Chapter 10

Edellisestä tiedetään mielenliikutuksien viimeisen ja lähimmän syyn piilevän ainoastaan siinä, että elonhengekkeet kiihottavat aivojen keskellä olevaa rauhasta liikkeeseen. Mutta tästä emme vielä opi erottamaan mielenliikutuksia toisistaan; on tarpeellista hakea niiden lähteet, ja tutkia niiden alkusyyt. Mielenliikutukset saattavat välistä syntyä siitä sielun toiminnasta, joka koettaa tajuta jotakin ajatuksen esinettä, tai myöskin yksistään ruumiin tilasta tai niistä mielteistä, jotka satunnaisesti kohtaavat toisensa aivoissa, kuten käy silloin, kun tunnemme olevamme surulliset tai iloiset, tietämättä minkä tähden. Mutta siitä, mitä edellä on mainittu, seuraa kuitenkin myös, että aistimiimme vaikuttavat ulkoesineetkin voivat synnyttää mielenliikutuksia, ja että nämät ulkoesineet ovat niiden tavallisimmat ja pääasialliset syyt. Jos siis tahdomme tuntea ne kaikki, tulee meidän vain tarkastaa kaikkia näiden esineiden vaikutuksia.

52. _Mitä hyötyä mielenliikutuksista on sekä missä järjestyksessä niitä saattaa luetella._

Aistimia kiihottavat ulkoesineet eivät herätä erilaisia mielenliikutuksia senvuoksi, että ne itse ovat erilaiset, vaan ainoastaan senvuoksi, että ne eri tavoin voivat meitä hyödyttää tai vahingottaa tai yleensä olla tärkeät. Kaikkien mielenliikutuksien tuottama hyöty on ainoastaan siinä, että ne saattavat sielun tavoittelemaan niitä seikkoja, jotka luonto osottaa meille hyödyllisiksi, sekä herkeämättä niitä tahtomaan. Niinpä sama elonhengekkeiden liike, joka tavallisesti herättää mielenliikutuksia, myöskin synnyttää ne ruumiinliikkeet, joiden avulla nuo halutut seikat toteutetaan. Jos siis tahdomme löytää eri mielenliikutukset, tulee meidän järjestyksessä tutkia kuinka monella meille tärkeällä tavalla aistimuksiemme esineet voivat kiihottaa aistimiamme. Luettelen tässä tärkeimmät mielenliikutukset siinä järjestyksessä kuin ne täten ovat löydettävissä.

Mielenliikutukset järjestyksessä lueteltuina.

53. _Ihmetteleminen._

Kun ensi kerran äkkiä kohtaamme jonkun seikan ja pidämme sitä uutena tai hyvin eroavana kaikista sitä ennen tuntemistamme seikoista, tai jos pidämme sitä toisenlaisena, kuin miksi olimme sitä kuvitelleet, ihmettelemme sitä ja hämmästymme siitä. Koska tämä saattaa tapahtua ennenkuin ollenkaan tiedämme onko tämä seikka meille sovelias vai ei, näyttää ihmetteleminen olevan ensimäinen kaikista mielenliikutuksista. Sillä ei ole vastakohtaa; jos näet tuossa esiintyneessä seikassa ei ole mitään hämmästyttävää, ei se herätä ihmettelyämme, ja me tarkastamme sitä mielenliikutuksetta.

54. _Kunnioitus tai ylenkatse, jalomielisyys tai kopeus, nöyryys tai halpamielisyys._

Ihmettelyyn liittyy kunnioitus tai ylenkatse, riippuen siitä, ihmettelemmekö jonkun seikan ylevyyttä tai kehnoutta. Samoin saatamme myös itseämme kunnioittaa tai ylenkatsoa; tästä syntyvät ne mielenliikutukset ja tottumukset, joita kutsutaan jalomielisyydeksi tai kopeudeksi, sekä nöyryydeksi tai halpamielisyydeksi.

55. _Ihailu ja halveksiminen._

Kun kunnioitamme tai ylenkatsomme toisia seikkoja, joita pidämme vapaina hyvän tai pahan aiheuttajina, muuttuu kunnioitus ihailuksi ja yksinkertainen ylenkatse halveksimiseksi.

56. _Rakkaus ja viha._

Kaikki edellämainitut mielenliikutukset saattavat syntyä meissä ilman että ollenkaan huomaamme onko se seikka, joka ne aikaansaa, hyvä vai huono. Mutta kun huomaamme jonkun seikan olevan meille hyvän, s. o. meille soveliaan, rupeamme sitä rakastamaan; ja kun havaitsemme jonkun seikan huonoksi tai vahingolliseksi, herättää tämä meissä vihaa.

57. _Halu._

Samasta hyvän tai pahan havaitsemisesta syntyvät kaikki muutkin mielenliikutukset. Mutta mainitakseni ne järjestyksessä, erotan ne toisistaan ajan mukaan; ja koska ne saattavat meitä enemmän tarkkaamaan vastaisuutta kuin nykyisyyttä ja menneisyyttä, mainitsen aluksi halun. Sillä on ilmeisen selvää, että tavoittelemme jotakin vastaisuudessa tapahtuvaa, ei ainoastaan silloin, kun haluamme jotakin hyvää, jota emme vielä omista, tai kun tahdomme välttää jotakin pahaa, jonka luulemme voivan tapahtua, vaan myöskin silloin, kun vain toivomme säilyttävämme jotakin hyvää ja välttävämme jotakin pahaa.

58. _Toivo, pelko, kateus, levollisuus ja epätoivo._

Meidän tarvitsee vain ajatella jonkun hyvän saavuttamista ja pahan välttämistä mahdolliseksi, ruvetaksemme sitä haluamaan. Mutta jos sitäpaitsi punnitsemme, onko paljon vai vähän todennäköisyyttä sen saavuttamiseksi, synnyttää suuremman todennäköisyyden havaitseminen meissä toivoa ja vähemmän todennäköisyyden havaitseminen pelkoa, jonka laatuinen tunne kateus on. Jos toivo on tavattoman suuri, muuttuu se laadultaan, ja sitä kutsutaan silloin levollisuudeksi eli varmuudeksi; tavaton pelko taaskin muuttuu epätoivoksi.

59. _Epäröiminen, rohkeus, uskaliaisuus, kilpaileminen, pelkurimaisuus ja kauhu._

Saatamme toivoa ja peljätä, vaikka odotetun seikan toteutuminen ei ollenkaan ole riippuvainen meistä; mutta jos se on meistä riippuvainen, saattaa keinojen valitseminen tai yrityksen toimeenpaneminen tarjota vaikeuksia. Tuo valitseminen synnyttää epäröimisen, joka panee meitä punnitsemaan asiaa sekä kysymään neuvoa. Toimeenpanon vaikeuksia vastustamaan herää meissä rohkeus tai uskaliaisuus, jonka laji kilpaileminen on. Rohkeuden vastakohta on pelkurimaisuus, ja uskaliaisuuden vastakohta taas pelko ja kauhu.

60. _Omantunnon vaiva._

Jos ennen epäröimisen poistamista olemme valinneet jonkun toimimistavan, herää meissä omantunnon vaiva, joka ei kohdistu vastaiseen seikkaan, kuten edellämainitut mielenliikutukset, vaan nykyiseen tai menneiseen.

61. _Ilo ja suru._

Nykyisen hyvän havaitseminen synnyttää meissä iloa, pahan havaitseminen surua, jos käsitämme tämän hyvän tai pahan meille kuuluvaksi.

62. _Iva, kateus, sääli._

Jos havaitsemme hyvää tai pahaa, jota käsitämme muille kuuluvaksi, voimme pitää heitä joko sitä ansaitsevina tai ansaitsemattomina; edellisessä tapauksessa herää meissä ainoastaan ilon tunne, koska meistä on hyvä, että käy niinkuin pitää. Ero on vain siinä, että hyvän aiheuttama ilo on vakava, kun sitävastoin pahan synnyttämää iloa seuraa nauru ja iva. Mutta jos huomaamme toisten ansaitsemattansa saavan osakseen hyvää tai pahaa, herättää hyvän havaitseminen kateutta, ja pahan havaitseminen sääliä, jotka molemmat ovat surun lajeja. Tulee huomata, että samat mielenliikutukset, jotka ovat nykyisen hyvän tai pahan synnyttämät, usein saattavat kohdistua myöskin vastaisuudessa tapahtuvaan hyvään tai pahaan, mikäli se luulo, että ne todella tapahtuvat, saattaa meitä kuvittelemaan niitä nykyisiksi.

63. _Tyytyväisyys itseemme ja katumus._

Voimme myöskin tarkastaa hyvän tai pahan syytä sekä nykyisenä että menneenä. Ja itsemme aikaansaama hyvä tuottaa meille sisäisen tyytyväisyyden, joka on suloisin kaikista mielenliikutuksista, jotavastoin tekemämme paha herättää katumusta, joka on katkerin kaikista mielenliikutuksista.

64. _Suopeus ja kiitollisuus._

Jos muut ovat tehneet hyvää, olemme heille suopeat, vaikka he eivät olisikaan tehneet hyvää meille; ja jos he sen ovat tehneet meille, liittyy suopeuteemme kiitollisuus.

65. _Närkästys ja vihastuminen._

Muiden tekemä paha taas, kun se ei koske meitä, herättää meissä ainoastaan närkästystä heitä kohtaan. Jos se taas kohtaa meitä, saattaa se meidät myöskin vihastumaan.

66. _Kunnia ja häpeä._

Muistellessamme nykyään tai ennen tekemäämme hyvää muiden ihmisten arvostelemana, herää meissä kunnian tietoisuus; tekemäämme pahaa taas täten ajatellessamme, tunnemme häpeää.

67. _Inho, kaiho ja hilpeys._

Välistä hyvän jatkuminen aikaansaa ikävää tai inhoa, jotavastoin pahan jatkuminen vähentää surua. Hyvän menestystä taaskin seuraa kaiho, joka on surun laji, ja pahan herkeäminen tuottaa hilpeyttä, joka on ilon laji.

68. _Minkätähden tämä mielenliikutuksien luetteleminen eroaa tavallisesta._

Täten luulen paraassa järjestyksessä luetelleeni mielenliikutukset. Tiedän tässä suhteessa poikkeavani kaikkien niiden mielipiteistä, jotka ennen minua ovat tätä ainetta käsitelleet, mutta en tee sitä ilman painavaa syytä. Sillä nuo kirjailijat perustavat luettelemisensa siihen, että erottavat sielun tunne-elämässä kaksi eri osaa, joista he kutsuvat toista _himotsevaksi_ ja toista _vihoittuvaksi_ osaksi. Mutta koska, kuten yllä olen sanonut, en huomaa sielussa eri osia, ei tuo erotus mielestäni osota muuta kuin että sielussa on kaksi taipumusta, joista toinen on himotseminen, toinen vihastuminen. Ja koska sielussa myöskin on ihmettelyn, rakkauden, toivon ja pelon tunteita sekä taipumus vastaanottaa kaikkia muita mielenliikutuksia ynnä mahdollisuus kaiken sen toimeenpanemiseen, johon ne sielua taivuttavat, en saata käsittää miksi ne kaikki johdetaan himotsemisesta ja vihastumisesta. Sitäpaitsi ei mainittujen kirjailijoiden tekemä luettelo sisällä kaikkia tärkeimpiä mielenliikutuksia, jotka minun laatimani luettelon luulen sisältävän. Mainitsen vain tärkeimmät, koska voidaan erottaa vielä useita erityisiä mielenliikutuksia, joiden luku on ääretön.

69. _On ainoastaan kuusi alkuperäistä mielenliikutusta._

Yksinkertaisten ja alkuperäisten mielenliikutuksien luku ei ole suuri. Jos luomme yleiskatsauksen niihin, jotka olen maininnut, huomaamme helposti, että niitä vain on kuusi, nimittäin ihmetteleminen, rakkaus, viha, halu, ilo ja suru, ja että kaikki muut ovat yhdistyneet muutamista näistä kuudesta tai ovat niiden lajeja. Jotta en niiden monilukuisuudella väsyttäisi lukijaa, käsittelen tässä erikseen näitä kuutta alkuperäistä. Senjälkeen osotan, miten kaikki muut niistä syntyvät.

70. _Ihmetteleminen; sen määritys ja syy._

Ihmetteleminen on äkillinen sielussa syntyvä hämmästys, joka saattaa sielun kiinnittämään tarkkaavaisuutensa niihin seikkoihin, jotka tuntuvat harvinaisilta ja erinomaisilta. Se syntyy ensin aivojen vastaanottamasta mielteestä, joka osottaa sielulle, että tuo seikka on harvinainen ja suuresti huomiota ansaitseva. Lisäksi se syntyy elonhengekkeiden liikkeestä, jotka tämän mielteen vaikutuksesta hyvin voimakkaasti tunkeutuvat siihen aivojen kohtaan, missä tuo mielle sijaitsee, vahvistaen ja ylläpitäen sitä. Tämän mielteen vaikutuksesta elonhengekkeet kulkevat mainitusta aivojen kohdasta niihin lihaksiin, jotka pidättävät aistimia siinä tilassa, joka jatkuvasti ylläpitää mielenliikutusta, jos se nimittäin on aistimien välittämä.

71. _Tämä mielenliikutus ei ollenkaan muuta sydämen eikä veren tilaa._

Omituista tälle mielenliikutukselle on, ett'emme huomaa sen aikaansaavan mitään muutosta sydämen eikä veren tilassa, kuten muut mielenliikutukset tekevät. Syy on siinä, ett'ei sen esineenä ole hyvä eikä paha; se vain vaatii sen seikan ymmärtämistä, jota ihmetellään. Sentähden se ei ollenkaan vaikuta sydämeen, eikä vereen, josta ruumiin hyvinvointi kokonaan on riippuvainen, vaan aivoihin, missä ne aistielimet sijaitsevat, joita tämä ymmärtäminen välikappaleinaan tarvitsee.

72. _Ihmettelemisen voimasta._

Kuitenkin tämä mielenliikutus on hyvin voimakas sen odottamattoman seikan s. o. sen mielteen äkillisen ja aavistamattoman ilmestymisen tähden, joka muuttaa elonhengekkeiden liikkeen. Tämä odottamaton ilmestyminen on omituinen kysymyksessä olevalle mielenliikutukselle; jos se esiintyy muissakin mielenliikutuksissa,--ja se esiintyykin tavallisesti melkein kaikissa, niitä kiihdyttäen--yhtyy niihin ihmetteleminen. Sen voima on riippuvainen kahdesta seikasta, nimittäin ilmiön uutuudesta ja siitä, että sen aikaansaamalla kiihotuksella alusta pitäen on koko voimansa. On näet varmaa, että sellainen kiihotus vaikuttaa enemmän kuin se, joka alussa on heikko ja vähitellen kasvaa ja siis helposti voidaan ehkäistä. Varmaa on myöskin, että uudet aistimuksien esineet vaikuttavat sellaisiin aivojen kohtiin, jotka eivät ole tähän ollenkaan tottuneet. Nämät kohdat ovat herkemmät ja pehmeämmät kuin ne, jotka usein tapahtuvasta kiihotuksesta ovat koventuneet, ja tämä seikka enentää niissä syntyneen aivokiihotuksen vaikutusta. Tätä ei pidettäne uskomattomana, jos otetaan huomioon, että samanlainen syy vaikuttaa sen, ett'eivät jalkapohjamme, jotka ovat tottuneet kantamansa ruumiin raskaaseen painoon, tunne sanottavasti tätä painoa astuessamme. Sitävastoin toinen paljoa pienempi ja hiljaisempi kosketus kutkutettaessa on meistä miltei kärsimätön, koska se ei tapahdu meille usein.

73. _Mitä hämmästys on._

Mainitulla odottamattomalla havainnolla on sellainen voima, että se panee aivoissa olevat elonhengekkeet liikkumaan siihen kohtaan, missä ihmettelyn esineen mielle syntyy, ja että se välistä syöksee ne sinne kaikki ja saattaa ne siihen määrään ylläpitämään tuota miellettä, ett'ei niitä ollenkaan kulje lihaksiin ja ett'eivät ne ollenkaan poistu seuraamistaan jäljistä aivoista. Sentähden koko ruumis jää liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, emmekä voi havaita esineestä muuta kuin ensiksi näkemämme puolen, emmekä siis saada siitä tarkempaa käsitystä. Tätä tilaa kutsutaan tavallisesti hämmästymiseksi; se on liiallista ihmettelemistä, joka aina on paha.

74. _Mielenliikutuksien tuottamasta hyödystä ja vahingosta._

Edellämainitsemastani huomataan helposti, että mielenliikutuksien tuottama hyöty vain on siinä, että ne vahvistavat ja saattavat sielussa pysyväisiksi sellaisia ajatuksia, joiden säilyttäminen on hyödyllinen ja jotka muuten helposti voisivat haihtua. Koko niiden tuottama vahinko taas on siinä, että ne vahvistavat ja säilyttävät näitä ajatuksia enemmän, kuin on tarpeellista tai että ne vahvistavat ja säilyttävät huonoja ajatuksia.

75. _Mitä erityistä hyötyä ihmetteleminen tuottaa._

Ihmettelemisestä voi yleensä sanoa, että se on hyödyllinen, koska se saattaa meitä oppimaan ja muistissa pitämään sellaisia seikkoja, joita emme ennen ole tunteneet. Sillä ihmettelemme vain sitä, joka meistä näyttää harvinaiselta ja erinomaiselta, eikä mikään muu voi näyttää siltä kuin se, mikä meille tähän asti on ollut tuntematonta tai mikä eroaa tavallisesta. Tämän eroamisen vuoksi sitä näet kutsutaan erinomaiseksi. Kun joku meille ennen tuntematon seikka uudestaan ilmestyy käsityspiiriimme tai aistimuksiimme, jää se ainoastaan sentähden muistiimme, että sen herättämä käsite on aivoissamme vahvistunut jonkun mielenliikutuksen vaikutuksesta tai käsityskyvyn huomaavaisuudesta, jota kykyä tahdomme taivuttaa erityiseen tarkkaavaisuuteen ja punnitsemiseen. Muut mielenliikutukset voivat vaikuttaa sen, että huomaamme seikkoja, jotka näyttävät hyviltä tai pahoilta. Mutta ihmettely syntyy ainoastaan tavattomien seikkojen johdosta. Kokemus osottaa, että kaikki, joilla ei ole mitään luontaista taipumusta tähän mielenliikutukseen, tavallisesti ovat hyvin vähätietoiset.

76. _Miten ihmetteleminen saattaa vahingottaa, ja miten voidaan poistaa sen puutteellisuudet ja välttää sen liiallisuutta._

Useammin ihmetellään liian paljon vähemmänkin huomattavia seikkoja ja hämmästytään niistä; paljoa harvemmin ihmetellään niitä liian vähän. Tämä saattaa kokonaan ehkäistä tai viedä harhaan järjellisen arvostelukyvyn. On siis hyvä, että meillä luonnosta on jossakin määrin taipumusta tähän mielenliikutukseen, koska se helpottaa tietojen saavuttamista. Mutta myöhemmin tulee meidän, mikäli mahdollista, koettaa vapautua siitä. Voimme näet helposti korvata sitä harkinnalla ja erityisellä tarkkaavaisuudella, johon tahto aina saattaa taivuttaa ymmärryksemme, kun pidämme eteemme sattuvaa seikkaa sitä ansaitsevana. Liiallista ihmettelyä vastaan ei ole muuta keinoa kuin se, että hankimme itsellemme tietoja useista seikoista ja että totutamme itseämme mitä tavattomimpien ja omituisimpien seikkojen tarkastamiseen.

77. _Sangen tyhmät ja sangen taitavat ihmiset eivät ole enimmin taipuvaisia ihmettelyyn._

Vaikka ainoastaan tylsämieliset ja typerät luonnostaan ovat kykenemättömät tuntemaan ihmettelyä, eivät siltä nerokkaimmat ihmiset aina ole siihen valmiit. Taipumusta ihmettelyyn on etupäässä niillä, joilla on jotenkin hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta jotka eivät kuitenkaan suuresti luota omaan kykyynsä.

78. _Ihmettelyn liiallisuus saattaa tulla tavaksi, ellei sitä ehkäistä._

Tämä mielenliikutus näyttää tosin vähenevän aikaa myöten; sillä kuta enemmän ihmettelyä herättäviä seikkoja kohdataan, sitä enemmän lakataan niitä ihmettelemästä ja totutaan olettamaan, että ne seikat, jotka myöhemmin kohtaamme, ovat tavallisia. Mutta kun ihmettely on liiallinen ja kiintyy esineistä ensiksi saatuun vaikutukseen, ilman että ihmettelevä henkilö niihin lähemmin tutustuu, tottuu sielu samalla tavalla tarkastamaan kaikkia esiintyviä seikkoja, vaikka ne tarjoavatkin hyvin vähän uutta. Sentähden on sokeasti uteliaiden ihmisten sairaalloinen mielentila heihin niin piintynyt, että he hakevat tavattomia seikkoja ainoastaan ihmetelläkseen niitä, eivätkä oppiakseen niitä tuntemaan. He muuttuvat vähitellen niin ihmettelynhaluisiksi, että arvottomat seikat yhtä paljon saattavat kiinnittää heidän huomiotansa kuin ne, joiden tutkiminen on hyödyllisempi.

79. _Rakkauden ja vihan määritykset._

Rakkaus on sellainen elonhengekkeiden synnyttämä sielun kiihotustila, joka taivuttaa sielua suuntaamaan tahtoansa niihin seikkoihin, jotka näyttävät olevan sille soveliaat. Viha on sellainen elonhengekkeiden aikaansaama sieluntila, joka saattaa sielua pakenemaan sellaisia seikkoja, joita se pitää vahingollisina. Mainitsin että nämät mielenliikutukset ovat elonhengekkeiden synnyttämät, tahtoen täten osottaa, että rakkaus ja viha, jotka ovat ruumiista riippuvaisia mielenliikutuksia, ovat erotettavat sekä niistä vakaumuksista, jotka saattavat sielun tahdontoiminnan kohdistumaan sellaisiin seikkoihin, joita se pitää hyvinä ja hylkäämään ne, joita se pitää huonoina, että myös niistä kiihotuksista, jotka ainoastaan nämät vakaumukset herättävät sielussa.

80. _Mitä tahdon kohdistuva ja hylkäävä toiminta merkitsee._

Sanalla tahto en tässä tarkoita halua, joka on erityinen mielenliikutus ja tavoittelee jotakin tulevaa seikkaa; vaan tarkoitan sisäistä vakaumusta, joka on siinä, että nykyhetkestä alkaen pidämme itseämme liittyneinä siihen, jota rakastamme, kuvitellen kokonaisuutta, jonka toinen osa itse olemme, ja jonka toinen osa on rakkautemme esine. Vihan valtaamina taas pidämme itseämme kokonaisuutena, joka on kokonaan erotettuna vastenmielisyyttä herättävästä seikasta.

81. _Erotuksesta, joka tavallisesti tehdään himotsevan ja hyvänsuovan rakkauden välillä._

Tavallisesti erotetaan kahdenlaista rakkautta, joista toista kutsutaan hyvänsuovaksi s. o. sellaiseksi rakkaudeksi, joka saattaa meitä toivomaan hyvää rakkautemme esineelle. Toista kutsutaan himotsevaksi rakkaudeksi, koska se saattaa haluamaan rakkauden esinettä. Mutta minusta tämä erotus näyttää koskevan ainoastaan rakkauden vaikutuksia, eikä sen olemusta. Sillä niinpian kuin olemme kohdistaneet tahtomme johonkin esineeseen, olkoon se minkäluontoinen tahansa, olemme sille hyvänsuovat s. o. toivomme sille myös sellaisia seikkoja, joiden luulemme olevan sille mieluiset. Tämä on rakkauden päävaikutuksia. Jos pidämme rakkauden esineen omistamista hyvänä seikkana tai jos haluamme muunlaista yhteyttä sen kanssa kuin mainitun tahdon kohdistamisen kautta tapahtuvaa, niin himotsemme sitä. Se on rakkauden tavallisimpia vaikutuksia.

82. _Miten sangen erilaiset mielenliikutukset siinä ovat yhdenlaiset, että ne yhtyvät rakkauteen._

Ei ole tarpeellista erottaa yhtä monta rakkauden lajia, kuin on erilaisia rakkauden esineitä. Sillä vaikka esim. ne mielenliikutukset, joita kunnianhimoinen henkilö tuntee tavoitellessaan kunniaa, saituri himotessaan rahaa, juoppo himotessaan viiniä, rivo mies tahtoessaan häväistä naista, kunnon mies ystäväänsä tai lemmittyänsä kohtaan, ja hyvä isä lapsiaan kohtaan, suuresti eroavat toisistaan, ovat ne toistensa kaltaiset siinä, että ne sisältävät rakkautta. Neljässä ensimäisessä on rakkautta vain siinä suhteessa, että rakastetaan mielenliikutuksien esineen saavuttamista, eikä itse esinettä, jota kohtaan tunnetaan ainoastaan himoa, johon on sekaantunut muita erityisiä mielenliikutuksia. Sitävastoin hyvän isän tuntema rakkaus lapsiinsa on niin puhdas, ett'ei hän halua heiltä mitään eikä tahdo omistaa heitä toisin kuin hän heidät omistaa, eikä olla liittynyt heihin läheisemmin kuin hän on. Hän pitää heitä toisena »minänään» ja tavoittelee heidän menestystään yhtä hartaasti kuin omaansa, jopa hartaamminkin; sillä hän kuvittelee yhdessä heidän kanssaan muodostavansa kokonaisuuden, jonka paras osa hän itse ei ole, ja senvuoksi hän usein uhraa omat etunsa heidän eduilleen, eikä edes pelkää perikatoa, jos heidän pelastuksensa on kysymyksessä. Kunnon miesten kiintymys ystäviinsä on tämän kaltainen, vaikka se harvoin on niin täydellinen; heidän kiintymyksensä lemmittyyn on myös suuresti senkaltainen, vaikka se myös on vähän sukua toiselle mainitsemalleni rakkauden lajille.

83. _Yksinkertaisen kiintymyksen, ystävyyden ja hartaudellisen kiintymyksen erotus._

Suuremmalla syyllä saattaa mielestäni erottaa rakkauden eri lajit sen mukaan, missä määrin pidämme rakkautemme esineestä itseemme verrattuna. Jos pidämme rakkautemme esineestä vähemmän kuin itsestämme, tunnemme sitä kohtaan yksinkertaista kiintymystä; jos pidämme siitä yhtä paljon kuin itsestämme, syntyy ystävyys; jos pidämme siitä enemmän, saattaa täten syntynyttä mielenliikutusta kutsua hartaudelliseksi kiintymykseksi. Voimme siis olla kiintyneet johonkin kukkaan, lintuun tai hevoseen; mutta ainoastaan se, jolla on hyvin omituinen mieli, saattaa tuntea ystävyyttä muita kuin ihmisiä kohtaan. Ihminen näet on siihen määrään tämän mielenliikutuksen esine, ett'ei ole niin epätäydellistä ihmistä, joka ei voisi saavuttaa täydellistä ystävyyttä sellaisen henkilön puolelta, josta hän pitää, ja jolla todella on ylevä ja jalo luonne, kuten myöhemmin pykälissä 144 ja 146 osotetaan. Mitä hartaudelliseen kiintymykseen tulee, niin sen pääesine epäilemättä on ylin jumaluus, jota kohtaan meillä välttämättömästi on hartaat tunteet, jos tunnemme sitä niinkuin meidän tulee. Mutta saatamme myös olla hartaudellisesti kiintyneet ruhtinaaseemme, maahamme, kotikaupunkiimme, jopa yksityiseen henkilöön, jos kunnioitamme häntä paljon enemmän kuin itseämme. Näiden kolmen rakkauden lajin erotus selviää etupäässä niiden vaikutuksista. Kokiessamme itsessämme kutakin näistä rakkauden lajeista, pidämme itseämme liittyneenä rakkautemme esineeseen, mutta olemme aina valmiit uhraamaan tuon kokonaisuuden vähemmänarvoisen osan pelastaaksemme toisen. Tuntiessamme siis yksinkertaista kiintymystä, pidämme aina itseämme etevämpänä kiintymyksemme esinettä; hartaudellisen kiintymyksen valtaamina päinvastoin pidämme tämän kiintymyksen esinettä siihen määrään itseämme ylevämpänä, ett'emme pelkää edes kuolemaa jos voimme sen pelastaa. Tästä on usein nähty esimerkkejä niissä, jotka ovat antautuneet alttiiksi varmalle kuolemalle puolustaakseen ruhtinastaan tai kotikaupunkiaan, jopa välistä yksityisiä henkilöitä, joihin ovat olleet hartaasti kiintyneet.

84. _Vihan lajeja ei ole niin monta kuin rakkauden lajeja._

Vaikka viha on rakkauden vastakohta, ei siinä voida havaita yhtä monta lajia, koska emme huomaa niin suurta erilaisuutta siinä pahassa, jota vapaaehtoisesti pakenemme, kuin siinä hyvässä, jota tavoittelemme.

85. _Mieltymyksestä ja kammosta._