Part 2

_Koivu_ (tarkastaa lähemmin mestaria): Vai niin! Te olette suutari Naskali. Hyvä, että ilmaisitte itsenne. Asia ei tule jäämään tähän, arvoisa suutari, vaan tulee se pitkittymään sangen pitkäksi. (Erikseen) Kaikki sopii hyvin. Vaimoni kävi viikko sitten tilaamassa kenkiä tuolta suutarilta. Mutta olisiko todellakin minun vaimoni minulle uskoton? Paras että annan heti tuon heittiön poliisin haltuun.

(Menee).

_Mestari_ (yksin): Juuttaan mies! Tuohon tuli hän nyt astelemaan ja väijymään minun askeleitani. Sinä mustasukkainen otus! Sanoo häntä vaimokseen päästäkseen minusta erilleen. Heh! Todellakin visusti keksitty, täytyy sanoa. Mutta mitä huolin minä hänestä: Näyttää menneenkin jo menojansa. Tahdon siis käyttää tilaisuutta hyväkseni. (Naputtaa akkunaan). Näin koputtavat miehet rakastettujensa akkunoille. Mitäpä jos laulaisin hänelle pienoisen laulun, se ehkä miellyttäisi häntä. Ja kaikeksi onneksi osaankin juuri sellaisen laulun, jossa mainitaan hänen nimeänsä. Hän on ikihyviksi minun laulustani ihastuva.

(Laulaa akkunan alla):

Oi sä armas lemmittyni, kullannuppu, kulta, riennä tänne, kulje tänne, suutelon saat multa! Oi sä armas Amanda, muista, muista minua!

Ei oo mulla sielun rauhaa, tulta sielussani, kun et armas Amandani kulje rinnallani. Tullos tänne, armahin, pääset mulle sylihin!

_Amanda_ (on avannut ikkunan suutarin laulaessa ja kuunnellut kummastuneena; erikseen): Suutari Naskali! Mitä tahtonee hän minusta? (Mestarille) Olette varmaan erehtynyt, mestari, tullessanne laulamaan minun akkunani alle?

_Mestari_: Ah! Sielläkö te olette! Hyvää iltaa!

_Amanda_: Mutta mitä te tahdotte minusta?

_Mestari_: Kuten huomasitte, lauloin minä teille. Ja te kuulitte minun lauluni. Ah, mikä onni! Jos minä aina saisin laulaa ainoastaan teille.

_Amanda_ (erikseen): Miesparka on mennyt päästänsä pyörälle. (Mestarille) Ja miksi mestari sitten haluaisi laulaa ainoastaan minulle?

_Mestari_: Ettekö sitä tiedä, ettekö tiedä, että minä nautin taivaallista onnea teidän läheisyydessänne ja vaivun mitä synkimpään epätoivoon, kun olen yksinäni.

_Amanda_: Mutta, mestari hyvä! Lopettakaa nyt jo. Katsokaa tuolla tulee ihmisiä. Mitä ajattelisivatkaan he nähdessään meidät yhdessä!

_Mestari_: He ajattelisivat näin: tuolla haastelee keskenänsä rakastavainen pari; antakaamme heidän rauhassa jutella ja kulkekaamme pois häiritsemästä heitä. Näin ajattelisivat he.

_Amanda_: Menkää mestari. En halua kauempaa kuulla teidän mauttomia juttujanne. Puhukaa niin jollekulle muulle, mutta ei minulle, mestari.

Kaksi herrasmiestä (tulevat. He katselevat Mestaria ja Amandaa, jotka eivät huomaa heitä, ja heitä osoittaen supattavat keskenänsä).

_Mestari_: Mutta minulla on teille asiaa, minulla on teille niin paljon puhumista.

_Amanda_: Hyvästi mestari! Nyt suljen minä akkunan.

_Mestari_: Mutta ojentakaa edes kätenne minulle, saadakseni sanoa hyvästi.

_Amanda_: Lupaatteko sitten, että menette?

_Mestari_: Kautta kunniani.

_Amanda_ (ojentaa kätensä): Siis hyvästi!

_Mestari_: Niin valkea käsi, niin pienoinen käsi!

(Suutelee sitä).

_Amanda_ (vetää äkisti pois kätensä ja sulkee ikkunan): Te olette hävytön!

_Mestari_: Hyvästi, kultaseni, hyvästi! Olkoon suloista sun unesi?

(Pois).

_1:nen herrasmies_: Mitä tuumaat veliseni asiasta?

_2:nen herrasmies_: Mitäpä tuosta. Mestari Naskali näkyy olevan läheisessä tuttavuudessa kauppias Koivun rouvan kanssa. Kaunis juttu tosiaankin.

_1:nen herrasmies_: Olisipa nyt kauppias saapuvilla. Mutta tietysti ilmoitamme hänelle asian?

_2:nen herrasmies_: Luonnollisesti. Ja tuokin rouva kun on olevinaan niin erinomaisen siveä, puhdas kuin taivaan enkeli. Ha, ha, ha!

_1:nen herrasmies_: Sellaista se on elämä täällä kaupungissa; ei tiedä mies koska muija viedään. -- Mutta katsohan, tuolla tulee kauppias kuin käskettynä.

_Koivu_ (tulee).

_2:nen herrasmies_: Hyvää iltaa, kauppias!

_Koivu_: Iltaa! Mitäs kuuluu?

_1:nen herrasmies_: Ei erinomaista, lukuunottamatta äskeistä tapausta. Tapahtui nimittäin tässä asuntonne edustalla jotain kummallista...

_Koivu_: Kummallista?

_1:nen herrasmies_: Niin. Tässä nimittäin suutarimestari Naskali -- suokaa anteeksi mutta pidän velvollisuutenani kertoa asian suoraan -- oli hieman puheissa vaimonne kanssa.

_Koivu_: Sitä kyllä odotinkin. Vähän aikaa sitten oli hän täällä, käveli edestakaisin ja katseli vaimoni ikkunaan. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa, ja sanoi hän itsekin tulleensa lemmittyään tapaamaan. Hän ei näy tietävän, että vaimoni on naimisissa. Lähdin hakemaan poliisia antaakseni heti tuon heittiön poliisin haltuun, mutta missään en ole tavannut jälkeäkään järjestysmiehistä.

_1:nen herrasmies_: Se on tavallista täällä kaupungissamme, että koskaan jälkeen seitsemän ei ole tavattavissa kaduilla poliisia. Sillä silloin istuvat nämä herrat, nämä kaupunkimme neljä poliisia, Kankkusen kahvilassa veljenmaljoja maistellen.

_2:nen herrasmies_: Se on totta. Ei tiedä miehet silloin maailmasta eikä arestiin taluttamisesta. -- Mutta katsokaahan, eikö tuo ole suutarimestari Naskali, joka tulee tuolla.

_Koivu_: Sama mies. Mutta nyt otamme hänet tilille.

_1:nen herrasmies_: Sen teemme. Kuulkaahan! Tulkaa tänne varjoon, ettei hän huomaa meitä. Sitten kun näemme, mitä hänellä on tekeillä, tartumme häneen käsiksi.

_Koivu_: Tehdään niin.

(Väistyvät syrjemmälle)

_Mestari_ (tulee): En voinut mennä vielä kotiin. Tahdon vielä hiukkasen hänen kanssansa haastella, tahdon jo tänä iltana puhua kaikki selville hänen kanssansa. Ah! Miten pehmeä olikin hänen kätensä, miten valkea ja puhdas. Hänen otsansa paistoi kuin aurinko, hänen poskillaan kukkivat ruusut, ja huulillansa väreilivät tuhannet hymyt. Mutta hän oli hieman nyrpeä minulle. Se ei kuitenkaan minua pahoita, sillä ymmärränhän minä sen, että hän koetteli minun luontoani, se on selvä. Ah! Amanda, sinut näin minä syliini suljen!

(Syleilee ilmaa).

(Samassa hyökkäävät kaikki herrat esiin ja tarttuvat kummastuksissaan olevan mestarin niskaan).

_Koivu_: Mutta nytpä tulikin mestari kiinni seikkailuistaan.

_Mestari_: Mi-mitä tämä on! Yhäti tuo sama mies, minun vainoojani, joka jo äsken minun askeleitani seurasi. Nyt on hän hankkinut itselleen lisäväkeä. -- Mikä todellakin on aikomuksenne?

_1:nen herrasmies_: Ahaa, mestari ei näy ymmärtävän meininkiä. No, voimmehan sen teille selittääkin. Mestari kai muistaa äskeisen keskustelunsa kauppias Koivun rouvan kanssa ja sen, kuinka hän paseeraili hänen akkunansa alla?

_Mestari_: Kauppias Koivun rouvan kanssa?

_Koivu_: Aivan niin, herraseni, minun vaimoni.

_2:nen herrasmies_: Sallikaa minun sanoa, herra mestari, että se on jokseenkin epäilyttävää olla keskustelussa toisen miehen vaimon kanssa tähän aikaan päivästä.

_Mestari_: Herraseni, sallikaat minun sanoa, että te nyt joko kadehditte minua tai teette minusta pilkkaa. Mutta sellaista en kauempaa voi kärsiä! Ja ellette te heti mene matkoihinne ja jätä minua rauhaan, niin suutarin sanalla minä vannon, että...

_Joonas_ ja _Jaakoppi_: (tulevat).

_Joonas_ (heittäytyy mestarin kaulaan): Täälläkö te olette, mestari!

_Jaakoppi_ (tekee samoin): Olemme olleet niin levottomia teidän tähtenne!

_Mestari_: Täällä olen, poikaseni, täällä, ja vieläpä kolmen heittiön ympäröimänä. He pitävät kiinni, kuten huomaatte. Ja minkätähden? Heh! Sentähden, että he kaikki mielivät samaa naista kun minäkin. Tämä kateellinen maailma!

_Joonas_: Ah, mestari, miksi koskaan ryhdyitte tähän onnettomaan rakkausseikkailuun?

_Mestari_: Miksikö ryhdyin! Alanpa epäillä, että minä teistäkin, poikaseni, saan vastaanväittäjiä. Mutta jumal'aut, jos niin on asia, niin vartokaahan, kun tulemme kotiin, polvihihnaa saatte niin että pläikyy!

_Joonas_: Mestari, antakaa anteeksi! Tämä kaikki on meidän syymme.

_Jaakoppi_: Niin, antakaa anteeksi, mestari!

_Mestari_: Mitä!

_Joonas_: Ellemme olisi valehdelleet teille, ette olisi ehkä koskaan ryhtyneet tähän onnettomaan rakkausseikkailuun. Näimme, mestari, että olitte silmänne kiinnittäneet erääseen rouvasihmiseen, joka kävi tilaamassa teiltä kenkiä. Mutta kuka oli tämä rouvasihminen? Kauppias Koivun rouva.

_Mestari_: Mitä! Sanoittehan te minulle, oi sanoittehan te minulle, ettei hän ole naimisissa?

_Joonas_: Ah, mestari! Pelkäsimme että tulette pahalle tuulelle ilmoittaessamme teille totuuden, tahdoimme puhua teille mieliksi, tahdoimme lohduttaa teitä...

_Mestari_: Te juupelit! Luuletteko, että olisin ruvennut kulkemaan vaimon perässä, jonka tiedän olevan naimisissa; luuletteko, että olisin tullut mustalle mielelle! Te peijakkaan penikat! Pidätte siis minua muhamettiläisenä ja publikaanina!

_Joonas_: Mutta, mestari hyvä...

_Mestari_: Ja nyt olen minä kuin hullu kulkenut hänen perässään pitkin katuja siinä varmassa luulossa, että olen hänet omakseni saava. Voi minua miesparkaa! Voi minua kurjinta kaikista suutarimestareista!

_Koivu_: Vai tällainen juttu! Todellakin naurettavaa laatua. Mutta mitä sanoi vaimoni nähdessään, että mestari on tullut rakastuneeksi?

_Joonas_: Mitäpä olisi hän sanonut! Hän nauroi tietysti.

_Mestari_: Nauroi! Hän hymyili minulle. Oi kuitenkin, että kaiken piti loppua näin lyhyeen!

_1:nen herrasmies_: Mestari parka! Minua myös säälittää tämä teidän onneton rakkautenne.

_2:nen herrasmies_: Mutta täst'edes tutkikaa tarkemmin asia, ennenkuin antautte mihinkään seikkailuihin. Sen neuvon antaisin teille. Sitten ei tarvitse näin katua jälestäpäin. Älkääkä vast'edes uskoko kisällienne valheita.

_Mestari_: Mihinkään tekemisiin naisten kanssa en antaudu, en jumal'auta tee sitä! Tämä oli ensimäinen rakkauteni, ja myös viimeinen se olkoon.

_Koivu_: Vaimollani on tässä seikkailussa myös vikansa. Miksi ei hän heti ilmoittanut mestarille asian todellista laitaa, vaan antoi asian pitkittyä. Säälin suuresti kohtaloanne, mestari, mutta vaimoni saakoon myös parisen sanaa.

(Pois).

_Herrasmiehet_ (vetäytyvät nauraen pois).

_Mestari_: Mutta teille lurjuksille, teille, jotka olette koko jutun alkuunpanijat, teille olen näyttävä, mitä se tahtoo sanoa, että tällä tavoin pettää mestariansa!

_Miehet_ (heittäytyvät mestarin kaulaan). Antakaa anteeksi, mestari!

(Esirippu)

End of Project Gutenberg's Mestarin rakkausseikkailut, by U. W. Valakorpi