Part 7

Mitään pakoajatusta ei varmaankaan olisi Kristinan päässä syntynytkään, ei siksi, että häneltä olisi puuttunut sitä joustavuutta ja voimaa, joka kohtalon kovimpainkin iskujen alla kehrää uusia pelastuksen, taistelun ja voiton lankoja, mutta siksi, että hänen kohtalonsa näytti niin toivottomalta, siksi että hän piti itseään tykkänään kadotettuna, -- mitään pelastuksen ajatusta siitä kohtalosta, joka häntä odotti, ei tämän johdosta voinut eikä olisikaan herännyt hänen mielessään, jollei Gert olisi tullut majottuneeksi juuri tämän Stig Pietarinpojan luo, ja jollei tällä Stigillä olisi ollut tytärtä sellaista kuin Signe. Niin ihmeellisesti menevät myttyyn ihmistuumat, parhaitenkin lasketut. Useimmittain vain pieni, satunnainen seikka, jota ei konsanaan osannut ottaa laskuihinkaan, jollei kokonaan muserra, niin ainakin vie kaiken uudelle tolalle, jossa uudet olosuhteet vähitellen nousevat ilmoille ja lopuksi hävittävät kaiken. Ja jos menemme kauvemmaksi takaperin, itse sille ahjolle, jossa pimeät suunnitelmat tänä ja seuraavina vuosina taottiin Ruotsin kuningasta vastaan ja joiden toteuttamisessa ei Gert itse ollut muuta kuin tottelevainen välikappale, niin näemme vielä selvemmin, kuinka vähässä määrin ihmisellä on itse tapausten kehitys käsissään. Hän voi kylvää ja hän voi myöskin laskea voittojaan tulevasta sadosta, mutta hän voi ottaa ainoastaan tavalliset olosuhteet lähtökohdakseen. Tämä opetus on annettu jokaiselle ihmiselle, mutta kuitenkaan ei hän koskaan tule kyllin selvänäköiseksi, jottei uskoisi voivansa laskea kaikkea. Tässä kai lepääkin niin monen komean rakennuksen kaatumisen salaisuus. Ihmisen helmasynti on, ilmeisimpänä esiintyen juuri niillä, joiden toimet pelkäävät valoa, että hän luulee olevansa Jumala, että hän tahtoo leikkiä ukonnuolilla, mutta juuri siten tulee ihminen niin varmaksi ja sokeaksi, että häneen itseensä sattuu sama salama, jonka hän on singottanut.

Kuinka Signe nyt sanansa sovittikaan, tulivat molemmat tytöt pian varmaan päätökseen, ja heidän keskustelunsa muuttui sitte neuvotteluksi parhaista keinoista päätöksen toimeenpanemiseksi. Kristina oli luonteeltaan reipas ja päättäväinen, ja tarvitsi vain syttyä toivon, palauttaakseen hänelle sen joustavuuden, jonka hän oli kadottanut surunsa ylenpalttisuudessa. Tämän joustavuuden oli teeskentelemätön kalastajatyttö saanut hänessä herätetyksi kansanlaulujen ja satujen tuntemuksellaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli tajunnut ja kätkenyt sydämeensä näiden yksinkertaisten laulujen ajatuksen. Ja laulussa, musiikissa tai kuvassa, missä muodossa yleensä taideilmiö esiintyneekin, piilee henki, joka tahtoo tulla ymmärretyksi, vaikka enimmät ihmisistä kiintyvätkin verhoavaan muotoon hengen sijasta.

Signen parhaallaan lopettaessa tehtävätään ja valaistessa Kristinalle, kuinka helposti kaikkityyni oli toteutettavissa, aukeni ovi ja Gert Bryningh näyttäytyi kynnyksellä. Nähtyään että molemmat tytöt istuivat vielä valveella, sulki hän oven jälkeensä, astui pari askelta sisemmälle huonetta ja istuutui penkille vastapäätä vuodetta, jonka reunalla tytöt istuivat. Hän oli kauvan vaiti ja siveli kädellään kurttuista otsaansa. Mutta täten asianomaisesti valmistauduttuaan, alkoi hän kääntyen Kristinaan:

"Olet käyttäytynyt matkalla hyvin, lapseni, olen ilokseni luullut huomaavani, että olet, kuten kirkon morsiamen sopiikin, säveällä mielellä mukautunut siihen mitä ei voi välttää. Olemme nyt pian perillä, parisen päivää vain, ja jätän sinut parempaan hoitoon kuin minun. Vanha sydämeni ilotsee siitä, ja vielä enemmän on se ilotseva, kun tulee päivä, jona armollinen herrani, Hannu piispa, omin käsin vihkii sinut nunnaksi. Siitä tulee suuri juhla, sillä sinä tuot runsaat myötäjäiset. Kaikki pyhimykset ilotsevat, ja pyhä Birgitta painaa hengessä suudelman otsallesi. Muistan elävästi, kun vanha herra Stenin tytär vihittiin nunnaksi, kuinka juhlallisesti kaikki kävi, ja vielä muhkeampaa oli, kun kuningas Kaarlen tytär sai saman kunnian, sen olen kuullut vanhojen kertomuksista. Se tapahtui kymmenen vuotta ennen syntymistäni maailmaan, ja minulla on jo kuudeskuudetta ikävuoteni menossa."

"Pyhä Jumalan äiti, kenpä saisi olla mukana kaikessa tuossa!" huudahti Signe ja pani hartaasti kätensä ristiin. "Mutta niillähän on ainoastaan rikasten lapsilla onni päästä pyhän Britan sisaruuteen!"

Gert katsoi Signeen, sillä kuu paistoi huoneeseen katon räppänästä, ja siellä missä tytöt istuivat, oli aivan valoisaa -- hän katsoi Signeen ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut, että tyttökin oli täällä huoneessa, ja hän vaikeni tuokion. Mutta nähtävästi ei hän pitänyt tytön läsnäoloa vaarallisena itselleen ja aikeelleen tai teki tämän huudahdus häneen mieluisan vaikutuksen, ikäänkuin antaen väriä hänen kuvaukselleen, miten ollakaan, jatkoi hän välittämättä Signestä sen enempää.

"Se on oleva riemun päivä Herrassa ... ja sinun ei tarvitse sitä kauvan odottaa. Mutta nyt on minulla sanottavana sinulle toinen asia... Minun on toimitettava tärkeä asia huomenna kreivi Johanin luona. Menen sinne jo varhain, ja voi tapahtua, että viivyn poissa kappaleen aamupäivää. Siksi aikaa jätän sinut tänne Stig Pietarinpojan ja hänen tyttärensä luo ... oletko ymmärtänyt minut, lapsi?"

"Olen", vastasi Kristina.

"Näetkös", lisäsi Gert, "minun tarvitsee sitä tuskin sanoa, sitte kun sinun mielessäsi on osottautunut niin suuri muutos, mutta eihän ole vahingoksi mainita sinulle, ettet voi astua askeltakaan tämän tuvan ulkopuolelle, kohtaamatta pyhän kirkon ystäviä. Kerettiläisyys ei ole, kiitos Jumalalle ja kaikille pyhimyksille, voittanut alaa Linköpingin hiippakunnassa... Niin, niin, en tahdo surettaa sinua, lapseni, tarpeettomilla nuhteilla ... olet osottanut sävyisää ja taipuisaa mieltä, siitä tulet saamaan palkinnon."

Sitte meni vanha Gert, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Molemmat tytöt olivat hetken aikaa aivan hiljaa, ja alettuaan sitte puhua, puhuivat he kuiskaillen. Mutta paljoa eivät he enää tarvinneet sanoa toisilleen. Vanhuksen sanat olivat vahvistaneet Kristinaa päätöksessään, ja Signe oli valmis uskaltamaan kaikkensa hänen puolestaan. Viimeksi mainittu asettui hetken kuluttua ovenpieleen kuuntelemaan.

Tuvasta kuului raskasta kuorsaamista. Signe avasi hiljaa oven ja pisti päänsä ulos. Vanha kalastaja ja Gert Bryningh nukkuivat sikeintä unta. Signe nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki oven jälleen.

"Nyt on aika", kuiskasi hän Kristinalle. "Isä nukkuu raskaasti, eikä hän ennen puolta yötä kuule ääntä, olipa se kuinka kova tahansa, mutta jos viivymme puolen yön jälkeen, herättää hänet heikoinkin ääni. Kuinka vanhan piispanpalvelijan on laita, en tiedä, mutta olen kuullut isäni sanovan, että pyhän kirkon miehet, niin ylemmät kuin alemmatkin, voivat hyvin ja saattavat nukkua vaikkapa tuomiopäivään."

Joutuin siirsi hän jonkun penkin räppänän kohdalle, tarttui Kristinan käteen ja auttoi häntä nousemaan penkille.

"Tee nyt, kuten olen sanonut, tartu lujasti räppänän alareunaan, niinikään, astu olkapäälleni, niin ... se käy mainiosti ... ole nyt hiljaa, kunnes tulen ylös."

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Signe seisoi Kristinan rinnalla katolla. Tämä vietti yhdeltä taholta pitkälle alas, ja Signe meni edeltä taluttaen Kristinaa kädestä jälessään. Kaikki kävi onnellisesti. Ei pienintäkään liikahdusta kuulunut tuvasta. Ja yö oli niin tähtikirkas ja tyyni. Ei ainoakaan lehti liikahtanut puussa, ei pieninkään aaltonen värähtänyt lahdella, jonka hopeapinta levisi rannasta toiseen. Toisella rannalla sijaitsi linna mustine röykkiöineen, niin hiljaisena ja juhlallisena, vaikka kentiesi senkin muurien sisällä oli sydän, joka sykki levotonna ja surullisena.

Kuten kaksi keijukaista katosivat molemmat pakolaiset puunrunkojen väliin. Signe työnsi venheen vesille, ja pian liukui se lahden poikki ja laski toiselle rannalle. Täällä hypähtivät tytöt maalle.

"Nyt on oltava vikkelä ja kevyt jaloiltaan, täällä ei ole niin aivan turvallista tällä puolella ... seuraa minua, menemme lähintä tietä metsään, tunnen hyvin polut täällä, ja ainoastaan alkumatka on vaarallinen; sitte kuljemme kuin huviksemme pitkän kiertotien. Mutta ennen kuin parin tunnin perästä ei kannata linnaa lähestyä."

Äänettömämmin ei pilven varjo hiivi yli niityn kuin molemmat tytöt kulkivat aukean paikan ylitse venheeltä puiden varjoon. Täällä tarttui Signe jälleen Kristinan käteen ja vei häntä eteenpäin lehdon varjojen välitse. Pian tulivat he jalkapolulle, mutta he eivät olleet kulkeneet pitkältä sitä myöten, ennenkuin Signe nopeasti hyppäsi syrjään puiden pimeimpään varjoon.

Hän pysähtyi kuunnellen. Kristina ei kuullut mitään, mutta Signen, metsän ja veden vapaan lapsen, aistimet olivat paremmat ja terävämmiksi harjaantuneet.

"Enkös sitä jo aavistanut", sanoi hän. "Kuulen askeleita, jotka tulevat vastaamme. Ajattelin sitä jo heti, kun näin kuninkaan ratsastavan linnaan. Mutta ole huoletta, neitsyt Kristina, meitä eivät he saavuta..."

"Mutta jos olisi vanha Gert..." sammalsi Kristina suurimman pelon vallassa.

"Pahimmassa tapauksessa, jollei nopeutemme voi meitä auttaa, niin..., mutta hiljaa, tuolla hän on, tuolla...!"

Synkkä haamu hiipi hiljaa esiin puiden välistä ja näytti tulevan suoraa päätä sinne, missä molemmat tytöt seisoivat. Kristinan sydän jyskytti niin valtavasti, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen silmänsä tahtoivat aivan kuin ponnahtaa ulos reijistään, kun haamu tuskin kymmenen askeleen päässä pysähtyi. Siellä hänen seistessään valaisi kuu osan hänen kasvoistaan, ja niin Kristina kuin Signekin tunsivat Gert Bryninghin.

Kristina ei enää voinut hillitä itseään. Signe kiersi kätensä hänen vyötärönsä ympäri, ja painaen suunsa hänen korvaansa kiinni, kuiskasi hän:

"Ole haudanhiljaa!"

Mutta Kristina ei kuullut mitään ja Signe tunsi, kuinka hän tempautui irti, samalla kuin hänen katseensa selvästi ilmaisi, ettei hän aikonut paeta, vaan päinvastoin syöstä esiin takaa-ajajaansa vastaan. Kuitenkaan ei vielä ollut varmaa, että tämä oli tullut ajaakseen heitä takaa. Hän saattoi liikkua omilla asioillaan. Mutta pieninkin varomaton liike saattoi sitä vastoin ilmaista heidät itsensä ja tehdä kaiken tyhjäksi. Ja mikä mahti olisi nyt Kristinaa pidättänyt? Hän oli aivan kuin muuttunut toiseksi. Tämä tarmokas, ihana olento, joka seisoi eteenpäin kumartuneena, valmiina hyppäykseen, kaikki lihakset jännitettyinä, kaikki hermot vireissä -- oliko tämä sama suruinen, tahdoton tyttö, joka tarvitsi ja sai lohdutusta Signeltä hänen isänsä pienessä tuvassa.

Ratkaisevalla hetkellä esiintyi kuitenkin voima, joka sai Kristinan peräyttämään ottamansa askeleen. Se ilmestyi Gertin liikkeessä, jolla tämä kääntyi syrjään. Polku, jota hän oli kulkenut, teki mutkan juuri siinä, missä hän seisoi, ja juuri tämä seikka saattoi pelästyneessä kuvittelussa näyttämään siltä kuin ukko olisi taivaltanut polkua hiipiäkseen karanneen naissukulaisensa kimppuun. Hän ei kuitenkaan jatkanut taivallustaan, vaan pysähtyi ja kääri vaippansa hyvin ympärilleen ja veti hilkan alas otsalleen.

Ilmeisesti oli täällä sovittu kohtauksesta sen kera, jonka askeleet Signe oli kuullut tulevan heitä vastaan ja joka nyt saapui paikalle hänkin.

"Pyhä Eerik", kuului Gert lausuvan puoliääneen, kun tämä toinen tuli esiin tuuhean pähkinäpensaan takaa.

"Pyhä Yrjänä!" vastasi toinen. "Oikeaan osuttu siis. Oletteko ollut täällä useampia kertoja?"

"Saavuin illalla", vastasi Gert, "ja kiitän onneani, sillä näihin aikoihin ovat hetket kalliit!"

"Olen sydämestäni samaa mieltä", jatkoi viimeksi tullut, "ja siksi käykäämme pian asiaan. Olin ajatellut että olisimme menneet yhdessä linnaan, mutta siellä ovat nyt täydet huoneet ja jokaisella muurilla on silmät ja korvat tai ainakin täytyy otaksua olevan."

"Emme tarvitse muuta kuin tämän paikan, junkkari Moritz. Tämä on kylliksi syrjäinen suojellakseen meidät yllätyksiltä näin myöhäiseen aikaan."

"No hyvä, kuten tahdotte... Tulette Tukholmasta. Oletteko tavannut piispan?"

"Kyllä, ja olen saanut mitä tarkimmat menettelyohjeet!"

"Sitäpä kelpaa kuulla... Sanokaa siis pian, millainen mielentila on ylämaan talonpoikain keskuudessa, siitähän kuitenkin riippuu kaikki, ja milloinka piispa Pietari katsoo ajan olevan sopivan."

Vanhus teki selkoa kaikesta. Mielentila taalalaisten keskuudessa oli mitä parhain. He olivat äärimmilleen tyytymättömät kuningas Kustaaseen, eivät tosin aivan samalla perusteella kuin pappisvaltiaat, vaan etupäässä kalliiden aikojen ja raskaiden verojen johdosta, mutta pääasia oli kuitenkin, että tyytymättömyys vallitsi heidän keskuudessaan ja tämän tyytymättömyyden voi kyllä taitava käsi helposti johtaa toivottuun suuntaan. Herra Pietari odotti vain kuninkaan saapumista Tukholmaan. Sitte aikoi hän lähteä Taalainmaahan.

"Se asia on siis parhaimmissa käsissä", lopetti Gert, "ja Jumalan äiti ja kaikki valtakunnan suojeluspyhimykset antakoot sille armonsa ja siunauksensa, että se saisi hyvän lopun!"

"Kas niin, vanhus, ei mitään pappien loruja nyt, täytyyhän teidän käsittää, että jos se käy, niin se käy iskien ja lyöden, jotta Jumalan äiti kalpenee ja pyhimykset itkevät. Mutta teidän oma herranne, Hannu piispa, missä hän on? Herra Severin näkisi mielellään niin mahtavan miehen tukenaan."

"Ei, ei", keskeytti Gert vilkkaasti, "älkää ajatelko sitä, ei, ei ... piispa Hannu on kyllä tyytymätön kuningas Kustaaseen, mutta hän rukoilee joka ilta hänen puolestaan."

"Olemmeko siinä jälleen... Rukoukset vaikuttavat vähän asiaan, tahdon itse puhutella piispaa!"

"Puhutella piispaa, oletteko järjiltänne, junkkari Moritz? Armollinen herrani, piispa Hannu, voisi teidät heti jättää kuninkaan käsiin, ja silloin tulisi teidän purjehduksenne lyhyeksi tässä maailmassa. Mutta herrani voi sentään, siitä tietämättään, hyödyttää yhteistä asiaa."

"Olisipa, miekkani kautta, oikein hauskaa, jos se vanha kettu..."

"Suu poikki, junkkari Moritz!... En puutu enää koko tähän asiaan, jollette harkitse sanojanne, kun ne koskevat piispa Hannua."

"Oo-ho ... en sillä muuten tarkottanut niin pahaa! No hyvä, minua haluttaisi kuulla, kuinka piispavanhus voi tanssia toisten pillien mukaan, siitä tietämättään."

"Kerettiläiset täytyy saada pois", sanoi vanhus, kiintymättä enempää junkkarin viime lausuntoon, joka hänen suussaan merkitsi enemmän totuttua tapaa lausua ajatuksiaan kuin mitään loukkaavaa tarkotusta. "Kerettiläiset täytyy saada pois, ja se tehtävä on nyt minun herralleni, piispalle, rakas ja Jumalalle ja pyhimyksille otollinen tehtävä. Nähkääs, nyt ovat kerettiläisten joukossa kuninkaan viisaimmat ja urhokkaimmat ystävät, sitä emme voi kieltää. Herra Lauri-kansleri on aika kotka ja hänellä on terävät kynnet... Mestari Olavi Tukholmassa on kotkan veroinen. He näkevät korkeudestaan terävillä silmillään pitemmälle, paljo pitemmälle kuin heidän pitäisi nähdä, ja sentähden täytyy heidät saada pois..."

"Herra Lauri-kansleri on linnassa ... anna minulle aikaa, että saan näkinkenkäni tänne rannalle, ja minä varastan Laurin linnasta, kuten paavi varastaa rahat köyhän miehen kukkarosta. Mutta te papilliset kulette aina mutkateitä, se on kai oppineempaa. Ja sitte..."

"Sitte tahdotte tehdä saman mestari Olaville ... niin, niin, sellaisiin uhkatekoihin teissä kyllä olisi miestä, mutta varmaa on, että purjehtisitte kumoon ja saisitte nostaa purjeenne hirsipuuhun Tukholmantorilla. Ei, ei, junkkari Moritz, vanhus on viisaampi, piispa Pietari tietää kyllä, kuinka hän jakaa osat. Luulen sitä paitsi, että mestari Olavi on jo pussissa ... ja armollinen herrani on juuri pussin suun sulkemaisillaan."

"Ja kuningas Kustaa tulee tietenkin luottamaan piispaan ja noudattamaan hänen neuvoaan ja kiittämään ... no, no, se on eri asia, eikä se kuulu minuun, mutta minun täytyy se kuitenkin tietää Severinin tähden."

Gert kertoi nyt, mitä oli tapahtunut Tukholmassa hänen siellä ollessaan, kuinka oli hyökätty kirkkoihin ja luostareihin, ja kuinka juteltiin suusta suuhun, että mestari Olavi oli tämän kauhistuksen alkuunpanija.

"Ja nyt tulee piispa Hannu kuninkaalta vaatimaan rangaistusta mestari Olaville? Tahdon olla silli, jos kuningas Kustaa tarttuu tähän koukkuun."

"Sallikaa minun kerrankin puhua pisteeseen, junkkari Moritz. Tämä on ainoastaan yksi niistä koukuista, joita on heitetty mestari Olaville ja herrani, piispa, tulee puhumaan vähemmän Olavista kuin itse väkivallan teoista, ja jos tunnen kuningas Kustaan oikein, ei hän katsele moisia ilkitöitä sormiensa lävitse. Rahvas Tukholman ympärillä on inhon ja vihan sytyttämä ... kuningas Kustaalle voi maksaa enemmän kuin hän tahtoo panna mestari Olavin tähden alttiiksi, jollei hän tähän tartu kovin kourin, joita hän kyllä ei juuri ole hidas käyttämään, miten asiat lienevätkin. Niin, juuri armollisen herrani suussa voi asian esitys saada oikean värinsä ja tehdä oikean vaikutuksensa kuninkaaseen."

"Viekas pappi, minulla olisi halu viiltää vatsasi halki... No, no, älä pelästy, sillä ei ole kiirettä, kaikella on aikansa. Jaa, mestari Olavin laita oli siis niin. Hän on kuoleva kapinannostajana. Mutta sitte on meillä vielä jälellä herra Lauri-kansleri, mitä myyränteitä olette kaivaneet häntä varten?"

"Puhetapanne ovat jokseenkin kummalliset, junkkari Moritz, mutta kullakin on oma makunsa. Kuningas itse on yhyttävä hänet..."

"Toisin sanoen, siinä kohden olette te laatineet koukeron, jota ei itse piru helvetissä saata käsittää... Pelätä Jumalaa ja kulkea suoraa tietä, se on muuten ollut minun asiani, se."

"Minun myös, minun myös, junkkari Moritz ... katsokaamme vain, että suora tie vie määrän päähän eikä poispäin, se on pääasia. Muuten ovat piispa Pietari ja mustainveljesten kunnianarvoisa priori Vesteråsissa minun tiennäyttäjäni. En tiedä kuinka he ovat järjestäneet asian herra Lauri-kansleriin nähden, hänen aikansa ei ole vielä tullut, mutta häneen tietysti ensi sijassa sattuu sama isku, joka musertaa hänen suojattinsa, mestari Olavin. Kun rovio kerran on sytytetty ja liekit leiskuvat kohden pilviä, silloin ei ole niin tarkkaa väliä yhdestä eikä toisesta, kunhan vain paha poltetaan perustuksiaan myöten."

"Niin, eikä jätä katkua jälkeensä. No, kaikella on aikansa. Nyt olen saanut sanomia herralleni, herra Severinille ... minua haluttaa nähdä, tuleeko hän niistä paljoakaan viisaammaksi kuin minä. Jos minulla olisi valta, poistaisin kuningas Kustaan laskuista, kun hän nyt ratsastaa Stegeborgista Linköpingiin, tai kentiesi menettäisin henkeni. Kas, sitä minä tarkotan, kun sanon pelkääväni Jumalaa ja kulkevani suoraa tietä. Mutta te papit astutte askeleen oikealle ja toisen vasemmalle, pistätte nenänne toiselle taholle ja kätenne toiselle, mitä suurempia mutkia, sitä parempi, ja ylipäätään juuri parhaat ihmiset takertuvat teidän ketunrautoihinne. Jollei valani minua pidättäisi ja se, että herra Severin ansaitsee sen uskollisuuden, jota hänelle olen vannonut, niin, kelpo miekkani kautta, sanoisin oikeissa ajoin sanan niin kuningas Kustaalle kuin tälle mestari Olavillekin. Kuningas on mieleiseni mies, ja sellainen täytynee olla mestari Olavinkin, mikäli voin käsittää."

"Puhutte vapaammin, junkkari Moritz, kuin on luvallista pyhän kirkon soturille."

"Pyhän kirkkosi puolesta en tahtoisi uhrata mädännyttä kaalinpäätäkään, eikä ole sinun ansiosi, etten halkaise kalloasi tässä patusessa paikassa, sinä vanha veitikka!"

"Pyhä Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset!" huudahti piispallinen tallimestari vavisten kauttaaltaan. "Oletteko junkkari Moritz vai olenko osunut petturin kera tekemisiin?"

"Eikös mitä, olen kyllä junkkari Moritz, eikä sinun surmaamisellasi ole kiirettä, Gert... Mutta minä en voi unhottaa, että teillä papeillakin on sormenne mukana tässä asiassa. No, sitä asiaa ei voi auttaa. Aamu sarastaa, vanhus, ja minä tahdon hyvissä ajoin olla merellä. Näkinkenkäni makaa täältä kivenheiton päässä. Jos tahdotte tulla mukanani, voimme lähemmin syventyä koukkuihinne puolin jos toisinkin..."

"Kappaleen matkaa voin tulla", vastasi vanhus, "mutta kukaan ei saa nähdä meitä yhdessä, ei kukaan, kuuletteko, junkkari Moritz!"

He loittonivat itäänpäin, ja Kristina ja hänen seuralaisensa olivat kaikesta pelosta päässeet.

Mutta mitä merkitsi tämä keksimisen pelko nyt kun sydän oli täyttynyt sanomattomalla tuskalla? Minkä hirveän salaisuuden jälille Kristina oli päässytkään! Ja kuitenkin oli hän saanut ainoastaan pinnallisimmat langat tietoonsa. Eikä ketään, ei ketään joka voisi varottaa, joka voisi selittää Olaville vaaran, joka häntä uhkasi.

"Ei ketään!" huudahti hän puoliääneen, ajattelematta, missä he olivat, ja hänen äänensä kaiku vieri kauvas pois.

Signe tarttui hänen käteensä, ja veti häntä mukanaan syvemmälle metsään.

"Hiljaa, kaikkien pyhimysten nimessä, hiljaa, Kristina!" sanoi hän hiljaa. "Molemmat miehet eivät ole kaukana. Luulen kuitenkin, ettei meillä enää ole mitään vaaraa. Tunnette mestari Olavin, Kristina ... niin, ei teidän tarvitse sitä sanoa, tunsin sen siitä kalmankylmyydestä, joka teitä väristytti, kun junkkari puhui juonista häntä vastaan... Mutta nyt on kaikki vaara ohitse, olethan vapaa, Kristina, ja huomenna saat puhutella sekä kuningasta että herra Lauri-kansleria!"

"Niin, olen vapaa ... olen vapaa!" sanoi Kristina ja otti rohkeampia askeleita. "Ja uskallan minäkin tehdä suurtekoja!"

Sitte kulkivat molemmat tytöt öisten varjojen keskitse pitkää kiertotietä myöten linnaa kohden. Kun auringon ensimäinen säde heijasti tornin huippuun, olivat he vain muutamain kivenheittojen päässä Stegeborgin torniportilta.

6.

KUNINGAS JA HERRA LAURI-KANSLERI.

Paikalta, jolla molemmat tytöt seisoivat, oli tavattoman ihana näköala linnan, lahden ja metsän ylitse, ja molempiin vaikutti erittäin virkistävästi nähdä, kuinka päivä valkeni ja kuinka säteilevä valo virtaili meren ja maan ylitse. He olivat pysähtyneet korkean, tuuhean petäjän luokse ja olivat kokonaan kiintyneet kauniiseen näytelmään edessään.

Mutta ihana aamu oli houkutellut ulos muitakin tämän seudun kauneuden rakastajia. Kappaleen matkaa puusta, jonka juurella Kristina ja Signe seisoivat, oli kolmaskin ihailija. Hän oli ritari, päättäen hänen runsaasti koristellusta puvustaan ja kallisarvoisesta kamelikurjen sulasta hänen päähineessään. Hän seisoi käsivarret ristissä ja katsoi suoraan eteensä. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, mutta hänen silmissään kimmelsi surumielisyyden hohde. Molempien tyttöjen askeleet herättivät hänen huomiotaan, ja hän seisoi siksi lähellä, että saattoi kuulla joka sanan, minkä he sanoivat, vaikkakin kuusi varjosti hänet heidän katseiltaan.

"Täällä on meillä taas", sanoi Signe, "vaarallinen kappale matkaa edessä. Täällä kulkevat monet linnaan ja linnasta pois, ja kuka tietää eikö noitakin kulje tätä tietä... Katsos, sentähden tahdon nyt mennä yksikseni linnaan ja koettaa päästä herra Lauri-kanslerin puheille, tunnen kyökkimestarin, ja hän kyllä auttaa minua."

"Kiitos, kiitos, Signe, en ikinä unhota, mitä olet tehnyt hyväkseni tänä yönä ... ja Jumala siunatkoon sinua siitä."

"Odota, odota, pikku neitsyt, emme ole vielä perillä ... pahin on vielä jälellä. Jos voisimme täällä vaihtaa pukuja, niin voisit itse mennä linnaan, mutta se ei käy laatuun ja luulen, että ensimäinen ajatukseni on paras. Jos Lauri-herra on sellainen mies, kuin olet sanonut, niin tulee hän mielellään tänne mukanani, ja sitte olet hänen suojeluksessaan, ja silloin ei ole mitään vaaraa..."

"Se on minunkin ajatukseni ... eikä minun tarvitse pyytää sinua ajattelemaan, kuinka tärkeää on, että kaikki tapahtuu hyvissä ajoin ... vanhus tulee varmaankin linnaan jo varhain..."

"Älkää olko peloissanne, minä kyllä sidon siivet jalkoihini... Jos näette jonkun tulevan tännepäin, niin piilottukaa kuusen juurelle, mutta älkää poistuko täältä!"

Näin sanottuaan jätti Signe Kristinan ja kulki nopein askelin linnaa kohden. Kristina seisoi katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi linnan portista. Silloin lankesi hän polvilleen tunteiden valtaamana ja rukoili hartaasti, kuten Olavi oli häntä opettanut, että, jos hänen sydämensä toivomus oli Jumalalle otollinen, Hän kuulisi hänen rukouksensa ja antaisi hänelle lohdutusta ja apua.