Part 9

"Jumala suojelkoon sinua, Margareta. Jouluna, jos Jumala suo, vietetään hääsi Tukholman linnassa. Kentiesi emme sitä ennen näe toisiamme; ja te, sukulaiseni, rouva Kristina", lisäsi hän kääntyen tämän puoleen, "tulette kai tekin siksi ajaksi Tukholmaan ilotsemaan sukulaisten ja ystäväin keralla?"

Sen jälkeen poistui hän Stegeborgin linnan salista. Kun hän laskeutui linnan pihalle ja oli juuri nousemaisillaan ratsaille, nähtiin Gert Bryninghin koettavan tunkeutua esiin ritarien ja henkivartijain välitse. Hän oli päivän kuluessa turhaan koettanut päästä kuninkaan puheille. Kaikki, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat luvanneet hänelle parastaan, mutta lupauksia ei ollut koskaan täytetty. Stegeborgin linna oli kuin lumottu tänään. Lopuksi ei hänellä ollut jälellä muuta keinoa kuin odottaa hetkeä, jolloin kuningas lähtisi linnasta. Mutta nyt oli asian laita niin, että kanslerin hevonen tuli omituisen äksypäiseksi ja näytti aivan kuin se olisi iskenyt silmänsä vanhaan tallimestariin, sillä kohta, kun jokin aukko muodostui kuninkaan ympäristöön ja Gert tahtoi käyttää sitä hyväkseen päästäkseen kuninkaan luo, näyttäytyi hänen edessään kohta kanslerin hevosen pää, ja kun kansleri tietenkin tahtoi pitää hepoa aisoissaan, niin pyörähti se äkkiä ympäri eikä vanhus uskaltanut antautua alttiiksi sen voimakkaille takakavioille.

"Mikä hevosta vaivaa, mestari Lauri?" kysäisi kuningas istuuduttuaan satulaan.

"Ei mikään tietääkseni, armollinen herra, jollei se ikävöi Munkebodan täysiä seimiä!" vastasi kansleri, ja toiset herrat vetivät suunsa hymyyn onnistuneen vastauksen johdosta.

Kun kuningas vihdoin oli ratsastanut ulos linnan portista ja nostosillalta kuului hevosten kavioiden kumea kapse, poistui myöskin Gert Bryningh Stegeborgista. Hän kulki hitain askelin metsäpolkua alas rannalle, ja illan suussa jätti hän Stig Pietarinpojan tuvan.

Oli pimeä ja kolea yö aivan päinvastoin kuin edellinen. Myrsky vinkui, ja satoi suurin pisaroin, mutta Gert Bryningh oli aivan tunnoton ulkonaiseen luontoon nähden. Mitä hän oli tänään kokenut, oli niin uskomatonta, ettei se jättänyt hänen ajatuksiaan hetkeksikään rauhaan. Ja mitä enemmän hän ajatteli kärsimäänsä häväistystä, sitä kiihkeämmäksi syttyi viha ja harmi hänen rinnassaan, ja vaikka hän oli ennen ollut taipuvainen varovasti menettelemään kuningasta ja uusien oppien miehiä vastaan, oli hän nyt muuttunut uskaliaimmaksi, intohimoisimmaksi.

Äkkiä pysähtyi hänen hevosensa. Gert tempasi kiihkeästi ohjaksista ja iski kannukset ratsun kylkiin. Hevonen nousi takajaloilleen, mutta hän ei saanut sitä paikaltaan pikahtamaan. Hän laskeutui silloin maahan tutkiakseen mikä oli syynä pysähdykseen. Mutta samassa kuin hän pääsi maahan, kiertyi hänen ympärilleen kaksi lujaa käsivartta, vaate heitettiin hänen päänsä ylitse ja sidottiin kaulan ympäri, ja lisäksi köytettiin hänen kätensä selän taakse.

"Nouskaa nyt koreasti hevosen selkään jälleen, Gert Bryningh!" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Ja olkaa aivan tyyni, teille ei tapahdu mitään pahaa. On vain välttämätöntä, että joksikin aikaa katoatte maailmasta."

Gert taipui kohtaloonsa, ja kolme ratsastajaa kiiti täyttä laukkaa yötä myöten pohjoista kohti.

7.

PIISPA HANNU BRASK.

Seuraava päivä kallistui illoilleen. Sade oli lakannut jo aamupäivällä, ja aurinko paistoi niin ystävällisesti raittiin pohjatuulen ajelemien pilvien lomista. Mutta tiet ja polut olivat lionneet, ja jalkaisin oli mitä vaikein päästä eteenpäin. Erittäinkin oli näin laita kaupunkien ja tärkeämpäin linnojen, kuten Munkebodan, lähistöllä. Tästä huolimatta huomattiin muuan jalankulkija tiellä, joka Norrköpingistä vei Munkebodaan.

Kulkija oli puettu mustaveljesmunkkien pukuun, ja hänen hilkkansa oli vedetty yli pään, niin ettei hänen kasvoistaan näkynyt mitään. Päättäen hänen kumarasta vartalostaan oli hän jo ikämies, vaikka tosin tien kehnouskin ja väsymys pitkän kävelyn jälkeen saattoi taivuttaa hänen selkänsä ja tehdä hänen askeleensa kompasteleviksi, varsinkin hänen vastamäkeen kulkiessaan. Munkki oli juuri päässyt mäen kukkulalle ja hän näki loitompaa piispanlinnan tornin, kun hevosten kavioiden kapse sai hänet kääntymään.

Mäkeä ylöspäin lasketti muuan ratsastaja täyttä laukkaa, jotta sora ja rapa räiskyi laajalti hänen ympärilleen. Saavuttuaan aivan munkin eteen pysähdytti hän äkkiä ratsunsa.

"Aiotteko Munkebodaan, mustaveli?" kysäisi ratsastaja.

Munkki nyökkäsi myöntävästi.

"Sittepä voitte sanoa minulle, onko hänen armonsa piispa siellä tavattavissa?"

"Kyllä hän on", vastasi munkki, "ja hänen armonsa arkkipiispa Johan vieraili piispa Hannun luona aamupäivällä, matkustaessaan Vadstenaan herrainkokoukseen, joka nyt tulee pidettäväksi. Mutta millä asioilla liikutte, ratsastitte niin kiireisesti...?"

"Tuon viestin hänen armoltaan kuninkaalta ... hänkin tahtoo vierailla piispa Hannun luona tänään!"

"Oo-ho, ja missä on kuningas nyt?"

"Hän läksi Stegeborgista eilen illalla, mutta täytyi hänen rajuilman vuoksi jäädä yöksi Söderköpingiin. Vasta puolenpäivän tienoilla tänään piti hänen lähteä sieltä taipaleelle Vadstenaan... Tiedättekö, mustaveli, milloin hänen armonsa piispa lähtee matkalle?"

"En, sitä en tiedä, tulen pohjoisesta ja olin hänen armonsa arkkipiispan seurueen mukana, mutta täytyi minun erään tärkeän asian vuoksi pysähtyä Norrköpingiin."

Ratsastaja kannusti samassa hevostaan ja katosi. Mustaveli ojensihe ja lepäsi hetkisen molemmat kädet sauvan nojassa, mutta sitte hänkin läksi alamäkeä Munkebodaa kohden. Tämän linnan, joka sijaitsi saarella lähellä Motala virran etelärantaa, paikassa, missä joki laskee Roxenjärvestä, oli keskiajan lopulla rakennuttanut piispa Henricus Tidemanni, ja oli sillä erittäin kaunis asema. Ennen piispa Henrikin aikaa sijaitsi tämä piispankartano lähempänä pohjoisrannalla, ja sanotaan siellä olleen ikivanhan benediktiläisluostarin. Piispa Henrikin linnarakennus vastasi enemmän kuin tämä vanhempi rakennus ajan vaatimuksia piispalliseen asuinpaikkaan nähden, vaikkei kuitenkaan saa käsittää liian korkeaksi sitä mitä silloin pidettiin muhkeana rakennusalalla.

Ne jäännökset, jotka ovat säilyneet Munkebodasta ja joihin kuuluu perusmuuri reikineen ja kellariholveineen, eivät anna mitään käsitystä piispan linnan ulkonäöstä. Mutta samaan aikaan kuin piispa Henrik, rakensi Skaran piispa Brynjolf Gerlakinpoika piispanistuintaan varten muhkean linnan Husabyhyn Kinnekullen juurelle, ja tästä on vielä jälellä hieman enemmän, nimittäin eteläinen pääty. Tämä muuri on sekä sisä- että ulkopuolelta peitetty suurilla hiekkakiviliuskoilla, ja on siitä vielä säilynyt seitsemän ikkuna-aukkoa, mutta niin pieniä, että panee ihmetellen kysymään, kuinka oli mahdollista, etteivät he tahtoneet päästää enemmän valoa ja päivänpaistetta korkeihin ja suuriin huoneihin. Nämä ikkuna-aukot ovat näet muurin ulkopinnalta suunnilleen puolen kyynärän levyiset ja kyynärän korkuiset. Ne ovat kaikki yhtä korkeat, mutta sijaitsevat eri pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Hirsikerrosten tekemiä merkkejä näkyy vielä muurissa, ja ne osottavat, että palatsissa on ollut kolme korkeaa kerrosta. Siitä jo huomaa, kuinka vähän suuret keskiaikaiset rakennukset vastasivat meidän aikamme vaatimuksia asuntojen miellyttävyyteen ja mukavuuteen nähden. Mitä ikkunoihin tulee, löytyi vielä 1541 julkisia rakennuksia, joissa pergamenttia täytyi käyttää ikkunalasien sijasta.

Mutta tämä ei estänyt rikkautta ja loistoa viihtymästä näiden linnojen sisällä. Suuret joukot hovipoikia ja kaikenlaatuisia palvelijoita, puvut sonnustetut kallisarvoisilla helmillä ja jalokivillä, pöydät hopeakoristeineen, seinät taiteellisesti vaikuttavine tapetteineen ja runsailla veistoteoksilla varustetut katot, -- kas siinä muutamin sanoin ruotsalaisen herrasmiehen ympäristö keskiajan lopulla. Erittäin suuremmoisesti oli tämä kaikki suunniteltu Munkebodassa, jonka muurien sisällä majaili viimeinen keskiajan piispa. Täällä eli piispa Hannu kuten ruhtinas, ympärillään oikea hovikunta, jossa nähtiin ylhäisten herrojen poikienkin palvelevan hänen hovimiehinään. Hänen palvelijajoukkonsa täällä Munkebodassa oli tavattoman suuri. Koska hän pitemmät ajat oleskeli tässä linnassa, niin oli täällä hänen kanslerinsa, hänen kappalaisensa ja kamreerinsa ynnä kyökkimestarinsa, kellarimestarinsa ja tallimestarinsa, lisäksi vielä linnan päämies ja rehumarski; sitä paitsi lukematon joukko hovipoikia ja alempia palvelijoita, tallipalvelijoita, siivoojia, oven- ja portinvartioita, käsityöläisiä ja luonnollisesti sotamiehiä linnan miehistönä, ruutimestareita, aseenkantajia ja pyssymiehiä. Ja kaikilla oli varmat palkkansa ja määrätyt tehtävänsä.

Loistavampaa ja lukuisampaa hovikuntaa ja seuruetta ei ollut itse Kustaa Eerikinpojalla hänen ollessaan Ruotsin valtionhoitajana, tuskinpa kuninkaanakaan. Lukemattomat kartanot ja tilukset, jotka sijaitsivat hajallaan ympäri hiippakuntaa, olivat jaetut kahteentoista n.s. hovialueeseen, ja voimme saada rikkauksista jonkinlaisen käsityksen, kun tiedämme, että jokaiseen näistä hovialueista kuului aina 60 jopa 100:kin tilaa myllyineen, taloineen, torppineen, kalastuspaikkoineen, saarineen y.m. Kaikkia näitä tiloja hoitivat piispan voudit kaikenlaatuisine alempine palvelijoineen. Kuitenkaan eivät he olleet niin lukuisat eivätkä niin arvossapidetyt kuin ne, jotka palvelivat Linköpingin piispan palatsissa ja täällä Munkebodassa.

"Munkeboda", sanovat vanhat, "oli ulkopuolelta valleilla, haudoilla ja muureilla hyvin suojattu ja sisäpuolelta linnaväellä, tykeillä ja muilla ampuma-aseilla niin varustettu, ettei sitä voinut vallottaa ilman vaikeaa ja pitkällistä piiritystä."

Tähän linnaan suuntasi mustaveli kulkunsa. Aivan nostosillan korvalla hän kohtasi jälleen ratsastajan, joka nyt kiiti takaisin linnasta, tietenkin herransa, kuninkaan luo. Munkki katsoi hänen jälkeensä, mutta kiirehti askeleitaan sillan ylitse. Linnan portilla seisoi kellarimestari parin palvelijan keralla. Munkki tervehti heitä ja he vastasivat tervehdykseen, jonka jälkeen hän kysyi, oliko arkkipiispa vielä linnassa tavattavissa. Mutta näin ei ollut laita, sillä hän oli jo aikaisin aamupäivällä lähtenyt Linköpingiin jatkaakseen matkaansa Vadstenaan.

"Onko tallimestari, mestari Gert Bryningh palannut?" kysyi munkki edelleen.

"Ei vielä!" kuului vastaus.

"Eikö!" huudahti mustaveli ja lisäsi, kun ympärillä seisojat kiinnittivät lähemmin huomionsa häneen: "Olin mukana hänen armonsa arkkipiispan seurueessa ja haluan puhutella herraanne, hänen armoaan piispa Hannua. Tuotiinko tänne eräs vanki viime yönä...?"

"Tuotiin", vastasi eräs palvelijoista.

137

"Ja onko hän varmassa tallessa?"

"On!"

"No hyvä, juuri hänestä on minulla jotakin sanottavaa herrallenne. Viekää minut hänen luokseen!"

Tämä asia, samoinkuin yleensä se mahdikkuus, jolla mies esiintyi, ja se ylpeä ääni, jolla hän puhui, herättivät palvelijoissa suurta kunnioitusta häntä kohtaan, ja itse arvoisa kellarimestarikin suvaitsi hänelle mitä ystävällisimmin hymyillä. Eräs palvelijoista saattoi munkin linnaan, missä hänet pian otti vastaan ovenvartija, joka, jätettyään munkille tilaisuuden sääliä ulkonaista ihmistään vaivaloisen vaelluksen jälkeen ja kunnioittavasti kuivattuaan hänen jalkansa, vei hänet linnan portaita ylös suureen saliin, missä muuan piispan lähimmistä palvelijoista päästi ovenvartijan menemään ja vei munkin muutamain perätysten sijaitsevain huoneiden kautta siihen huoneeseen, jossa piispa oleskeli. Kaikki kävi niin hiljaa ja täsmällisesti, ja palvelijat ja hovimiehet ulommissa huoneissa osottivat sellaista ryhtiä ja käytöstä, että hyvin huomasi saapuvansa ylhäisen ja mahtavan miehen asuntoon.

Muuan nuorukainen seisoi piispan edessä kukka kädessään, kun munkki astui sisään. Piispa taputti häntä ystävällisesti olalle sanoen:

"Teistä taitaa kuin taitaakin ajan oloon tulla kelpo kasvitarhamestari, rakas Jakob Thurenpoika!"

Nuorukainen jätti kohta tämän jälkeen huoneen tyytyväisesti hymyillen, ja piispa kääntyi ympäri suuressa, pehmeäksi täytetyssä, punaisella päällystetyssä nojatuolissaan.

Hän oli vanha mies ja istuessaan kokoon vaipuneena suuressa tuolissaan näytti hän aivan ikälopulta. Niin sairaloinen oli hänen kasvojen värinsä ja niin raihnaiselta näytti hänen ruumiillinen tomumajansa. Mutta nähtyään suuret puhuvat silmät tuuheain kulmakarvojensa alla ja jouduttuaan niiden tyynen, mutta tutkivan katseen esineeksi, huomasi kyllä, ettei seissut minkään potilaan edessä. Muuan piirre näissä vanhoissa kasvoissa muistutti arkkipiispa Johanin kasvoja. Näissäkin näet saattoi, erittäinkin muutamina hetkinä, huomata eräänlaista surunvoittoisuutta, mutta kun tämä arkkipiispassa meni aina alakuloisuuteen saakka, joka tuskin sai mitään pontta hänen olentonsa ylpeydestäkään, niin taittui se piispa Hannussa vakavuuteen ja väliin katkeruuteenkin. Yleensä oli hänen kasvoillaan miehuuden ja tarmon ilme, ja surunvoittoinen sävy johtui pikemmin sairaloisesta ihosta kuin kasvojen piirteistä.

Piispa Hannu Brask edusti niin ulkonäöltään kuin sisällisestikin arvokkaasti sitä aikaa, joka hänen kerallansa oli vaipuva hautaan. Hänen olennossaan ei ollut sitä liehakoivaa nöyryyttä eikä sitä pöyhkeilevää turhamaisuutta, jota niin kernaasti tahdotaan omistaa vanhan kirkon miehille uuden ajan vastakohtana. Koko hänen persoonallisuutensa puhui itsetietoisesta voimasta ja vallasta ja suuruudesta, mutta ei siten kuin hänen persoonallaan olisi sen kanssa mitään tekemistä, vaan se oli jotakin, joka kuului hänen virkansa loukkaamattomiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Hänet oli voideltu ja vihitty virkaansa, kuten kuningas omaansa. Yleinen käsitys, että tämä piispa oli ovelasti laskeva mies, joka mielellään puuhaili suunnitelmineen pimeydessä, ei pidä paikkaansa, jos ennakkoluulottomasti arvostelee häntä niiden kirjeiden mukaan, jotka häneltä ovat säilyneet. Tässä suhteessa lienee piispan kuvan leimannut kansan tietoisuudessa pääasiallisesti tunnettu kertomus paperilipusta, jonka hän pisti sinettinsä alle, kun valtiosäädyt tuomitsivat arkkipiispa Kustaa Trollen menettämään virkansa, jonka paperilipun Hannu piispa sitten muka oli kuningas Kristianin edessä vetänyt käsille ja siten pelastanut henkensä. Mutta tätä kertomusta ei voida täysin todistaa. Tiedetään vain se, että piispa Hannu on pannut kirjallisen vastalauseen mainittua päätöstä vastaan, samoinkuin hän silloiselle valtionhoitajalle kirjoittamassaan kirjeessäkin varotti siitä, mitä oli tehty kirkon ensimäistä miestä vastaan, ja kehotti ensi tilassa hakemaan paavin vahvistusta.

Mutta ainoana miehenä, joka seisoi paikoillaan ja taisteli vanhan puolesta, kokosi hän kaiken vastenmielisyyden päällensä, ja siten on hänen kuvansa vääristynyt, ja kaikki ne syytökset, joita tehtiin paavilaisia vastaan, vieritettiin suurimmaksi osaksi hänen niskoilleen.

Odottamatta piispan kysymyksiä, alkoi mustaveli:

"Olen Robert, dominikaanien priori Vesteråsista ja veljeskunnan kenraalivikaario! Olin mukana hänen armonsa arkkipiispa Johanin seurueessa..."

"Tiedän, tiedän", keskeytti piispa. "Veljeni archielectus [Katolisena aikana tavallinen nimitys arkkipiispalle, joka ainoastaan oli valittu, mutta ei vielä vihitty. Samoin oli vielä vihkimättömän piispan arvonimenä electus.] mainitsi jotakin, että teidän pitäisi tärkeäin asiain vuoksi pysähtyä Norrköpingiin?"

"Ja tämän asian vuoksi seison minä nyt teidän armonne edessä, pyytäen saada teidän läsnäollessanne kuulustella vankia, jonka hänen armonsa arkkipiispan palvelijain kanssa onnistuin saamaan kiinni Norrköpingin ja Krokekin välisellä tiellä. Näinä vaikeina aikoina, joissa elämme, täytyy katsoa, ettei toimi turhaan, ja te piispa Hannu olette kuitenkin pyhän kirkon ensimmäinen mies Ruotsin maassa, koska Vexiön piispa Ingemar, Jumala paratkoon, on heikko ja sairas, ja muut hiippakunnan esimiehet eivät vielä ole vihityt korkeihin virkoihinsa. Älkää kiintykö siihen seikkaan, että pyydän yksinomaan kuulustelua ... esiintyisin syyttäjänä, jollen pelkäisi antavani aihetta pahoihin puheihin pyhää kirkkoamme vastaan, jos nimittäin näyttäytyisi, että toimenpiteeni, jotka aina johtuvat puhtaimmasta innosta, olisivat sentään menneet liian pitkälle."

Piispan kulmat rypistyivät priorin puhuessa, ja hän harkitsi kauvan yksikseen esitettyä asiaa ennenkuin hän lausui ajatuksensa.

"Asia voi olla sellainen, priori Robert", sanoi hän vihdoin, "että olisi paras olla siihen ryhtymättä. Jos jotakin sellaista on tehty, että pyhä kirkko tai pyhän kirkon miehet kärsivät siitä vääryyttä, silloin emme saa epäröidä..."

"Mikäli tiedän, koskee se yhtä omista miehistämme, piispa Hannu!"

"Mutta ette tiedä sitä varmasti!"

"Tiedän sen, mutta kysymys on, voinko sen todistaa, ja tämä luullakseni voisi tapahtua vankia kuulustelemalla."

"Tiedättekö, kuka mies on?"

"Luulen että hän on muuan herra Lauri-kanslerin kirjureista..."

"Herra Lauri-kanslerin kirjuri!" huudahti piispa nousten puoliksi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen ja vaipui mietteihinsä. "Herra Lauri-kanslerin ... luulen, että olisi paras olla olematta tämän miehen kanssa missään tekemisissä!"

"Mutta jos juuri mestari Lauri olisi käynyt käsiksi teidän palvelijaanne...!"

"Minun palvelijaani?"

"Niin, teidän armonne ... jolleivät silmäni ole perin pahasti pettäneet, ja sitä ne eivät ole tehneet, sillä tunnen liian hyvin tallimestarinne Gert Bryninghin, niin juuri hänet viime yönä vietiin vankina pohjoiseen päin, ja muutaman hänen vanginvartijoistaan olen nyt tuonut vangittuna Munkebodan linnaan. Hänen armonsa arkkipiispa pysähtyi muutamaksi tunniksi Norrköpingiin ja sillaikaa minä hämärissä huomasin eräällä takapihalla kaksi ratsastajaa, jotka juuri olivat matkaan lähdössä. Huudahdin heille, mutta en saanut mitään vastausta. Muuan rengeistä valaisi päretikulla portille johtavaa tietä, ja himmeässä valossa näin minä selvään kuinka eräs heistä oli kääritty vaatteeseen, joka oli sidottu hänen päänsä ympäri. Huusin silloin Gert Bryninghin nimeä, sillä tunsin hänet hänen puvustaan, ja näin kuinka vanki koetti heittäytyä alas hevosen selästä. Mutta yksi ratsastajista tarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja toinen löi hevosta lautasille. Seurasin heitä niin kauvas kuin voin, päästäkseni varmuuteen, mitä tietä he lähtivät, sen jälkeen riensin hänen armonsa arkkipiispan palvelijain päämiehen luo, ja hän käski heti parin palvelijan nousta ratsaille ja rientää noiden kolmen ratsastajan jälkeen. He palasivat myöhään aamupuolella ja toivat silloin kirjurin mukanaan Norrköpingiin. Täten olen tehnyt teidän armollenne selon siitä, miten asia on tapahtunut, ja kuitenkin on tässä kysymys ainoastaan kuulustelusta. Olosuhteista riippuu, annetaanko asian sitte raueta vai onko sitä ajettava edelleen."

"Ettekö sitte kysellyt mieheltä mitään, kun ensiksi saitte hänet nähdä?" kysyi piispa.

"Minä tein sen, mutta minulle hän ei vastannut."

Kului hetki, jonka ajan piispa pysyi vaiti, mutta suuntasi tutkivan katseensa pari kertaa prioriin. Tämän synkät kasvot ilmaisivat sangen selvästi, että hän oli pettynyt ja että pettymys häntä harmitti.

"Että hän oli teidän uskottu palvelijanne Gert Bryningh, se tuli minulle yhä selvemmäksi", puuttui hän jälleen puhumaan, "kun lähemmin ajattelen, mitä tietä nuo kolme ratsastajaa tulivat, josta sain tiedon heidän majapaikassaan; ja tiedänhän, että Gert aikoi Söderköpingin kautta palata tänne."

"Olette siis tavannut hänet ennen hänen lähtöään Tukholmasta?"

"Olen, teidän armonne, ja piispa Pietari oli myös saapuvilla ... palvelijallanne oli tärkeitä viestejä häneltä teille."

"Tunnetteko nämä viestit?"

"Piispa Pietarilla samoinkuin tuomiorovasti Knutillakaan ei ole mitään salaisuuksia minuun nähden; ... enkä minä suinkaan hylkää heitä heidän ahdingossaan saatuani heiltä osakseni niin paljon hyvää heidän valtansa päivinä!"

Tämä lausunto vaikutti enemmän kuin mikään muu piispaan, ja kun hän nyt loi silmänsä prioriin, oli katseen terävyys suuressa määrin lieventynyt. Piispa ei tuntenut persoonallisesti miestä, joka seisoi hänen edessään, ja vallitsevain olosuhteiden johdosta, erittäinkin vapautussodan aikaan, ei Robert ollut tullut Linköpingin hiippakuntaan, jossa pyhän Olavin luostari Skenningessä oli veljeskunnan etevin. Kenraalivikaariona ja maakunnan priorina Robertilla kuitenkin oli tavallisissa olosuhteissa asema, joka antoi hänelle sekä vaikutusvaltaa että arvoa. Sellaisena hän nimittäin seisoi veljeskuntansa etunenässä pohjoisessa maakunnassa, jota nimitettiin Danmarkin maakunnaksi.

Priori teki selkoa niistä viesteistä, joita Gert olisi tuonut mukanaan, ja kertoi kohtauksesta harmaamunkkiluostarissa sekä testamentista ja niistä rikkaista myötäjäisistä, jotka Kristina Pietarintytär toisi mukanaan Vadstenan luostarille, jos onnistuttaisiin ehkäisemään se kuulumaton uhkateko, joka kerettiläisellä mestari Olavillla oli mielessään, nimittäin naida tämä neitsyt. Tämä tieto saattoi piispa Hannun aluksi pois suunniltaan. Hän ei tiennyt, oliko hänen pidettävä tätä hedelmänä aivan liiallisesta kirkon edun huolehtimisesta, vai oliko se pelkkää kuvittelua. Hänen suuret silmänsä tuijottivat kysyvästi prioriin, ja kesti kauvan, ennenkuin hän sai sanotuksi sanaakaan.

"Naida?" huudahti hän vihdoin ja nousi tuoliltaan koko pituuteensa sekä alkoi kiihkeästi kävellä huoneessa edestakaisin. "Naida, sanotte!... Oletteko aivan varma asiastanne, priori Robert?"

"Niin varma kuin olen meidän herramme ja vapahtajamme kärsimisestä ja kuolemasta ihmisten syntien tähden, ja kunnianarvoisa isä piispa Pietari, samoinkuin myös tuomiorovasti Knut ja minä halpa olento, tahdomme ponnistaa kaikki voimamme estääksemme moista rikosta kaikkea sitä vastaan mikä pyhää on... Mutta, aika on paha, ja Jumala paratkoon, näyttää siltä, kuin pahuudella olisi parhain suojansa hänen luonansa, jonka pitäisi olla sen innokkain vastustaja. Paljon on herra Pietari surrut tämän asian johdosta, kuten hän on kai teidän armollenne kirjottanutkin... Hän on valmis uhraamaan henkensä ja verensä pyhän kirkon hyväksi!"

Piispa Hannu pysähtyi aivan priorin eteen ja katsoi häntä terävästi silmiin. Priori viittasi kuitenkin niin selvästi siihen suhteeseen, jossa piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut olivat kuninkaaseen, että piispa ymmärsi hänet täydellisesti.

"Varokaa toki priori, ja pyytäkää veljeäni piispa Pietaria ja tuomiorovasti Knutia katsomaan järkevämmin eteensä ... voisi tapahtua, että pyhä kirkkomme ja sen menestys enemmän vahingoittuisi kuin hyötyisi."

"Tosiaankin järkevä eteensä katsominen on puoli voittoa, teidän armonne", jatkoi priori, "ja luullakseni tässä on niin tehtykin mikäli voin ymmärtää tätä asiaa."

"Teidän sananne ovat peitetyt pimeyteen, priori ... tahdon kysyä teiltä vain yhtä asiaa, -- sietävätkö suunnitelmanne päivän valoa?"

"Milläpä puulla ei liene juurensa maassa, teidän armonne?" kysyi priori vastineeksi. "Ja mitä vahvemmaksi sen runko sitte tulee, sitä syvempää on hiljainen ja näkymätön työ ollut. Toivon, että siitä työstä, jota nyt hiljaisuudessa tehdään, Jumalan ja kaikkien valtakunnan suojeluspyhimysten avulla on nouseva voimakas puu, jonka tuuheat oksat varjostavat koko Ruotsin valtakuntaa ja jonka suojassa pyhä kirkko on seisova himmenemättömässä pyhyydessään."

"Vahva mahtaa olla se kangas, jonka loimet te olette luoneet siellä yhdessä herra Pietarin kanssa. Yksi on kuitenkin varma, ja muistakaa piispa Hannun sanoneen, ettette te eikä kukaan muu voi temmata juurineen maasta sitä puuta, joka on jo olemassa ja joka kantaa Kustaa Eerikinpojan nimeä!"

"Eikö joku Sturekaan?"

"Joku Sture?" kysäisi piispa, ja hänen silmänsä välähtivät.

"Vanhin heistä on lapsi vaan, se on totta, mutta nimeä me tarvitsemmekin... On olemassa mies, joka Niilo Sturen nimessä voi taistella, ja taistella voiton toivossa...?"

"Ja se mies on...?"

"Severin Norby!"