Part 17

[1] Skolastisesta filosofiasta periytynyt käsite "realitas obiectiva" tarkoittaa todellisuutta (esim. jotakin oliota) semmoisena kuin se on ajattelevan henkiolennon tajunnassa. Sen vastakohta on "realitas formalis sive actualis" = todellisuus semmoisena kuin se on. Edellinen on tässä kirjassa käännetty sanoilla "ajateltu todellisuus", jälkimmäinen sanoilla "tosiasiallinen todellisuus." Sopisi ehkä myös sanoa yleislaatuinen (obiectiva) ja ominaislaatuinen (formalis) todellisuus, katsoen siihen että olio käsitteessä on ainoastaan eräiden enemmän tai vähemmän yleisten tuntomerkkiensä edustamana; empiirisessä todellisuudessa se sitä vastoin esiintyy kaikkine ominaisine tuntomerkkeineen. *Suomentaja*.

Neljännessä, mietelmässä todistetaan että kaikki, minkä selvään ja täsmälleen tajuamme, on totta, ja samalla osotetaan ajatustemme epätotuuden syy. Nämä seikat ovatkin tarpeelliset tietää yhtä hyvin edellä saavutettujen tulosten varmistamiseksi kuin seuraavan esityksen ymmärtämiseen. Tässä on kuitenkin huomattava ettei nyt puheena olevassa mietelmässä lainkaan ole kysymystä synnistä eli erhetyksestä hyvän ja pahan noudattamisessa, vaan ainoastaan erhetyksestä johon joudumme toden ja epätoden erottamisessa toisistaan arvostelmain avulla. Eikä tässä liioin tarkoiteta uskon eikä siveellisen elämän asioita, vaan ainoastaan puhtaasti spekulatiivisia, pelkän luonnollisen järjen avulla tutkittavia totuuksia.

Viidennessä mietelmässä, jossa m. m. annetaan yleispiirteinen selitys aineellisesta luonnosta, esitetään sitäpaitsi uusi todistus Jumalan olemisesta. Tämänkin suhteen saattaa ilmestyä joitakuita vaikeuksia, jotka saavat ratkaisunsa vastauksissa vastaväitteisiin. Edelleen osotetaan todeksi että itse mittausopillisten todistelmainkin varmuus riippuu siitä, että meillä on tietoa Jumalasta.

Kuudennessa mietelmässä esitetään järjen eli ajatuskyvyn (intellectio) eriäväisyys mielikuvituksesta; selitellään tätä eriäväisyyttä osottavat tuntomerkit; todistetaan hengen oleellinen eriäväisyys ruumiista; mutta osotetaan samalla että nämä kaksi kuitenkin ovat niin kiinteässä yhteydessä keskenään, että ne tavallaan muodostavat yhden kokonaisuuden. Edelleen tarkastellaan niitä erhetyksiä, joita aistien vaikutuksesta tavallisesti syntyy, ja esitetään keinoja niiden välttämiseksi. Lopuksi tehdään selkoa kaikista niistä perusteista yleensä joista voidaan päättää että aineellisia kappaleita on olemassa. Todistuksina itse siihen asiaan, jonka todenperäisyydestä on kysymys, nimittäin että ulkoinen maailma todellakin on olemassa, että ihmisellä on ruumis j. n. e., ei näillä perusteluilla tosin ole suurta merkitystä, näitä asioita kun ei kukaan järjellinen ihminen ole koskaan todenteolla epäillyt. Mutta lähempi tarkastus osottaa, että nämä todistelmat varmuudessa ja selvyydessä eivät vedä vertoja niille, joiden avulla vastaavat tiedot omasta hengestämme ja Jumalasta ovat saavutetut, niin että juuri viimeksimainitut todistukset ovat varmimmat ja selkeimmät kaikista, mitä ihmisnero ylipäänsä kykenee käsittämään. Ja tämän seikan todistaminen se on ollutkin näiden mietelmieni varsinaisena silmämääränä. Ne muut kysymykset, joita esityksessä tilapäisesti kosketellaan, eivät siis tässä kaipaa erityistä selontekoa.

METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ, JOISSA TODISTETAAN JUMALAN OLEMASSA-OLO JA SIELUN ERIÄVÄISYYS RUUMIISTA.

ENSIMMÄINEN MIETELMÄ.

_Mitä kaikkea voimme epäillä?_

Jo moniaita vuosia sitten tulin huomanneeksi, miten monta väärää tietoa olin nuoruudessani uskonut todeksi ja omistanut itselleni ja miten epäiltävää oli kaikki mitä niiden nojalla olin myöhemmin rakentanut. Täytyisi siis vielä kerran elämässäni mullistaa koko tietoisuuteni sisällys ylös alaisin ja, pohjia myöten, ensimmäisistä alkeista saakka alkaa kaikki uudelleen, jos mieli saada mitään varmaa ja pysyväistä tieteissä aikoihin. Työ näytti mahdottoman suurelta. Päätin sentähden odottaa kypsyneempää ikää, ikää joka olisi tieteelliseen työhön soveliain mitä konsaan voin saavuttaa. Aikaa on siitä kulunut. Olen jo viivytellyt niin kauan, että toiminnan kalliit hetket ovat tuhlautumaisillaan tyhjään tuumailuun. Onneksi siis olen tänään päässyt työhön käsiksi. Mieleni on huolista irti. Ei mikään häiritse rauhaani. Vetäydyn yksinäisyyteen ja olen nyt vihdoinkin yhtä valmis kuin vapaa heittämään nurin kaikki entiset mielipiteeni. Tarpeetonta on kuitenkin ryhtyä todistuksilla näyttämään niitä kaikkia vääriksi, ja tuskinpa sellainen päämäärä koskaan olisi saavutettavissakaan. Vaan kun jo terve käytännöllinen järki opettaa, että on yhtä paljon syytä olla uskomatta sellaista, mikä ei ole täysin varmaa ja epäilemätöntä, kuin sitäkin, joka on ilmeisesti väärää, niin voin huoleti hyljätä kaikki vanhat tietoni, jos vaan tulen huomanneeksi että niissä jokaisessa on jotain epäilemisen aihetta. Mutta tarpeetonta on tätä varten ryhtyä siihen suunnattomaan työhön, jota niiden tarkastaminen yksitellen vaatisi. Kun perustukset on kaivettu pois, hajoaa rakennus itsestään. Käyn siis suoraa päätä niiden alkukäsitteiden kimppuun, joihin kaikki ennen todeksi uskomani tiedot nojautuivat.

Kaikki ne tiedot, joita tähän asti olen pitänyt varmimpina totuuksina, olen saanut tajuntaani joko aisteista itsestään tahi aistien välityksillä muualta. Aistien olen huomannut joskus pettävän, ja vaatiihan aivan jokapäiväinen varovaisuus, ettei pidä koskaan täydellisesti uskoa ketään, joka vaan kerrankin on minua pettänyt.

Mutta ehkäpä on kuitenkin asia niin, että jos kohta aistit moniaiden pikkuisten ja etäällä olevain esineiden suhteen pettävät, ne kuitenkin muissa tapauksissa antavat aivan epäämättömiä tietoja, esim. että minä nyt olen tässä, istun lieden ääressä talvinen takki ylläni, paperipalanen kädessäni j. n. e. Entä nämä käteni ja koko ruumiini, mitenkä kävisi kieltäminen että nämä kaikki ovat minun, ellen kuvittele itseäni eräänlaiseksi mielisairaaksi, joiden aivot heikkomielisyys on pimittänyt siihen määrään, että myötäänsä hokevat olevansa esim. kuninkaita, vaikka ovat rutiköyhiä, kävelevänsä purppuravaatteissa, vaikka itse teossa ovat ilkosen alasti, että heillä on pää savesta, että koko mies on kurpitsi, lasista tehty t. m. s. Mutta hehän ovat mielettömiä, enkä tosiaan näyttäisi mielevämmältä minäkään, jos itseäni heihin vertaisin.

Tämähän kuuluisi joltakin--ellen vain olisi hyvinkin tottunut siihen, että nukkuessani öisin näen unia ja olen silloin samojen ja joskus vieläkin hullunkurisempien luulotusten alaisena, kuin nuo mielettömät valveilla ollessaan, saati sitten että koska tahansa voi tapahtua että yöllä maatessani olen olevinani varma näin tavallisista asioista kuin että olen tässä, istun takki ylläni lieden ääressä, vaikka itse teossa makaan riisuuntuneena vuoteella, peittojen ja patjojen välissä.

No mutta kaiken varmasti minä nyt ainakin tällä kertaa katselen tätä paperia aivan valvovin silmin; päässäni, jota liikutan, ei ole unta niin hituakaan; tieten, taiten ja tuntien ojennan vielä kättänikin. Näin selvillä eivät olisi asiat, jos nukkuisin.

Niinpä niin. Tarvitsee vain muistaa, että usein muulloinkin olen unissani ajatellut aivan samoin--ja pettynyt. Tarkemmin tätä ajatellessani käy mahdottomuus saada valvomistilaa selvillä tunnusmerkeillä erotetuksi nukkumisesta niin ilmeiseksi, että oikein ällistyttää, ja vähältä puuttuu ettei juuri tämä ällistymiseni saa minua uskomaan että nykyinen tilani sittenkin on unennäköä.

Mutta olkoonpa niinkin että tämä kaikki on unta ja ettei siis näkemykseni erikoiskohdissaan, nim. että nyt avaan silmiäni, liikutan päätäni, ojentelen käsiäni, ehkäpä ei sekään että minulla ylipäänsä on tällaiset kädet ja tällainen koko ruumis, ole tosia, niin on kai kuitenkin myönnettävä että ne esineet, joita minä tässä unissani olen näkevinäni, ovat ikäänkuin jonkunlaisia maalattuja kuvia, jotka eivät ole voineet syntyä muutoin kuin todellisia esineitä jäljittelemällä, ja etteivät siis ainakaan nämä silmäni, pääni, käteni ja koko ruumiini olioina yleensä ole ainoastaan kuviteltuja, vaan myöskin todellisia. Eiväthän maalaritkaan edes kuvatessaan niin oudonmuotoisia olentoja kuin sireenejä ja satyyrejä, voi kyhätä niiden haamuja aivan uppi uusista ja olemattomista aineksista, vaan he sommittelevat niitä ajattelemalla eri eläinten jäseniä yhteen. Ja jospa jonkun onnistuisikin keksiä jotakin siihen määrään uutta, ettei kerrassaan mitään sentapaista olisi ennen nähty ja joka niinmuodoin olisi kauttaaltaan mielikuvituksen luoma valhekuva, niin ainakin siihen käytettyjen värien täytyisi olla todellisia värejä.

Sama täytyy olla asianlaita silmieni, pääni, käsieni j. n. e. suhteen, mitä niiden yleisolemukseen tulee. Olkoonpa siis vielä että ne myöskin olioina yleensä olisivat vain kuviteltuja, niin täytyy ainakin todellisuudessa olla olemassa toisia vieläkin yksinkertaisempia ja yleisempiä olioita, jotka muodostavat ne todelliset värit, mistä ajatuksissamme olevat esineiden kuvat ovat tehdyt, olkootpa sitten kuvat itsessään todellisia tahi ei.

Tätä lajia näyttää olevan aine yleensä ja sen ulottuvaisuus; samoin ulottuvaisten esineiden muoto, kvantiteetti eli koko ja luku, samoin paikallisuus ja aika y. m. Tästä syystä siis ehkä saatamme pitää epäiltävinä sellaiset tieteet kuin fysiikin, tähtitieteen, lääketieteen, samoin kuin muutkin tieteenhaarat, jotka ovat riippuvaisia yhdistettyjen esineiden havaitsemisesta, mutta sitävastoin luvunlasku, mittausoppi ja muut sellaiset, joiden esineinä ovat kaikkein yksinkertaisimmat, ja yleisimmät käsitteet ja joille on jokseenkin yhdentekevää ovatko niiden käsittelemät esineet olemassa taikka ei, ne kait ainakin sisältävät varmoja ja epäilemättömiä tietoja. Onhan kaksi ynnä kolme aina viisi, samoin kuin neliössä neljä sivua, nukuinpa taikka valvoin. Mahdottomalta siis näyttää että näin ilmiselviä totuuksia voisi koskaan epäillä.

Mutta sydämmeni syvyyteen on kätkettynä eräs vanha juurtunut luulotus, että on muka olemassa eräs kaikkivoipa Jumala, joka on luonut minutkin sellaiseksi kuin olen. Mistä tiedän ettei hän ole laittanut esim. niin, että maa sekä taivas ulottuvaisuuksineen, muotoineen, kokoineen ja paikallisuuksineen itse asiassa ovat olemattomia, vaan että ne kaikki ainoastaan näyttävät olevan olemassa sellaisina kuin minä ne nyt käsitän? Mistä tiedän ettei laskiessani yhteen kaksi ja kolme, lukiessani neliön sivuja tahi muussa ehkä vielä helpommassa asiassa minun laitani ole sama kuin usein monen muunkin, nimittäin että erehdyn juuri siinä, minkä luulen kaikkein parhaiten tietäväni? Niin suuresti toki ei Jumala liene aikonut minua pettää, sillä sanotaanhan hänen olevan ikihyvän. Mutta jos hyvyytensä ei olisi sallinut hänen luoda minua sellaiseksi, että aina ja kaikessa petyn, niin olisi kai saman syyn pitänyt estää minua konsaan pettymästä; mutta niinhän nyt ei ole asian laita. Ehkäpä on niitäkin, jotka mieluummin tahtovat kokonaan kieltää moisen kaikkivoivan Jumalan olemassa-olon, kuin myöntää kaikki muut asiat epävarmoiksi. Heidän mielipiteitään en käy tässä vastustelemaan ja olkoon siis tuo juttu Jumalasta kokonaan perätön, mielikuvituksen luoma sekin. Selittäkööt siis kieltäjät huoleti joko jonkunlaisen sallimuksen, sattuman taikka olioiden ikuisen kehityksen työksi sen, että olen sukeutunut siksi mikä olen, ainakin on heidän myönnettävä että pettyminen ja erehtyminen on heikkouden ja epätäydellisyyden merkki. Kuta vähäpätöisemmäksi he niinmuodoin olemukseni alkuunpanijan merkitsevät, sitä varmemmaksi käy epätäydellisyyteni ja sen mukaan ainainen erehtyväisyytenikin.

Näitä perusteita vastaan ei minulla tosiaankaan ole mitään muistutettavaa. Olen lopullisesti pakotettu tunnustamaan ettei ennen uskomissani totuuksissa ole ainoatakaan, jonka pätevyys olisi epäilemätön, ja tämä epäileminen ei tapahdu ajattelemattomuudesta eikä kevytmielisyydestä, vaan painavista ja hyvin mietityistä syistä. Varmuutta saavuttaakseni täytyy siis lakata niitä uskomasta yhtä tyystin kuin jos olisivat aivan ilmeisesti vääriä.

Mutta eipä riitä vielä sekään että olen tämän kaiken kerran huomannut, on myös muistettava pitää sitä mielessäni. Sillä myötäänsä palajavat tajuntaani nuo vanhat rakkaat luulelmat. Juurtuneen tavan ja jokapäiväisen tottumuksen voimalla ne valtaavat herkkäuskoisen mieleni, melkeinpä vastoin tahtoanikin. En koskaan voi vierautua niihin myöntymästä ja luottamasta, jos vaan oletan ne sellaisiksi kuin ne todella ovat, nimittäin tosin jonkun verran epäiltäviksi, kuten jo on osotettu, mutta kuitenkin sangen todennäköisiksi, ja että niitä muka on paljoa järkevämpää uskoa tosiksi kuin kiistää kokonaan perättömiksi. Parasta siis että taiten tahtoen itse petän itseäni päinvastaiseen suuntaan ja uhmallakin jonkun aikaa otaksun kaikki varmimmatkin tietoni vääriksi kuvitelmiksi, kunnes sitten etuluulot kumpaiseltakin puolelta pääsevät tasapainoon eikä mikään huono tottumus enää voi horjuttaa arvostelukykyäni saamasta oikeata tietoa todellisuudesta semmoisena kuin se on. Tiedänhän ettei tästä ole peljättävissä mitään vaaraa eikä erhetystä tai että antaisin liian suuren vallan epäuskoisuudelleni, sillä eihän harrastukseni esineenä nyt ole käytännöllisen elämäni suuntaaminen, vaan ainoastaan teoreettisen tiedon saavuttaminen.

Oletan siis että ei Jumala, joka on hyvä ja itse totuuden lähde, vaan joku voimallinen ja viekas hornan henki on oikein tarmonsa takaa yltäytynyt minua pettämään. Taivaan avaruus, ilma, maa, värit, muodot, äänet, sanalla sanoen: koko ulkoinen maailma ei ole mitään muuta kuin sikermä pettäviä unia, joilla hän on osannut kietoa herkkäuskoisuuteni pauloihinsa. Katselen itseäni. Minulla ei ole käsiä, ei silmiä, ei lihaa eikä verta, ei aisteja: harhaluulo vain, joka uskottelee minulla sellaisia olevan. Piinnyn itsepintaisesti tähän uuteen käsitykseeni ja pysyn siinä. Jospa sitten en kykenisikään pääsemään oikean totuuden perille, niin pidänhän ainakin visusti varalta sitä, minkä todella varoa voinkin, nimittäin etten usko vääriä luulelmia ja etten päästä tuota petturihenkeä enään valamaan viekotuksiansa mieleeni, olkoonpa hän sitten kuinka voimallinen ja ovela tahansa.

Mutta työlästä on tämäkin. Jonkunlainen kaihon tunne painostaa mieltäni ja vetää sitä väkisinkin entisen elon tottumuksiin. Olen kuin vanki, joka uneksuu olevansa vapaa, ja aavistaessaan, että tuo kaikki onkin vain pettävää unta, heräämisen pelosta jälleen vienosti vaivahtaa unettaren viehteleviin verkkoihin. Samoin minäkin miltei tahallani uinahdan uudelleen entisiin mielipiteihini ja pelkään heräämistä äskeiseen käsitykseeni, jottei suloista lepoani seuraisi työläs valvomisen aika, joka, toivotun valon sijasta, olisi vietettävä jo kerran poistettujen vaikeuksien selkenemättömissä pimennoissa.

TOINEN MIETELMÄ.

_Ihmissielun olemus; tietomme siitä on selvempi kuin ruumiista._

Eilisessä mietiskelyssäni kietouduin niin valtaviin epäilyksiin etten enää voi niitä unohtaa enkä kuitenkaan ymmärrä millä tavalla ne olisivat ratkaistavat. Olen ikäänkuin olisin yhtäkkiä uponnut meren syvyyteen ja niin hämmästynyt etten osaa tukea jalkaani pohjaan enkä liioin uida pinnalle. Ponnistan kuitenkin kaikki voimani vaeltaakseni uudelleen samaa tietä, jota eilen alotin. Poistan siis tajunnastani kaikki, mikä on vähäisenkin epäilyksen alaista, aivan kuin jos olisin havainnut sen kokonaan vääräksi, ja jatkan sitten etsintääni siksi, kunnes pääsen varmaan tietämiseen taikka paremman puutteessa ainakin varmuuteen siitä, ettei mitään varmuutta ole olemassa. Arkhimedes haki yhtä ainoata kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääksensä koko maanpallon sijoiltaan. Ja suuria tuloksia voisin minäkin toivoa, jos vaan aluksi onnistuisin löytämään rahtusenkaan tietoa, joka olisi järkähtämättömän varmaa.

Oletan siis että kaikki mitä näen on pelkkiä valekuvia. En usko että koskaan on ollut olemassa mitään semmoista kuin petollinen muistini esittelee. Minulla ei ole mitään aisteja; ruumis, muoto, ulottuvaisuus, liikunto ja paikallisuus ovat pelkkiä olemattomuuksia. Mikä siis on totta? Kentiesi ainoastaan se, ettei mitään varmuutta ole. Mutta mistä tiedän ettei kaiken sen lisäksi, mitä tähän asti olen tarkastanut, ole olemassa jotakin, jota ei ollenkaan voisi epäillä? Onko ehkä olemassa joku Jumala tahi miksi häntä nimittäisin, joka synnyttää minussa nämä ajatuksenikin? Mutta miksikäs minä taas semmoista luulisin, sillä voinhan ehkä yhtä hyvin itse olla niiden synnyttäjä. Entä sitten minä itse, olenkohan minä jotakin? Olen jo sanonut ettei minulla ole aisteja eikä ruumista. Kuitenkin epäröin; sillä mitä seuraa tästä? Olenko niin kiinnitetty ruumiiseen ja aisteihin, etten voi olla olemassa ilman niitä? Mutta olenhan jo vakuuttanut itselleni ettei ole olemassa mitään, ei taivasta eikä maata, ei henkiä eikä ruumiita. Enköhän siis ole jo tullut vakuutetuksi siitäkin, etten minäkään ole olemassa? Päinvastoin: kaiketi ainakin minä olin olemassa jos kerran tulin jostakin vakuutetuksi. Ja jos taas on olemassa joku voimallinen ja viisas petturihenki, joka tahallansa minua aina pettää, niin olen kai varmaan olemassa minäkin, niinkauan kuin olen hänen pettämisensä esineenä. Pettäköön siis vain minkä taitaa: koskaan hän ei kuitenkaan saa sitä aikaan että olisin »ei mitään» niinkauan kuin kerran ajattelen olevani jotakin. Harkittuani siis asiaa riittävästi kaikilta puolilta täytyy lopuksi päättää että lause: »Minä olen olemassa» välttämättömästi on totta, niin usein kuin sen lausun tahi hengessäni käsitän.

Varmaa on siis että minä olen olemassa. Mutta mikä ja millainen olen? Lähinnä on nyt siis varottava, etten ajattelemattomasti taas otaksu olevani jotain muuta kuin mitä todella olen ja siten sekoita erhetystä juuri siihen tietoon, jota väitän kaikkein varmimmaksi ja selkeimmäksi. Mietiskelen siis nyt uudelleen mitä arvelin olevani ennen kuin jouduin näihin ajatuksiin. Kun sitten olen silloisista arveluistani poistanut kaiken sen mitä jostain syystä saattoi pitää vähänkin epäiltävänä, jää vihdoin jälelle juuri se mikä on järkähtämättömän varmaa. Mikä siis olin mielestäni tätä ennen? Ihminen tietysti. Mutta mitä on ihminen? Sanonko järjellinen elävä olento? En, sillä sitten olisi kysyttävä mitä on elävä olento ja mitä järjellinen, ja niin saisin yhden kysymyksen sijasta useampia ja vaikeampia; eikä minulla tällä kertaa ole aikaakaan moisten saivartelujen selvittämiseen. Otan siis vastaukseksi kysymykseen sen mitä tätä ennen itse luonnostaan kuvastui mieleeni, kun tutkistelin mitä olin. Siis ensiksikin että minulla oli kasvot, kädet, käsivarret ja koko tuo jäsenkoneisto, joka huomataan kuolleessa raadossakin ja jota nimitin ruumiiksi. Toiseksi taas johtui mieleeni että elin ravinnosta, kävelin, aistein ja ajattelin, mitkä toiminnot mielestäni kuuluivat sielulle. Mutta mitä sielu oli, siihen joko en kiinnittänyt mitään huomiota taikka kuvittelin sitä joksikin vähäiseksi tuulahduksen, tulen tai ilman tapaiseksi olioksi, joka oli puhallettuna eli vuodatettuna tukevampain osieni huokosiin. Ruumiista, aineellisena kappaleena, minulla ei ollut olevinaan epätietoisuutta lainkaan. Luulin tuntevani sen olemuksen aivan tarkalleen, ja jos olisin tahtonut kuvata sen sellaisena miksi sen mielessäni käsitin, niin olisin selittänyt näin: kappaleella ylipäänsä ymmärrän kaikkea, jota rajoittaa joku muoto tahi paikka, joka täyttää vissin tilan sillä tavalla että se siitä sulkee pois kaikki muut kappaleet, jota käypi havaitseminen kosketus-, näkö-, kuulo-, maku- tahi hajuaistimella ja joka saattaa liikkuakin monella tavalla, tosin ei itsestään, vaan jonkun toisen sitä koskettavan esineen sysäyksestä. Sillä liikunto-, tuntemis- ja ajatuskyky ei mielestäni mitenkään voinut kuulua kappaleen olemukseen; päin vastoin herätti se ihmetystäni että eräissä kappaleissa oli sellaisia kykyjä.

Entäpä jos nyt otaksun että joku tuollainen voimallinen ja, luvalla sanoen, ilkeämielinen pettäjä on jokaisessa asiassa peijannut minua minkä on voinut: voinko silloin väittää että minulla toden teolla on vähintäkään kaikesta siitä, minkä ylempänä sanoin kuuluvan ruumiin olemukseen? Tarkastan, ajattelen, tuumailen. Ei mikään näy soveltuvan. Väsyttävää olisi luetella niitä tässä turhan päiten uudelleen. Entä niistä, jotka sanoin kuuluvan sieluun, esim. ravinto tai liikuntoni? Kun ei minulla enään ole ruumista, eivät tietysti nämäkään ole muuta kuin kuvitelmia. Entä aistiminen? Sekään tietysti ei käy päinsä ilman ruumista, ja unissani minulla taas on ollut olevinaan paljonkin aistimuksia, jotka sitten olen huomannut perättömiksi. Ajatteleminen? Kas tässä sen löydän! Ajatteleminen se on ainoa, jota minusta ei voi erottaa. Ja sen ohessa pysyy varmana tuo edellinen: Minä olen. Mutta kuinka kauan? Nähtävästi niinkauan kuin ajattelen; sillä voisihan tapahtua, että, jos kokonaan lakkaisin ajattelemasta, samalla kokonaan lakkaisin olemastakin. Nyt en myönnä mitään, joka ei välttämättömästi ole totta. Olen siis tarkalleen sanottuna ainoastaan ajatteleva olio, toisin sanoen sielu, henki, äly eli järki,--sanoja joiden merkitys minulle tähän asti on ollut tuntematon! Olenpa siis kuin olenkin todellinen, oleva olio. Mutta minkälainen olio? Sanoin ajatteleva. Entä muuta? Koetan kuvitella mielessäni olenko ehkä vielä jotain muutakin. Moinen jäsen-liitelmä, jota sanotaan ihmisruumiiksi, minä en ole; en myöskään ole noihin jäseniin puhallettu ilma, tuulahdus, tuli, höyry tai hengähdys, enkä mitään muutakaan, jota voin kuvitella. Oletinhan ettei näitä kaikkia ole olemassakaan, vaan siitä huolimatta minä kuitenkin olen jotain.

Mutta voisihan ehkä olla niinkin, että nuo samat ainekset, jotka oletan olemattomiksi, kun en niitä tunne, kuitenkin todellisuudessa kuuluvat siihen minääni jonka tunnen? Sitä en tiedä, enkä siis tahdo semmoista väitellä. Voin arvostella ainoastaan sellaista, jonka tunnen ja tiedän. Tiedän vaan sen että olen, ja kysyn: mitä on se minä, jonka olemisen tiedän? Varmaahan on ettei tämän minäni semmoisenaan tunteminen voi riippua mistään sellaisesta jonka olemassa-oloakaan en vielä tiedä ja jota minun siis täytyisi mielikuvituksellani kuvitella. Mutta juuri nuo sanat mielikuvitus ja kuvitteleminen ne muistuttavatkin minua erhetyksestäni, sillä pelkkää kuvitteluahan se itse asiassa olisi, jos mielikuvituksen avulla kokisin saada selville mitä olen. Mielikuvitushan ei ole muuta kuin aineellisen olion haamun eli kuvan sisällistä katselua. Mutta tähänastinen tietoni sanoo ainoastaan että minä olen olemassa, vaan että sitävastoin kuvat sekä ylipäänsä kaikki, mikä kuuluu aineellisten kappalten olemukseen, mahdollisesti ovat pelkkiä unelmia. Ja kun taas tämän huomaan, niin on tietysti yhtä mieletöntä kysyä juuri mielikuvitukseltani mitä olen, kuin jos sanoisin: olen juuri päässyt hereille ja käsitän jo osan totuudesta; mutta koska en vielä käsitä kyllin selvästi, niin nukahdan tahallani uudelleen, jotta unissani saisin tosiperäisemmän ja selvemmän tiedon siitä, mitä nyt vasta osaksi käsitän. Tiedän siis ettei mikään niistä ominaisuuksista, joita voin mielikuvituksen avulla käsittää, voi kuulua siihen tietoon itsestäni mikä minulla nyt on, ja että on tarpeellista mitä tyystimmin vierottaa henkeni noista ominaisuuksista, jotta se pääsisi mahdollisimman selvään käsitykseen omasta itsestään.

Mutta mitä siis olen?

--Olen ajatteleva olio.

Mitä on ajatteleva olio?