Part 6

"Sormuksen, jonka olen antanut herra Severinille", jatkoi rouva Kristina, "pitäköön hän muistona Kristina Gyllenstjernan tunnustuksesta ja kunnioituksesta, mutta ennenkuin hän on toteuttanut sen, mitä hän kirjottaa teidän tänään minulle jättämässänne kirjeessä, ennenkuin näen hänet kuningas Kustaan rinnalla hänen ja Ruotsin miehenä, en edelleen tahdo ottaa vastaan mitään viestiä enkä kirjettä häneltä."

"Ymmärrän teidät, jalo rouva", sanoi Moritz, "ja vien tervehdyksenne perille, vaikkakin se kuulostaa minun korvissani herrani pyynnön hylkäämiseltä."

"Jättäkää se asia herra Severinin itsensä ratkaistavaksi!"

"Mutta jos", jatkoi Moritz, "jos tapahtuisi, mitä nyt ei kukaan voi aavistaa, että herrani pelastaisi Ruotsin valtakunnan..."

"Pelastaisi Ruotsin valtakunnan ... uneksitteko, junkkari Moritz?"

"Ei, ei, rouva Kristina, en uneksi ... mutta jos pahat ja kovat ajat jälleen tulisivat, jollei kuningas Kustaa voisi pitää yllä sen kruunun valtaa, minkä hän on saanut, mutta jos Ruotsin valtakunta kuitenkin seisoisi vapaana ja voimakkaana ja mahtavana, ja jos tämä uusi pelastaja olisi Severin Norby, mitä silloin tekisitte?"

"Puheenne on arvotuksellista... Voin siihen vastata ainoastaan, että vastaukseni tahdon antaa ritari Severin Norbylle enkä juonittelijoille."

"No, hyvä, olen ymmärtänyt tarkotuksenne, ja tahdon viedä perille vastauksenne!"

Aurinko oli nyt laskenut eikä mitään valoa ollut sytytetty saliin, jossa sentähden hämärä kävi yhä pimeämmäksi. Niin Moritz kuin rouva Kristinakin olivat siksi kiintyneet aineeseen, jota keskenään pohtivat, etteivät ajatelleet tätä seikkaa, ja todennäkösesti oli tapahtunut jotakin aivan satunnaista, joka esti palvelijat tavan mukaan sytyttämästä valoa.

Sellainen sattumus, joka saattoi kaikki kummiinsa, olikin tapahtunut. Kuningas Kustaa oli saapunut suuren seurueen keralla. Hänen saapumistaan torvet olivat toitottaneet vartiotornissa kohta junkkarin astuttua suureen linnansaliin. Kuningas oli heti etsinyt kreivi Johania ja tavannut hänet salakamarista. Hän oli viivähtänyt siellä hetkisen keskustellen kreivin kera, joka oli maininnut hänelle junkkari Moritzin saapumisesta Severin Norbyn lähettiläänä, ja lisäksi maininnut hänen viestistään ja kirjeestään rouva Kristinalle. Kuningas sai edelleen tietää, että junkkari Moritz nyt parhaallaan neuvotteli rouva Kristinan kanssa, ja hän päätti itse olla kuulijana tässä neuvottelussa. Kreivi tahtoi seurata, mutta kuningas epäsi sen, ja ennenkuin hän ehti ryhtyä mihinkään hommiin ilmottaakseen rouva Kristinalle, oli kuningas jättänyt huoneen ja rientänyt suureen linnansaliin.

Kuningas oli kiihtyneessä mielentilassa jo saapuessaan Stegeborgiin, eivätkä ne tiedot, joita kreivi Johan oli hänelle antanut, häntä tyynnyttäneet. Hänen askeleensa olivat kiihkeät ja lujat, ja hänen kätensä löi muutamia kertoja miekankahvaan, hänen kulkiessaan linnankäytävän lävitse suuren salin ovea kohden. Täällä tuli Johan Thurenpoika häntä vastaan, mutta pysähtyi kunnioittavasti, kun hän muurille pystytetyn soihdun valossa näki kuninkaan synkän muodon. Kuningas viittasi hänelle kädellään kehottaen seuraamaan ja avasi samassa salin oven. Silloin juuri junkkari Moritz lausui viimeksi mainitut sanat.

Saavuttuaan saliin, pysähtyi kuningas, ja herra Johan Thurenpoika veti hiljaa oven kiinni. Rouva Kristina, joka ei aavistanut, kenen kuulijan hän oli odottamatta saanut eikä voinut luulla muuta kuin että tulija oli joku linnan palvelijoista, vastasi kursailematta junkkarin puheeseen.

"Tehkää se, junkkari Moritz, ja voitte lisätä, että Kristina Gyllenstjerna rukoilee Jumalan äitiä vahvistamaan herra Severiniä hänen päätöksessään!"

"Sen tervehdyksen", vastasi Moritz, "vien kernaasti perille, olisin kuitenkin mieluummin nähnyt, että olisitte lähettäneet herralleni kirjeen suullisen viestin sijasta. Mutta voin sen lisäksi toimittaa vielä jotakin teille ... todennäköisesti tulen tapaamaan poikanne, nuoren herra Nils Steninpojan..."

"Poikani Nilsin ... kuinka hänet voisitte tavata?"

"Matkustan maanteitse Kalmariin, tavattuani kuningas Kustaan, jonka luo nyt lähden..."

"Sitä teidän ei tarvitse tehdä", sanoi kuningas korostaen terävästi sanojaan. "Kuningas on täällä!"

"Kuningas!" huudahti rouva Kristina, nopeasti kääntyen ovea kohden ja pannen kätensä ristiin.

"Kuningas!" toisti junkkari Moritz, mutta hänen äänessään ei ollut entisen iloisuuden ja varmuuden merkkiäkään.

"Hankkikaa valoa saliin, herra Johan Thurenpoika", sanoi kuningas kääntyen häneen. "Tahdon nähdä ihmisiä enkä varjoja. Ette odottanut minua tänne niin äkkiä, rouva Kristina, ja sentähden tulen hieman sopimattomaan aikaan..."

"Koska voisi Ruotsin kuningas tulla sopimattomaan aikaan Kristina Gyllenstjernan luo?" kysäsi rouva Kristina vastaukseksi.

Hän pani erityisen painon sanoille Ruotsin kuningas. Mutta tähän Ruotsin kuninkaan, Kustaa Vaasan ja Kristina Gyllenstjernan yhteensovitukseen liittyi niin monta muistoa, että hänen äänensä ehdottomasti vapisi niitä lausuessaan. Ja itse asiassa juuri nämä nimet ikäänkuin kiinnittivät maahan sen sateenkaaren, joka merkitsi Ruotsin pelastusta vieraan vallan vedenpaisumuksesta uuteen ja ihanampaan ja lupaavampaan tulevaisuuteen. Mutta kuningas Kustaalle, joka kohtauksensa jälkeen Malmössä ei ollut kohdannut muuta kuin viekkautta ja petosta, ja joka kiihkeine luonteineen hetken kuohahduksessa teki pienimmästä kivestä kallionlohkareen, hänelle oli ainoastaan se seikka, että hän oli yllättänyt rouva Kristinan vihollisensa lähettilään seurassa, jolle hän oli puhunut kirjeistä ja tervehdyksistä tavalla, joka viittasi toisenlaiseen suhteeseen kuin hän katsoi soveltuvan Kristina Gyllenstjernan veroiselle naiselle, -- hänelle oli tämä riittävä todistus, että hänellä täälläkin oli pimeitä kehruuksia käsissään. Ja hänen mielensä katkeroitui sitä enemmän, mitä mahdottomampana hän oli tätä pitänyt, mitä korkeammalle hän oli kohottanut rakastetun herra Sten-vainajan lesken ajatuksissaan.

Herra Johan Thurenpoika tuli, seurassaan muutamia pikkupoikia, jotka riensivät sytyttämään suuret vahakynttilät ja sen jälkeen läksivät huoneesta.

Nyt yhtyivät kuninkaan ja Kristina Gyllenstjernan katseet. Molemmissa piili surua, mutta kuninkaan silmissä paloi lisäksi viha, kun sitävastoin Kristinan silmien surullinen ilme muuttui ylpeyden ja alakuloisuuden sekaiseksi piirteeksi. Kuningas seisoi käsivarret ristissä ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkeutua Kristinan sielun syvyyteen, mutta Kristina kesti tämän katseen. Siinä ilmeni voima voimaa vastaan, ja tämä näytti kuningasta kummastuttavan.

"Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan", sanoi kuningas harvakseen ja korostaen jokaista sanaa. "Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan sen luo, joka hieroo sopimuksia hänen vihollistensa kera. Voitte kai muistaa, kuinka rouva Brita Tott kerran petti kuningas Kaarlen Örebron linnassa? Olkaa kuitenkin varma siitä, rouva Kristina, etten minä ole mikään Kaarle Knutinpoika!"

Herra Johan Thurenpoika, joka seisoi aivan kuninkaan takana, ja jonka avonaiset, jalot kasvot selvästi kuvastivat niitä katkeria tunteita, jotka kuohuivat hänen povessaan, ei sietänyt kuulla, että rouva Kristinaa siten puhuteltiin vieraan lähettilään läsnäollessa. Mutta kuningasta ei sentään sellaisena hetkenä kuin tämä ollut helppo keskeyttää. Varmaankin nuori mies taisteli tällä hetkellä taistelua, aivan yhtä vaikeaa kuin se, joka riehui kuninkaan ja rouva Kristinan mielessä.

Myöskin junkkari Moritz, karhea merimies, näytti vastahakoisesti kuulevan ja näkevän kuninkaan kovia sanoja ja ankaroita katseita. Siitä olisi kuitenkin voinut olla ikävämpiä seurauksia, jos hän, merirosvo, olisi puuttunut puheeseen. Johan Thurenpoika tiesi, että junkkari Moritz oli Severin Norbyn lähettiläs; hän oli myös kuullut kuninkaan omasta suusta, kuinka kaikki suuret kustannukset tähän Gotlanninretkeen olivat kantaneet ainoastaan häpeää ja vahinkoa hedelmänään, ja hän käsitti selvään, ettei siinä mielentilassa, jossa kuningas oli, tarvittu paljoa ennenkuin hän unhottaisi itsensä tykkänään ja olisi valmis tekemään tekoja, jotka eivät edes vähentäisi, saatikka sitte torjuisi ja parantaisi pahaa, vaan päinvastoin sitä pahentaisivat. Tämä sai herra Johanin oman vaaransa uhallakin koettamaan tyynnyttää ja sammuttaa niitä salamoita, jotka joka hetki uhkasivat murtautua esiin.

"Teidän armonne!" sanoi hän. "Herra Severin lähettiläällä lienee jotakin sanottavaa teille!"

Kuningas astui askeleen syrjään ja hänen leimuavat silmänsä mittailivat herra Johania päästä jalkoihin. Mutta herra Johanin kasvoilla loisti sellainen vakavuus ja hänen rehellisissä silmissään paloi niin lämmin hartaus, että se nähtävästi sattui kuninkaan sydämeen, ja hän kääntyi junkkari Moritziin. Johan sai palkakseen kiitollisen katseen rouva Kristinalta, ja oli kuin tämä katse olisi sytyttänyt ohimenevän punan hänen poskilleen.

Junkkari Moritz otti heti takkinsa povelta esiin kirjeen, jonka hän ojensi kuninkaalle. Tämä tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen katseensa suuntautui junkkariin hänen murtaessaan sinettiä. Junkkari Moritz näytti taasen tulevan omaksi itsekseen, ikäänkuin hänen purjeensa olisi keskellä tyyntä täyttänyt odottamaton tuuli. Kiihkeät, tuimat, sielua jännittävät elämäntapaukset näyttivät olevan ilma, joihin hän oli tottunut. Ainoastaan naisellinen tuska oli hänelle jotakin masentavaa.

"Olen junkkari Moritz", sanoi hän millään tavoin tulematta hämilleen kuninkaan katseesta, jonka terävyys yhä lisääntyi, "olen muuan herra Severinin päämiehistä enkä, jos itse saan sen sanoa, suinkaan huonoimpia niistä."

Kuningas joko ei kiintynyt junkkarin esiintymisen ja puheen rohkeuteen ja karkeuteen tai ei katsonut tarpeelliseksi siihen vastata; kaikessa tapauksessa hänen katseensa jätti junkkarin ja kiintyi avattuun kirjeeseen, jota hän alkoi lukea. Lukiessaan hänen kasvojensa ilme selkeni, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi varmuudella voinut ratkaista, oliko herra Severinin kirje tehnyt häneen suotuisan vaikutuksen vai ei. Hän ojensi sen Johanille ja sanoi:

"Jättäkää se kanslerille!" Sitte kääntyi hän junkkari Moritziin. "Ja te, junkkari Moritz, tulette huomenna saamaan lähempiä tietoja!"

Hän viittasi sen jälkeen kädellään merkiksi, että junkkari voi poistua, jonka tämä tekikin herra Johan Thurenpojan seuraamana. Kun molemmat miehet olivat poistuneet ja kuningas jäi rouva Kristinan kanssa kahden kesken, kiinnitti hän taasen läpitunkevat silmänsä häneen. Mutta kului hetki ennenkuin kumpikaan sanoi sanaakaan.

"Herra Severin pyytää kättänne, rouva Kristina?" sanoi vihdoin kuningas katkaisten äänettömyyden.

"Hän pyytää kättäni!" vastasi rouva Kristina.

"Ja mitä te sanotte siihen?... Vaan enhän tarvitse sitä kysyä", lisäsi kuningas, odottamatta mitään vastausta. "Olettehan jo antanut hänelle sormuksenne ja kuulin itsenne lähettävän hänelle terveisiä, että tahdotte muistaa häntä rukouksissanne. Rouva Kristina, mitä voitte sanoa tähän? Sellaiseksiko minun täytyy huomata rakkaan herrani Stenin leski; sellaiseksiko minun täytyy huomata Kristina Gyllenstjerna, hänet, jonka kerran korotin niin korkealle Ruotsin naisten joukossa, että olisin hänen tähtensä tahtonut uhrata elämäni...?"

Kristinan posket olivat valkoiset kuin marmori, ja hänen rintansa kohoili valtavasti, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen ryhtinsä oli kuningattaren. Hän muistutti muinaisuudesta, jonka ja olevan hetken välillä lepäsi kokonaisen kirkkomaan täysi haudattuja muistoja, ja kuningas itse ei ollut tunteeton sille surulle, jonka hänen sanansa olivat herättäneet hänen sukulaisensa povessa, ja sille voimalle, jolla tämä voi pidättää tunteidensa paloa.

"Sellaisena kuin teidät näin", sanoi hän, "muistutatte minulle nyt sitä aikaa, jolloin herra Stenin rinnalla läksin Tukholman linnasta taistelemaan samaa vihollista vastaan, jonka niskan olemme nyt kyllä polkeneet jalkojemme alle, mutta joka vielä on vaarallinen voimakasten kuolinvävähdystensä tähden."

Kuningas oli täydelleen ja lujasti vakuutettu, että Kristina oli aikeessa yhdistyä karkotetun verikuninkaan uskollisimman miehen kanssa, ja hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan esiintyi heti kuva, pääsisällöltään yhtäläinen kuin se, jonka junkkari Moritz oli vähää ennen esittänyt kreivi Johanille, mutta paljoa synkempi, sillä loistavin valo kadotessaan jättää jälkeensä mustimman yön.

Kristina Gyllenstjernaan taasen, hänen jaloon, rikkaaseen, ylpeään sydämeensä vaikutti juuri kuninkaan sanoista selvästi esiinpistävä epäluulo niin alentavasti ja musertavasta, ettei hän tullut vastanneeksi, ja kun hän lopulta teki sen, niin asia pikemmin paheni kuin parani. Sillä ei ainoastaan hänen naisellista ylpeyttään loukattu, ei ainoastaan hänen isänmaan rakkautensa kärsinyt, vaan koko kysymys oli niin kipeää ja arkaluontoista laatua, ettei hän voinut eikä tahtonut sitä peittelemätönnä paljastaa ankaran kuninkaan silmien eteen.

"Jos teillä on se aika niin elävästi muistossanne", vastasi hän, "kuinka voitte silloin vastata minulle siten kuin olette tehnyt?"

"Kuinka olen voinut puhua niin kuin olen tehnyt, sen voinette parhaiten itse selittää, rouva Kristina, ja juuri tätä selitystä vaadin."

"Mitä haluatte minulta, Kustaa Eerikinpoika?" huudahti Kristina äänellä, joka vapisi syvimmästä liikutuksesta, ja kostean loisteen säteillessä hänen kauneista silmistään. "Tunnetteko sitte minua niin vähän, että vaaditte minulta todistusta siihen, jota en voi todistaa selvemmin kuin olen tehnyt? Onko elämäni ollut sellainen, että kukaan voi epäillä rakkauttani maahani ja maani kuninkaaseen? Kieltäymyksissä ja uhreissa sen asian hyväksi, joka kerran oli jalon puolisoni ja hänen isänsä asia ennen häntä, samoinkuin yhteisen sukulaisemme, vanhan herra Stenin, jonka molemmat muistamme ... siinä voimme kai vetää vertoja toisillemme, kuningas Kustaa! Ja jos niin on, kuinka voitte luulla, että Kristina Gyllenstjerna yhtäkkiä unhottaisi kaiken, joka on ollut ja joka on hänen korkein rakkautensa?"

"Olette äiti", vastasi kuningas, "ja poikanne kantavat nimeä, jolla aina on oleva korkea kaiku Ruotsin miesten rinnassa, ja tarvitaan vain sanoa, että te olette mukana asiassa, niin Ruotsin rahvas nousee kuin yksi mies. Mutta vanhin poikanne on vielä lapsi, ja se on samaa kuin pelkkä nimi vain ... hänen heikoissa käsissään tämä maa, jota me molemmat rakastamme, räjähtäisi rikki, ja verikuningas nauraisi riemuissaan poimiessaan pirstaleita yhteen uudeksi valtakunnaksi itselleen, ja meidän Ruotsimme, Engelbrektin ja Sturein maa, vaipuisi ainaiseksi unhotuksen yöhön!"

Kuninkaan viha lauhtui sitä mukaan kuin hän puhui ja lopetettuaan hän meni Kristinan luo ja tarttui hänen käteensä.

"Sanokaa minulle", sanoi hän, "sanokaa minulle, kummastuttaako levottomuuteni ja huoleni teitä, älkääkä lukeko minulle viaksi, että kaikilta tahoilta viekkauden ja juonten ympäröimänä, kuten olen, toisinaan erehdyn, ja katson asioita toisin kuin pitäisi."

"Nyt puhutte, kuten Sturein sukulaisen tulee puhua, ja sen puheen ymmärrän kyllä hyvin, ja todistukseksi siitä, että Kristina Gyllenstjerna ansaitsee kuninkaallisen sisarenpoikansa kunnioituksen, tahdon vapaasti antaa sen selityksen, johon ei minkään vallan edustaja olisi voinut minua pakottaa. On totta, että Severin Norby on pyytänyt kättäni; mutta luulen voivani sanoa varmuudella, joka on totuuden vertainen, ettei hänen toivomuksensa koskaan toteudu."

"Varmuudella, joka on totuuden vertainen?" kertasi kuningas epäluuloisesti. "Se voi siis toteutua...?"

"Se voi toteutua!"

"Ja kuinka minun on se ymmärrettävä?"

"Sallikaa sen jäädä salaisuudekseni ... älkääkä unhottako, ettei Kristina Gyllenstjerna koskaan voi kieltää itseään!"

Näin sanoen painoi hän kätensä silmilleen ja poistui kiireimmittäin huoneesta.

5

YÖLLÄ.

Myöhään illalla, monta tuntia sen jälkeen, kun kuningas oli saapunut Stegeborgiin, purjehti pienehkö alus lahteen linnan edustalle ja kääri purjeitaan samalla kuin venhe laskettiin vesille. Paitsi soutajia astui vanhempi mies ja nuori tyttö, molemmat puettuina matkapukuun, nuoraportaita myöten alas venheeseen.

Tämä kiiti nopein ja voimakkain aironvedoin rantaa kohden ja vanhan miehen seuralaisensa kera noustua maihin, sysättiin venhe jälleen vesille paluumatkalle alukseen.

"Älkää unhottako hänen armonsa piispan kirjettä", huusi vanhus rannalta merimiehille. "Jättäkää se harmaaveljesten priorille tultuanne Söderköpingiin."

Merimiehet antoivat jokseenkin äkäisesti varmistavan vastauksen, joka todennäköisesti oli jo annettu monen kertaan, ja kun venhettä ei enää voinut erottaa pimeässä, tarttui ukko tytön käteen ja alkoi astua rantapengertä ylöspäin. He eivät olleet kulkeneet pitkältä, ennenkuin pysähtyivät pienen tuvan eteen, josta pieni takavalkea loimotteli matkustavaisia vastaan.

"Jumalan rauha, Stig Pietarinpoika!" sanoi ukko tupaan päästyään. "Jumalan rauha! Voitko antaa minulle ja sukulaiselleni yösijaa?"

"Jumala siunatkoon, sen kyllä voin", vastasi Stig Pietarinpoika. "Ja olen iloinen, kun ette mennyt tupani ohitse, Gert Bryningh."

"Vilpitön kiitos, Stig", jatkoi Gert. "Aion mennä aamulla varhain Stegeborgiin, missä minulla on hieman toimitettavaa, ennenkuin jatkan matkaani Munkebodaan, armollisen herrani, piispan luo."

"Stegeborgissa on paljon väkeä tänä iltana", jutteli Stig, joka oli kalastaja ammatiltaan ja asui tyttärensä keralla tässä pienessä tuvassa rannalla. "Signe, tyttäreni, vei sinne kaloja illan suussa, ja silloin oli kuningas juuri tullut suuri joukko herroja seurassaan."

"Kuningas!" huudahti Gert ja näytti hämmästyneeltä.

"Kuten sanoin ... ja vähää ennen kuningasta saapui herra Severinin lähettiläs Gotlannista, ja väki linnassa sanoi, että saksalaisella kreivillä ja herra Severinin lähettiläällä oli ollut paljo kuiskailemista keskenään, ja kun kuningas saapui, silloinkos tuli juoksua sinne ja tänne... Niillä korkeilla herroilla on keskenään niin paljo riitoja, joita me pikkueläjät emme voi käsittää!"

Molemmat vanhukset istuivat kauvan illalla pakinoiden takkavalkean hohteessa, mutta tytöt, Signe ja hän, jonka Gert Bryningh oli tuonut mukanaan, menivät pian pieneen viereiseen huoneeseen, missä edellinen laittoi vuoteen tuntemattomalle vieraalleen. Tämän tehtyään Signe istuutui vieraansa viereen ja tarttui hänen käteensä.

"Niin surullista neitsyttä en ole nähnyt moneen herranpäivään", sanoi hän, "enkähän voi vaatia teitä sanomaan, mikä mieltänne painaa, mutta juttelenpa teille jotakin, joka voi hälventää suruanne. Tietäkääs, neitsyt, että olen nähnyt kuninkaan tänään: hän kyllä näytti olevan yhtä huolissaan kuin tekin, mutta muhkea hän oli nähdä, ja kaikki ne koreat ritarit, jotka seurasivat häntä! Niiden joukossa ratsasti muuan mustalla hevosella -- katsos, minä näin kaikkityyni, sillä seisoin aivan portinpielessä heidän ratsastaessaan linnaan -- ja kuninkaalla on mukanaan hyvin vanha mies, joka kuulemma on hänen kanslerinsa, ja hän ratsasti mustalla hevosella. Sanotaan, että vanha kansleri se saa aikaan kaiken pahan valtakunnassa ja kulettaa kuningasta talutusnuorassaan. Pyhä Jumalan äiti, kuinka olinkaan vihainen sille miehelle, joka antaa hyvälle kuninkaallemme niin paljo ajateltavaa..."

"Tunnetko hänen nimeään, ketä sanot kansleriksi?"

"Kyllä ... kuulin sen, hänen nimensä oli ... älkäähän kiirehtikö, kaunis neitsyt ... hänen nimensä oli Lauri Antinpoika, niin oli!"

"Lauri Antinpoika ... oletko varma siitä?"

"Olenpa hyvinkin, sillä näin, kuinka hänen hevosensa kompastui, kun hän ratsasti porttiholvin lävitse, ja kuulin heidän sitte puhuvan alhaalla linnantuvassa, ettei se merkinnyt mitään hyvää herra Laurille..."

"Teette kuitenkin Lauri herralle hyvin väärin, jos ajattelette pahaa hänestä ... hän ei tahdo muuta kuin hyvää."

"No, kas siitä minä pidän, te alatte virkistyä, neitsyt ... vai niin, tunnette siis Lauri-kanslerin, voin kyllä nähdä jo päältäkin päin, ettette ole vertaisiani."

"Mitä puhutkaan, Signe, olen köyhä porvaristyttö Tukholmasta, ja tahtoisin mielelläni vaihtaa asemia kanssasi, sinua kun eivät paina mitkään surut..."

"Siitä kiitänkin oikein hartaasti Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä! Mutta minun käy sääliksi teitä, enkö voisi auttaa teitä siitä hädästä, johon olette joutunut? Sanokaa minulle ensinnäkin nimenne! Minun nimeni on Signe Stigintytär, kuten jo tiedättekin."

"Minun nimeni on Kristina Pietarintytär, ja jollen ole kuollut, on tarkotus, että minun pitäisi olla."

"Pyhä Jumalan äiti, mitä sanotte, neitsyt Kristina ... kuka voi toivoa teidän kuolevan, kun olette niin nuori ja kaunis? Eikö teillä sitte ole ketään nuorta miestä, joka uskaltaa taisteluun teidän puolestanne ja hakkaa palaisiksi ilkeän noidan, joka teitä pitää vankina. Niinhän on aina laulussa, ja silloin se varmaankin on totta."

Kristina alkoi katkerasti itkeä nämä sanat kuultuaan, mutta niin hiljaa, että viipyi hyvän hetken, ennenkuin hyväsydäminen Signe huomasi sen, ja sittekin vasta siitä, että hän näki, kuinka kyyneleet kuutamossa valuivat lumivalkoista poskea pitkin. Silloin tarttui Signe Kristinan molempiin käsiin ja puristi niitä lujasti, kuiskaten:

"Älä itke, Kristina, minä rupean ritariksesi, ja mahtavan täytyy noidan olla, jollei hän saa minulta surmaansa."

Kristina työnsi hyvää tarkottavan tytön kädet pois ja taivutti hiljaa alas päänsä. Ah, oli niin synkkää ja kolkkoa, mihin hän katseensa käänsikään, ja niin valtava myrsky kävi syvällä hänen sydämessään! Kuinka olikaan mahdollista, että kalastajan tyttöparka voisi hänet pelastaa? Sen hirveän sunnuntain jälkeen, jolloin hänet onnensa päivänpaisteisilta kukkuloilta, missä taivas hymyili niin seesteisenä ja sinisenä ja missä hänen elonpolkunsa kiemurteli niin viehättävänä pelkkien ruusujen välitse, yhtäkkiä syöstiin alas aivan kuin erämaahan, jossa ei aurinko eivätkä tähdet loistaneet ja jossa ainoastaan okaat repivät hänen jalkojaan, -- sen sunnuntain jälkeen oli hän kulkenut melkein alituiseen horroksissa, ollut tahdoton olento, joka hiljaisesti alistui mihin kohtaloon tahansa.

Vanha Gert Bryningh oli vienyt hänet majataloonsa, jossa he olivat nousseet hevosen selkään ja samana iltana ratsastaneet Söderteljeen, mistä he vesitse olivat jatkaneet matkaansa tänne Stegeborgiin. Gert oli ankarimmalla tarkkuudella seurannut Kristinan kaikkia liikkeitä, mutta kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, kuinka vähän hänellä oli syytä pelätä pakokokeita vankinsa puolelta, oli hän vähitellen tuudittunut varmuuteen, ja täällä alhaalla Itä-Gotlannissa, missä jokainen linna, jokainen herraskartano, melkeinpä joka töllikin oli hänelle tuttu, ja jossa hänen herransa, piispan valta ei ollut ainoastaan tunnustettu, vaan suosittukin, täällä ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että mitään pakoajatusta voisi syntyä tyttöparan päässä.