Chapter 2

MARI. Et arvannut niin suureksi esteeksi! Oletko järjiltäsi, vai pilkkaatko minua?

VILHO. Luulin voivani luopua --

MARI. Mutta nyt huomaat sen mahdottomaksi, niinkö?

VILHO. Sitä en juuri tahdo sanoa, mutta kiusaus oli suuri, ja ihminen on heikko. Aikaa voittaen kyllä tapani parantaisin.

MARI. Noin tyynesti hän saattaa puhua!

VILHO. Niin, näethän, minä en tahdo lupauksia tehdä, joita en kentiesi voisikaan täyttää.

MARI. Ihmettelen rehellisyyttäsi. Vahinko vaan, ett'et alusta alkaen ollut noin suorapuheinen.

VILHO. Siinä tosin tein väärin. Mutta arvaathan, Mari, etten uskaltanut.

MARI. Pelkäsit, tiedämmä, rukkaset saavasi.

VILHO. Enkä juuri sitäkään niin pelännyt, mutta tietysti olisi minulla ollut vaikeampi voittaa rakkauttasi.

MARI. Niinkö arvelet! Tosiaankin! Pois, minä en tahdo sinua enää nähdäkään!

VILHO. No, mutta kuulehan, Mari, tämä todellakin menee liian pitkälle. Tosin olen pahoin tehnyt, mutta --

MARI. Sinä olit minua rakastavinasi, saadaksesi vaan minun rahani. Mene, minä halveksin sinua!

VILHO. Mari, kuinka saatat, kuinka julkeat noin sanoa --?

MARI. Tämä hetki on meidät eroittanut. Mene, äläkä rohkene enää tulla näkyviini!

VILHO. Mutta Mari! Maltahan toki mielesi! Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta -- --!

MARI. _(Ottaa kihlasormuksen sormestaan ja heittää sen ylenkatseellisesti Vilholle)_. Tuossa on sormus! Pidä se muistona tyttöhupakosta, joka sinua niin lämpimästi rakasti, vaan jonka sinä niin armahtamatta petit! Oi, Vilho --! _(Puhkeaa itkuun ja rientää vasempaan)_.

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

_Vilho (yksin) _.

VILHO. Mutta, Mari, kuulehan toki! Saatatko todellakin olla noin kova? Mari! -- Ei, hän ei minua enää kuule. Voi, onnetonta, minua! Voi, miksi en voinut olla koskematta tuohon kirottuun rasiaan! Noin minun nyt kävi! Ja itse olen kaikkeen syynä. Oi surkeutta, oi kauheata onnettomuutta, jota varmaankaan en kantaa voi!

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

_Vilho. Blom._

BLOM _(nuuskaten)_. Mainio herra, tuo! Ei tinkinyt eikä kysellyt edeltäpäin työpalkkaa, niinkuin muutamat nykyaikaan ovat tavakseen ottaneet. No mitä nyt, kuinka sinä noin surkealta näytät, poikaseni?

VILHO _(ottaa nolomielisenä lakkinsa ja aikoo lähteä)_. Hyvästi nyt, setä kulta!

BLOM. Mitä aiot? Eikö sinun pitänyt syömän aamiaista täällä?

VILHO. Ei mitään aamiaista enää! Hyvästi vaan ja kiitoksia kaikesta hyvyydestänne ja ystävyydestänne!

BLOM. Mitä hullua! Tämähän on niin juhlallista kuin ijäksi talosta lähtisit. Mitä täällä on tapahtunut?

VILHO. Välimme on rikkoutunut.

BLOM _(osottaa itseensä)_. Meidänkö välimme?

VILHO. Ei vaan Marin ja minun.

BLOM. Marin ja sinun?

VILHO. Niin, näethän _(ottaa sormuksen lattialta)_ -- tuossa on kihlasormus -- hän heitti sen pois -- hän ei siitä enää huoli -- minä en enää ansaitse sellaista tyttöä kuin Mari on -- minä olen häntä loukannut, pahoin loukannut. _(Nyyhkii ja pyyhkii silmiään kädellään)_.

BLOM. Lempo vieköön, jos minä tätä ymmärrän! Selitä tarkemmin, puhu suusi puhtaaksi, sanon minä!

VILHO. Suoraan sanoen, minä panin nuuskaa nenääni ja hän -- Voi, voi, en minä voi sitä kertoa --!

BLOM. Mitä hittoa! Koska se tapahtui?

VILHO. Vast'ikään. Setä unhotti tänne nuuskarasiansa, kiusaus oli niin suuri, minä en voinut sitä vastustaa, vaan pistin tuota kirottua hiukkasen nenääni. Janne samassa tuli sisään ja näki toimeni. Hämmästyneenä juoksin minä ulos, ja kun tulin takaisin, oli Mari täällä ja tiesi kaikki. _(Nyyhkii)_. Uh-uh-uh!

BLOM. Ja sentähden hän antoi sormuksen sinulle takaisin?

VILHO. Ei mitään muuta syytä hänellä ollut.

BLOM. Luulen sinun laskevan tässä leikkiä kanssani, mies!

VILHO. En, lempo vieköön, laskekaan; se valitettavasti on täyttä totta. Tiedättehän itsekin, kuinka hän inhoo nuuskaamista. Hän sanoi minua teeskentelijäksi ja petturiksi, soimasi minun kosineen häntä rahojen tähden, sanoi halveksivansa minua, kielsi minua tuon koommin tulemasta hänen näkyviinsä, ja mitä kaikkea hän lieneekään lausunut. Uh -- uh!

BLOM. No, kaikkia kuulla pitää! Mutta odotahan! Missä hän on nyt? Kyllä minä hänelle lakia luen, minä!

VILHO. Älkää herran tähden! Viatonhan Mari on. Syy on minun, ainoastaan minun. Minkätähden hänelle valehtelin? Minkätähden en hänelle heti totuutta ilmaissut? Minun on syy, ainoastaan minun!

BLOM. Senkin kiukkunenä! Vai niin, vai rahojen tähden! Tahtoisin tietää, mitä rahoja hänellä on. Mutta varrohan! Ellei tyttöletukka ota sanojaan takaisin, ei hänen pidä penniäkään perimän, se olkoon sanottu, ei niin penniä! _(Huutaa)_. Mari, tulehan tänne!

VILHO. Mitä ajattelette setä! Antakaa taivaan nimessä minun ensin pois päästä.

BLOM. Ei paikastakaan! Sinä jäät tänne.

VILHO. Minäkö? En, vaikka maailma repeisi.

BLOM. Sinä jäät tänne, sanon minä. Mari, tule heti tänne, minä tahdon sinua puhutella.

VILHO. Minä kiidän tieheni. Jääkää hyvästi!

BLOM _(sieppaa lakin hänen kädestään)_. Mene nyt, jos tahdot!

VILHO. Setä --!

BLOM. Etkö sinä kuule, Mari?

VILHO. No, minä sitten kätkeyn näiden kasvien taakse, sillä hänen näkyviinsä en saa mennä. Oi, mikä päivä tämä on, mikä onneton päivä!

BLOM. Mari! Kuinka monta kertaa täytyy huutaa, ennenkuin saan sinut tulemaan? _(Laskee lakin kädestä tuolille)_.

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

_Mari. Blom. Vilho (kasvien takana); sitten Janne._

MARI _(oven takana)_. Oletko yksin, setä?

BLOM. Niin olen.

MARI _(kuin edellä)_. Onko Vilho mennyt?

BLOM. Hän on mennyt.

MARI _(tulee ja heittäytyy Blomin rintaa vasten)_. Setä, oi setä, minä olen onnettomin tyttö maailmassa! En enää milloinkaan saata iloinen olla! Ei, setä, tuota pikaa saat minut kätkeä turpeen alle!

BLOM. Hm, oma syysi, lapsi raukka. Kuka sinun käski olemaan semmoinen tuittupää.

MARI. Onko Vilho kertonut?

BLOM. Tietysti hän sen kertoi. Poika parka on vallan epätoivossa. Hyi, häpeä toki vähän, Mari, antaessasi rukkasia niin kunnon miehelle kuin Vilho on! Nyt olet hänet ijäksi onnettomaksi saattanut.

MARI. Kunnon miehelle? Kavala petturi hän on!

BLOM. Opi paremmin punnitsemaan sanojasi, tyttöseni! Jos hänellä onkin vähäinen salaisuus ollut, ei hän sentähden petturin nimeä ansaitse.

MARI. Kuinka saatat sellaista puolustaa, setä? Eikö hän petturin nimeä ansaitse, kuin sillä tavoin teeskentelee ja on minua rakastavinaan, vaikka sydämensä on toisen oma.

BLOM. Hä? Toisen oma?

MARI. Niinpä kyllä. Eikö hän sitä sinulle tunnustanut?

BLOM. Ei -- eikä -- Varsin toista hän minulle kertoi --

MARI. Hän on siis pettänyt sinutkin. Eva Ruususta, tuota ilkeää virnakkaa hän lempii.

BLOM. Eva Ruususta! Kuka on sinulle semmoista kertonut!

MARI. Janne minua varoitti. Hän sanoi Vilhon minua pettävän, ja sisään tultuaan Vilho itse tunnusti kaikki. Oi, setä kulta, peitä minut mustaan multaan, turpeen alle!

BLOM. Niin minä olen kuin puusta pudonnut! Minulle hän vallan toista puhui.

VILHO _(tulee esiin)_. Armas Mariseni! Mikä erehdys!

MARI _(huutaa ja irtautuu Blomista)_. Ah, hän onkin täällä, setä!

BLOM. Niin, puhdista itsesi nyt, jos voit poikani.

VILHO. Armas Mariseni! Enhän voinut aavistaakaan, että sinä Eva Ruususesta puhuit. Luulin sinun vallan toista tarkoittavan.

MARI. Ketä toista!

VILHO. Hm --!

MARI. Kehenkä siis on mielesi hehkunut jo aikoja ennen kuin minua kosit?

VILHO. Uh -- uh -- täytyykö minun se sanoa?..

MARI. Kenestä on sinun mahdoton luopua? Sano suoraan!

VILHO. Nuuskasta, armas Mariseni, nuuskasta vaan ja -- sinusta!

MARI. Nu -- nuuskasta!?

BLOM _(nauraa täyttä suuta)_. Ha, ha, ha! Hyvä juttu! Ha, ha, ha!

MARI. Mitä? Nuuskaatko sinä?

VILHO. Valitettavasti niin teen. Ja Janne sattui näkemään, kuinka äsken tuolla kasvien takana --

MARI. Ah, sinä et siis rakastakaan ketään toista? Nyt ymmärrän kaikki. Oi minä häpeän, minä häpeän --! _(Kätkee kasvonsa käsiinsä)_.

BLOM. Ha, ha, ha! Tässä nähdään mustasukkaisuuden seuraukset. Ha, ha!

VILHO. Ja puuttuvan totuuden seuraukset myöskin. Armas Mari! Otatko minun jälleen armoihisi ja etkö närkästy, jos kerran tai kaksi pistäisinkin nuuskaa nenääni? Huomaan, ettei siitä tavasta niin helppo ole luopua kuin luulin.

MARI. Älä siitä enää mitään hiiskahda, vaan sano, voitko pahan käytökseni unhottaa ja anteeksi antaa?

VILHO. Vielä sitä kysyt! _(Sulkee Marin syliinsä)_.

BLOM. Kas niin! Sovinto on tehty, ja sen päälle otamme hiukan nuuskaa. _(Tarjoo Vilholle)_. Tee niin hyvin! _(Janne tulee perältä)_.

VILHO. Ei, kiitos! En huoli tällä kertaa.

MARI. Ota vaan, jos mielesi tekee, ota vaan!

VILHO. En huoli. Tänä päivänä siitä jo olen kylläkseni saanut.

JANNE _(ojentaa kätensä ottaakseen nuuskaa)_. Jos minä saan luvan --?

BLOM. Sinä! _(Lyö häntä korvalle)_. Tuossa on sinulle nuuskaa! Sinä koko tämän rettelön sait toimeen, lurjus!

JANNE _(pitää poskestaan)_. Ai, ai! Minkä rettelön?

_(Esirippu putoaa nopeasti)_.

End of Project Gutenberg's Mestarin nuuskarasia, by Robert Kiljander