameessaan. Näkö oli muorilla jo niin heikko, että piti kaksia silmälaseja päässään.

— Mitenkä se kalastus nyt luonnistuu? kysyi.