Part 13

Vaikka näiden mielenliikutuksien tuottama hyöty on mitä luonnollisin, ja vaikka kaikkien järjettömien eläintenkin elämä yksinomaan ilmenee samanlaisissa ruumiinliikkeissä kuin ne, jotka ihmisissä ovat mielenliikutuksien yhteydessä, ja joita aikaansaamaan ne taivuttavat sielua, ei mielenliikutuksien vaikutus kuitenkaan aina ole hyvä. Sillä monet ruumiille vahingolliset seikat eivät alussa herätä mitään surua, vaan tuottavat päinvastoin iloa; toiset taas ovat hyödylliset, vaikka ne alussa ovat epämiellyttävät. Sitäpaitsi ne melkein aina saattavat kuvittelemaan esiintyneitä hyviä ja pahoja seikkoja paljon suurempina ja painavampina, kuin ne todella ovat. Sentähden ne kiihottavat meitä tavoittelemaan edellisiä ja karttamaan jälkimäisiä innokkaammin kuin on sopivaa. Samoin näemme usein houkutuksien pettävän eläimiä ja niiden pakenevan pientä vaaraa syöksymällä suurempiin. Meidän tulee siis turvautua kokemukseemme ja järkeemme, erottaaksemme hyvän pahasta ja tunteaksemme niiden oikean arvon, niin ett'emme sekoita niitä toisiinsa, emmekä missään suhteessa liioittele.

139. _Näiden mielenliikutuksien, ensiksikin rakkauden, sielulle tuottamasta hyödystä._

Edellämainittu riittäisi, jos meissä vain olisi ruumis tai jos se olisi olentomme parempi puoli; mutta koska se onkin halvempi puoli, tulee meidän ennen kaikkea tarkastaa mielenliikutuksia sieluun kuuluvina. Sieluun kuuluvina syntyvät rakkaus ja viha tiedosta ja ovat aikaisemmat kuin ilo ja suru, paitsi silloin, kun viimeksimainitut ovat tiedon veroiset, joiden lajeja ne ovat. Kun tämä tieto on tosi, s. o. kun ne seikat, joita se saattaa meitä rakastamaan, todella ovat hyvät, ja ne joita se saattaa meitä vihaamaan, todella ovat pahat, on rakkaus verrattomasti parempi kuin viha. Se ei koskaan voi olla liian suuri, ja se herättää aina iloa. Sanoin tätä rakkautta erinomaisen hyväksi, koska se tuottaa meille todellista hyötyä ja siis tekee meidät täydellisemmiksi. Sanoin myös, ett'ei se voi olla liian suuri, sillä sen suurinkin määrä yhdistää meidät niin täydellisesti tuohon hyvään, ett'ei rakkaus itseemme enää erota meitä siitä, enkä luule, että tämä koskaan voi olla pahaa. Ilo seuraa tätä rakkauden tunnetta, koska se kuvailee meille rakkautemme esinettä meille kuuluvana hyvänä.

140. _Vihasta._

Viha taas ei saata olla niin vähäinen, ett'ei se vahingottaisi; se synnyttää aina surua. Sanoin, että sen pieninkin määrä vahingottaa, koska jonkun pahan seikan herättämä viha aina saattaa meitä huonommin toimimaan kuin vastakkaisen hyvän herättämä rakkaus, ainakin silloin, kun tämä hyvä ja paha tarpeeksi tunnetaan. Tunnustan, että sen pahan herättämä viha, jota ainoastaan kipu ilmaisee, on välttämätön ruumiin menestymiselle. Mutta puhun tässä ainoastaan siitä vihasta, jonka selvempi tieto synnyttää, ja joka johtuu yksinomaan sielusta. Mainitsin myös, että se aina herättää surua, sillä paha on vain puutteellisuutta, eikä sitä voida kuvitella olevaksi muualla kuin tosioloisessa esineessä; eikä ole olemassa mitään tosioloista, jossa ei olisi mitään hyvää, joten se viha, joka saattaa meidät pakenemaan jotakin pahaa, samalla saattaa meidät hylkäämään siihen yhdistyneen hyvän. Tämän hyvän puute herättää sielussa surua, koska sielu kuvittelee sitä omaksi puutteellisuudekseen. Niin esim. se vihan tunne, joka saattaa meidät välttämään jotakin pahantapaista henkilöä, samalla riistää meiltä hänen seurustelunsa, josta, huolimatta hänen vioistaan, saattaisimme löytää jotakin hyvää, ja tämä pahoittaa meitä. Samoin saatamme kaikissa muunlaatuisissa vihan tunteissa huomata jotakin surun aihetta.

141. _Halusta, ilosta ja surusta._

Mitä haluun tulee, ei se voi olla paha johtuessaan oikeasta tiedosta, joll'ei se ole liiallinen, vaan on tämän tiedon ohjaamana. On myös selvää, että ilo välttämättömästi on hyvä ja suru paha, sillä jälkimäinen aiheutuu kaikesta siitä vastenmielisyydestä, jota sielu kokee pahasta, edellinen johtuu kaikesta sielun omistamasta hyvästä. Ell'ei meillä olisi ruumista, rohkenisin sanoa, ett'emme liiaksi saattaisi antautua rakkauteen ja iloon, emmekä liiaksi välttää vihaa ja surua. Mutta niiden aiheuttamat ruumiinliikkeet saattavat kaikki olla vahingolliset terveydelle, jos ne ovat liian kiihkeät ja päinvastoin hyödylliset, jos ne ovat maltilliset.

142. _Ilosta ja rakkaudesta verrattuina suruun ja vihaan._

Koska sielun tulee hyljätä viha ja suru silloinkin, kun ne johtuvat oikeasta tiedosta, tulee sen sitä suuremmalla syyllä tehdä se silloin, kun ne johtuvat jostakin väärästä mielipiteestä. Sitävastoin sopii epäillä, ovatko rakkaus ja ilo hyvät silloin, kun niillä on näin epävarma perusta. Jos tarkastamme niitä semmoisinaan sekä niiden suhteessa sieluun, vaikka sellainen ilo on heikompi ja sellainen rakkaus vähemmin hyödyllinen kuin tosiaiheinen iloja rakkaus, ovat edelliset kuitenkin pidettävät parempina kuin väärään tietoon perustuva suru ja viha. Sentähden menettelemme viisaammin niissä elämän sattumissa, joissa olemme alttiina erehtymisen mahdollisuudelle, jos ennemmin kallistumme niiden mielenliikutuksien puoleen, jotka perustuvat hyvään, kuin niiden, jotka perustuvat pahaan, vaikkapa vain välttääksemme tätä pahaa. Usein aiheetonkin ilo on parempi kuin suru, jonka syy on tosi. En rohkene sanoa samaa rakkauden suhteesta vihaan. Sillä kun viha on aiheellinen, se vain saattaa meidät pakenemaan pahaa esinettä, josta on hyvä pysyä erillä. Sitävastoin aiheeton rakkaus yhdistää meihin seikkoja, jotka saattavat meitä vahingottaa, tai jotka ainakaan eivät ansaitse niin suurta huomiota puoleltamme, koska ne meitä huonontavat ja alentavat.

143. _Samojen mielenliikutuksien suhteesta haluun._

Mitä juuri mainitsin näistä neljästä mielenliikutuksesta pitää paikkansa ainoastaan tarkastettaessa niitä semmoisinaan, kun ne eivät synnytä mitään toimintaa. Sillä siinä määrässä kuin ne herättävät meissä jonkun halun, jonka välityksellä ne määräävät toimintamme, on varmaa, että kaikki ne, joiden syy on väärä, saattavat vahingottaa, ja että päinvastoin kaikki ne, joiden syy on oikea, saattavat hyödyttää. Jos niiden syyt ovat yhtä aiheettomat, on ilo tavallisesti vahingollisempi kuin suru, koska jälkimäinen, saattaen meidät esteleviksi ja pelokkaiksi, tekee meidät jossakin määrin varovaisiksi, jotavastoin edellinen saattaa ajattelemattomiksi ja huiman rohkeiksi ne, jotka siihen antautuvat.

144. _Haluista, joiden tyydytys on yksinomaan riippuvainen meistä._

Koska mainitut mielenliikutukset eivät kiihota meitä toimintaan muuten kuin synnyttämänsä halun välityksellä, tulee meidän erityisen huolellisesti ohjata tätä halua. Siinä, että siveysoppi opastaa tähän, on sen pääansio. Sanoin äsken, että halu on hyvä, perustuessaan todelliseen tietoon ja välttämättömästi paha, perustuessaan erehdykseen. Tavallisin erehdys haluihin nähden on se, ett'emme tarpeeksi erota meistä itsestämme kokonaan riippuvaisia seikkoja niistä, jotka eivät ole meistä riippuvaisia. Mitä niihin tulee, jotka ovat yksinomaan meistä, s. o. vapaasta tahdostamme, riippuvaiset, tarvitsee meidän ainoastaan tietää, että ne ovat hyvät, jotta niitä mitä innokkaimmin tavoittelisimme. On näet hyveellistä toteuttaa vallassamme olevia hyviä seikkoja, eikä hyvettä koskaan voi haluta liian innokkaasti. Koska se, mitä näin haluamme, ei voi olla meiltä onnistumatta, kun näet sen toteuttaminen riippuu yksistään meistä, saavutamme siitä koko sen tyydytyksen, jota olemme odottaneet. Tavallinen vika tässä suhteessa on se, ett'ei koskaan haluta liiaksi, vaan liian vähän. Tehokkain parannuskeino on, että poistamme hengestämme kaikki muut vähemmän tärkeät halut, ja että koetamme hyvin selvästi tajuta ja tarkkaavaisesti tutkia haluamamme seikan hyvyyttä.

145. _Niistä haluista, joiden tyydyttäminen riippuu kokonaan muista seikoista, sekä onnen laadusta._

Niitä seikkoja, joiden saavuttaminen ei ollenkaan ole riippuvainen tahdostamme, ei meidän koskaan tule intohimoisesti haluta, kuinka hyvät tahansa ne ovatkin. Sillä on mahdollista, ett'emme niitä saavuta, ja tämä seikka pahoittaa meitä sitä enemmän, kuta kiihkeämmin olemme niitä halunneet, etenkin koska ne, vallatessaan ajatuksemme, kääntävät pois harrastuksemme sellaisista seikoista, joiden toteuttaminen on riippuvainen tahdostamme. Tätä vastaan on olemassa kaksi pääkeinoa; toinen on jalomielisyys, josta myöhemmin aion puhua, ja toinen on se, että meidän alati tulee ajatella jumalallista kaitselmusta sekä ottaa huomioon, ett'ei mitään tapahdu toisin kuin tämä kaitselmus ikuisuudesta sen on määrännyt. Meidän tulee siis välttämättömänä ja muuttamattomana kohtalona asettaa se toivomamme onnen vastakohdaksi sekä karkottaa tämän onnen halu mielestämme harhaluulona, jonka erehtyväinen järkemme on luonut. Sillä emme voi haluta muuta kuin sellaista, jota pidämme jossakin suhteessa mahdollisena saavuttaa, emmekä voi pitää tahdostamme riippumattomia seikkoja mahdollisina muuten, kuin riippuvaisina onnesta, s. o. olettamalla, että ne saattavat tapahtua ja että ennen on tapahtunut samanlaista. Tämä mielipide perustuu vain siihen, ett'emme tunne kaikkia seikkoja, jotka aikaansaavat kunkin seikan. Kun näet joku seikka, jota olemme luulleet onnesta riippuvaiseksi, ei tapahdu, osottaa tämä, että joku sitä aikaansaavista vaikuttavista syistä on puuttunut ja että haluamamme seikan saavuttaminen siis oli kokonaan mahdoton ja ett'ei sellaista koskaan ole tapahtunut, s. o. sellaista, jonka toteutumisesta samanlainen vaikuttava syy on puuttunut. Jos siis edeltä olisimme tietäneet tämän, emme koskaan olisi pitäneet sitä mahdollisena, emmekä siis olisi sitä halunneet.

146. _Haluista, joiden tyydyttäminen riippuu meistä ja muista._

Tulee siis kokonaan hyljätä se yleinen luulo, että muka ulkona meistä on joku onni, joka toteuttaa tai jättää toteuttamatta mielensä mukaan seikkoja. Meidän tulee tietää että kaikkea ohjaa jumalallinen kaitselmus, jonka ijäinen päätös on niin välttämätön ja muuttamaton, ett'ei, lukuunottamatta niitä seikkoja, jotka sama päätös on asettanut riippuvaisiksi vapaasta tahdostamme, meille tapahdu mitään, joka ei olisi välttämätöntä ja edeltäkäsin määrättyä, emmekä siis erehtymättä voi toivoa, että meille toisin tapahtuisi. Mutta koska useimmat halumme tavoittelevat sellaisia seikkoja, joiden saavuttaminen ei ole kokonaan meistä, eikä kokonaan muista riippuvainen, tulee meidän tarkasti erottaa ne, jotka yksinomaan ovat meidän tahdostamme riippuvaiset, jotta niitä yksistään haluaisimme. Ja lisäksi, vaikka meidän tulee pitää meistä riippumattomien seikkojen toteutumista kokonaan edeltäkäsin määrättynä ja muuttamattomana, jotta halumme ei niihin kohdistuisi, ei meidän siltä pidä jättää punnitsematta niitä perusteita, joiden nojalla niitä saattaa enemmän tai vähemmän toivoa, jotta niistä saisimme ohjeita toiminnallemme. Jos meillä esim. olisi jotakin toimitettavaa paikassa, jonne saattaisimme mennä kahta eri tietä pitkin, joista toinen tavallisesti olisi paljon turvallisempi kuin toinen, ja jos kaitselmus olisi määrännyt, että meiltä tuota turvallista tietä kulkiessamme varastettaisiin rahamme, ja jos päinvastoin toista tietä astuessamme vaaratta saapuisimme perille, niin ei meidän siltä pidä olla välinpitämättömät tiemme valinnasta, eikä turvautua kaitselmuksen päätöksen muuttamattomuuteen ja välttämättömyyteen. Sillä järki vaatii, että valitsemme sen tien, joka tavallisesti on turvallisempi; ja meidän tulee olla tyytyväiset siihen, että valitsimme tämän tien, vaikka meille onkin tapahtunut vahinko sitä astuessamme. Sillä tämä vahinko on ollut meille välttämätön, eikä meillä siis ole ollenkaan syytä toivoa, että olisimme sen välttäneet, vaan tulee meidän toimia paraan tietomme mukaisesti; kuten luulen silloin tehneemmekin. Jos näin totutamme itseämme erottamaan välttämättömyyden onnesta, on varmaa, että helposti totumme ohjaamaan halujamme siten, että ne aina saattavat tuottaa meille täyden tyydytyksen siinä määrässä, kuin niiden toteuttaminen on yksinomaan meistä riippuvainen.

47. _Sielun sisäisistä kiihotuksista._

Mainitsen tässä vielä lisäksi näkökohdan, joka minusta näyttää suuressa määrin estävän kaikkien mielenliikutuksien vahingollista vaikutusta. Onnemme ja onnettomuutemme on pääasiallisesti riippuvainen sisäisestä kiihotustilasta, jonka sielu itsessään herättää, ja joka eroaa mielenliikutuksista siinä, että jälkimäiset aina ovat riippuvavaiset jostakin elonhengekkeiden liikkeestä. Vaikka tämä sielun kiihotustila usein on yhtynyt sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka ovat sille sukua, saattavat ne myös usein olla toisenlaistenkin mielenliikutuksien yhteydessä; jopa syntyä vallan päinvastaisista. Jos esim. mies itkee vaimovainajataan, jonka (kuten välistä tapahtuu) hän ei kuitenkaan soisi heräävän kuolleista, saattaa hän kuitenkin tuntea surua nähdessään hautajaismenot ja ajatellessaan että henkilö, jonka seuraan hän oli tottunut, on muuttanut manan majoille. Tällöin saattaa tapahtua niin, että rakkauden ja säälin jäännös, jotka palaavat hänen mielikuvitukseensa, nostaa todellisia kyyneleitä hänen silmiinsä, vaikka hän sielunsa sisällä tuntee salaista iloa, joka on niin voimakas, ett'eivät samanaikaiset kyyneleet ja suru voi sitä ollenkaan vähentää. Samoin omituisten vaiheiden lukeminen tai niiden esittäminen teatterissa välistä herättää meissä surun tunteita, toiste taas iloa, rakkautta tai vihaa, ja yleensä kaikkia mielenliikutuksia, riippuen niistä erilaisista tapahtumista, jotka tarjoutuvat kuvitusvoimallemme. Mutta samalla tunnemme näistä mielenliikutuksista tyydytystä; ja tämä mielihyvä on henkistä iloa, joka saattaa syntyä yhtä hyvin surusta kuin kaikista muista mielenliikutuksista.

148. _Hyveen harjottaminen on paras lääke mielenliikutuksia vastaan._

Kuta läheisemmin mainittu sisäinen mielenkiihotus meitä koskee, sitä suurempi vaikutusvalta sillä on meihin kuin siitä eroavilla tai sen sukuisilla mielenliikutuksilla, ja sitä suuremmassa määrässä on varmaa, ett'eivät mitkään ulkoa tulevat häiriöt voi sielua vahingottaa, jos sillä vain on tarpeeksi sisällistä tyytyväisyyttä. Päinvastoin nämät häiriöt kohottavat sielun iloa, koska se huomaa, ett'eivät ne voi olla sille vahingolliset ja koska se täten oppii tuntemaan etevyytensä. Saavuttaakseen tällaisen sisällisen tyytyväisyyden, tulee sielun tarkasti noudattaa hyvettä. Sillä jos joku on niin elänyt ett'ei hänen omatuntonsa soimaa häntä siitä, että hän olisi jättänyt täyttämättä niitä tekoja, joita hän on paraina pitänyt (tällainen hyvä omatunto on juuri tulos hyveen noudattamisesta), tuntee hän siitä tyydytystä, joka on kyllin voimakas saattamaan hänet niin onnelliseksi, ett'eivät mielenliikutuksien rajuimmatkaan puuskaukset koskaan voi häiritä hänen sielunsa rauhaa.

KOLMAS OSA.

Erityisistä mielenliikutuksista.

149. _Kunnioituksesta ja halveksimisesta._

Selitettyäni kuusi alkuperäistä mielenliikutusta, jotka ovat ikäänkuin sukuja, joiden lajeja kaikki muut ovat, käsittelen tässä lyhyesti muiden omituisuuksia ja noudatan samaa järjestystä, jossa olen edelliset maininnut. Ensimäiset ovat kunnioitus ja halveksiminen. Tosin niillä tavallisesti tarkoitetaan ainoastaan mielenliikutuksesta vapaita mielipiteitä jonkun asian arvon suhteen. Mutta näistä mielipiteistä syntyy usein mielenliikutuksia, joille ei ole annettu erityistä nimeä, ja sentähden katson yllämainittujen nimityksien niille sopivan. Kunnioitus, ollessaan mielenliikutus, on sielun taipumus kuvitella jonkun seikan arvoa, jonka taipumuksen erityinen elonhengekkeiden liike synnyttää. Ne näet silloin johtuvat aivoihin siten, että ne vahvistavat tätä varten välttämättömiä mielteitä. Se mielenliikutus, jota kutsun halveksimiseksi, on taaskin sielun taipumus tarkastaa huomionsa esineen halpamaisuutta tai vähäpätöisyyttä, ja sen taipumuksen synnyttävät sellaiset elonhengekkeiden liikkeet, jotka vahvistavat tämän vähäpätöisyyden herättämää miellettä.

150. _Nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja._

Tämän vuoksi nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja. Ell'emme ihmettele jonkun esineen suuruutta emmekä sen pienuutta, emme välitä siitä enempää, kuin mitä järkemme neuvoo meitä tekemään, ja kunnioitamme tai halveksimme sitä silloin mielenliikutuksetta. Vaikka rakkaus usein meissä synnyttää kunnioitusta ja viha halveksimista, ei tämä kuitenkaan ole yleistä, ja se johtuu yksinomaan siitä, että ollaan enemmän tai vähemmän taipuvaisia tarkkaamaan jonkun seikan suuruutta tai pienuutta, riippuen siitä, missä määrässä siihen ollaan kiintyneitä.

151. _Kunnioitus ja halveksiminen ovat tuntuvammat, kun ne kohdistuvat itseemme._

Näiden kahden mielenliikutuksen esineet saattavat yleensä olla sangen monenlaiset, mutta tuntuvimmat ne ovat kohdistuessaan meihin itseemme, s. o. kun kunnioitamme tai halveksimme omia tekojamme. Ja niitä synnyttävien elonhengekkeiden liikkeet ovat silloin niin ilmeiset, että ne muuttavat kasvojen ilmeet, ruumiinliikkeet, käynnin ja yleensä koko toimintatavan niissä henkilöissä, joilla on itsestään tavallista parempi tai huonompi ajatus.

152. _Minkä nojalla saatamme kunnioittaa itseämme._

Koska viisauden päätunnusmerkkejä on tieto siitä, minkä asian nojalla kunkin tulee kunnioittaa tai halveksia itseään, tahdon tässä mainita minun mielipiteeni. En huomaa muuta kuin yhden seikan, joka oikeuttaa meitä kunnioittamaan itseämme, ja se on vapaan tahtomme oikea käyttäminen ja halujemme hillitsemisvalta. Sillä ainoastaan niiden tekojen nojalla, jotka ovat riippuvaiset vapaasta tahdostamme, meitä voidaan kiittää tai moittia. Tämä vapaa tahto tekee ihmisen jossakin määrin Jumalan kaltaiseksi, saattaen ihmisen omaksi valtijakseen, ell'ei hän pelkurimaisesti menetä saamiansa oikeuksia.

153. _Minkälaatuinen jalomielisyys on._

Luulen oikean jalomielisyyden, joka saattaa ihmistä kunnioittamaan itseään niin suuresti kuin on luvallista, olevan ensiksi siinä tiedossa, ett'ei ihminen todellisesti omista mitään muuta kuin tämän vapaan tahdon, ja ett'ei häntä saata kiittää muusta kuin sen hyvästä, eikä moittia muusta kuin sen pahasta käyttämisestä; toiseksi siinä, että ihminen on päättänyt lujasti ja pysyväisesti hyvin käyttää tahtoansa. Tällä tarkoitan, että hän on lujasti päättänyt olla koskaan laiminlyömättä niiden tekojen täyttämistä, joita hän pitää paraina; tämä on toisin sanoin hyveen täydellistä noudattamista.

154. _Jalomielisyys estää muita halveksimasta._

Ne, joilla on tämä tieto ja tämä tunne itsestään, tajuavat helposti, että se saattaa olla myös jokaisella toisella, koska jalomielisyys on tunne, joka on kokonaan riippumaton muista. Sentähden jalomieliset ihmiset eivät halveksi ketään. Ja vaikka he usein näkevätkin toisten toimivan pahoin ja siten paljastavan heikkoutensa, ovat he taipuvaisemmat puolustamaan kuin moittimaan heitä sekä luulemaan, että nuo toiset ennemmin tiedon kuin hyvän tahdon puutteessa ovat pahoin toimineet. Jalomieliset henkilöt eivät liioin pidä itseänsä halvempina niitä, joilla on enemmän omaisuutta tai kunniaa, ei edes niitä, jotka ovat nerokkaammat, oppineemmat, kauniimmat tai jotka ovat missä muussa suhteessa tahansa heitä etevämmät. Mutta he eivät myöskään aseta itseänsä korkeammalle niitä henkilöitä, joita etevämmät he ovat, koska kaikki muut etevyydet heidän mielestään ovat sangen vähänarvoiset verrattuina hyvään tahtoon, jonka nojalla yksistään he itseään kunnioittavat ja jota edellyttävät olevaksi tai ainakin mahdolliseksi jokaisessa ihmisessä.

155. _Minkälaatuinen hyveinen nöyryys on._

Kaikkein jalomielisimmät henkilöt tavallisesti ovat kaikkein nöyrimmät. Hyveinen nöyryys on vain siinä, että ajattelemme luonteemme heikkoutta ja ett'eivät ennen tekemämme pahat teot tai ne, jotka vielä tulevaisuudessa saatamme tehdä, ole vähäisemmät kuin muiden pahat teot. Tämä ajatus on syynä siihen, ett'emme pidä itseämme muita parempina, ja että oletamme muiden, koska he omistavat vapaan tahdon kuten mekin, käyttävän sitä yhtä hyvin.

156. _Jalomielisyyden ominaisuudet ja sen tarjoama parannuskeino kaikkia mielen liikutuksien tuottamia häiriöitä vastaan._

Ne henkilöt, joilla on näin jalo mieli, ovat luonnostaan halukkaat toteuttamaan suuria tekoja; kuitenkaan eivät he ryhdy mihinkään, johon eivät tiedä kykenevänsä. Koska he pitävät jalompana hyvän tekemistä muille ja ennemmin syrjäyttävät oman etunsa, ovat he aina kohteliaat, ystävälliset sekä valmiit tekemään palvelusta jokaiselle. Tämän ohella he hillitsevät täydellisesti mielenliikutuksiaan, etenkin halujaan ja kateutta, koska eivät pidä mitään sellaista seikkaa, jonka saavuttaminen ei ole heidän tahdostaan riippuvainen, tarpeeksi arvokkaana sitä halutakseen. He eivät liioin vihaa ketään, koska kunnioittavat kaikkia. He ovat vapaat pelosta, koska heidän tietoisuutensa omasta hyveestään tekee heidät levollisiksi. Lopuksi he eivät vihastu, koska eivät pidä suuriarvoisina niitä tekoja, jotka ovat riippuvaiset toisen tahdosta, eivätkä koskaan anna vihollisilleen sitä etua, että tunnustaisivat itsensä heidän loukkaamikseen.

157. _Ylpeydestä._

Kaikki ne, jotka mistä muusta syystä tahansa saavat korkean ajatuksen itsestään, eivät ole todellisesti jalomieliset, vaan ylpeät. Ylpeys on aina pahe, ja sitä suurempi, kuta vähemmän pätevä se syy on, jonka nojalla ylpeillään. Pahin ylpeyden laji on se, joka ei perustu mihinkään syyhyn. Arveluttavaa tässä näet on, että tiedetään saavutetun kiitoksen olevan ansaitsematonta ja ett'ei ansioon yleensä panna mitään arvoa; ja koska kunnian arvellaan olevan yksinomaan anastamisen kautta saavutettavissa, luullaan niillä olevan enimmin kunniaa, jotka sitä suurimmassa määrässä itselleen anastavat. Tämä pahe on niin järjetön ja nurinkurinen, että vaivoin luulisin kenenkään tekevän itsensä siihen syypääksi, ell'ei ketään syyttä ylistettäisi. Mutta imartelu on niin yleinen, että mitä puutteellisinkin henkilö usein niittää kiitosta seikoista, jotka eivät ansaitse mitään kiitosta, vaan pikemmin moitetta. Sentähden hyvin tietämättömät ja typerät henkilöt joutuvat tämäntapaisen ylpeyden valtoihin.

158. _Ylpeyden vaikutukset ovat päinvastaiset jalomielisyyden vaikutuksille._

Jos se syy, johon itsekunnioitus perustuu, on mikä muu tahansa kuin tietoisuus vapaan tahdon hyvästä käyttämisestä, josta jalomielisyys syntyy, herättää tämä syy aina hyvin moitittavan ylpeyden, joka niin suuresti eroaa täydellisestä jalomielisyydestä, että sillä on vallan päinvastaiset vaikutukset. Sillä kaikkia muita hyviä seikkoja, kuten nerokkaisuutta, kauneutta, rikkauksia, kunniaa j. n. e. tavallisesti pidetään sitä suuremmassa arvossa, kuta harvempi henkilö ne omistaa, ja useimpia niistä ei voida lahjoittaa muille. Sentähden ylpeät henkilöt koettavat alentaa kaikkia muita ihmisiä; ja koska he ovat halujensa orjia, on heidän mielensä alati vihan, kateuden ja suuttumuksen kiihottamana.

159. _Väärästä nöyryydestä._

Matelevaisuus eli väärä nöyryys johtuu pääasiallisesti siitä, että joku henkilö tuntee itsessään heikkoutta ja epäröimistä; tämä saattaa hänet, tahdon täydellistä vapaata käyttämistä kaipaavan tavoin, toimittamaan tekoja, joita hän varmaan tietää jälestäpäin katuvansa. Lisäksi se syntyy siitä, ettei luulla voitavan tulla omin voimin toimeen eikä voitavan olla vailla useita muista riippuvaisia seikkoja. Täten se on suorastaan päinvastainen jalomielisyydelle. Usein ovatkin sangen matelevat henkilöt mitä röyhkeimmät ja kopeimmat, kun sitävastoin jalomielisimmät ovat mitä vaatimattomimmat ja nöyrimmät. Ne, joilla on voimakas ja jalomielinen luonne, eivät muutu mielialaltaan, kohdatkoon heitä onni tai onnettomuus; heikot ja alhaiset luonteet taaskin ovat kokonaan olojen ohjattavina; onnessa he pöyhkeilevät ja vastoinkäymisessä lannistuvat. Lisäksi he häpeällisesti nöyrtyvät niiden henkilöiden edessä, joilta odottavat jotakin hyvää, ja samaan aikaan he julkeasti parjaavat niitä, joiden puolelta eivät toivo eivätkä pelkää mitään.

160. _Näitä mielenliikutuksia synnyttävistä elonhengekkeiden liikkeistä._