Part 12

Se, minkä edellä olen maininnut, selittää tarpeeksi valtasuonen tykytyksen erilaisuuden ja kaikki muut näiden selittämieni mielenliikutuksien ominaisuudet; minun ei siis tarvitse sen laveammin tehdä niistä selkoa. Mutta tähän asti olen vain osottanut kunkin mielenliikutuksen ilmiöitä, kun se erillä muista valtaa sielun, sekä ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka synnyttävät mielenliikutuksia. Minun tulee siis vielä kosketella useita ulkonaisia tunnusmerkkejä, jotka ovat mielenliikutuksien seurauksia ja jotka havaitaan paljon helpommin, kun mielenliikutukset eivät esiinny yksinään, vaan sekaantuneina useisiin toisiin, kuten on tavallista. Tärkeimmät näistä tunnusmerkeistä ovat silmien ja kasvojen ilmeet, kasvojen värin vaihdos, vapiseminen, raukeus, pyörtyminen, nauru, kyyneleet, voihkiminen ja huokaukset.

113. _Silmien ja kasvojen ilmeistä._

Jokainen mielenliikutus huomataan jostakin silmien ilmeestä. Muutamat mielenliikutukset kuvastuvat niin selvästi silmiin, että tyhmimmätkin palvelijat voivat isäntänsä silmistä nähdä, onko hän heille suuttunut vai ei. Mutta vaikka saatamme helposti huomata nämät eri ilmeet silmissä, ja vaikka tiedämme niiden merkityksen, ei siltä ole helppo niitä kuvailla, koska jokainen on kokoonpantu useista silmien liikkeessä ja muodossa tapahtuvista muutoksista, ja nämät ovat niin omituiset ja hienot, ett'ei voi huomata jokaista niistä erikseen, vaikka niiden kokonaisvaikutus on pettämätön. Saatamme sanoa melkein samaa niistä kasvojen ilmeistä, jotka liittyvät mielenliikutuksiin. Vaikka ne ovatkin selvemmin havaittavissa kuin silmien ilmeet, on niitä kuitenkin vaikea erottaa, ja ne eroavat niin vähän toisistaan, että toisilla on melkein sama ilme kasvoissa itkiessään kuin toisilla nauraessaan. Tosin muutamat ovat suuresti silmäänpistävät, kuten esim. rypyt otsassa vihastuneilla henkilöillä, sekä muutamat nenän ja huulien liikkeet niillä henkilöillä, joiden mielessä liikkuu paheksuminen ja iva. Mutta mainitut liikkeet tuntuvat enemmän tahallisilta kuin vaistomaisilta. Yleensä sielu saattaa muuttaa kaikki sekä kasvojen että silmien ilmeet, kun se peittääkseen mielenliikutustaan vilkkaasti kuvittelee sille päinvastaista. Saatamme siis käyttää näitä ilmeitä ja liikkeitä yhtä hyvin ilmaistaksemme kuin peittääksemme mielenliikutuksiamme.

114. _Kasvojen värin muutoksesta._

Punastumista ja kalpenemista emme helposti voi estää, kun joku mielenliikutus ne aiheuttaa, koska nämät vaihdokset eivät ole riippuvaisia hermoista ja lihaksista, kuten edellämainitut. Ne syntyvät molemmat välttämättömästi sydämen toiminnasta, jota saatamme sanoa mielenliikutuksien lähteeksi, koska se valmistaa sen veren ja ne elonhengekkeet, jotka niitä synnyttävät. On varmaa, ett'ei kasvojen väri johdu muusta kuin verestä, joka virraten lakkaamatta sydämestä valtimoja pitkin laskimoihin ja kaikista laskimoista takaisin sydämeen, saattaa kasvot siinä määrin punottaviksi, kuin se täyttää lähellä kasvojen pintaa olevia ohuita laskimoja.

115. _Miten ilo aikaansaa punastumisen._

Ilo saattaa kasvot punottavammiksi, koska se avaa sydänaukot ja veri niistä nopeammin juoksee kaikkiin laskimoihin. Siitä veri tulee kuumemmaksi ja ohuemmaksi, pullistaen hiukan kaikkia kasvojen osia, joka seikka tekee ne nauravan ja iloisen näköisiksi.

116. _Miten suru panee kalpenemaan._

Suru sitävastoin supistaa sydänaukkoja, jonka vuoksi veri laskimoissa juoksee hitaammin. Se kylmenee ja muuttuu sameammaksi ja tarvitsee siis vähemmän tilaa. Vetäytyen paksumpiin sydämen tienoissa oleviin laskimoihin, veri pakenee niistä laskimoista, jotka ovat kauimpana sydämestä, ja niistä ovat kasvoissa sijaitsevat laskimot selvimmin näkyvät. Tämän johdosta kasvot kalpenevat ja luhistuvat kokoon, etenkin, jos suru on suuri ja tulee odottamatta; niin esim. kauhistus äkillisyydellään vaikuttaa tavallista suuremman sydänaukkojen supistumisen.

117. _Miten surullisina ollessamme usein punastumme._

Usein emme kalpenekaan surullisina ollessamme, vaan punastumme. Ja tämä on selitettävissä siten, että suruun yhtyy toisia mielenliikutuksia, nimittäin joko halu, tai joskus myös viha. Nämät mielenliikutukset lämmittävät tai kiihottavat maksasta, sisälmyksistä ja muista ruumiinosista tulevaa verta, sysäävät sitä sydämeen ja sieltä aortaa myöten kasvojen laskimoihin. Suru, joka välistä sulkee sydänaukot, ei näet voi sitä estää, ell'ei se ole hyvin voimakas. Jo vähempikin suru estää helposti täten kasvojen laskimoihin tullutta verta palaamasta sydämeen niinkauan kuin rakkaus, halu tai viha noutavat lisää verta sisälmyksistä. Sentähden tämä kasvoihin pysähtynyt veri tekee ne punottaviksi jopa aikaansaa suuremman punastumisen kuin ilo; veren puna näet näkyy sitä paremmin, kuta hitaammin veri virtaa, koska sitä silloin kokoontuu kasvojen laskimoihin runsaammin kuin sydänaukkojen enemmän paisuessa. Tämä huomataan etenkin hävyn tunteesta, joka on sekoitus itserakkautta ja sitä harrasta halua, joka tavoittelee uhkaavan häpeän välttämistä. Sentähden veri juoksee ruumiin sisäosista sydämeen ja sieltä valtimoja myöten kasvoihin; ja tähän yhtynyt vähäinenkin suru estää verta palaamasta sydämeen. Sama tapahtuu tavallisesti itkiessämme, sillä useimmiten suruun yhtynyt rakkaus synnyttää runsaimmin kyyneleitä, kuten myöhemmin olen osottava. Sama on asianlaita, kun vihastus valtaa mielen, jolloin usein pikainen kostonhimo sekaantuu rakkauteen, vihaan ja suruun.

118. _Vapisemisesta._

Kaksi eri syytä aiheuttaa vapisemisen; toinen on se, että aivoista tulee liian vähän elonhengekkeitä hermoihin ja toinen se, että niitä sieltä välistä tulee liian paljon, joten ne eivät voi tarkasti sulkea niitä pieniä lihaksien aukkoja, joiden, kuten pykälässä 11 on sanottu, täytyy sulkeutua, jotta ne voisivat synnyttää jäsenten liikkeet. Edellinen syy ilmenee surun ja pelon vallitessa sekä myös silloin, kun vilu panee meidät värisemään. Sillä mainitut mielenliikutukset saattavat, yhtä hyvin kuin ilman kylmyys, tehdä veren niin sameaksi, ett'ei se tuota tarpeeksi elonhengekkeitä aivoihin, jotka siis eivät voi lähettää riittävää määrää niitä hermoihin. Jälkimäinen syy näyttäytyy usein niissä, jotka palavasti haluavat jotakin ja myöskin niissä, jotka ovat suuren vihan valloissa, sekä juopuneissa, koska nämät molemmat mielenliikutukset ja viini välistä johtavat aivoihin niin paljon elonhengekkeitä, ett'eivät ne voi säännöllisesti kulkea sieltä lihaksiin.

119. _Raukeudesta._

Raukeus on hervottomuuden ja liikkumattomuuden tila, joka tuntuu kaikissa jäsenissä. Se syntyy, kuten vapiseminenkin, siitä, ett'ei elonhengekkeitä riittävästi kulje hermoihin ja että niiden kulku tapahtuu epätasaisesti. Vapiseminen syntyy siitä, ett'ei aivoissa ole tarpeeksi elonhengekkeitä, jonka vuoksi ne eivät tottele rauhasen määräyksiä, kun se sysää niitä johonkin lihakseen. Raukeus taaskin johtuu siitä, ett'ei rauhanen sysää elonhengekkeitä mihinkään määrättyyn lihakseen.

120 _Miten rakkaus ja halu aiheuttavat raukeuden._

Useimmiten rakkaus liittyneenä sellaisen seikan haluamiseen, jonka saavuttamista ei pidetä nykyisyydessä mahdollisena, aikaansaa raukeutta. Sillä rakkauden tunne saattaa sielun niin hartaasti tarkastamaan rakkauden esinettä, että kaikki aivoissa olevat elonhengekkeet ovat tarpeelliset tämän käsitteen eläväksi saattamiseksi ja pysäyttävät sentähden kaikki ne rauhasen liikkeet, joilla ei ole tuon esineen saavuttaminen päämääränä. Mainitsin halulla olevan sen omituisuuden, että se saattaa ruumiin notkeammin liikkuvaksi; mutta tulee huomata, että tämä ominaisuus vaikuttaa ainoastaan silloin, kun huomaamme voivamme tehdä jotakin saavuttaaksemme halumme esineen. Jos päinvastoin pidämme silloin kaikki pyrkimykset siihen suuntaan mahdottomina, pysähtyy koko halun synnyttämä kiihotus aivoihin, eikä ollenkaan siirry hermoihin. Koska sen koko vaikutus supistuu siihen, että se aivoissa vahvistaa halutun esineen käsitettä, jättää se muun ruumiin raukeaksi.

121. _Raukeus saattaa myös syntyä muista mielenliikutuksista._

Myöskin vihasta, surusta, jopa ilosta, kun ne ovat hyvin voimakkaat, saattaa jonkunmoinen raukeus olla seurauksena, koska ne panevat sielun kokonaan tarkastamaan niiden esinettä. Tämä tapahtuu etenkin silloin, kun niihin liittyy sellaisen seikan haluaminen, jonka saavuttamiseksi nykyhetkenä ei saateta tehdä mitään. Mutta koska kiinnymme paljon enemmän tarkastamaan sellaisia esineitä, joita haluamme, kuin sellaisia, joita emme halua ja kuin mitään muita, ja koska raukeus ei ole riippuvainen äkillisestä hämmästyksestä, vaan voi seurata vasta jonkun ajan kuluttua, yhtyy se paljon useammin rakkauteen kuin mihinkään muuhun mielenliikutukseen.

122. _Pyörtymisestä._

Pyörtyminen ei ole kaukana kuolemasta, sillä kuolema tulee, kun sydäntuli kokonaan sammuu, ja pyörtyminen syntyy silloin, kun sydäntuli on niin tukahtunut, että vain jää vähän lämpöä jälelle, joka myöhemmin saattaa sytyttää sydäntulen uudelleen. Moni ruumiin sairaudentila saattaa aiheuttaa pyörtymisen. Mutta mielenliikutuksista on ainoastaan ylenmääräisellä ilolla tällainen voima; ja luulen ilon vaikuttavan pyörtymisen siten, että se laajentaa tavattomasti sydänaukkoja, ja että laskimoveri syöksyy sydämeen niin äkkiä ja niin runsaana, ett'ei lämpö sitä harvenna tarpeeksi nopeasti, jotta se voisi nostaa ne pienet iholämsät, jotka sulkevat laskimojen suut. Näin ollen sammuu sydäntuli, jota veri ylläpitää kun se virtaa sydämeen säännöllisesti.

123. _Miksi suru ei aiheuta pyörtymistä._

Saattaisi luulla, että suuri, äkkiä kohdannut suru, välttämättömästi sulkee sydänaukot niin, että sydäntuli siitä voisi sammua. Mutta kuitenkaan ei niin tapahdu, ja jos tapahtuukin, on se sangen harvoin, koska sydämessä luullakseni ei koskaan ole niin vähän verta, ett'ei se riittäisi lämmön ylläpitämiseen, vaikkapa sydänaukot olisivatkin melkein sulkeutuneet.

124. _Naurusta._

Nauru syntyy siten, että oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin tuleva veri pullistaa äkkiä ja toistuvasti keuhkot, ja tämä pakottaa keuhkoissa olevan ilman rajusti poistumaan keuhkoista pitkin ilmaputkea. Tästä syntyy omituinen ja kajahteleva ääni. Keuhkojen täten paisuessa ja ilman poistuessa niistä, panevat ne kaikki pallea-, rinta- ja kurkkulihakset toimimaan, siten saattaen liikkumaan näiden yhteydessä olevat kasvolihakset Yksistään tätä kasvolihasten liikettä yhdessä mainitun äänen kanssa sanomme nauruksi.

125. _Miksi nauru ei seuraa kaikkein suurinta iloa._

Vaikka nauru näyttää olevan ilon päätunnusmerkkejä, saattaa ainoastaan vähäisempi ilon määrä, johon hiukan ihmettelyä ja vihaa on sekaantunut, aiheuttaa sen. Kokemus näet osottaa, ett'ei suuri ilon tunne koskaan pane purskahtamaan nauruun, ja ett'ei muu syy saata sitä niin helposti aiheuttaa kuin surullisuus. Mielen ollessa suuren ilon valtaamana näet keuhkot aina ovat niin täynnä verta, ett'eivät ne voi toistamiseen paisua.

126. _Naurun pääsyyt._

Huomaan ainoastaan kaksi vaikuttavaa syytä, jotka näin äkkiä saattavat keuhkot pullistumaan. Toinen on äkillinen ihmettely, joka yhdistyneenä iloon, saattaa niin nopeasti avata sydänaukot, että se suuri veren paljous, joka alemmasta onttolaskimosta äkkiä tunkee oikeaan sydänkammioon, siellä harvenee sekä kulkee keuhkolaskimoa myöten keuhkoihin, jotka se pullistaa. Toinen vaikuttava syy taas on jonkunmoinen nesteiden sekoitus, joka tavallista enemmän harventaa verta. Tämäntapainen on mielestäni vain pernasta tulevan veren nopeimmin virtaava osa, jonka pienikin hämmästyksen sekainen vihan tunne sysää sydämeen. Täällä se sekaantuu muista ruumiinosista tulevaan vereen, jota ilo runsaasti sinne kokoaa, ja sentähden veri siellä paisuu tavattomasti. Näemmehän samoin useiden muiden tulen kuumentamien nesteiden äkkiä kuohahtavan, jos kaadamme vähän ätikkää siihen astiaan, jossa niitä kuumennetaan. Pernasta tuleva nopeimmin virtaava veri näet on samanlaatuista kuin ätikkä. Kokemus osottaa myös, että kaikissa niissä seikoissa, jotka aiheuttavat keuhkoista lähtevän remahtavan naurun, on joku määrä vihaa, tai ainakin ihmettelyä ollut yhtenä vaikuttimena. Ja sentähden pernatautiset ovat surullisemmat, ja taas aika ajoin iloisemmat ja herkemmät nauramaan kuin muut. Perna näet lähettää kahdenlaista verta sydämeen, toinen on hyvin sameata ja synnyttää surua. Toinen on nopeasti virtaavaa ja ohutta ja aiheuttaa iloa. Usein olemme paljon naurettuamme surulliset, koska pernan ohuempi veri on loppuun virrannut ja sameampi veri senjälkeen alkaa valua sydämeen.

127. _Paheksumiseen yhtyneen naurun syy._

Se nauru, joka välistä yhtyy paheksumiseen, on tavallisesti keinotekoinen ja teeskennelty; jos se taaskin on luonnollinen, johtuu se siitä ilosta, jota tunnemme huomatessamme, ett'ei paheksumistamme herättänyt seikka voi meitä loukata tai myöskin mainitun seikan uutuudesta tai odottamattomasta ilmestymisestä. Ilo, viha ja ihmettely siis ovat tämänlaisia naurun vaikuttimia. Kuitenkin luulen sen myöskin voivan syntyä ilman mitään ilon tunnetta yksinomaan vastenmielisyyden johdosta, joka sysää verta pernasta sydämeen, josta se harvenneena virtaa keuhkoihin; nämät se helposti paisuttaa, koska ne ovat melkein tyhjät. Yleensä kaikki, mikä täten äkkiä paisuttaa keuhkoja, synnyttää ulkonaiset naurun liikkeet, ell'ei suru muuta niitä voihkinaan ja kirkunaan yhtyneiksi liikkeiksi, jotka seuraavat itkua. Tästä seikasta kirjoittaa Vivès[1], kertoen, että ensimäiset ruokapalat, jotka hän, kauan oltuaan syömättä, pisti suuhunsa, panivat hänet nauramaan. Tämä saattoi johtua siitä, että hänen keuhkonsa ravinnon puutteen tähden olivat vailla verta ja siis helposti paisuivat ensimäisen ruokamehun vaikutuksesta, joka mehu kulki vatsasta sydämeen. Jo pelkkä syömisen kuvitteleminen saattoi sen aiheuttaa, ennenkuin hänen syömiensä ruokien mehu ehti sinne.

[1] Vivès oli Aristoteles'n ja skolastikkojen vastustajia. Hän syntyi Valenciassa v. 1492 ja kuoli Brüggen kaupungissa v. 1540. Suom. huom.

128. _Kyyneleiden synty._

Samoin kuin valtaava ilo ei koskaan synnytä naurua, ei liioin ylenmääräinen suru tuota kyyneleitä. Sen tekee ainoastaan lieveä suru, jota seuraa rakkauden tai ilon tunne. Ymmärtääksemme kyyneleiden synnyn, tulee meidän tietää, että, vaikka kaikkien ruumiinosien huokosista tunkee esiin höyryjä, silmät niitä erottavat kaikista enimmmin, koska näköhermot ovat hyvin suuret ja koska niitä silmiin johtaa lukuisat hienot valtimot. Kuten hiki syntyy muiden ruumiinosien huokosista tulevista höyryistä, jotka ihon pinnalle saavuttuaan muuttuvat vedeksi, samoin kyyneleet syntyvät silmistä esille tunkevista höyryistä[1].

[1] Descartes ei näy tunteneen kyynelrauhasia. Suom. huom.

129. _Mitenkä mainitut höyryt muuttuvat vedeksi._

Tutkimuksessani meteoreista olen selittänyt miten ilmahöyryt muuttuvat sadevedeksi; se näet tapahtuu sentähden, että ne ovat levollisemmassa tilassa tai runsaammin kokoontuneina kuin tavallisesti. Samoin luulen ruumiista eroavien höyryjen muuttuvan vedeksi silloin, kun ne ovat tavallista hiljaisemmassa liikkeessä, vaikka niiden paljous ei olisikaan suuri. Näin esim. syntyy kylmä hiki sairauden heikkoudesta. Mutta jos ruumis erottaa höyryjä tavallista paljoa runsaammin, vaikka se tapahtuukin hitaasti, muuttuvat ne myöskin vedeksi ja tämä tapahtuu kun hikoilemme jonkun ruumiinliikkeen jälkeen. Silmät eivät silloin hikoile, koska sellaista ponnistusta tehtäessä suurin osa elonhengekkeitä kulkee ponnistusta aikaansaavaan lihakseen, joten näköhermoa pitkin kulkee vähän hengekkeitä silmiin. Aina näet sama aine muodostaa veren, joka tapahtuu, kun tämä aine on laskimoissa ja valtimoissa; elonhengekkeet, kun se on aivoissa, hermoissa tai lihaksissa; ruumiin höyryt, kun se ilmanmuotoisena tunkee ulos ruumiista; ja vihdoin hien tai kyyneleet, kun se tiivistyy vedeksi ihon ja silmien ulkopinnalla.

130. _Miten silmiin koskeva kipu niistä puristaa esiin kyyneleitä._

Tunnen ainoastaan kaksi seikkaa, jotka vaikuttavat, että silmistä tulevat höyryt muuttuvat vedeksi. Toinen on se, että niiden huokosten muoto, joista ne tunkevat esille, jostakin syystä on muuttunut. Sillä tämä hidastuttaa höyryjen säännöllistä liikettä ja saattaa vaikuttaa niiden vedeksi-muuttumisen. Jos vain rikkakin joutuu silmään, se puristaa esiin kyyneleitä, sillä koska se synnyttää kipua, muuttaa se huokosten muodon; toiset huokoset supistuvat ja höyryjen osaset kulkevat niiden läpi hitaammin. Sitä ennen ne poistuessaan silmästä olivat yhtä pitkien välien päässä toisistaan, jonka vuoksi ne eivät yhtyneet. Mutta ne kohtaavat toisensa sentähden, että rikka huokosissa on synnyttänyt häiriöitä, jonka tähden mainitut osaset yhdistyvät ja muuttuvat kyyneleiksi.

131. _Miksi suru panee itkemään._

Toinen seikka on suru, kun sitä seuraa rakkaus, ilo, tai yleensä sellainen sieluntila, joka panee sydämen sysäämään paljon verta valtimoihin. Suru aikaansaa kyyneleitä sentähden, että se kylmentää koko veren ja siis supistaa silmähuokosia. Mutta siinä määrässä kuin tämä tapahtuu, vähenee silmähuokosista esille tunkevien höyryjen paljous, ja senvuoksi ei synny kyyneleitä, ell'ei toinen seikka samalla lisää höyryjen paljoutta. Ei mikään muu sitä lisää niin suuressa määrässä kuin se veri, jonka rakkauden mielenliikutus panee virtaamaan sydämeen. Sentähden eivät surulliset henkilöt lakkaamatta itke, vaan ainoastaan vähän päästä, ajatellessaan kiintymyksensä esinettä.

132. _Kyyneleiden yhteydessä olevasta voihkinasta._

Itkettäessä myöskin keuhkot välistä täyttyvät runsaalla verellä; tämä tullessaan keuhkoihin karkottaa niistä ilman, joka poistuessaan ilmaputkea pitkin synnyttää sen voihkinan ja ne huudahdukset, jotka tavallisesti ovat kyyneleiden yhteydessä. Nämät huudahdukset ovat yleensä terävämpiä kuin ne, jotka yhtyvät nauruun, vaikka molemmat kummassakin tapauksessa syntyvät melkein samalla lailla. Tämä johtuu siitä, että ne hermot, jotka paisuttavat tai supistavat äänielimiä, saattaen äänen römeämmäksi tai kimakammaksi, ovat niiden hermojen yhteydessä, jotka ilon vaikutuksesta laajentavat sydänaukkoja ja surun vaikutuksesta niitä supistavat, ja senvuoksi mainitut äänielimet paisuvat ja supistuvat samaan aikaan.

133. _Miksi lapset ja vanhukset helposti itkevät._

Lapset ja vanhukset ovat herkemmät itkemään kuin keski-ikäiset henkilöt; syyt siihen ovat erilaiset. Vanhukset itkevät usein kiintymyksestä ja ilosta. Sillä nämät kaksi mielenliikutusta lähettävät paljon verta sydämeen ja sieltä paljon höyryjä silmiin. Heidän ruumiinsa kylmyys hidastuttaa siihen määrään näiden höyryjen liikkeitä, että ne helposti muuttuvat kyyneleiksi, vaikka suru ei valtaakaan heidän mieltänsä. Muutamat vanhat henkilöt itkevät myöskin suuttumuksesta, mutta sitä ei vaikuta niin paljon heidän ruumiinsa laatu, kuin heidän sielunsa taipumus; mutta näin on ainoastaan niiden henkilöiden laita, jotka ovat niin heikot, että vähäinenkin kipu, pelko tai sääli heidät kokonaan valtaa. Samoin on lasten laita, jotka eivät ollenkaan itke ilosta, vaan surusta, vaikka se ei olekaan rakkauden yhteydessä. Heillä näet on aina riittävä määrä verta, joka synnyttää runsaita höyryjä. Kun suru hidastuttaa niiden liikkumista, muuttuvat ne kyyneleiksi.

134. _Miksi muutamat lapset eivät itke, vaan kalpenevat._

Suuttumus saattaa muutamat lapset kalpenemaan, eikä itkemään. Tämä osottaa usein erinomaista arvostelukykyä ja rohkeutta, jos se nimittäin tulee siitä, että he käsittävät heitä kohdanneen ikävän seikan suuruuden sekä valmistautuvat pontevaan vastustukseen. Useammin se kuitenkin on huonon luonteen merkki, jos lapsi on taipuvainen vihaan tai pelkoon; sillä nämät mielenliikutukset vähentävät kyynelten ainetta. Päinvastaisesti huomaamme että ne, jotka ovat hyvin herkät itkemään, ovat rakkauden ja säälin tunteille avoimet.

135. _Huokauksista._

Huokauksien syy eroaa suuresti kyynelten syystä, vaikka molempien edellytyksenä on suru. Keuhkojen täyttyminen verellä vaikuttaa itkua, mutta huokaukset sitävastoin syntyvät, kun keuhkot ovat melkein tyhjät ja kun joku toivon tai ilon mielle aukaisee keuhkolaskimon aukon, jota suru on supistanut. Siten saattaa vähäinen keuhkoissa oleva veri äkkiä syöksyä vasempaan sydänkammioon keuhkolaskimoa myöten. Sen siirryttyä sinne mieluisen seikan herättämän halun johdosta, joka samalla panee toimimaan kaikki pallea- ja rintalihakset, virtaa suusta ilmaa keuhkoihin täyttämään siellä veren tyhjäksi jättämän paikan, ja tätä kutsumme huokailemiseksi.

136. _Mistä muutamille ihmisille omituiset mielenliikutuksien vaikutukset johtuvat._

Täydentääkseni tässä muutamalla sanalla sen, mitä vielä saattaisi mainita mielenliikutuksien eri vaikutuksista ja syistä, rajoitun vain sen peruksen toistamiseen, johon kaikki edellä kirjoittamani nojautuu. Sielun ja ruumiin välillä on sellainen vuorovaikutus, että, jos joku ruumiin toimitus kerran on yhtynyt johonkin ajatukseen, ei toinen niistä myöhemmin esiinny ilman toista. Sama ruumiin toimitus ei aina yhdy samoihin ajatuksiin. Tämä selittää riittävästi kaikki ne tätä kysymystä koskevat erityiset seikat, jotka jokainen saattaa huomata itsessään ja muissa ja joita ei vielä ole selitetty. On mahdollista, että esim. muutamien ihmisten omituinen vastenmielisyys ruusun tuoksua tai kissoja ja muita senkaltaisia vastaan johtuu siitä, että sentapainen seikka heidän elämänsä alussa on suuressa määrässä herättänyt heidän inhoansa, tai että he äidin kohdussa ovat saaneet vaikutusta joistakin äidissä heränneistä vastenmielisyyden tunteista. Sillä epäilemättä on olemassa vuorovaikutusta äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, niin että se, mikä vahingottaa toista, myös vahingottaa toista. Myöskin on ruusujen tuoksu saattanut tuottaa kehtolapselle kovaa päänsärkyä, tai on kissa saattanut sitä suuresti peljästyttää, ilman että kukaan tätä huomasi ja ilman että lapsi sitä muistaa, vaikka sellainen inhon tunne ruusua ja kissaa vastaan on painunut hänen aivoihinsa ja pysyy siellä hänen elämänsä loppuun asti.

137. _Selitettyjen viiden mielenliikutuksen hyöty ruumiiseen nähden._

Määriteltyäni rakkauden, vihan, halun, ilon, surun, ja kosketeltuani kaikkia ruumiinliikkeitä, jotka tapahtuvat joko niiden edellä tai jälkeen, ei ole tarpeellista tässä tarkastaa muuta kuin niiden hyötyä. Tässä suhteessa tulee huomata, että ne kaikki luonnon järjestyksen mukaisesti saavat alkunsa ruumiista ja heräävät sielussa ainoastaan sen tähden, että se on yhdistynyt ruumiiseen. Niiden luonnollinen tarkoitus on siis taivuttaa sielua ryhtymään tekoihin, jotka ovat omiaan ylläpitämään tai jossakin määrin tekemään ruumista täydellisemmäksi. Tärkeimmät tässä suhteessa ovat ilo ja suru. Sielu näet saa välittömästi tiedon ruumista vahingottavista seikoista ainoastaan kivun tunnon kautta. Tämä synnyttää sielussa ensiksi surun mielenliikutuksen, sitten vihaa kipua synnyttävää esinettä kohtaan ja kolmanneksi halun vapautua siitä. Samoin sielu saa tiedon ruumiille hyödyllisistä seikoista jonkunmoisen kiihotuksen kautta, joka sielussa herättää iloa, sitten rakkautta sitä esinettä kohtaan, jota kuvitellaan tämän ilon syyksi, ja lopuksi sen toivon, että tämä ilo jatkuisi tai että sen nautinto olisi pysyväinen. Tästä siis huomaamme, että kaikki nämät viisi mielenliikutusta ovat hyvin hyödylliset ruumiille, ja että suru jossakin määrin on alkuperäisempi ja hyödyllisempi kuin ilo, viha kuin rakkaus, koska on tärkeämpää poistaa sellaista, joka vahingottaa ja saattaa turmioon, kuin saavuttaa sellaista, joka tuottaa jonkun täydellisemmän ominaisuuden, jota vailla saatamme tulla toimeen.

138. _Mielenliikutuksien puutteellisuudet ja niiden poistamiskeinot._