Part 8

"Sydäntäni ilahuttaa nähdä sellaista", kuuli hän miesäänen puhuttelevan itseään, juuri kun hän oli lopettanut rukouksensa ja oli valmis nousemaan.

Puhuja oli sama muhkea ritari, joka oli kuunnellut tyttöjen keskustelua ja lähestynyt nähdessään Kristinan lankeavan polvilleen. Kaunis näky, joka kykeni vetämään ritarismiehen silmät puoleensa, oli katsella Kristinan neitseellisen puhtaita, syvimmän hartauden elähyttämiä piirteitä. Parisen kyyneltä väräjöi hetkisen hänen silmäluomensa alla ja vieri sitte alas hänen hienoa poskeaan pitkin, välkkyen kuin jalokivet.

"Mitä lienen lähtenytkään katselemaan, en ainakaan luullut löytäväni rukoilevaa neitsyttä", jatkoi ritari tarttuen Kristinan käteen ja nostaen hänet pystyyn. "Tahdotteko sanoa minulle, ylevä neitsyt, oliko se kiitollisuuden tunne, joka puhkesi sanoihin huuliltanne, vai oliko se surun tunne ... päättäen ulkonäöstänne tahtoisin otaksua jälkimäistä."

"Silloin ette erehdykään, ankara ritari", vastasi Kristina.

"Tahdotteko sanoa, mikä painaa mieltänne, niin tahdon auttaa teitä, jos voin."

Kristina katsoi ylös korkeaan mieheen. Ja jotakin niin lujaa ja luottamusta herättävää ilmeni hänen avoimissa, jaloissa piirteissään, ja jotakin niin lämmintä hehkui hänen ilmehikkäissä silmissään, ettei Kristina epäröinyt lausua hänelle toiveitaan.

"Haluaisin puhutella armollisen herramme, kuningas Kustaan kansleria!" sanoi hän.

"Sen toivomuksen saatte kyllä helposti täytetyksi."

"En niin helposti kuin luulette, armollinen herra ... en uskalla lähteä metsästä ilman suojelusta..."

"Mitä se merkitsee?" kysäsi ritari säkenöivin katsein. "Eikö joku neitsyt saa vapaasti mennä linnaan, jossa kuningas vierailee? Meillä on kyllä ollut pahoja aikoja Ruotsin maassa, mutta niin pitkälle en kuitenkaan luullut tullun."

"Olen köyhä, orpo tyttö", vastasi Kristina, joka ei oikein tiennyt, saattoiko hän niin aivan avomielisesti ilmaista kaikkensa vieraalle ritarille eikä äkkipäätä voinut löytää syytäkään, jolla saattaisi selittää, mitä jo oli sanonut. "Ja minua tahdotaan pakottaa, ja minua ajetaan takaa, ja nyt tahtoisin herra Lauri-kanslerin kautta etsiä suojelusta kuninkaalta."

"Ja miksi ajetaan sinua takaa, kaunis lapsi?"

"Sitä en tiedä ... mutta minun pitäisi ottaa huntu, hautautua luostariin!"

"Luostariin...? Tämähän ei näytä niin kehnolta, ihana neitsyt... Oo-ho, teidät tahdotaan pakottaa luostariin, ja te ette sallisi pakottaa itseänne... Mutta kun nyt olette sanoneet minulle niin paljon, niin sanokaa myöskin, kuka teitä tahtoo pakottaa!"

"Mutta miksi kysytte niin paljon, uljas ritari?... En tunne teitä, te voitte, voitte..."

"Sanokaa pois ... mitä luulette minun voivan?"

"Ei, ei", jatkoi Kristina tutkien katseltuaan ritarin avoimia kasvoja. "Ette voi sitä tehdä. Johtui mieleeni, että tekin voisitte pettää, mutta sitä ette voi!"

"Kiitos siitä sanasta, lapseni ... ei, ei, en voi pettää sinua ja vien sinut varmasti herra Lauri-kanslerin luo ja kuninkaankin, jos tahdot."

"Kuninkaan ... niin, mutta kuningas on niin ankara, sanotaan, ja kova, ja hänellä on niin paljon ajateltavaa, ettei hän varmaankaan voi kuulla minua. Mitä välittää kotka sirkkusen huokauksesta lehdossa?"

"Kuitenkin sieppaa se joskus portimon, joka hiipii pienen lintusen pesälle. Tule, tule, vien sinut kuninkaan luo!"

Ja ritari tarttui hymyillen Kristinan käteen ja veti hänet puiden varjosta avoimelle paikalle. Kristinan valtasivat aivan ihmeelliset tunteet. Näin ei hän sentään ollut ajatellut polkevansa tietä kuninkaan luo. Mutta heidän kulkiessaan ei ritari virkkanut mitään. Hän näytti vaipuvan yhä enemmän mietteihinsä, kuta lähemmäksi linnaa he joutuivat. Kun he tulivat tielle, joka vei sinne ja joka oli tallaantunut ja tomuinen, sillä päivittäin kulkivat sitä edestakaisin niin monet hevosten ja ihmisten jalat, näkivät he vanhan miehen tulevan jalkasin loitompaa meren puolelta, linnaa kohden hänenkin.

Kristina säpsähti. Hän oli tuntenut Gert Bryninghin.

Mutta vanhuskin oli äkkiä pysähtynyt, asettaen käden silmilleen, nähdäkseen paremmin, ja hän oli nähnyt ja tuntenut Kristinan. Hän kiirehti käyntiään, hän tuli aivan lähelle.

Kristina parka oli menehtymäisillään. Hän tahtoi paeta, mutta jalat kieltäytyivät tehtävästään, hän tahtoi huutaa, mutta kieli oli kuin juotettu kiini suulakeen.

Gert Bryningh puolestaan ei nähnyt muuta kuin Kristinan ja hämmästyksissään tavatessaan tytön Stegeborgin linnan edustalla, vaikka tämän piti olla Stig Pietarinpojan tuvassa, unhotti hän kaiken muun kuin sen suuren häviön, joka kirkkoa kohtaisi siinä tapauksessa, että hänen naissukulaisensa todellakin, kuten näytti olevan tarkotus, onnistuisi häneltä pakenemaan. Salaman nopeudella välähti myös hänen mieleensä, kuinka hän Kristinan näennäisen taipuvaisuuden oli antanut pettää itseään, ja tämä pelko ja tämä suuttumus valtasi hänet niin, että hän miltei mieletönnä syöksähti tyttöä kohden sinne, missä tämä seisoi korkean ritarin rinnalla.

Ritari taasen pysähtyi nähtyään vanhan miehen hämmästyksen ja samalla sen tuiman vihan, joka säkenöi hänen silmistään ja oli huomattavissa hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Noita, josta Signe oli puhunut, seisoi yht'äkkiä elävänä hänen edessään. Nopea silmäys neitoon hänen rinnallaan vakuutti hänet siitä, ettei hän ollut erehtynyt.

"Kristina!" kuultiin silloin naisäänen huutavan torniholvista, ja tämä huuto palautti Kristinan jälleen suunnilleen. Tuulen nopeudella juoksi hän sillan ylitse ja eteenpäin linnan porttia kohden.

"Kristina!" huusi vanha mies hänen jälkeensä, mutta se sai hänet vain äärimmilleen kiiruhtamaan pakoaan.

Ritari näki aikalailla kummissaan, mitä hänen silmiensä edessä tapahtui. Hänkin seisoi valmiina huutamaan pakenevaa takaisin, ikäänkuin häntä olisi suututtanut se, että tyttö hylkäsi hänen suojeluksensa ja etsi epävarmempaa pelastusta ominpäin. Mutta kun vanha takaa-ajaja riensi hänen ohitsensa ja häntä huomaamatta aikoi harppailla sillan ylitse, silloin rypistyivät hänen kulmansa ja silmät salamoivat niiden alla. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli huutamaisillaan vanhuksen takaisin, vieläpä valmis käyttämään kouraantuntuvampiakin keinoja toteuttaakseen tahtonsa. Mutta äkkiä näytti hän tulevan toiseen päätökseen, kulki nopein askelin sillan ylitse ja meni linnan portille.

Täällä seisoi Signe ja katsoi lujalla ja pelkäämättömällä katseella linnan pihalle.

"Mihin ystäväsi meni?" kysyi ritari kiihkeästi.

Signe hätkähti, ja kun hänen silmänsä sattuivat ritariin, tuli hän kalmankalpeaksi ja hänen vilkkaat, rohkeat silmänsä katsoivat suoraan kiviin hänen jaloissaan, mutta hänen kätensä olivat täydessä puuhassa järjestellessään nauhaa, joka piti kiinni hänen nuttuaan.

"Pian, pian, lapsi", kysyi ritari jälleen, "mihin meni hän?"

"En ... en tiedä, teidän armonne", sammalsi Signe aivan hämillään.

"Ja miks'et estänyt takaa-ajajaa?... Sinulla muuten näyttää olevan pää oikealla paikallaan!"

"Tiedätte siis, armollinen herra...?"

"Niin, minä tiedän ... etkä suinkaan luulotellekaan, että ystävälläsi olisi mitään pelättävää minuun nähden?"

"Armollinen herra kuningas", huudahti Signe voiden tuskin pidättää kyyneliään, "en kyllä ole peloton mutta isä on riippuvainen hänen armostaan piispasta, ja tuo vanha mies on hänen armonsa piispan tallimestari, ja jos hän olisi nähnyt minut yhdessä neitsytparan kera, niin olisi isä saanut jättää tupansa ja lähteä mierontielle... Pistäydyin sentähden piiloon, nähtyäni, että kaikki toivo oli mennyttä."

"Etkö sitte luule minun voivan mitään hänen armoaan piispaa vastaan?" kysyi kuningas omituisesti hymyillen.

"Oi, kyllä toki, armollinen herra, olisinpa vain heti tuntenut teidät ... mutta aurinko pisti silmiini kun kumarruin eteenpäin, ja minä pelästyin niin, että näin vain neitsyen ja vanhuksen."

"No hyvä, ole huoletta, lapseni", sanoi kuningas ja hymyili ystävällisesti vapisevalle tytölle. "Monta piilopaikkaa on kyllä vanhassa linnassa, mutta voimmehan koettaa, emmekö löydä niin yhtä kuin toistakin."

Näin sanoen meni kuningas pihan ylitse portaita kohden, jotka veivät siihen osaan linnasta, missä hänen huoneensa sijaitsivat. Täällä olivat hänen vastassaan kreivi Johan ja herra Johan Thurenpoika, jotka kumarsivat kunnioittavasti samalla väistyen syrjään kapealta ovelta. Mutta he seurasivat häntä, sillä kreivillä oli yhtä ja toista puhuttavaa kuninkaan kera, ja Johan Thurenpoika sai kuninkaalta viittauksen tulla mukaan.

Kesti kotvan ennenkuin kreivi jätti kuninkaan, ja tämä oli niin kiintynyt keskusteluun kreivin kanssa niistä tärkeistä asioista, joita kreivi esitti, että hän näytti aivan unhottaneen tapahtuman, jonka hän aamukävelyllään oli joutunut näkemään. Mutta kohta kreivin poistuttua huoneesta, käski hän Johan Thurenpojan kutsumaan kanslerin. "Tai me lähdemme itse kansliaan", lisäsi hän, juuri kun herra Johan oli lähtemäisillään.

Hetkisen jälkeen saapuikin kuningas niihin huoneihin, joihin herra Lauri ja kuninkaalliset kirjurit olivat sijottuneet. Ulommassa huoneessa istuivat viimeksi mainitut ahkerasti työskennellen. Kuningas kulki nopeasti huoneen lävitse ja astui sisempään huoneeseen. Mutta hän kääntyi ovessa ympäri, sillä siellä ei ollut sitä, ketä hän etsi. Kuninkaan kysymykseen vastasi eräs kirjureista, että herra Lauri oli mennyt ulos hyvän aikaa sitten ja palaisi kai pikimmittäin, sillä hän ei ollut mielellään keskeyttänyt työtään.

Kuningas meni silloin huoneeseen. Paperien ja kirjotusten yltyleensä peittämällä pöydällä lepäsi puoliväliin kirjotettu sivu. Se oli luonnos vastaukseksi kirjeeseen, jonka kuningas edellisenä iltana oli saanut Severin Norbyltä. Sen vasemmalla puolella lepäsi avattu raamattu, ja myöskin sillä lepäsi muutamia täyteen kirjotettuja paperiarkkeja. Ne sisälsivät alun ruotsalaiseen Uuden Testamentin käännökseen. Kummastuneena laski kuningas paperit jälleen pöydälle ja astui ajatuksissaan muutamia askeleita huoneessa edestakaisin.

Joku kuului tulevan ovesta ulompaan huoneeseen. Kuningas pysähtyi kuunnellen, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi mestari Lauri-kansleri kynnyksellä.

Hän oli pitkä olento, kauttaaltaan mustiin puettu. Hänen kasvonsa olivat pitkulaiset ja piirteiltään tarmokkaat. Leveä, korkea otsa syvine uurteineen, syvällä piilevät, mutta sielukkaat silmät ilmaisivat, että rikkaasti varustettu ja ylevä henki asui siellä sisällä, samalla kuin harmaa tukka, joka pisti esiin liehukalotin alta, antoi kaikelle tyyneyden ilmeen ja lievensi sitä jyrkkyyden ja taipumattomuuden piirrettä, joka oli painanut leimansa hänen suunsa ympärille. Tällä hetkellä näytti herra Lauri tuohtuneelta, ja hän ilmeisesti ponnisteli näyttääkseen tyyneltä huomattuaan kuninkaan.

"Onko teillä valmiina kirje herra Severinille?" kysyi tämä.

Herra Lauri meni pöydän luo ja tarttui siellä lepäävään kirjotukseen silmäillen sen lävitse ja näytti harkitsevan jokaisen sanan sisältöä, ennenkuin vastasi. Tämä ei voinut olla herättämättä kuninkaan ihmettelyä, jota hän ei vähimmässäkään määrin koettanut salata, ja kun kansleri vihdoin repi kirjeen rikki, alkoivat kuninkaan silmät leimuta.

"Ei, armollinen herra", vastasi kansleri, "se ei ole minulla valmiina. Mitä tähän kirjotin, oli ensimmäinen käsitykseni asiasta, ja ennenkuin olin kuullut teidän ajatuksenne. Lähemmin harkittuani asiaa, en tahdo ehdottaa mitä hävitetyssä kirjotuksessa olin aikonut."

"Se ei ole tapaistanne, mestari Lauri", sanoi kuningas ilmeisesti leppyneenä, mutta tutkivalla katseella. "Ja mitä olitte aikoneet ehdottaa minulle?"

"Olin ajatellut, että herra Severinin tarjous tulla teidän mieheksenne olisi vastaanotettava kaikella ystävällisyydellä, ja ajattelin vielä, että kohtaus teidän, armollinen herra, ja hänen välillään veisi helpoimmin ja parhaiten perille..."

"No hyvä ... se on minunkin ajatukseni!... Mikä onkaan niin äkkiä muuttanut mielenne, mestari Lauri?"

"Oikeastaan se tosin ei ole muuttunut, armollinen herra, mutta olen tullut siihen ajatukseen, ettei meidän pidä toimia liiaksi hätiköiden. Herra Severin on voittamisen arvoinen, erittäinkin näinä huolestuttavina aikoina, mutta ette tunne häntä kylliksi, herra kuningas, häneen ei ole luottamista, kun hän veisaa ensi virsiään. Sentähden luulen, että täytyisi antaa tapahtuman hieman kehittyä, ennenkuin antaa hänen käsiinsä mustaa valkoisella."

Kuningas kuunteli tarkkaavaisesti vanhaa kansleriaan, ja hänen lopetettuaan kului taas hetki, jonka aikana kuningas näytti yksikseen pohtivan kanslerin ehdotusta.

"Ja millaiseksi sitte olette vastauksen ajatellut, mestari Lauri?" kysyi kuningas vihdoin.

"Minun mielestäni olisi paras, ettei lähettäisi mitään kirjallista vastausta, vaan ainoastaan suullisesti pyytäisi herra Severiniä personallisesti saapumaan tänne, tai myös, jos vastaus annettaisiin kirjallisesti, olisi kaikkia sitovia sanamuotoja välttäen kiitettävä häntä hyväntahtoisesta tarjouksestaan, mutta pyydettävä häntä selvemmin ilmottamaan tarkotuksensa."

"Sellainen on minunkin ajatukseni asiasta ... ja siten tahdon kirjeen kirjotettavaksi. Mutta toinen asia, mestari Lauri ... täällä linnassa on joku, joka pyytää teidän suojelustanne... Olen itse tuonut hänet linnan portille, mutta siellä näytti hän minun suojelustani pitävän liian mitättömänä, ja hän kiiti kuten pelästynyt naarashirvi sillan ylitse."

"Minun suojelustani, teidän armonne ... mitä tarkotatte? Joku, sanotte, ja tämä joku on nainen..."

"Niin, ja hänen nimensä on Kristina... Nyt tiedätte sen, ja hän on täällä linnassa, mutta missä, siitä saatte itse ottaa selvän... Kuitenkin on kysymyksessä vanha juttu pakotetusta luostarilupauksesta, mikäli olen saanut selville, ja se sopii hyvin teille, joka olette ollut käsikähmässä pyhän Britan luostarin kanssa. Sillä on paksu turkki, samaisella pyhällä kirkolla, ja se kyllä kestää pudistella, mestari Lauri."

"Nunna siis?"

"Niin, tuleva ... hän on paennut sukulaiseltaan, joka on täällä linnassa hänkin, ja joka näyttää minusta voivan kääntää kaiken ylösalasin löytääkseen etsimänsä."

Kansleri katsoi sekä hämmentyneenä että suuttuneena eteensä lattiaan, ja näytti kuin hän olisi mielellään tahtonut päästä tästä asiasta, mutta hänen kohtalonsa oli määrännyt jotakin vielä tavattomampaa tapahtuvaksi. Sen hiljaisuuden aikana, joka syntyi kuninkaan lopetettua kertomuksensa, kuultiin oven ulompaan huoneeseen avautuvan ja äänen kysyvän kuninkaan kansleria mestari Lauria. Tämä katsoi kysyvästi kuninkaaseen, joka taasen myöntävällä eleellä ilmaisi suostumuksensa, että kansleri voi mennä ottamaan selvää, mitä asiaa vieraalla oli kansliaan.

"Olen Gert Bryningh", kuului sama ääni kanslerin tultua ulommaiseen huoneeseen, "olen hänen armonsa, Linköpingin piispan palvelija ja tallimestari ja haluan puhutella teitä, mestari Lauri."

"Ja mitä tahdotte?" kysyi kansleri.

"Minulla on tärkeitä asioita teille ilmotettavana", jatkoi Gert Bryningh, "ja tärkein on se valitus, jonka aijon esittää hänen armolleen kuninkaalle itselleen. Pyydän teitä toimittamaan minulle pääsyn kuninkaan puheille. Jos tähän pyyntööni suostutte, on minulla jotakin tärkeää sanottavaa, joka koskee sekä teitä että hänen armoaan kuningasta."

"Tuo kuuluu suuremmoiselta, tallimestari ... mutta miksi ette odottanut kunnes olisitte voinut tavata kuninkaan toiseen aikaan kuin täällä kansliassa, missä aika on täpärällä?"

"Asiani on mitä tärkein enkä minä saa viipyä!"

Kanslerin näytti vallanneen omituinen levottomuus. Hän milloin katsoi vanhaan tallimestariin milloin vilkasi ikkunaan, ikäänkuin hänen olisi vaikea päästä selville, mikä päätös hänen olisi tehtävä. Lopulta kääntyi hän ympäri ja meni jälleen sisempään huoneeseen kuninkaan luo, ja tultuaan jälleen ulos viittasi hän kädellään Gertille kehottaen tätä seuraamaan. Tämä seisoi kohta kuninkaan edessä, joka vastaanotti hänet ankaran ja kylmän näköisenä.

Gert kertoi nöyrällä äänellä, kuinka hänen naissukulaisensa, joka oli isätön ja äiditön ja veljensä kuoltua oli ilman suojaa ja turvaa maailmassa, piti seurata hänen mukanaan Linköpingin hiippakuntaan saadakseen suojapaikan Vadstenan luostarissa; mutta nyt oli tyttö paennut hänen luotaan, ja hän tiesi tämän olevan Stegeborgissa.

"Voitteko todistaa, mitä sanotte?" kysyi kuningas.

"Näin omin silmin, kuinka hän katosi linnan portista."

"Hyvä on, mutta sitte kaipaa selitystä, kuinka hänen tarvitsi turvautua niin epätoivoiseen keinoon, että hän, kuten sanotte, pakeni minun linnaani."

"Itsepäisyys, maailmallinen mieli, armollinen herra."

"Voitte kai senkin todistaa ... minusta näyttää kuin ainoastaan pakko ja kovuus voisi saada neidon karkaamaan kodistaan ... kuinka on luostariin menon laita, -- miksi juuri luostarin pitäisi tulla hänen suojapaikakseen? Missä oleskeli hän ennenkuin tuli teidän siipienne varjoon?"

"Vaimo Kristina Laurintyttären luona Tukholmassa, seppä Pietari Olavinpojan lesken Örebrosta."

"Kristina Laurintyttären, tarkotan, mestari Lauri", sanoi kuningas kääntyen tämän puoleen, "tarkotan, että hänhän on mestari Olavin äiti?"

"Niin on asia, teidän armonne!"

"No hyvä, vanhus, miksei hän sitte saanut jäädä sinne, missä oli? Onko Vadstenan luostari parempi suoja kuin mestari Olavin äiti?"

"Siksi ... siksi, teidän armonne, että hänen veljensä kuoltua, olen minä hänen holhoojansa."

"Sinun tahtosi on siis määrännyt luostarin hänen turvapaikakseen ... enkä varmaan pety, jos sanon, ettette siinä ole kuullut neitsyen tahtoa. Mutta minun tahtoni on, ettei ketään vastoin vakaumustaan pakoteta vetäytymään pois siitä maailmasta, johon meidän Herramme on asettanut ihmisen elämään ja toimimaan. Ja mitä edelleen siihen tulee, että neitsyt on etsinyt turvaa minun linnastani, niin on se hänen oikeutensa, ja minä annan hänelle sen suojeluksen, jota hän siten on minulta pyytänyt. Sitä noudattakaa!"

Kuningas nousi kiihkeästi ja jätti huoneen nopein askelin, heitettyään läpitunkevan katseen piispalliseen tallimestariin. Tämä seisoi kauan vaiti ja katse naulattuna lattiaan, mutta kun ulomman huoneen ovi oli sulkeutunut kuninkaan jälkeen, näytti hän jälleen päässeen tasapainoonsa. Hän kiinnitti harmaat silmänsä kansleriin.

"Tämä on sentään sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan!" sanoi hän. "Herra Lauri-kansleri, te, joka olette pyhälle kirkolle uskollinen ja olette korkeasti oppinut mies, antakaa minulle neuvo, kuinka minun on tässä asiassa meneteltävä, jotta omatuntoni saisi rauhan."

"Parempaa kuin armollinen herrani teille sanoi, en tiedä sanoa", vastasi mestari Lauri vakavasti. "Minusta näyttää, että tässä neitsyen tahto määrää kaiken. Jos hän tahtoo luostariin, -- no hyvä, silloin on asia selvä. Jollei hän tahdo, ei hän joudu sinne koskaan."

Vanhan miehen silmien ilme muuttui kummallisesti nämä sanat kuullessaan. Oli ikäänkuin jotakin hirveää ja sysimustaa olisi vaipunut alas syvyyteen ja jättänyt jälkeensä eräänlaisen tyyneyden, samallaisen kuin kirkas vedenpinta salarakin yllä, myrskyn päästettyä aallot lepoon. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatonna, ja kansleri seisoi myös ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan edessä. Huoneessa oli aivan äänetöntä. Kuului ainoastaan kynien rapina paperia vastaan viereisestä huoneesta, jossa kirjurit istuivat.

"Pyyntönne on täytetty", sanoi vihdoin kansleri ja kääntyi ympäri. "Teillä on sen lisäksi jotakin tärkeää sanottavaa minulle?"

"Ja sen saattekin tietää. Te kokoatte uhkaavan rangaistuksen herranne, armollisen kuninkaamme pään päälle, herra Lauri-kansleri. Te tallaatte kaiken, mikä pyhää on, jalkojenne alle ... mutta katsokaa ettette joudu perikatoon ennenkuin voitte aavistaakaan!"

"Mikä vihanmalja nyt sitte tuleekaan tyhjentymään?"

"Tukholmassa on kapina!"

Kansleri otti askeleen takaperin ja katsoi terävästi ja läpitunkevasti mieheen.

"Kapina, sanotte!" huudahti hän. "Onko teidän ymmärryksenne pimennyt ... kuka nostaisi kapinan Tukholmassa?"

"Se, josta kaikkein vähimmän voitte sitä luulla ... mestari Olavi!"

"Mestari Olavi?" kertasi kansleri, ja kummastus väistyi hetkiseksi hänen kasvoiltaan naurun tieltä, jota hän ei voinut eikä välittänytkään salata. "Mestari Olavi nostaa kapinan ... kuinka voittekaan, vanha mies, tulla juttelemaan sellaisia satuja minulle?"

"Totisesti näin omin silmin, kuinka hänet löivät maahan ne, joilla vielä on jotakin kunnioitusta Jumalan ja ihmisten lakia kohtaan; totisesti kuulin itse hänen täyttä suuta saarnaavan vapaudesta ja siitä, ettei kukaan ihminen ole syntynyt orjaksi. Koko Tukholma on liikkeessä, ja kirkoista ja luostareista hävitetään kaikki pyhät kuvat. Silmäni näkivät kyynelissään, kuinka pyhä Jumalan äiti raahattiin likaan, kuinka täällä jonkun pyhimyksen käsivarsi, tuolla jalka virui ja vieri keskellä lokaa. Tukholman ympäristön talonpojat palavat vihasta... Saattepas nähdä, pahuus leviää nopeasti sekä pohjoiseen että etelään ja kentiesi piankin jää tuskin tilaa teille ja kuningas Kustaalle hänen kuningaskunnassaan."

Seurasi jälleen hiljaisuus, ja mies tähtäsi silmänsä kansleriin, joka näköjään kuunteli häntä aivan tyynesti. Oli vaikea ensi tuokiossa päästä selville, mikä oli totta ja mikä kuvittelua miehen kertomuksessa. Jotakin oli tapahtunut. Se oli aivan selvää, ja kansleri ponnisteli löytääkseen langan, joka johtaisi hänet totuuteen. Hän, joka tarkoin seurasi aikansa tapahtumia, ja, sikäli kuin oli hänen vallassaan, ei sallinut minkään mennä terävän, kauvas tähtäävän katseensa ohitse, tiesi hyvin, että Lutherin istuessa Wartburgissa hänen väärin ymmärretty oppinsa oli synnyttänyt vaarallisia liikkeitä Saksassa. Hän tunsi uudestakastajat, ja hän tuli heti ajatelleeksi heitä, kun hän kuuli kirkkojen ja luostarien hävityksestä mainittavan, mutta toiselta puolen hän ei voinut huomata mitään syytä otaksumiseen, että liike Tukholmassa olisi yhteydessä näiden kanssa, ja aivan ymmälleen pani hänet puhe siitä, että Olavi olisi näiden mellakoiden samoinkuin talonpoikainkin keskuudessa vallitsevan kuohunnan virittäjä.

Yksi seikka oli hänelle selvillä, se nimittäin, että mistä kaikesta tässä lie ollutkin kysymys, ei sen tarvinnut ennen aikaansa tulla kuninkaan tietoon. Jos todellinen vaara uhkaisi, olisi tietoja saapunut Tukholman linnan päämieheltä, Pietari Hårdilta, tai sikäläiseltä pormestarilta ja raadilta. Kun mitään sellaista tietoa ei ollut kuninkaalle saapunut, päätti kansleri siitä, että vaarallinen kapina oli enemmän olemassa suuttuneen ukon aivoissa kuin todellisuudessa. Sitävastoin oli hänelle yksi tarkotusperä korkein kaikista -- se taistelu, jonka hän oli alkanut ihmishengen vapauden puolesta. Tämä tarkotusperä saattoi, jollei raueta tyhjiin, niin ainakin suuressa määrin vaikeutua, jos sellaisessa mielentilassa, missä kuningas nyt oli, moisia sanomia saapuisi hänen korviinsa. Ja vieläpä hän voisi hetken kiihkeydessä ryhtyä Olavia vastaan toimenpiteihin, jotka suurimmassa määrin vahingoittaisivat henkistä vapautustyötä.

Tässä täytyi sen johdosta viisaasti toimia.

"En voi uskoa, mitä sanotte, Gert Bryningh", sanoi hän, "eikä kukaan usko teitä."

"Eikö kukaan?" huudahti Gert. "Sen saatte kyllä nähdä. Tahdon vielä kerran puhutella kuningasta!"

"Tahdotteko?... Hyvä, en tahdo teitä estää, mutta tahdon sitä vastoin varottaa teitä ... kuningas ei usko teitä. Oletteko nyt toimittanut asianne minulle, vai onko teillä vielä jotain muuta ilmotettavaa?"

Tallimestarilla ei ollut enempää sanottavaa, vaan hän poistui. Mutta kohta tämän jälkeen lähetti kansleri muutaman kirjurin viemään viestiä kreivi Johanille ja kutsui sitte toisen kirjurin luokseen sisempään huoneeseen. Tämän kanssa oli hänellä pitkä keskustelu, mutta kun toinen kirjuri palasi, istui hänen toverinsa paikallaan, samoinkuin hänen lähtiessään.

Saman päivän iltapuolella jätti kuningas seurueineen Stegeborgin. Ennenkuin hän nousi ratsaille, kysyi hän kolmannen kerran kreivi Johanilta, oliko kadonnutta Kristinaa löydetty. Mutta kreivillä ei tällä kertaa ollut mitään muuta vastattavaa kuin aikaisemminkaan päivän kuluessa. Kaikki paikat oli etsitty mitä tarkimmin, mutta tytöstä ei oltu löydetty jälkeäkään.

Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän pudisti sydämellisesti sisarensa ja Kristina Gyllenstjernan kättä.

Sisarelleen hän sanoi: