Chapter 18

--Se on samaa kuin epäilevä, käsittävä, väittävä, kieltävä, tahtova, hylkivä, kuvitteleva ja aistiva olio. Tämä ei tosiaankaan ole vähän, jos vaan nuo ominaisuudet kaikki todellakin minuun kuuluvat. Mutta miksi ne eivät kuuluisi? Enkö minä itse ole juuri se, joka epäilen melkein kaikkea, joka jonkun verran kuitenkin jotakin käsitän, joka väitän tämän ainoan käsittämäni seikan todeksi, kiellän kaiken muun, haluan tietää enemmän, varon pettymistä, joka vasten tahtoanikin kuvittelen mielessäni yhtä ja toista ja huomaan saavani koko joukon vaikutelmia aisteista?--Olkoonpa siis että aina olen nukuksissa, olkoonpa niinkin että se, joka minut on luonut, pettää minua minkä ennättää, niin ovat nyt luettelemani ominaisuudet kuitenkin kaikki yhtä tosia kuin sekin että olen olemassa. Vai onko näissä mitään joka on vierasta minulle ajattelevana oliona ja siis vierasta todelliselle olemukselleni? Sillä onhan minun olemiseni epäilevänä, käsittävänä, tahtovana oliona niin ilmi selvää, ettei sitä millään selittämisellä voikaan selvemmäksi saada. Mutta minäpä se myöskin olen sama olio joka harjoitan mielikuvitusta; sillä vaikkei tosin mikään mielessäni kuviteltu esine todella olisikaan olemassa, niin on ainakin itse kuvituskyky olemassa ja muodostaa osan ajattelemisestani. Ja sama olio minä vihdoin myös olen joka aistin, toisin sanoen huomaan aineellisia olioita aistien välityksellä. Näen siis valoa, kuulen hälinää ja tunnen lämpöä. Nämä aistimukseni kyllä semmoisinaan ovat epätosia, sillä olenhan nukuksissa. Mutta ainakin minä _olen näkevinäni_, kuulevinani ja tuntevinani lämpöä. Tämä ei voi olla epätotta, ja tämä ilmiö se minussa juuri on, jota aistimiseksi sanotaan. Ja tarkalleen siten käsiteltynä tämä kaikki ei ole muuta kuin ajattelemista.

Näistä seikoista opin jo melkoista paremmin tuntemaan mikä olen. Mutta yhä vieläkin näyttää siltä, enkä voi olla sitä luulematta, että tieto aineellisista olioista, joista ajatus muovailee mielikuvat ja joita aistimetkin tähystelevät, tarjoutuu minulle paljoa selvempänä kuin tuosta omituisesta minästäni, johon mielikuvitus ei pääse käsiksi, niin kummallista kuin onkin että käsitän selvemmin esineet, jotka huomaan olevan epäiltäviä, tuntemattomia, minulle vieraita, kuin sen mikä on totta ja tunnettua ja joka on juuri oma itseni. Mutta huomaanpa mistä tämä tulee. Henkeäni huvittavat pienet harharetket. Se ei vielä ota oikein pysyäkseen totuuden ahtaissa kehyksissä. No hyvä! Saakoon se vielä kerran mahdollisimman höllät ohjat. Kun ne sitten jälleen sopivalla hetkellä kiinnitetään, oppii se kyllä vastedes paremmin pysymään aisoissaan. Tarkastakaammepa nyt noita samaisia esineitä, joista meillä yleisen luulon mukaan on kaikkein selvimmät tiedot, nim. kappaleita, joita koskettelemme ja näemme. En tarkoita kappaleita yleensä, sillä nuo yleiskäsitteethän tavallisesti ovat jonkun verran hämärämpiä, vaan yksityistä kappaletta semmoisenaan. Otamme siis esimerkiksi tämän vahapalasen. Se on vasta äsken-ikään mesikakusta eritetty; siinä on vielä hiukan hunajan makeutta, hiukan kukkien tuoksua. Sen väri, muoto, koko ovat aivan ilmeisen selvät. Se on kova, kylmä, lahea koskettaa. Jos napautan sitä kovalla esineellä, antaa se äänen. Siinä on sanalla sanoen kaikki ne ominaisuudet, jotka näyttävät tarpeellisilta aineellisen kappaleen mahdollisimman tarkkaan tuntemiseen. Mutta kas! Puhuessani tässä olenkin siirtänyt vahapalasen liian lähelle tulta. Äskeiset makeuden jätteet ovat hävinneet, tuoksu haihtuu pois, väri muuttuu, muoto katoo, koko paisuu. Vahapalaseni juoksee kuin vesi, se on lämpöinen. En voi koskettaa sitä, ja napauttaessa se ei äännähdä.

Onko sama vahapala vielä jälellä? Täytyy myöntää että niin on. Kukaan ei sitä kiellä, kukaan ei luule toisin olevan. Mikä se siis oli vahassa, joka niin tarkkaan ja täsmälleen käsitettiin? Varmaankaan ei mikään niistä ominaisuuksista, joita aisteillani havaitsin, sillä kaikki mikä oli makua, hajua, näköä, koskentaa tai kuuloa, on nyt muuttunut, mutta vaha on kuitenkin jälellä. Kentiesi oli se sitä mitä nyt ajattelen, nimittäin ettei itse vaha ollutkaan samaa kuin hunajan makeus, kukkien lemu, valkoinen väri, muoto tai ääni, vaan kappale, joka äsken ainoastaan ilmaisihe minulle noiden ominaisuuksien kautta, nyt sitävastoin kokonaan toisenlaisten. Mutta mitä on sitten itsessään se, joksi vahakappaletta siten kuvittelen? Tarkatkaamme ja katsokaamme mitä jää jälelle, kun poistetaan kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät vahaan kuulu. Jälelle ei jää mitään muuta kuin jotakin ulottuvaista, taipuvaista, muuttuvaista. Mutta mitä merkitsee taipuvainen ja muuttuvainen? Sitäkö että kuvittelen että tätä vahapalasta käy muuttaminen ympyriäisestä muodosta neliömäiseen tahi siitä kolmiomaiseen? Ei suinkaan, sillä minä käsitän että siinä on mahdollisuus lukemattomiin sellaisiin muunnoksiin. Mutta mielikuvituksessani en kuitenkaan voi läpikäydä lukemattomia muunnoksia, josta taas näkyy että käsitykseni muuntuvaisuudesta ei voi olla mielikuvitus-kyvyn synnyttämä. Mitä on ulottuvainen? Eiköhän vain itse ulottuvaisuuskin ole jotain tuntematonta. Sillä vahan sulaessa ulottuvaisuus suurenee, kiehuessa se käy vielä sitäkin suuremmaksi ja suurenee vaan yhä jos kuumuutta lisätään. Oikeastaan täytyy sanoa vahan luontoon kuuluvan että se ulottuvaisuudelleenkin on useampien muunnoksien alainen kuin mitä koskaan olen mielikuvituksellani tajunnut. Lopullisesti on siis myönnettävä etten minä itse asiassa tajuakaan tämän vahapalan olemusta mielikuvituksella, vaan järjelläni. Tarkoitan näet juuri tätä erityistä vahapalasta, sillä vahasta ylipäänsä se on helpompi ymmärtää.

Mutta mikä on sitten tämä vahapalanen, jota näin ollen käsitetään ainoastaan järjellä? Juuri se sama, jonka näen, jota kosketan, jota kuvittelen mielessäni, sanalla sanoen aivan sama miksi sitä alussakin arvelin. Mutta huomioon on otettava ettei sen tajuaminen ole eikä koskaan ole ollut samaa kuin näkeminen, koskettaminen tai kuvitteleminen, vaan se on puhtaan järjen havainto, joka tosin saattaa olla joko vaillinainen ja sekava, niinkuin se tätä ennen oli, taikka taas selvä ja täsmällinen, kuten nyt, aina sitä myöten minkä verran kiinnitän huomiota juuri niihin ominaisuuksiin, joissa tämän esineen todellinen olemus ilmenee. Usein ihmettelen itsekseni miten taipuvainen järkeni on erhetyksiin. Sillä vaikka minä näitä mietteitäni mietin aivan ääneti, niin riipun samalla kuitenkin kiinni sanoissa, ja tavallinen puhetapa pyrkii minua pettämään. Sanommehan nimittäin näkevämme itse vahan, jos se vaan on tarpeeksi lähellä, eikä että me väristä tai muodosta päätämme sen olevan lähellä. Suora johtopäätös tästä olisi että vaha tunnetaan itse näkemisellä eikä pelkän järjen sisällisellä tajunnalla,--ikäänkuin en olisi ikkunasta nähnyt ihmisiä kävelevän kadulla, jotka minä yhtä tavallisesti sanon »näkeväni» kuin vahankin, vaikka itse teossa en näe muuta kuin hattuja ja vaatteita, joiden sisässä voisi olla liikkuvia nukkeja, vaikka minä arvosteluni kautta päätän että niissä on ihmisiä. Tästä selviää siis että sen, minkä luulen ja jokapäiväisen puhetavan mukaan sanon näkeväni silmilläni, minä itse teossa tajuankin arvostelukyvylläni.

Mutta joka haluaa tietää enemmän kuin rahvas, hänen ei sovi perustaa ajatustansa rahvaan keksimäin puheentapojen virheellisyyksiin. Jatkakaamme siis tarkastustamme siitä, käsitinkö minä mitä vaha on täydellisemmin ja selvemmin silloin, kun sitä ensiksi katselin ja luulin tuntevani sen ulkonaisella aistilla tai ainakin n. s. yleishavainnolla eli mielikuvituksella, vaiko nyt kun olen tyystemmin tutkinut niin hyvin vahan olemusta kuin myöskin sen tuntomerkkejä. Varmaan olisi epäilys tästä kysymyksestä ihan mieletöntä, sillä mitä täsmällisyyttä oli ensimmäisessä käsityksessäni? Mitä oli tuossa käsityksessäni senlaatuista ettei samanlaista käsitystä olisi voinut olla millä eläimellä tahansa? Kun sitävastoin poistin vahasta nuo ulkonaiset ominaisuudet ja tarkastelen sitä sitten ikäänkuin alastomaksi riisuttuna, niin on ainakin varmaa ettei tällainen käsittäminen, vaikkapa arvostelussani vielä saattaisi piilläkin jonkun verran erehdystä, ole mahdollinen ilman ihmishenkeä.

Mutta mitä on sanottava itse tästä hengestäni, toisin sanoen minusta itsestäni, sillä enhän vielä myönnä itsessäni olevan mitään muuta kuin hengen? Enkö minä, joka mielestäni nyt niin täsmälleen tunnen tämän vahan, tuntisi omaa itseäni ei ainoastaan paljoa todenperäisemmin ja varmemmin, vaan myöskin paljoa täsmällisemmin ja selvemmin? Sillä jos päätän että vaha on olemassa, koska minä sen näen, niin varmaan seuraa juuri siitä, että minä näen vahan, vielä paljoa varmemmin ja selvemmin minun oma olemassaoloni. Voihan kyllä olla ettei se, minkä näen, todellisuudessa olekaan vahaa, voipa olla niinkin, ettei minulla ole silmiäkään millä mitään voisi nähdä. Mutta kerrassaan mahdotonta on etten minä, kun kerran näen tahi, mikä on samaa, ajattelen näkeväni, ajattelemiseni toteuttajana olisi jotakin. Jos taas päätän vahan olemisen siitä että kosketan sitä, seuraa siitäkin minun oma olemiseni, ja aivan sama johtopäätös on tehtävä myöskin jos mielikuvituksen nojalla tahi mistä muusta syystä tahansa päätän vahan olevan olemassa. Mutta se mitä täten huomaan vahasta, voidaan soveltaa kaikkiin ulkona itsestäni oleviin esineihin. Ja kun taas käsitykseni vahasta kävi täsmällisemmäksi sen jälkeen kuin se ei enään perustunut pelkkään näkemiseen tai kosketukseen, vaan huomattiin johtuvan useammista muistakin syistä, niin on selvää että minä nyt tunnen etenkin juuri omaa itseäni entistä täsmällisemmin, koska eivät mitkään tunnusmerkit voi auttaa minua tuntemaan vahaa tahi mitä hyvänsä muuta esinettä, tuomatta samalla itse kukin lisä-selvyyttä ja varmuutta oman itseni tuntemiseen Mutta sielussa itsessään on vielä tämän lisäksi niin paljon muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät sielun olemuksen tuntemisen täsmällisemmäksi kuin aineellisten kappalten, että tuskin kannattaa edes luetella niitä vaikutteita, jotka siihen tulevat ruumiista.

Niinpä olen nyt vihdoin tullut siihen mihin aioin. Sillä kun nyt tiedän, ettei aineellisten kappaltenkaan käsittäminen oikeastaan tapahdu aistien eikä mielikuvituskyvyn, vaan yksinomaan älyn kautta, ettei niitä siis tajuta koskettamalla eikä näkemisellä, vaan ainoastaan ajatuksellisella älyämisellä, niin on selvää ettei ole olemassa mitään, jonka tajuaminen olisi helpompi ja josta tietoni voisi olla selkeämpi, kuin omasta hengestäni. Mutta tottumus vanhaan ajatustapaan ei voi niin vähällä haihtua. Pysähdyn siis tähän, saadakseni tilaisuutta pitemmän mietiskelyn kautta kiinnittää tämän uuden tiedon syvemmälle muistiini.

KOLMAS MIETELMÄ.

_Jumalan olemisesta._

Suljen nyt silmäni, tukin korvani, panen niin sanoakseni viralta kaikki aistimet. Hävitän myöskin ajatuksistani kaikki aineellisten kappalten kuvat taikka, mikäli en sitä voi, kiellän niiltä kaiken pätevyyden, kun ne kerran ovat tyhjänperäisiä ja vääriä. Vaivun itseeni yksinäisyydessä, tähystän yhä syvemmälle olemukseeni ja koetan siten vähitellen muodostaa itselleni tarkempaa ja tuttavallisempaa käsitystä omasta minästäni. Olen ajatteleva olio, siis samaa kuin epäilevä, väittävä, kieltävä, yhtä ja toista älyävä, moninaisissa tietämätön, tahtova, hylkivä, mieltävä ja aistiva olento. Niinkuin jo edellä olen huomauttanut, voivat aistimani ja mieltämäni esineet mahdollisesti olla olemattomiakin. Mutta varmaa on kuitenkin että ne ajattelemisen muodot, joita nimitän aistimiseksi ja mieltämiseksi, semmoisinaan ovat minussa olemassa. Viimeksi lausuttuunpa sisältyykin kaikki se mitä todella tiedän tahi mitä ainakin tähän asti olen huomannut tietäväni. Nyt otan tyystemmin tarkastaakseni olisiko minussa vielä mitään, jota tähän asti en ole huomannut. Olen varma siitä että itse olen ajatteleva olio. Tiedänköhän siis myöskin mitä siihen vaaditaan että ylipäänsä voin olla varma jostakin? Vastikään mainitsemassani ensimmäisessä varmassa tiedossa ei ole mitään muuta, joka vakuuttaisi minua sen totuudesta, kuin välittömästi selvä ja täsmällinen tajunta siitä mitä väitän. Mutta tämä tajunta ei tietysti ollenkaan riittäisi antamaan minulle varmuutta minkään asian totuudesta, jos vaan kerrankin voisi tapahtua, että se minkä tajuan yhtä selvään ja täsmällisesti kuin sen että olen ajatteleva olio, ei olisikaan totta. Luulen siis voivani asettaa yleiseksi säännöksi että _totta on kaikki se, minkä oikein selvään ja täsmälleen käsitän_.

Mutta pidinhän ennen aivan varmana ja ilmeisenä montakin asiaa, jotka kuitenkin sittemmin olen huomannut epäilyksen alaisiksi. Millaisia ovat siis nämä asiat itse teossa olleet? Tuollaisia varmoja ja selviä käsitteitä olivat maa, taivas, tähdet ja ylipäänsä kaikki mitä aisteillani havaitsin. Mutta mitä minä niistä oikeastaan _selvästi_ tajusin? Sen, että noiden esineiden mielteet väikkyivät mielessäni, ei muuta. Nytkään en tosin kiellä sitä, että tuollaisia mielteitä on mielessäni. Vaan sen lisäksi väitin niistä ennen vielä jotain muutakin, jota totutun luulon mukaan myös pidin selvästi tajuttuna, mutta joka todellisuudessa ei sitä ollutkaan, nimittäin että ulkopuolella itseäni oli olemassa esineitä, joista nuo mielteet olivat lähtöisin ja joiden kaltaisia ne muka kaikin puolin olivat. Tässäpä juuri olikin erehdykseni. Taikka jos taas arveluni oli oikea, niin ei sen oikeellisuus kuitenkaan johtunut minun tajuamiseni oikeellisuudesta.

Entäpä yksinkertaisimmat ja helpoimmat tietoni luvunlaskusta ja mittausopista, esim. että kolme ynnä kaksi on viisi j. m. s., käsitinköhän edes niitäkään tarpeeksi selvästi, voidakseni väittää nuo tiedot oikeiksi? Itse asiassa en ole nyt myöhemminkään epäillyt näitä tietojani muusta syystä, kuin että johtui mieleeni että Jumala olisi voinut laatia minut jo luonnostani sellaiseksi, että petyn siinäkin mikä minusta näyttää aivan ilmeiseltä. Sillä niin usein kuin tuo ennalta juurtunut käsitys Jumalan kaikkivallasta johtuu mieleeni, en voi olla tunnustamatta että hän, jos vaan tahtoo, helposti voi saada minut erehtymään siinäkin, mitä luulen aivan ilmiselvästi katselevani henkeni silmillä. Mutta kun taas kiinnitän huomioni noihin samoihin asioihin, jotka luulen tajuavani täysin selvästi, vaikuttavat ne minuun niin vakuuttavasti, että melkeinpä huomaamattani puhkeen lausumaan: pettäköön minua kuka tahansa, niin ei hän koskaan ole kuitenkaan saava aikaan sitä, etten mitään olisi, niinkauan kuin kerran ajattelen jotakin olevani. Ei myöskään ole milloinkaan oleva totta ettei minua olisi koskaan ollut olemassa, koska kerran nyt on totta että olen olemassa. Eikä tuo pettäjäni ole liioin saava aikaan sitäkään, että esim. kolme ynnä kaksi olisi enemmän tai vähemmän kuin viisi, tahi muuta sellaista, joissa tajuamiseni vastakkaisuuden mahdottomuus on aivan ilmeinen. Kun vielä huomataan, ettei minulla ole syytä ajatella Jumalaa pettäjäksi sekä etten minä toistaiseksi ole selvillä edes siitäkään, onko mitään Jumalaa olemassa tahi ei, niin onhan nyt puheena olevaan mielijohteesen (Jumalan olemassa-oloon) perustuva epäilyksenikin hyvin heikko ja niin sanoakseni »metafyysillistä» laatua. Mutta jotta tämä heikkokin epäilys poistuisi, on minun nyt ensi kädessä otettava tutkiakseni: _onko mitään Jumalaa olemassa_, ja jos on _voiko hän olla pettäjä_? Sillä niin kauan kuin tämä kysymys on minulle epäselvä, on täyden varmuuden saaminen muistakin asioista mahdoton.

Järjestys vaatii kuitenkin että ensin ja'an kaikki mielteeni eri luokkiin ja tutkin mitkä niistä varsinaisesti ovat, osaksi tai kokonaan, tosia tai epätosia.

Osa mielteistäni on ikäänkuin esineiden kuvia, ja ainoastaan näitä oikeastaan sopii nimittää _mielteiksi_ eli ideoiksi, esim. ihmisen, khimairan, taivaan, enkelin tai Jumalan mielteet. Toisiin taas tulee joku muu muoto lisäksi. Esim. kun tahdon, pelkään, väitän, kiistän, niin samalla ikäänkuin tempaan luokseni jonkun esineen, johon mieltämiseni kohdistuu, mutta samalla myöskin mieltämiseni sisältää jotain muutakin kuin pelkän tuon esineen kuvan. Nämä mielteet ovat osaksi tahtomuksia eli affekteja, osaksi arvostelmia.

Mitä ensiksikin varsinaisiin mielteihin tulee, eivät ne semmoisinaan voi olla oleellisesti epätosia, ellei niitä sovelleta johonkin muuhun. Sillä joko mielteeni esittää todellista vuohta taikka khimairaa, niin onhan yhtäläisesti totta että minä silloin jompaakumpaa niistä miellän. Ei myöskään tahdossa eli affekteissa ole mitään epätotuutta peljättävänä; sillä olkoonpa että voinkin haluta jotain huonoa tai semmoista, jota ei ole olemassakaan, niin ei silti kumminkaan ole epätotta että minä sellaista haluan. Niin muodoin on jälellä ainoastaan arvostelmat, joissa täytyy varoa erehtymistä. Varsinainen ja tavallisin erhetys arvostelmissa on taas siinä, että päätän itsessäni esiintyvät mielteet joidenkin itseni ulkopuolella olevain esineiden kaltaisiksi. Sillä jos pitäisin mielteitäni ainoastaan jonkunlaisina mieltämiseni muodokkeina enkä sovelluttaisi niitä mihinkään muuhun, niin ne tuskin voisivat antaa aihetta minkäänlaiseen erhetykseen.

Alkuperältään muutamat mielteet näyttävät olevan minulle myötäsyntyisiä, toiset ulkoa saatuja ja toiset vihdoin omia tekemiäni. Sillä käsitys siitä mitä esim. olio, totuus tai ajatus eli mielle on, ei näköjään ole tullut minuun mistään muualta kuin omasta luontoperäisestä olemuksestani. Sellaiset mielteet taas, jotka syntyvät äänen kuulemisesta, auringon näkemisestä tai kuumuuden tuntemisesta, ovat ainakin tähänastisen arveluni mukaan tulleet minuun joistakin itseni ulkopuolella olevista esineistä. Sireenien ja siipihevosien mielteet vihdoin ovat omia tekemiäni. Myöskin voisivat kaikki mielteeni olla ulkoa saatuja taikka kaikki myötäsyntyisiä tai kaikki omatekoisia, sillä niiden oikeasta alkuperästä en tosiaankaan ole vielä täysin selvillä.

Niiden mielteiden suhteen, jotka sisälliselle silmälleni esiintyvät ulkopuolella itseäni olevista esineistä lähteneinä, on nyt etupäässä tutkittava: mitä syytä minulla on pitää näitä mielteitäni noiden esineiden kaltaisina? Luullakseni olen oppinut tämän tavan itsestäni eli kuten sanotaan »luonnosta», ja sen lisäksi opettaa kokemus että nuo mielteet eivät riipu minun tahdostani eikä siis ylipäänsä minusta itsestäni. Ne johtuvat usein tahtomattanikin mieleeni. Niinpä esim. tunnen lämpöä joko tahdon tahi en, ja siitä syystä arvelen että tuo aistimus eli toisin sanoen lämmön mielle tulee minuun jostakin toisesta esineestä, nimittäin lähellä olevan tulen lämmöstä, eikähän tietysti mikään ole luonnollisempaa kuin että arvelen tuon esineen, tulen, lähettävän minuun pikemmin jotakin itsensä kaltaista kuin mitä muuta hyvänsä. Tuonnempana tulemme näkemään missä määrin tämä arvelu on oikeutettu.

Kun sanoin että olen oppinut itse luonnosta pitämään mielteitä ulkopuolellani olevia esineitä vastaavina, niin tarkoitan sillä ainoastaan että joku luontainen viettymys vetää minua tähän arveluun enkä suinkaan että luonnollinen järki osottaisi arveluni todeksi, mikä tietysti olisi kokonaan toinen asia. Sillä se mitä luonnollinen järki minulle osottaa (esim. että epäilemisestäni seuraa olemiseni) ei voi ollenkaan olla epäilyksen alaista, koska ei ole olemassa mitään kykyä, johon voisin luottaa yhtä paljon kuin järkeeni ja joka siis voisi osottaa tämän ilmaisemat totuudet epätosiksi. Noiden luonnollisten viettymysten laita taas on semmoinen, että jo usein olen havainnut niiden saattavan itseni harhaan, kun on ollut kysymys valinnasta hyvän ja pahan välillä, enkä tiedä minkätähden missään muussakaan asiassa osottaisin niille suurempaa luottamusta.

Mutta olkoonpa niinkin että puheena olevat mielteet eivät ole minun tahdostani riippuvia, niin ei siitä vielä käy selville että niiden välttämättömästi pitäisi lähteä joistakin ulkopuolella minua olevista esineistä. Sillä niinkuin äskenmainitut viettymykset, vaikkapa sijaitsevatkin minussa itsessäni, kuitenkin näyttävät olevan tahdostani riippumattomia, samoin voipi minussa ehkä olla vielä joku tuntematon kyky, joka synnyttää ulkoesineiden mielteet, kuten jo tähän asti olen huomannut että niitä esim. voi unessa syntyä ilman minkäänlaista avustusta esineiden puolelta.

Ja vihdoin olkoon vielä niinkin, että nuo mielteet tulevat minuun todellisista esineistä, niin ei siitä ollenkaan seuraa että niiden tarvitseisi olla esineiden kaltaisia. Päinvastoin olen usein huomannut monessakin niistä olevan suuria ristiriitaisuuksia. Niinpä on minulla esim. kaksi aivan erilaista auringon miellettä. Toinen on kotoisin aisteista ja on juuri etupäässä luettava niihin, joita arvelen ulkoa saaduiksi. Tämän mielteen mukaan on aurinko aivan pieni kappale. Toinen auringon mielle on johdettu tähtitieteellisistä laskuista, toisin sanoen eräänlaisista myötäsyntyisistä tiedon alkeista, tahi olen minä jollakin muulla tavalla sen itse sepittänyt, ja tämän mielteen mukaan aurinko on useampia kertoja maata suurempi. Molemmat mielteet tietysti eivät voi olla saman ulkopuolella itseäni olevan auringon kaltaisia, ja järkeni mielestä on juuri se mielle vähimmän alkulähteensä kaltainen, jonka pitäisi olla siitä aivan välittömästi lähtenyt.

Edellä sanotusta selviää ettei tähänastinen uskoni siihen, että ulkopuolellani on olemassa esineitä, jotka aistielimien kautta tahi jollakin muulla tavalla lähettelevät minulle mielteitä itsestään eli kuviansa, perustu mihinkään varmaan loogilliseen päätelmään, vaan yksinomaan johonkin sokeaan luonnon viettymykseen.

Mutta vielä on olemassa eräs toinen keino, jonka avulla voin tutkia onko todella minun ulkopuolellani olemassa mitään niistä esineistä, joiden mielteet tapaan itsessäni. Mikäli nuo mielteet käsitetään ainoastaan mieltämisen muodokkeiksi, ei niiden kesken ole mitään erilaisuutta huomattavissa, ja kaikki näyttävät ne saavan samalla tavalla alkunsa minusta. Mutta mikäli mielteistä toinen edustaa toista, toinen toista esinettä, ovat ne ilmeisesti vallan erilaisia keskenään. Sillä kieltämättä ovat ne mielteet, jotka esittävät substanseja, jotakin suurempaa ja sisältävät niin sanoakseni suuremman määrän ajateltua todellisuutta [katso siv. 247] kuin ne mielteet, jotka edustavat ainoastaan substansien muodokkeita eli modeja taikka niiden satunnaismääreitä eli aksidensseja. Ja toiselta puolen täytyy sen mielteen, jonka kautta ajattelen suurta, ijankaikkista, ääretöntä, kaikkitietävää, kaikkivaltiasta Jumalaa, kaiken sen luojaa mikä paitsi häntä on olemassa, sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin niiden, jotka ilmaisevat äärellisiä substanseja.