Chapter 14

Huomaamme helposti, ett'eivät ylpeys ja matelevaisuus ainoastaan ole paheita vaan myöskin mielenliikutuksia; sillä niiden aikaansaama sielun kiihotustila näkyy selvästi ulkonaisesti niissä, jotka joku äkillinen tapahtuma joko saattaa pöyhkeiksi tai masentuneiksi. Sitävastoin saattaa epäillä, voivatko jalomielisyys ja nöyryys, jotka ovat hyveitä, myöskin olla mielenliikutuksia, koska niiden aikaansaamat liikkeet vähemmin näkyvät ja koska hyve nähtävästi ei ole samassa määrässä mielenliikutuksen sukua kuin pahe. Kuitenkin luulen, että sama elonhengekkeiden liike, joka vahvistaa sellaista ajatusta, jolla on paha perustus, yhtä hyvin saattaa vahvistaa sellaista ajatusta, jonka perustus on hyvä. Ja koska ylpeys ja jalomielisyys vain ovat siinä, että jollakin henkilöllä on hyvä ajatus itsestään, eroten vain siinä, että edellinen on aiheetonta itsensä etevänäpitämistä, jälkimäinen aiheutettua, luulen niiden olevan saman mielenliikutuksen luontoisia, nimittäin sen, joka syntyy ihmettelyn-, ilon- ja rakkaudensekaisista tunteista sekä sellaisista mainituista tunteista, joita tunnemme itseämme, että sellaisista, joita tunnemme kunnioituksemme esinettä kohtaan. Päinvastoin nöyryyttä herättävä mielenkiihotus, joko hyveellinen tai paheellinen, on syntynyt ihmettelyn-, surun- ja itsensärakastamisen-sekaisista tunteista, joihin liittyy omien vikojen herättämä viha, joiden vuoksi itseämme ylenkatsomme. Näiden koko erotus johtuu siitä, että ihmettelyllä on kaksi ominaisuutta. Ensimäinen on se, että hämmästys saattaa tunteen voimakkaaksi heti alusta pitäen, ja toinen on se, että tunne on jatkuvasti tasainen, s. o. että elonhenget jatkuvasti liikkuvat samaan tapaan aivoissa. Näistä ominaisuuksista ilmenee edellinen paljon useammin ylpeydessä ja matelevaisuudessa kuin jalomielisyydessä ja nöyryydessä, joissa kahdessa viimeksimainitussa taaskin jälkimäinen ominaisuus taajemmin ilmenee. Syy tähän on se, että pahe tavallisesti syntyy tietämättömyydestä, ja että ne, jotka vähimmin tuntevat itseänsä, ovat enimmin taipuvaiset ylpeilemään ja matelemaan. Sillä jokainen heidän kohtaamansa uusi seikka hämmästyttää heitä; he ihailevat itseään, jos omistavat itselleen ihmettelynsä aiheen ja kunnioittavat itseään, jos tuo seikka on heidän arvolleen edullinen; he ylenkatsovat itseään, jos se on heidän arvoansa alentava. Mutta koska ylpeyttä herättänyttä seikkaa usein seuraa nöyryyttävä seikka, on heidän mielenliikutuksiensa kulku vaihteleva. Jalomielisyys päinvastoin ei ole missään suhteessa ristiriitainen hyveellisen nöyryyden kanssa, eikä se muuten ole muuttuvainen, jonka vuoksi sen liikkeet ovat varmat, pysyväiset ja aina samanlaiset. Mutta ne eivät juuri synny hämmästyksestä, koska ne, jotka siten itseänsä kunnioittavat, varsin hyvin tuntevat tämän itsekunnioituksen syyt. Kuitenkin nämät syyt (nimittäin toimivan henkilön vapaan tahdon käyttämisvalta, joka herättää itsekunnioitusta, ja saman henkilön heikkoudet, jotka estävät häntä kunnioittamasta itseään liiaksi) ovat niin ihmeelliset, että ne joka kerta, kun niitä uudelleen kuvitellaan mielessä, herättävät uutta ihmettelyä.

161. _Miten jalomielisyys on saavutettavissa._

On huomattava, että ne ominaisuudet, joita tavallisesti kutsutaan hyveiksi, ovat sielun tottumuksia, jotka herättävät siinä erityisiä ajatuksia. Nämät tosin ovat erilaiset kuin nuo tottumukset, mutta saattavat kuitenkin synnyttää noita tottumuksia tai puolestaan olla niiden synnyttämät. Sielu yksinään saattaa myös synnyttää näitä ajatuksia, mutta useimmiten joku elonhengekkeiden liike niitä vahvistaa, ja silloin ne ovat hyveisiä tekoja ja samalla mielenliikutuksia. Jos kohta ei hyväluontoinen taipumus vahvista mitään hyvettä niin suuresti kuin yksistään omaan arvoon perustuvaa itsekunnioitusta, ja vaikka onkin hyvin luultavaa, ett'eivät kaikki ne sielut, jotka Jumala yhdistää inhimillisiin ruumiisiin, ole yhtä jalot ja voimakkaat (jonka vuoksi olen kutsunut tätä hyvettä jalomielisyydeksi tavallisen kielenkäytännön mukaisesti, enkä ylevämielisyydeksi, joksi sitä tavallisesti sanotaan järjestelmissä, joissa se on vähän tunnettu) on kuitenkin varmaa, että hyvä opetus suuressa määrin parantaa syntymästä polveutuvia vikoja. Ja jos usein tarkastamme vapaan tahdon luontoa sekä otamme huomioon, kuinka paljon etua saavutamme sitä oikein käyttämällä ja kuinka toiselta puolen ne huolet, jotka vaivaavat kunnianhimoisia, ovat turhamaiset ja hyödyttömät, sopii meidän ruveta kiihkeästi halajamaan jalomielisyyttä ja sitten omistaa se hyveenä. Sillä se on ikäänkuin kaikkien muiden hyveiden avain sekä yleinen parannuskeino kaikkia mielenliikutuksien aikaansaamia häiriöitä vastaan. Tämän tähden nämät mietteet ansaitsevat erityistä huomiota.

162. _Jumaloitseminen._

Jumaloitseminen eli ylevä kunnioitus on siinä, ett'ei sielu ainoastaan ole taipuvainen kunnioittamaan jotakin esinettä, vaan myös antautumaan sen vallan alaiseksi jonkunmoisella pelon tunteella, saattaakseen sen itselleen suopeaksi. Jumaloimme siis vain vapaita olentoja, joiden luulemme kykenevän tekemään meille hyvää tai pahaa, tietämättä kumpaa ne tekevät. Sillä tunnemme rakkautta tai hartaudellista kunnioitusta niitä kohtaan, joilta toivomme vain hyvää, ja vihaa niitä vastaan, joilta odotamme yksinomaan pahaa. Ell'emme pidä sitä syytä, joka aikaansaa tämän hyvän tai pahan, vapaana, emme alistu siihen, saattaaksemme sen suopeaksi. Niinpä pakanat, jumaloidessaan metsiä, lähteitä tai vuoria, eivät itse teossa palvelleet näitä elottomia esineitä, vaan niitä jumaluuksia, joiden luulivat hallitsevan niitä. Ne elonhengekkeiden liikkeet, jotka aikaansaavat jumaloitsemisen tunteen ovat syntyneet ihmettelyä ja pelkoa synnyttävien liikkeiden yhtymästä. Viimeksimainitusta mielenliikutuksesta puhun myöhemmin.

163. _Ylenkatseesta._

Se, mitä kutsun ylenkatseeksi, on sielun taipumus halveksimaan jotakin vapaata syytä, jota se tosin pitää luonnostaan kykenevänä tekemään meille joko hyvää tai pahaa, mutta joka kuitenkin on meitä niin paljon alhaisempi, ett'ei se meille voi tehdä kumpaakaan. Sitä synnyttävä elonhengekkeiden liike on tulos ihmettelyä ja turvallisuutta tai uskaliaisuutta aikaansaavien liikkeiden yhtymästä.

164. _Näiden kahden mielenliikutuksen tuottama hyöty ja vahinko._

Jalomielisyys määrää näiden kahden mielenliikutuksen aiheuttaman hyödyn, heikot hengenlahjat ja halpamielisyys niiden tuottaman vahingon. Kuta ylevämpi ja jalompi sielu jollakin henkilöllä on, sitä taipuvaisempi hän on myöntämään jokaiselle sen, mikä hänelle on tuleva. Tällainen henkilö ei ainoastaan tunne syvää nöyryyttä Jumalan edessä, vaan myöntää myös ilman vastahakoisuutta ihmisille kaiken sen kunnian ja kunnioituksen, joka heille on tuleva, kullekin arvonsa ja ansionsa mukaan, eikä hän halveksi muuta kuin pahetta. Mutta ne päinvastoin, joilla on alhainen ja vähälahjainen henki, ovat valmiit liioittelemaan, välistä kunnioittaen ja peläten seikkoja, jotka ansaitsevat vain halveksimista, toiste taas röyhkeästi ylenkatsoen sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mitä suurinta kunnioitusta. He siirtyvät usein ylen nopeasti äärimäisestä jumalattomuudesta taikauskoon ja sitten taikauskosta jumalattomuuteen, eikä ole yhtään pahetta eikä sielun häiriötilaa, jonka alaisiksi he eivät joutuisi.

165. _Toivosta ja pelosta._

Toivo on siinä, että sielu olettaa saavuttavansa haluamansa esineen, ja sen aikaansaa erityinen elonhengekkeiden liike, nimittäin iloa ja halua synnyttävien liikkeiden tulos. Pelko taas on toisenlainen sieluntila, jonka alaisena ollessaan sielu olettaa, ett'ei halun esine ole saavutettavissa. Vaikka nämät kaksi mielenliikutusta ovat toisilleen päinvastaiset, saatamme kuitenkin tuntea niitä samalla kertaa, koska näet yhdenaikuisesti kuvittelemme eri perusteita, joista toiset saattavat arvelemaan toivotun esineen saavuttamista helpoksi, toiset vaikeaksi.

166. _Levollisuudesta ja epätoivosta._

Ei kumpikaan edellisessä pykälässä mainituista mielenliikutuksista seuraa halua, jättämättä sijaa toiselle. Jos näet toivo on niin vahva, että se kokonaan karkottaa pelon, muuttuu se luonnoltaan, ja silloin sitä kutsutaan levollisuudeksi tai varmuudeksi. Ja vaikka olemme varmat siitä, että saavutamme halumme esineen, mutta kuitenkin jatkuvasti haluamme sen toteutumista, ei meitä enää kiihota halun mielenliikutus, joka saattoi sitä ennen levottomasti tavoittelemaan sen esinettä. Samoin pelko, ollessaan niin suuri, että se riistää kaiken toivon mahdollisuuden, muuttuu epätoivoksi. Ja tämä epätoivo, joka saattaa kuvittelemaan toivon esinettä mahdottomaksi, tukahuttaa kokonaan halun, joka tavoittelee yksinomaan sellaista joka on mahdollista.

167. _Mustasukkaisuudesta._

Mustasukkaisuus on pelon laji, joka johtuu siitä, että halutaan jonkun hyvän seikan pysyvää omistamista. Se ei niin paljon perustu niiden näkökohtien voimaan, jotka panevat luulemaan, että tuon hyvän saattaa menettää, kuin tämän hyvän suureen arvossapitämiseen. Sentähden tutkitaan pienimmätkin epäilyksen aiheet, joita pidetään tärkeinä perusteina.

168. _Missä suhteessa tämä mielenliikutus saattaa olla hyvä._

Koska meidän tulee huolellisemmin säilyttää arvokkaita kuin vähemmän arvoisia seikkoja, saattaa tämä mielenliikutus muutamissa tiloissa olla oikea ja hyvä. Siis esim. joku johtava henkilö, jolla on tärkeä asema, on oikeutettu olemaan mustasukkainen[1] sen suhteen, s. o. olemaan epäluuloinen kaikkea kohtaan, joka saattaisi sitä uhata. Kunniallista naista ei liioin moitita siitä, että hän on mustasukkainen kunniansa suhteen; silloin hän näet ei yksistään itse karta väärin menettelemistä vaan välttää vähimmätkin syyt, jotka aiheuttavat panettelua.

[1] Tässä Descartes, poiketen tavallisesta kielenkäytännöstä, ulotuttaa käsitteen mustasukkainen moralin alalle oikeutetun omistusvallan puolustamisen muodossa. Suom. huom.

169. _Missä suhteessa mustasukkaisuus on moitittava._

Päivastoin pilkataan saituria, joka on mustasukkainen aarteestaan, s. o. joka sitä itarasti katselee, eikä koskaan tahdo poistua sen luota peläten, että se häneltä riistettäisiin. Sillä raha ei ansaitse näin huolellista vartioimista. Myöskin ylenkatsomme miestä, joka on mustasukkainen vaimolleen, koska tämä osottaa, ett'ei hän rakasta vaimoaan oikealla tavalla, ja että hänellä on huono ajatus itsestään tai vaimostaan. Sanoin, ett'ei hän rakasta vaimoaan oikealla tavalla, sillä jos hän häntä todella rakastaisi, ei hän olisi taipuvainen häntä epäilemään. Mutta hän ei varsinaisesti rakastakaan vaimoaan, vaan ainoastaan hänen ehdotonta omistamistaan, jota hän pitää hyvänä seikkana; eikä tuollainen mies pelkäisi menettävänsä tätä hyvää seikkaa, ellei hän pitäisi itseänsä sitä ansaitsemattomana tai vaimoansa uskottomana. Muuten tämä mielenliikutus perustuu vain epäilykseen ja epäluuloon; sillä jonkun pahan välttäminen, kun on syytä sitä pelätä, ei ole mustasukkaisuutta.

170. _Epäröimisestä._

Epäröiminen on myöskin pelon laji, joka pidättää sielua ikäänkuin horjuvassa tilassa useiden tekojen välillä, joihin se saattaisi ryhtyä, eikä siis pane sitä ryhtymään yhteenkään niistä. Sielulla on siis valitsemisen aikaa ennenkuin se tekee päätöksen, ja tässä suhteessa epäröiminen on hyvä. Mutta jos sitä kestää liian kauan ja kun se kuluttaa punnitsemiseen sen ajan, joka tarvittaisiin toimimiseen, on se kovin vahingollinen. Sanoin sitä pelon lajiksi, vaikka saattaa tapahtua niinkin, että sellaisten seikkojen valinnan tarjoutuessa, jotka näyttävät vallan yhtä hyviltä, pysytään epävarmana ja epäröivänä oltaessa vapaana kaikesta pelosta. Tällainen epäröiminen näet on ainoastaan esiintyneen ulkoseikan aiheuttama, eikä minkään elonhengekkeiden liikkeen synnyttämä. Sentähden se ei ole mikään mielenliikutus, ell'ei väärän valinnan pelko lisää epävarmuutta. Mutta tämä pelko on niin tavallinen ja niin suuri muutamissa henkilöissä, että se silloinkin, kun ei ole mitään valittavana ja kun vain on yksi seikka tehtävänä tai tekemättä jätettävänä, pidättää epäröimiseen taipuvaista henkilöä toimimasta ja saattaa hänet turhaan hakemaan toisia toiminnan mahdollisuuksia. Tämä on liiallista epäröimistä, joka johtuu ylenmääräisestä halusta toimia hyvin sekä heikosta ymmärryksestä, joka ei kykene omistamaan selviä ja tarkkoja käsitteitä, vaan paljon sekavia. Parannuskeino tätä liiallisuutta vastaan on se, että totutaan muodostamaan varmoja ja määrätyitä arvosteluja kaikista esiintyneistä seikoista sekä uskomaan, että se aina täyttää velvollisuutensa, joka toimii paraan tietonsa mukaan, vaikkapa tämä tieto olisikin hyvin puutteellinen.

171. _Rohkeudesta ja uskaliaisuudesta._

Rohkeus, kun se on mielenliikutus, eikä luontainen tottumus tai taipumus, on jonkunmoinen hehku tai kiihotus, joka saattaa sielun pontevasti toimimaan toteuttaakseen tahtomisensa esineitä, olkoot ne sitten minkälaatuiset tahansa. Uskaliaisuus on sellainen rohkeuden laji, joka taivuttaa sielun toteuttamaan mitä vaikeimpia yrityksiä.

172. _Kilpailusta._

Kilpailu on myöskin rohkeuden laji, vaikka toisessa merkityksessä. Rohkeutta näet saattaa pitää sukuna, joka jakautuu yhtä moneen lajiin, kuin sillä on eri esineitä ja samoin yhtä moneen toisenlaiseen lajiin, kuin sillä on syitä. Rohkeus varsinaisesti kuuluu edelliseen luokkaan, kilpailu jälkimäiseen. Viimeksimainittu on vain hehku, joka saattaa sielun ryhtymään yrityksiin, joiden se toivoo onnistuvan, koska se on huomannut senlaisten onnistuvan muille; se on siis senlainen rohkeuden laji, jonka ulkonainen syy on esimerkki. Sanoin ulkonainen syy, koska sitäpaitsi täytyy olla sisällinenkin, joka on siinä ruumiin laadussa, joka vaikuttaa, että halu ja toivo voimakkaammin ajavat veren paljoutta sydämeen, kuin mitä pelko tai epätoivo estävät sitä sinne virtaamasta.

173. _Miten uskaliaisuus on riippuvainen toivosta._

Vaikka uskaliaisuuden esineenä on vaikeus, joka tavallisesti aiheuttaa pelkoa jopa epätoivoakin, niin että vaikeimmissa ja epätoivoisimmissa yrityksissä suurin rohkeus ja uskaliaisuus tulee ilmi, on kuitenkin tärkeätä, että sellaisiin yrityksiin antautuva toivoo tai on varma, että hän on saavuttava pyrkimyksensä tarkoituksen, jotta hän saattaisi pontevasti vastustaa kohtaamiansa vaikeuksia. Mutta tämä tarkoitus on erilainen kuin uskaliaisuuden esine; emme näet yhtä haavaa saata olla varmat ja epätoivoiset jonkin seikan suhteen. Kun esim. Decius'et syöksyivät keskelle vihollisia siten suistuen varman surman suuhun, oli heidän uskaliaisuutensa esineenä henkensä suojelemisen vaikeus tässä yrityksessä. Sen onnistumisen suhteen he olivat kokonaan epätoivoiset, sillä he tiesivät, että varma kuolema heitä odotti. Mutta heidän uskaliaan tekonsa tarkoitus oli se, että he tahtoivat tämän esimerkin kautta rohkaista soturien mieltä ja siten tuottaa heille sen voiton, jota he toivoivat. Heidän tarkoituksensa saattoi myös olla kuuluisuuden saavuttaminen jälkimaailman silmissä, ja siitä he olivat varmat.

174. _Raukkamaisuudesta ja pelosta._

Raukkamaisuus on rohkeuden suora vastakohta; se johtuu heikkoudesta tai kylmyydestä, joka estää sielua toteuttamasta sellaista, jonka se vapaana tästä mielenliikutuksesta toteuttaisi. Pelko tai kauhistus, joka on uskaliaisuuden vastakohta, ei synny yksistään kylmyydestä, vaan myöskin sielun häiriötilasta ja hämmästyksestä, joka riistää siltä voiman vastustaa vaarallisia seikkoja, joiden se luulee läheltä uhkaavan.

175. _Raukkamaisuuden hyödyllinen puoli._

En saata luulla luonnon antaneen ihmisille mielenliikutuksia, jotka aina olisivat pahat, eivätkä koskaan hyvät ja tunnustettavat; mutta mitä viimeksimainitsemiini tulee, on minun hyvin vaikea löytää niiden tuottamaa hyötyä. Minusta näyttää vain siltä, kuin pelkurimaisuus olisi jossakin määrin hyödyllinen silloin, kun se vapauttaa jonkun henkilön huolista, joita jotkut todennäköiset perusteet olisivat saattaneet herättää, ell'eivät toiset varmemmat perusteet, jotka ovat osottaneet yrityksen hyödyttömyyttä, olisi tuossa henkilössä synnyttäneet pelkuruutta. Paitsi sitä, että se säästää sielulta nämät huolet, on se samalla hyödyllinen ruumiille, koska se hidastuttaa elonhengekkeiden liikettä ja siis estää voimien tuhlaamista. Mutta tavallisesti se on hyvin vahingollinen, koska se vierottaa pois tahdon hyödyllisistä teoista. Koska se johtuu riittävän toivon tai halun puutteesta, tulee sen, joka tahtoo parantua tästä pahasta, vain vahvistaa itsessään mainittua kahta mielenliikutusta.

176. _Pelon merkityksestä._

Pelko ja kauhistus eivät mielestäni koskaan saata olla hyödylliset ja tunnustettavat. Ne eivät olekaan erityisiä mielenliikutuksia, vaan ainoastaan raukkamaisuuden, hämmästyksen ja arkuuden ylen suuri määrä, joka aina on paha, kuten toiselta puolen uskaliaisuus, ollen rohkeuden ylenpaltisuutta, aina on hyvä, jos vain sen tarkoitus on hyvä. Pelon pääsyy on äkillinen hämmästys, ja paras keino sitä vastaan on punnitseminen ja valmistautuminen kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka saattavat sitä aiheuttaa.

177. _Tunnonvaivasta._

Tunnonvaiva on surun laji, joka johtuu siitä, että epäilemme tekevämme tai tehneemme jotakin, joka ei ole hyvää; se siis edellyttää välttämättömästi epäilystä. Sillä jos olisimme vallan varmat siitä, että se, johon aiomme ryhtyä, on pahaa, pidättäytyisimme sitä tekemästä, koska tahto kohdistuu ainoastaan sellaiseen, jossa näyttää olevan jotakin hyvää. Ja jos olemme varmat siitä, että tekemämme teko on huono, tunnemme siitä katumusta, emmekä pelkkää tunnonvaivaa. Tämän mielenliikutuksen merkitys on siinä, että se saattaa meitä tutkimaan, onko tekomme hyvä vai paha, sekä estää meitä sitä toiste tekemästä, ell'emme ole saavuttaneet sitä vakaumusta, että se on hyvä. Mutta koska se edellyttää pahaa, olisi parasta, ett'ei meidän koskaan tarvitsisi sitä kokea. Siitä saatamme vapautua samalla tavoin kuin epäröimisestä.

178. _Ivasta._

Ilkkuminen tai iva on vihansekainen ilon laji, joka syntyy siitä, että huomataan jossakin henkilössä pieni vika, jonka ansainneena häntä pidetään. Vihan aiheuttaa tämä vika itse, ilon taas se seikka, että se huomataan henkilössä, jolle se on ansaittua. Jos tämä vika esiintyy odottamatta, synnyttää äkillinen ihmettely rehakan naurun, sen mukaisesti, mitä edellä olen naurun luonnosta maininnut. Mutta on välttämätöntä, että tämä vika on vähäinen; sillä jos se on suuri, ei pidetä toista sitä ansaitsevana, ell'ei ilkkujalla ole hyvin paha luonne tai ell'ei hän suuresti vihaa toista.

179. _Miksi puutteellisimmat henkilöt tavallisesti ovat enimmin taipuvaiset ivaamaan._

Ne, joilla on joku näkyvä vamma, esim. ontuvat, silmäpuolet, kyttyräselkäiset tai ne, joita on kohdannut joku julkinen häpeä, ovat ivaamiseen erityisesti taipuvaiset. He näet tahtoisivat saattaa kaikki muut yhtä ikävään tilaan, ja ovat senvuoksi hyvin mielissään muille tapahtuvista onnettomuuksista, pitäen heitä niitä ansaitsevina.

180. _Pilan hyödyllisyys._

Sävyisä pila on hyödyllinen, koska se saattaa paheet naurunalaisiksi, ilman että pilanlaskija itse niille nauraa tai osottaa mitään vihaa itse pilan kohtaamia henkilöitä vastaan. Se ei ole mikään mielenliikutus, vaan sellainen kelpo miehen ominaisuus, joka todistaa hilpeätä luonnetta ja mielen tyyneyttä. Nämät ovat hyveen merkkejä, ja usein ne myös todistavat henkistä taitavuutta, joka pilansa esineisiin osaa luoda hupaisan valon.

181. _Naurun merkitys pilaa laskettaessa._

Ei ole moitittavaa, että nauramme kuullessamme muiden laskevan pilaa; jopa saattaisi olla vahinko, ell'emme sen johdosta nauraisi. Mutta itse laskiessamme pilaa, on sopivampaa pysyä nauramatta, jotta ei näyttäisi siltä, kuin olisimme omaan puheeseemme mieltyneet tai ihailisimme omaa kekseliäisyyttämme. Silloin näet pila miellyttää kuulijoita vielä enemmän.

182. _Kateudesta._

Se, mitä tavallisesti kutsumme kateudeksi, on pahe eli senlaatuinen luonnon nurjuus muutamissa ihmisissä, joka saattaa heitä suuttumuksella katselemaan muille ihmisille tapahtuvaa hyvää. Tässä tarkoitan kuitenkin kateudella mielenliikutusta, joka ei aina ole paha. Ollen tällainen mielenliikutus, on se vihansekaista surua, joka johtuu siitä, että näemme hyvää tapahtuvan niille, joita pidämme sitä ansaitsevina. Tässä saattaa vain onnen tuottama hyvä tulla kysymykseen. Sillä mitä henkisiin jopa ruumiillisiinkin etevyyksiin tulee, jotka ihmiset ovat syntymästä saaneet, ovat ne kyllin ansaitut, koska Jumala ne on antanut, ennenkuin ihminen on kyennyt pahaa tekemään.

183. _Missä suhteessa kateus on oikeutettu, missä väärä._

Jos onni tuottaa jollekin hyvää, jota hän ei todellakaan ansaitse, ja jos kateus meissä herää vain sentähden, että oikeutta rakastaen paheksumme sitä, ett'ei sitä ole noudatettu tuon hyvän jakamisessa, saattaa tällaista mielenintoa puolustaa, etenkin silloin kun kadehdittu hyvä on senlaatuista, että se sitä ansaitsemattoman kädessä voi muuttua pahaksi. Olettakaamme esim. että se on joku paikka, jota hän saattaa huonosti hoitaa, tai tehtävä, jonka hän saattaa pahoin suorittaa silloinkin, kun haluamme itsellemme mainittua etua, mutta kun muut, jotka sen omistavat ja sitä vähemmin ansaitsevat, estävät meitä sitä saavuttamasta, jolloin kateus kiihtyy, on se puolustettavissa, jos vain kateuteen yhtyvä viha kohdistuu yksinomaan siihen, että etu on ansaitsemattomalle annettu, eikä itse henkilöihin, jotka sen omistavat tai sen antavat. Mutta harvat henkilöt ovat niin oikeutta harrastavat ja jalomieliset, ett'eivät vihaisi niitä, jotka ennen heitä ovat saavuttaneet edun, jota ei voi jaella useammille, ja jota he olivat itselleen toivoneet, vaikkapa ne, joiden osaksi se on tullut, olisivat yhtä ansiokkaat tai ansiokkaammat kuin he itse. Enimmin tavallisesti kadehditaan mainetta; sillä vaikka toisten maine ei estä ketään itselleen sitä hankkimasta, saattaa se kuitenkin maineen saavuttamisen vaikeammaksi.

184. _Mistä kadehtivien lyijynkarvainen ihoväri johtuu._

Ei mikään muu pahe ole niin vahingollinen ihmisonnelle kuin kateus. Sillä sen valtaamat henkilöt eivät ainoastaan itse tunne mielipahaa, vaan häiritsevät myös kaikin voimin toisten iloa. Heillä on tavallisesti lyijynkarvainen ihoväri, joka on sekoitus keltaisesta, mustasta ja hyytyneen veren väristä. Senvuoksi on kateus latinaksi _livor_. Tämä on vallan yhtäpitävää sen kanssa, mitä yllä on mainittu surun ja vihan aiheuttamasta verenliikkeestä. Vihan tunne näet panee maksan alaosasta tulevan keltaisen sapen kiertämään sydämestä valtimoja myöten kaikkiin laskimoihin. Laskimoveri kylmenee tämän kautta sekä virtaa tavallista hitaammin; tässä on riittävä syy siihen, että ihoväri muuttuu lyijynkarvaiseksi. Mutta koska sekä keltainen että musta sappi monesta muusta syystä saattaa tunkea laskimoihin, ja koska kateus ei pane sitä virtaamaan tarpeeksi suuressa määrässä, jotta ihon väri muuttuisi, ell'ei se ole hyvin kiihkeä ja pitkällinen, ei pitä luulla, että kaikki, joilla on tämä ihoväri, ovat kateelliset.

185. _Säälistä._

Sääli on surun laji, johon on sekaantunut rakkautta ja myötätuntoisuutta niitä kohtaan, joiden huomataan olevan jonkun ansaitsemattoman kärsimyksen alaisina. Se on kateuden vastakohta esineeseensä nähden, ja ivan vastakohta erilaiseen käsittämistapaansa nähden.

186. _Ken tuntee enimmin sääliä._

Se, joka tuntee olevansa hyvin heikko ja alttiina kohtalon kolhauksille, näyttää olevan herkempi tähän mielenliikutukseen kuin muut, koska hän kuvittelee muiden onnettomuutta mahdollisesti itselleen tapahtuvaksi. Ja sellainen henkilö tuntee sääliä pikemmin rakkaudesta itseensä kuin muihin.

187. _Mitenkä sääli valtaa kaikkein jalomielisimpiä henkilöitä._