Chapter 19

Luonnolliselle järjelle on selvää, että syystä, joka kokonaan saa aikaan vissin seurauksen, täytyy löytyä ainakin kaikki se mitä on seurauksessa. Sillä mistä muualta voisi seuraus ammentaa sisällystä kuin syystänsä, ja mitenkä voisi taas syy antaa jotakin sisällystä seuraukseen, ellei sitä olisi syyssä itsessään? Näkyy siis ettei mitään voi syntyä tyhjästä, ja ettei mikään, joka on täydellisempää, toisin sanoen sisältää enemmän todellisuutta, voi syntyä siitä, jossa on vähemmän todellisuutta. Tämä johtopäätös on aivan ilmeisesti pätevä, eikä ainoastaan niihin seurauksiin nähden, joiden todellisuus on varsinaisesti tosiasiallinen eli aktuaalinen, vaan myöskin mitä tulee mielteisiin, joissa on nähtävänä ainoastaan ajateltua todellisuutta. Siis ei esim. ole mahdotonta ainoastaan se, että joku kivi, jota ennen ei ollut olemassa, jonakin hetkenä alkaisi olla olemassa, ellei sitä valmisteta ja saateta esille jostakin aineesta, jossa kaikki se mitä tulee ilmenemään kivessä, jo ennaltaan on olemassa, joko samanlaisena kuin sittemmin kivessä, taikka myöskin muihin aineksiin sekoitettuna ja sisäytyvänä. Ei ole mahdotonta ainoastaan että kylmään esineeseen ilmestyisi lämpöä, ellei sitä siihen johda toinen olio, joka itsessään on ainakin yhtä täydellistä olioluokkaa kuin lämpö j. n. e. Vaan mahdotonta on sen lisäksi myöskin että minusta löytyisi lämmön tahi kiven mielle, ellei sitä ole minuun saattanut joku syy, jossa on vähintäänkin niin paljon todellisuutta kuin huomaan olevan lämmössä tahi kivessä. Sillä vaikkei tuo syy itse teossa siirrä mielteeseeni mitään osaa aktuaalisesta eli tosiasiallisesta todellisuudestaan, niin ei silti sovi luulla että mielteeni olisi sen vuoksi vähemmän todellinen. Mielteen oma luonto vain on sellainen ettei siinä ole muuta tosiasiallista todellisuutta kuin minkä se lainaa sielussani ilmenevältä yleiseltä mieltämistoiminnolta, jonka muodoke jokainen yksityinen mielle luontojaan on. Mitä taas itsekunkin mielteen ajateltu todellisuus itsessään sisältää, se riippuu asianomaisen mielteen syystä, jossa täytyy olla vähintäänkin yhtä paljon tosiasiallista kuin mielteessä on ajateltua todellisuutta. Sillä jos otaksumme että mielteessä löytyisi jotakin lisäksi siihen mitä on olemassa mielteen syyssä, niin täytyisi tietysti lisän olla alkuisin tyhjästä. Edelläsanotusta selviää, että vaikka se laji olemassa-oloa, joka esineellä on ollessaan mielteen edustamana ja siten ainoastaan ajateltuna tajunnassa, onkin luontojaan vaillinainen, niin ei se kuitenkaan ole samaa kuin ei mitään, eikä se siis myöskään voi olla alkuisin aivan tyhjästä. Ei käy myöskään luuleminen ettei todellisuuden, joka mielteissä on ainoastaan ajateltua, tarvitseisi mielteiden syissäkään olla tosiasiallista eli aktuaalista, vaan että pelkkä ajateltu todellisuus viimemainituissa riittäisi aiheuttamaan samanlaista todellisuutta itse mielteissä. Sillä: samoin kuin ajateltu olemismuodoke soveltuu mielteille, niiden oman luonnon vuoksi, samoin soveltuu tosiasiallinen eli aktuaalinen olemismuodoke mielteiden syille, ja etenkin niiden alkuperäisille ja varsinaisille syille, niiden oman luonnon vuoksi. Mitä taas siihen tulee, että mielteen lähimpänä syynä voipi olla pelkkä toinen mielle, jonka todellisuus tietysti on ainoastaan ajateltu, niin on huomattava ettei tämä kuitenkaan voi jatkua äärettömiin, vaan täytyy viimein tulla eteen joku ensimäinen ja alkuperäinen mielle, jonka syy on koko miellejakson alku ja lähde ja josta kaikkien toisistaan johtuneiden mielteiden ajateltu todellisuus kokonaisuudessaan löytyy tosiasiallisena eli aktuaalisena.

Luonnollisen järkeni avulla olen siis saanut selville että mielteeni ovat ikäänkuin jonkunlaisia kuvia, jotka kyllä, verrattuina niihin esineihin, joita esittävät, voivat olla vaillinaisia, mutta sitävastoin eivät voi sisältää mitään suurempaa eikä täydellisempää kuin itse esineet.

Nyt esittämäni tuloksen totuus käy yhä selvemmäksi ja täsmällisemmäksi kuta kauvemmin ja tarkemmin näitä asioita tutkin. Mutta mikä johtopäätös tästä on tehtävä?

--Tietysti seuraava:

Jos jonkun mielteeni ajateltu todellisuus on niin suuri, että saatan olla varma siitä ettei tuo todellisuus semmoisenaan eikä myöskään johonkin muuhun olevaiseen sisäytyneenä voi olla olemassa minussa itsessäni ja etten siis myöskään minä kokonaisuudessani voi olla sen mielteen syy eli aiheuttaja, niin seuraa siitä ehdottomasti, etten minä olekaan yksinäni maailmassa, vaan täytyy olla olemassa vielä joku toinen olio, josta se mielle on saanut alkunsa. Mutta jos ei mitään sellaista miellettä minussa olisi, niin eipä tosiaankaan olisi löydettävissä mitään todistusperustetta, jonka nojalla voisin päättää mitään muuta olevan olemassa kuin minä itse. Sellaista todistusperustetta olen näet kyllä kaikkialta mitä tyystimmin hakenut, löytämättä kuitenkaan mitään muuta kuin tämän.

Mitä sitten tulee mielteitteni sisällykseen, lukuun ottamatta sitä, joka edustaa omaa itseäni ja joka tässä ei teekään mitään vaikeuksia, esittää niistä eräs Jumalaa, toiset elottomia kappaleita, toiset enkeleitä, toiset eläimiä, toiset taas muita ihmisiä. Mielteet, jotka ilmaisevat muita ihmisiä, eläimiä tai enkeleitä, voisivat puolestaan helposti olla kokoonpantuja oman itseni, aineellisten kappalten ja Jumalan mielteistä, vaikk'ei muita ihmisiä, eläimiä eikä enkeleitä maailmassa olisikaan. Aineellisten kappalten mielteissä ei liioin ole mitään niin suurellista ettei ne voisi olla minusta lähtöisin. Sillä jos katson tarkemmin ja tutkin noita mielteitä itsekutakin, samalla tapaa kuin eilen tutkin vahan miellettä, niin huomaan että niissä on vain harvoja ominaisuuksia, jotka minä oikeastaan selvään ja täsmällisesti tajuan, nimittäin: koko eli ulottuvaisuus pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, muoto, joka syntyy ulottuvaisuuden rajoittamisesta, asento, jossa eri muodosteet ovat toisiinsa, ja liikunto eli asennon muutanta. Näihin voidaan vielä lisätä substansi, kestäntä (duratio) ja luku. Muut mielteiden sisälteet sitävastoin, kuten valo ja värit, äänet, hajut, maut, lämpö ja kylmyys sekä muut kosketuskvaliteetit, esiintyvät tajunnassani ainoastaan hyvin sekavina ja hämärinä, jott'en edes tiedä ovatko ne tosia vai epätosia, toisin sanoen ovatko niistä saamani mielteet todella joidenkin esineiden mielteitä taikka ei. Sillä vaikka varsinainen epätotuus, kuten vastikään olemme nähneet, ilmenee ainoastaan arvostelmissa, niin on kuitenkin mielteissäkin olemassa eräs laji aineellista epätotuutta siinä kohden, että ne joskus esittävät ei-oliota oliona. Niinpä ovat esim. mielteeni lämmöstä ja kylmyydestä niin epäselvät ja sekavat, etten voi päästä selville, onko kylmyys ainoastaan lämmön puutetta vaiko lämpö kylmyyden puutetta, ovatko ne kumpikin todellisia kvaliteetteja vaiko ei kumpikaan. Ja koska ei voi olla olemassa miellettä, joka ei ainakin olisi olevinansa oikea kuva jostakin esineestä, niin on täysi syy sanoa sellaista miellettä vääräksi, joka esittää esim. kylmyyttä jonakin todellisena ja positiivisena oliona, jos kerran on totta ettei kylmyys itse teossa olekaan muuta kuin lämmön puutetta. Sama on muiden tällaisten mielteiden laita. Niille tietysti ei ole tarvis etsiä tekijää ulkopuolelta itseäni, sillä jos ne ovat epätosia, toisin sanoen eivät edusta mitään todellisia olioita, käsittää luonnollinen järkeni aivan selvästi etteivät ne esiinny tajunnassani mistään muusta syystä kuin että luontaisesta olemuksestani puuttuu jotakin ja ettei se siis ole aivan täydellinen. Jos ne taas ovat tosia, niin en käsitä minkätähden ne eivät voisi olla alkuisin minusta itsestäni, koska ne kuitenkin ilmaisevat minulle niin vähän olevaisuutta, etten voi sitä edes olemattomuudesta erottaa.

Mutta palatkaamme niihin sisälteihin aineellisten kappalten mielteissä, jotka tajunnalleni ovat selviä ja täsmällisiä. Näistä saattavat näköjään moniaat olla lainattuja oman itseni mielteestä, esim. semmoiset kuin substansi, kestäntä, luku j. m. s. Niinpä esim. ajattelen kiveä substansiksi s. o. olioksi, jolla on itseperäinen olemassa-olo, samaten kuin ajattelen itseänikin substansiksi. Tosinhan näiden käsitteiden kesken on sangen suuri erotus, koska itse olen ajatteleva enkä ulottuvainen, kivi taas on ulottuvainen eikä ajatteleva olio. Mutta substansiaalisuuden äskenmainittu perustuntomerkki on niille yhteinen. Samoin syntyvät kestännän ja luvun käsitteet siitä, että tajuan itseni nyt olevan ja muistan sen jo jonkun aikaa ennenkin olleen olemassa, sekä että huomaan tajunnassani erinäisiä mielteitä, joiden lukua käsitän. Täten syntyneitä kestännän ja luvun mielteitä voin sitte sovelluttaa mihin muihin esineihin hyvänsä.--Ne muut tunnukset, joita aineellisten kappalten mielteissä tavataan, nimittäin ulottuvaisuus, muoto, asento ja liikunta, eivät tietysti semmoisinaan voi olla lähtöisin minusta, joka en muuta ole kuin pelkkä ajatteleva olio. Mutta koska puheenaolevat mielteet edustavat ainoastaan eräitä substansin muodokkeita, minä sitävastoin olen itse substansi, niin voivat niiden alkuaiheet kyllä sisäytyväisesti olla minussa.

Siis jääpi jälelle ainoastaan Jumalan mielle, johon nähden vielä on tutkittava, olisiko siinä mitään, joka ei voisi olla minusta alkuisin. Nimityksellä Jumala ymmärrän ääretöntä, mistään riippumatonta, kaikkiviisasta, kaikkivaltiasta substansia, joka on luonut sekä minut että kaiken muun mikä on olemassa, jos nimittäin mitään muuta on olemassa. Nämä ominaisuudet ovat todella sellaisia että kuta tyystemmin niitä tutkin, sitä selvemmäksi käy ymmärrykselleni että ne eivät voi olla lähtöisin minusta yksinäni. Sentähden täytyy, sen nojalla mitä edellä on esitetty, päättää Jumalan ehdottomasti olevan olemassa. Sillä olkoonpa että substansin mielle olisikin syntynyt tajuntaani siitä, että itse olen substansi, niin ei minulla kuitenkaan voisi olla äärettömän substansin miellettä, koska itse olen äärellinen, ellei semmoinen olisi saanut alkuansa jostakin todellisesti äärettömästä substansista.

Ei myöskään käy sanominen etten muka tajuakaan ääretöntä todellisella mielteellä, vaan että käsitykseni siitä on ainoastaan äärellisyyden kielteinen vastakohta, kuten liikunnon ja valon kielteet muodostavat käsitykseni levosta ja pimeydestä. Päinvastoin kuuluu käsitykseeni äärettömästä substansista aivan ilmeisesti se, että sellainen substansi sisältää enemmän todellisuutta kuin äärellinen ja että siis äärettömän tajuaminenkin on minussa tavallaan ennen äärellisen tajuamista, toisin sanoen, jo käsitys omasta itsestäni edellyttää käsitystä Jumalasta. Sillä mitenkä ymmärtäisin esim. epäileväni, haluavani jotakin, t. s. puuttuvani jotakin ja etten siis ole kaikin puolin täydellinen olento, ellei minussa olisi olemassa täydellisemmän olennon miellettä, johon vertaamalla opin omia puutteitani tuntemaan.

Yhtä väärin olisi väittää Jumalan miellettä aineellisesti epätodeksi ja että se siis olisi alkuisin tyhjästä, kuten äsken huomasimme lämmön ja kylmyyden y. m. s. mielteiden olevan. Sillä kun tämä mielle on täysin selvä ja täsmällinen ja sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin mikään muu mielle, niin on selvää ettei mikään muu mielle itsessään ole yhtä täydellisesti tosi eikä niin vapaa kaikesta epätotuuden varjostakin kuin tämä.

Sanalla sanoen: ehdottomasti täydellisen, äärettömän olennon mielle, joka on tajunnassani, on ehdottomasti tosi; sillä joskin voisi kuvitella, ettei tätä olentoa ole olemassa, niin ei kuitenkaan ole edes kuviteltavissa ettei sellaisen olennon mielle ilmaiseisi minulle jotakin tosiolevaista, kuten edellä olen sanonut kylmyyden mielteestä. Tämä mielle on edelleen ehdottomasti selvä ja täsmällinen. Sillä kaikki mitä minä ylipäänsä selvään ja täsmälleen käsitän, mikä samalla on jotakin tosiolevaista ja sisältää ainoankaan piirteen täydellisyyttä: kaikki se sisältyy tähän mielteeseen. Etten minä pysty itse ääretyyttä täydellisesti ja tyhjentävästi käsittämään, toisin sanoen että Jumalassa on vielä lukemattomia ominaisuuksia, joita en voi käsittää, tuskinpa edes ylipäänsä ajatuksellani saavuttaa, se ei tähän kysymykseen vaikuta mitään. Äärettömän olennon luonto tekee sen etten minä äärellisenä voi häntä käsittää. Kun vain tämän oikein ymmärrän sekä samalla pysyn selvillä siitä että Jumalassa ovat olemassa kaikki selvään ja täsmälleen tajuamani täydellisyydet, joko semmoisinaan tahi muihin olemismuotoihin sisäytyvinä ja että hänessä todennäköisesti on vielä epälukuinen joukko muitakin, minulle tuntemattomia täydellisyyksiä, niin on mielteeni Jumalasta itse teossa tosiperäisin, selvin ja täsmällisin kaikista mielteistäni.

Mutta voisihan sentään olla että minä itse olisinkin jotakin suurempaa ja ehompaa, kuin mitä ymmärrän olevani, ja että kaikki ne täydellisyydet, jotka nyt tunnustan Jumalalle, ehkä olisivatkin aiheellisesti minussa itsessäni, vaikkei ne vielä ole kehittyneet aktuaalisiksi. Huomaanhan miten tietoni yhäkseen vähitellen karttuu. Miksei se voisi siten karttua ja lisääntyä enemmän ja enemmän aina äärettömiin asti? Ja miksikäs en siten lisääntyneen tietoni avulla voisi saavuttaa vielä kaikki muutkin Jumalan täydellisyydet? Ehkäpä voisi olla mahdollista sekin, että jo noiden täydellisyyksien pelkkä aihe, jos vain semmoinenkaan minussa löytyisi, riittäisi synnyttämään niiden mielteen tajunnassani?--Valitettavasti ei mikään näistä olettamuksista voi olla tosi. Sillä vaikka onkin totta että tietoni vähitellen kehittyy yhä suurempaan täydellisyyteen ja että olemuksessani löytyy joukko aktuaalisiksi kehittymättömiä aiheita, niin ei kuitenkaan mikään niistä kuulu eikä sovellu Jumalan mielteeseen, sillä siinäpä ei mitään aiheellista olekaan, vaan kaikki on hänessä aktuaalisena ja todellisena. Onhan juuri tuo seikka, että tietoni vähittäin kasvaa ja aste asteelta lisääntyy, mitä varmin tuntomerkki tietoni vajavaisuudesta. Paitsi sitä ymmärrän kylläkin että vaikka tietoni kuinka kasvamistaan kasvaisi, ei se silti milloinkaan tulisi todellisesti äärettömäksi; sillä enpähän kuitenkaan koskaan pääsisi niin täydelliseen tietoon, ettei sen lisääntyminen enään olisi mahdollinen. Jumalan sitävastoin käsitän todellisesti olevan siinä määrin äärettömän, ettei hänen täydellisyyteensä voida mitään lisätä. Ja vihdoin on tajunnalleni selvää ettei mielteissä ilmenevä ajateltu olevaisuus voi olla alkuisin pelkästä aiheellisesta olevaisuudesta, joka oikeastaan ei ole mitään, vaan ainoastaan aktuaalisesta eli tosiasiallisesta olevaisuudesta.

Siinä, mitä edellä on sanottu, ei tosiaankaan ole mitään, jota ei ken hyvänsä voisi, tarkkaavasti ajatellen, luonnollisen järkensä avulla käsittää. Mutta vähemmin tarkkaavasti ajatellessani ja aistillisten esineiden kuvien hämätessä mieltäni unohtuu minulta helposti perustus: miksi täytyy minua täydellisemmän olennon mielteen välttämättömästi olla alkuisin olennosta, joka todellakin on minua täydellisempi? Ottakaamme siis edelleen tutkittavaksi kysymys: voisinko minä itse moisen mielteen kera olla olemassa, ellei mitään tuollaista olentoa olisi? Mistä olisin minä siinä tapauksessa alkuisin? Tietysti omasta itsestäni tai vanhemmista tahi joistakin muista vähemmän täydellisistä olennoista kuin Jumala on; sillä mitään häntä täydellisempää tahi edes yhtä täydellistä ei voi ajatukseni käsittää eikä edes mielikuvitukseni kaavastella. Olkoonpa siis että alkuni olisi itsessäni: poissa olisi minusta silloin kaikki epäilys, kaikki halajaminen, poissa kaikki vajavaisuus ja puute. Sillä olisinhan tietysti silloin antanut itselleni kaikki mielteissäni esiintyvät täydellisyydet, ja olisin siis itse Jumala. Ei ole otaksuttavaa sekään että ne ominaisuudet, jotka minulta nyt puuttuvat, olisivat helpommat saavuttaa kuin ne mitkä omistan. Päinvastoinhan on selvää että minun, ajattelevan substansin, ilmestyminen tyhjästä on täytynyt olla jotakin paljoa suurempaa ja vaikeampaa kuin esim. tietojen hankkiminen niistä monista asioista, joita en vielä tunne koska nuo tiedot kaikissa tapauksissa ovat ainoastaan saman substansin satunnaismääreitä. Jos siis tuo suurempi etu, oma olemiseni, olisi saanut alkunsa minusta itsestäni, niin enpä tietenkään olisi kieltänyt itseltäni niitä muita etuja, joiden saaminen on paljoa helpompi, enkä ylipäänsä mitään niistä etevyyksistä, jotka huomaan olevan Jumalan mielteessä edustettuina; sillä ei mikään niistä ainakaan minusta näytä olevan vaikeampi saada aikaan kuin itse ajattelevan substansin saattaminen olemattomasta olevaiseksi. Jos taas jotkin Jumalan etevyyksistä todella olisivat vaikeampia saada aikaan, niin täytyisi niiden minustakin näyttää vaikeammilta; sillä oletettua että kaikki ne etevyydet, joita minulla nyt todella on, ovat omia tekemiäni, täytyisi minun tuntea kykyni rajoitetuksi näiden jälkimmäisten aikaansaamiseen. Samoihin tuloksiin johdumme, jos otaksun ikuisesti olleeni sama mikä nytkin ja ettei siis olemisellani olisi mitään aiheuttajaa ollutkaan. Sillä elinaikani kokonaisuudessaan voidaan jakaa toisistaan riippumattomiin osiin, josta näkyy ettei siitä, että vastikään olin olemassa, suinkaan seuraa että minun nytkin täytyisi olla olemassa, ellei löytyisi joku syy, joka ikäänkuin uudestaan luopi minut hetkestä hetkeen, toisin sanoen säilyttää ja ylläpitää minut. Sillä tarkastaessamme kestännän luonnetta, huomaamme selvästi että jokaisen olion säilyntään toisesta aikamomentista toiseen tarvitaan aivan sama voima ja vaikutus kuin mikä tarvittaisiin sen luomiseen, jos se ei vielä olisi olemassa. Luonnollinen järkemme käsittää ilmi selvästi että kestäntä eroaa luomisesta ainoastaan meidän ajatuksessamme eikä todellisuudessa. Tässä on siis tutkittava ainoastaan: onko minussa itsessäni sellaista kykyä, jonka avulla voisin, jo olevana, vaikuttaa säilymiseni hetkestä toiseen. Olen pelkkä ajatteleva olio, ainakin on nyt kysymys ainoastaan siitä osasta olemustani. Jos siis minussa löytyisi joku tuollainen kyky, niin en mitenkään voisi itse olla sen olemassaolosta tietämätön. Mutta mitään semmoista kykyä en huomaa itsessäni olevan. Seuraa siis että minä nyt puheena olevassa katsannossa olen riippuvainen jostakin toisesta olennosta.

Väitteeseen ettei tuo olento sittenkään olisi Jumala, vaan että olisin vanhempieni taikka jonkun muun vähemmän täydellisen syyn ilmoille saattama, vastaan taas kuten ennenkin että syyssä täytyy löytyä vähintäänkin yhtä paljon täydellisyyttä kuin sen vaikutuksessa. Kun siis olen ajatteleva olio ja tajunnassani on Jumalan aate, täytyy sen syyn, joka kelpaa olemiseni perustukseksi, kaikissa tapauksissa olla ajatteleva olio ja sillä täytyy myös olla mielle kaikista niistä täydellisyyksistä, jotka tajuntani omistaa Jumalalle. Voidaan jälleen kysyä onko tämä olio alkuisin itsestään vaiko jostakin muusta. Jos se on itsestään, täytyy sen edellisen mukaan olla itse Jumala, koska sillä, itseensä perustuvan olemisen ohella, kieltämättä täytyy myös olla kyky omistaa aktuaalisina kaikki ne etevyydet, joiden mielteet sillä on tajunnassansa, toisin sanoen kaikki ne täydellisyydet, jotka käsitän olevan Jumalassa. Jos taas kysymyksessä oleva olio olisi alkuisin jostakin muusta kuin itsestään, olisi jälleen tutkittava onko viimemainittu alkuisin itsestään vai jostakin toisesta, kunnes vihdoin tultaisiin äärimmäiseen alkuperustukseen, Jumalaan. Sillä onhan selvää, ettei perustusten sarja voi jatkua äärettömiin, semminkin kun ei ole kysymys ainoastaan siitä perustuksesta, joka minut kerran on tuottanut ilmoille, vaan etupäässä siitä, jonka ylläpidosta olemiseni jatkuminen nykyhetkellä riippuu.

Otaksuma, että olemukseni olisi tulos useampien syiden yhteisvaikutuksesta ja että siis myöskin Jumala-käsitteeseeni sisältyvät erityisten etevyyksien mielteet olisivat saaneet alkunsa samoista syistä, toinen toisesta, toinen toisesta, osottautuu myös mahdottomaksi. Tämän otaksuman mukaan nuo etevyydet kyllä olisivat jossakin sopukassa maailman kaikkeutta olemassa, mutta eivät kaikki yhdessä olennossa, Jumalassa. Mutta on huomattava että juuri olemuksen ykseys, yksinkertaisuus eli kaikkien määreiden eriämättömyys toisistaan on yksi niistä tähdellisimmistä täydellisyyksistä, jotka Jumalan mielteeseen kuuluvat. Tätä kaikkein täydellisyyksien olennollisen yhteyden miellettä minä tietysti en ole voinut saada mistään muualta kuin samasta lähteestä, josta toistenkin täydellisyyksien mielteet ovat alkuisin. Sillä mitenkä voisi joku syy, mikä hyvänsä, vaikuttaa sen, että tajuan kaikki nuo etevyydet yhteen kuuluvina ja toisistaan eriämättöminä, samalla myöskin vaikuttamatta minussa tietoa siitä, mitkä nuo etevyydet ovat?

Mitä vihdoin erittäin vanhempiini tulee, niin voipihan kyllä olla totta kaikki mitä heistä koskaan, olen ajatellut; mutta varmaa on ainakin etteivät he minua ylläpidä eivätkä he myöskään ole minun tekijäni, mikäli olen ajatteleva olio. Heistä on alkuisin ainoastaan jonkunlainen aihe siihen aineeseen, jossa minuuteni s. o. ajatteleva henkeni majailee. Näin ollen ei kysymys vanhemmistani tässä aiheuta mitään vaikeuksia, vaan seuraa siitä että olen olemassa ja että tajuntaani on kätkettynä eräs täydellisimmän olennon, Jumalan, mielle, aivan selvästi itse Jumalan olemassa-olo.

Tutkimusaineestamme on jälellä ainoastaan kysymys siitä, millä tavalla minä tämän mielteen olen Jumalalta saanut. En ole noutanut sitä ulkomaailmasta aistimillani eikä se ole tullut minuun odottamattani ja itse tietäkseen, kuten aistillisten kappalten mielteet usein tekevät, osuessaan tahi ainakin näyttäessään osuvan aistien ulkonaisiin elimiin. Ei se myöskään ole minun oma tekemäni, sillä enhän kykene siitä mitään vähentämään enkä mitään siihen lisäämään. Niinmuodoin sen täytyy olla myötäsyntyinen, samoin kuin on oman itseni mielle. Luonnollistahan onkin että Jumala jo luodessaan painoi minuun tuon mielteen, kuten taitoniekka panee leimansa teokseensa. Mutta silti ei ole vielä tarpeellista että leima olisi jotakin itse teoksesta eriäväistä, vaan on juuri siihen nähden, että Jumala on minut luonut, varsin luultavaa, että olen luotu jollakin tapaa hänen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja että tuo Jumalan kaltaisuus, johon myöskin sisältyy mielle hänen olemuksestaan, ilmenee minulle saman kyvyn kautta, jonka avulla tajuan omaa itseäni. Kun siis käännän henkeni silmät omaan itseeni, niin ymmärrän ensiksikin itse olevani vajavainen, toisesta riippuvainen olento, jonka elon uumeniin kuitenkin on kätkettynä sammumaton pyrkimys johonkin suurempaan ja parempaan. Mutta samalla ymmärrän myös että hän, josta olen riippuvainen, omistaa kaiken sen suuruuden ja korkeuden, johon pyrkimykseni tähtää, ei ainoastaan aiheina ja epämääräisinä mahdollisuuksina, vaan valmiina todellisuutena äärettömässä täydellisyydessä, ja että hän siis on Jumala.

Esitetyn todistuksen koko merkitys on siinä tiedossa etten minä millään muotoa voisi olla olemassa sellaisena kuin olen, nimittäin ajattelevana olentona, jolla on Jumalan mielle tajunnassaan, ellei myöskin Jumala todenteolla olisi olemassa, nimittäin sama Jumala, jonka kuva tämä mielle on, joka omistaa kaikki siihen kuuluvat, minulle tosin käsittämättömät, mutta ei kuitenkaan ajatukselleni kokonaan saavuttamattomat täydellisyydet ja jonka olemus on korotettu kaiken vajavuuden ja virheellisyyden yläpuolelle. Tästä käy myöskin aivan riittävästi selville ettei moinen olento voi olla petollinen. Sillä luonnollinen järkeni käsittää että kaikkinainen vilppi ja petos osottaa vajavuutta ja on siitä lähtöisin.

Mutta ennenkuin ryhdyn viimeksi mainittua seikkaa tarkemmin tutkimaan ja syväydyn sisemmälle muihin siitä johtuviin totuuksiin, haluan viivähtää hetkisen itse Jumalan tuntemisessa. Tahdon kehitellä mielessäni Hänen ominaisuuksiaan sekä, mikäli pimeydessä harhailevan järkeni silmä sietää, ihmetellen ja ylistäen kohottaa katseeni tämän mittaamattoman valon ihanuutta tähyämään. Sillä niinkuin me uskolla käsitämme tulevaisen elämän suurimman autuuden olevan Jumalallisen majesteetin kirkkauden katselemista, samoin on tämä katselu meillä jo nytkin, maallisesta vajavuudestaan huolimatta, suurimman auvon antajana.

NELJÄS MIETELMÄ.

_Totuus ja epätotuus._