Part 5

Salamoivalla kaunopuheisuudella nousi Olavi uudestakastajaa vastaan, nuhteli häntä niistä erehdyksistä, joita hän oli levittänyt tietämättömän ja sentähden helposti johdettavan kansan keskuuteen, ja kehotti häntä luopumaan voimassa olevan järjestyksen väkivaltaisesta kumoamisesta. Mutta se oli samaa kuin saarnata myrskyn myllertämälle merelle. Hälinä taukosi hetkiseksi, joukko kuunteli, mitä rohkealla saarnaajalla mahtoi olla sanottavaa, ja useimmat eivät voineet kuvitella, että hän kääntyisi heitä vastaan, vaan odottivat pikemmin kuulevansa hänen liittyvän heidän mestareihinsa Rinkiin ja Knipperdollinkiin, koska he olivat vaan kehittäneet äärimmäisiin johtopäätöksiinsä saman opin, jota Luther ja hänen oppilaansa saarnasivat. Mutta tuskin olivat he kuulleet, mitä Olavilla todella oli sanottavaa, tuskin olivat he nähneet sen musertavan katseen, jonka hän oli singottanut Melchior Rinkiä vastaan ja heidän kaikkien ylitsensä, ennenkuin nousi monta sataa kättä ja pääsi hirmuinen kirkuna, joka kasvoi moninkertaiseksi kajahtaessaan takaisin ympäröivien talojen seinistä.

Melchior itse hypähti esiin, hillittömästä harmista aivan vimmoissaan, ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, väkivallalla vaientaakseen hänen puoluelaistensa voitonriemun rohkean häiritsijän. Olavi oli kuitenkin uudestakastajaa paljo väkevämpi ja hänen ei sentähden ollut vaikea torjua uhkaavaa iskua, mutta samassa sattui häneen loitompaa heitetty kivi ja hän kaatui maahan.

Uudestakastajat aikoivat syöstä häneen kimppuunsa ja eräs heistä, sama, joka aamupäivällä oli johtanut joukkoa Suurkirkossa, kohotti mahtavan ryhmysauvansa, antaakseen mestari Olaville muistomarjan, jota hän ei niin helposti unhottaisi, kun mahtava olento asettui kaatuneen eteen ja torjui niin hyvin ryhmysauvalla aiotun surmaniskun kuin muutkin käymästä käsiksi.

Todennäköisesti olisi noussut verinen taistelu, jollei Melchior olisi sitä ehkäissyt kehottamalla joukkoa rientämään pyhän Yrjänän kappeliin ja kiittämään ja ylistämään Jumalaa saavutetusta voitosta.

"Pian, pian", sanoi hän, "palaamme jälleen tähän syntiseen kaupunkiin ja päätämme puhdistustyömme, sen sanoo minulle Jumalan henki!"

Ja koko joukko vetäytyi pois torilta Suurkirkon ohitse ja alaspäin avointa kenttää linnan edustalle. Mikä Melchiorin sai kehottamaan joukkoaan taipaleelle, on vaikea sanoa, mutta aivan varmaan tahtoi hän välttää keskinäistä taistelua porvarien välillä, joko siksi, ettei katsonut olevansa valmis sellaiseen taisteluun, tai siksi, että pelkäsi, niin hyvin lutherilaisten kuin katoolistenkin silloin yhdestä tuumin nousevan häntä vastaan, ja siten häneltä riistettäisiin kaikki ne hänen kannattajansa, jotka itse asiassa luulivat hänen saarnaavan Lutherin oppia, vaikkakin voimakkaammin ja ikäänkuin paremmin satuttaen kirveen puun juureen.

Mutta Olavin vieressä seisoi vielä kookas talonpoika. Tori oli tyhjentynyt väestä, ja poistuvan joukon huudot kuuluivat loitompaa pohjoiselta kaupunginportilta.

4

KRISTINA GYLLENSTJERNA.

Stegeborgin linnan suuressa salissa oli eräänä päivänä syyskuun lopulla 1524 kolme henkilöä. Päivä oli jo illoillaan ja aurinko oli vaipumaisillaan länteen, mutta kultasi ikäänkuin jäähyväisiksi veistokuvien esiinpistävät osat katon tammilaudoissa. Linna oli muuten, kuten yleensä keskiajan linnat, jotka olivat rakennetut sotaisia tarpeita eivätkä elämän mukavuutta varten, pimeä, ja valo pääsi sisään verrattain pienistä ikkunoista. Ympäri salia olivat seiniin kiinnitetyt penkit ja keskellä lattiaa seisoi suuri tammipöytä.

Mainitut kolme henkilöä istuivat erään ikkunan ääressä, johon paksut muurit muodostivat ikäänkuin erityisen pienen huoneensa. He olivat Stegeborgin linnanherra, Hoyan ja Brockenhusenin kreivi Johan, hänen kihlattunsa rouva Margareta Eerikintytär Vasa, Joakim Brahen leski, ja rouva Kristina Gyllenstjerna, Ruotsin viimeisen valtionhoitajan, herra Sten Svantenpoika Sturen leski. Kreivi Johan oli mies parhaissa vuosissaan, muhkea ulkonäöltään ja liikkeissään pehmeyttä ja miellyttäväisyyttä, joka teki hänet suuressa määrin rakastettavaksi. Kentiesi olisi kuitenkin saanut olla hieman enemmän lujuutta hänen katseessaan ja hieman enemmän miehuutta yleensä hänen olennossaan.

Siinä istuessaan rouva Margaretan käsi kädessään ja tarkastellen silmäillessään kallisarvoista sormusta, jota Margareta kantoi sormessaan, muodosti hän katsojalle rakastettavan kuvan elähtäneestä ritarismiehestä.

Leikkisä hymy väreili hänen huulillaan ja lempeä liekki paloi hänen tummissa silmissään. Myöskin Margareta hymyili lyöden hansikkaallaan leikkisästi kreiviä kädelle. Rouva Kristina istui nojaten päätään käteensä ja leikki muutamalla niistä kolmesta nyöristä, joiden varassa pieni laukku sen ajan tavan mukaan riippui uumavyöstä vasemmalla kupeella.

Molemmat nämä naiset olivat kauniit. Rouva Margaretan kasvot olivat pitkulaisemmat ja hänen tukkansa oli vaaleampi kuin rouva Kristinan, mutta molempain kasvonpiirteet olivat hienot ja jalot. Margareta oli vielä aivan nuori, ja iloisuus, joka tällä hetkellä oli hänet vallannut, puki häntä mainiosti. Rouva Kristina oli vanhempi, kuitenkin oli hänellä vielä jälellä koko nuorekas soreutensa. Hän oli syntynyt 1494 ja oli siis nyt kolmenkymmenen vuoden vanha. Voima ja nero pilkisteli hänen suurista tummansinisistä silmistään, mutta hänen poskensa olivat kalpeat ja syvä surumielisyyden piirre näyttäytyi ilmiselvänä hänen huultensa ympärillä.

Tuskin kuuli hän kihlattujen pilapuheita rinnallaan. Hänen silmänsä kiintyivät vähän väliä kirjeeseen, joka pisti esiin pienestä kullalla ja helmillä koristellusta laukusta, ja tuskin kuultava huokaus pääsi hänen huuliltaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn ja ohimenevä puna levisi hänen poskilleen. Margareta mainitsi sanan, joka yhdellä iskulla siirsi hänet nykyisyydestä tahi tulevaisuudesta, jos hänen ajatuksensa nimittäin siellä liitelivät, niihin aikoihin, jotka jo olivat menneet.

Margareta oli maininnut hänen ja veljensä lapsuudesta, kuinka veli leikki kuningasta Tukholman linnan suuressa ruokasalissa, Hannu kuninkaan ollessa herra Stenin luona vierailemassa, ja sitte oli hän puhunut niistä ajoista, jotka sen jälkeen seurasivat, ja niistä taisteluista, joita nuori herra Sten ja Margaretan veli tämän rinnalla olivat taistelleet Vädlan ja Bränkyrkan luona. Nämä muistot ne tuokioksi levittivät Kristinan poskille heleän punan ja panivat hänen silmänsä säteilemään samaa tulta, joka kerran oli luonut luottamusta ja rohkeutta Tukholman porvarien sydämiin, kun paitsi häntä ja rouva Anna Thurentytär Bjelkeä Kalmarin linnassa joka mies epäili mahdollisuutta pitää yllä Ruotsin valtakuntaa. Mutta palo silmissä ja poskilla vaimentui salaman nopeudella, ja alakuloisuus hymyili syvempisävyisenä hänen suunsa ympärillä, auringonsäteen taittuessa hänen silmänsä kosteaan loisteeseen ja langeten sormukselle hänen kädessään. Se oli hänen herravainajansa, herra Stenin vihkisormus.

Hänen äkillinen liikutuksensa ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta kreivi Johanilta eikä Margaretalta, ja viimeksi mainittu tarttui lempeän, melkein kunnioittavan ystävällisesti Kristinan käteen. Kului kotvan aikaa äänetönnä. Mutta hiljaisuuden katkaisi torven toitotus linnantornista, ja hetkistä myöhemmin astui poikanen sisään ja ilmotti junkkari Moritz Oldenburgilaisen, joka halusi puhutella kreivi Johania.

Tämä viittasi myöntävästi kädellään, ja poika katosi.

"Junkkari Moritz", sanoi kreivi ikäänkuin itsekseen, "tuskin ajattelin, että herra Severinillä olisi tähän aikaan minulle jotakin sanottavaa."

"Herra Severin?" kysäsi Margareta. "Olkaa varuillanne; tarkotan, että sen miehen kanssa voi olla vaarallista olla tekemisissä!"

"Älä pelkää, ystäväni", vastasi kreivi, "luulen tuntevani miehen."

Samassa aukeni ovi ja junkkari Moritz astui sisään. Hän oli aivan nuori mies, mutta niin hyvin hänen pukunsa kuin hänen päivettyneet kasvonsa ja vapaat, pontevat liikkeensä ilmaisivat soturia, joka oli jo kokenut monta ottelua elämästä ja kuolemasta. Hänen katseensa hipaisi tutkivasti sekä kreiviä että molempia naisia, ja se pysähtyi rouva Kristinaan.

"Kunniallisen partani kautta, rouva Kristina", sanoi hän, välittämättä kreivistä, joka odotti hänen esittävän asiansa. "Partani kautta, olette merkillisesti muuttunut sitte kun viimeksi näimme toisemme!"

Kristina kohotti katseensa ja näytti etsiskelevän muistostaan kasvoja, jotka näki edessään. Mutta junkkari Moritz ei päästänyt häntä puhumaan, vaan jatkoi:

"Siitä ette tiedä mitään, jalo rouva! Alussa vuotta olin sattumalta Kööpenhaminassa ja näin teidät muiden ruotsalaisten naishenkilöjen keralla, jotka herrani, kuningas Kristian ... ai, miekkani kautta, hänen nimeään ei minun pitänyt täällä mainita, mutta saman tekevä, -- silloin näin teidät eikä paljoa puuttunut etten ollut valmis teidän tähtenne paljastamaan miekkaani omaa herraani vastaan."

"Asianne, junkkari Moritz", keskeytti kreivi, ilmeisesti vapauttaakseen Kristinan tarvitsemasta vastata aineessa, jonka hän tiesi tätä pahottavan, "asianne ei liene sitä laatua, että vaatisi kiireellistä ratkaisua."

"Asiani", vastasi junkkari, "se on pian suoritettu! Kas tässä", hän otti kaksi kirjettä, jotka hän jätti kreiville, "kas tässä kirje Severin Norbyltä ja tässä Bernt von Meleniltä! Minulla on sitä paitsi teille yhtä ja toista puhuttavaa, mutta kaikella on aikansa. Kuitenkin luulen, että pian käännän selkäni jälleen maalle päin. Jos tämä tuuli pysyy, tahdon olla rupisammakko, jollen pian ole taasen herra Severinin luona Visborgissa!"

"Visborgissa?" kysäsi kreivi Johan koko lailla kummissaan.

"Niin, Visborgissa", matki junkkari. "Luulen, että se on kyllin selvästi sanottu!"

"Mutta Visborginhan pitäisi..."

"Pitäisi niin, sen asian laita on niin, nähkääs kreivi hyvä, että Visborgin kylläkin pitäisi tällä haavaa olla kuningas Kustaan käsissä, mutta kaikki ei täällä maailmassa ole kuten sen pitäisi olla."

"Ja sen sanotte sellaisella varmuudella, junkkari Moritz!" sanoi jälleen kreivi. "Viimeiset tiedot lupasivat kuitenkin hyvää kuninkaan, herrani väelle!"

"Kirjeet, kirjeet, herra kreivi ... lukekaa ne ja kyselkää sitte. Kelpo miekkani kautta, maaihmiset eivät tosiaan tiedä, mitä aika merkitsee!"

Kreivi Johan avasi ja luki saamansa kirjeet. Sillaikaa poistui rouva Margareta, mutta junkkari otti vielä yhden kirjeen, jonka kera hän läheni rouva Kristinaa.

"Se on herraltani, herra Severin Norbyltä, teille, rouva Kristina!" sanoi hän jättäen kirjeen.

Kristiina vastaanotti kirjeen ilmeisellä vastenmielisyydellä ja pani sen syrjään avaamatonna. Junkkari Moritz ei sitä huomannut, sillä hänen tarkkaavaisuutensa oli kokonaan kiintynyt kreiviin, ja hänen vilkkaat, mutta terävät silmänsä seurasivat tarkasti jokaista vivahdusta kreivin kasvoilla tämän lukiessa kirjettä. Niiden sisällyksen täytyikin olla sangen merkillinen, sillä kreivi kalpeni ja hänen kätensä vapisi.

Itsetyytyväisen näköisenä sipaisi junkkari silloin partaansa ja kääntyi rouva Kristinaan.

"Mitä, rouva Kristina", huudahti hän nähdessään avaamattoman kirjeen ja ylpeän, miltei tyytymättömän ilmeen rouvan kasvoilla. "Mitä, rouva Kristina, jätättekö herrani kirjeen avaamatta? onko tämä uskollisen rakkauden palkka?"

"Sanokaas minulle, junkkari Moritz", kysyi Kristina syvän vakavalla äänellä, "onko herranne Ruotsin ystävä vai vihollinen?"

"Ystävä tai vihollinen", vastasi junkkari leveästi hymyillen, "arvelin, että se ajaa saman asian. Kuitenkin luulen voivani tyynnyttää teitä sillä, että nykyisin puhaltaa tuuli sellainen, että jos kuningas Kustaa muuten tahtoo käyttää sitä hyväkseen, tekee hän niin hyvän purjehdusretken kuin kuka ikinä; sillä hän liittää silloin Gotlannin takaisin Ruotsin valtakuntaan."

Kreivi Johan oli lopettanut kirjeidensä lukemisen ja taittoi ne kokoon, silmäillen eteensä kuten tekee se, jonka sielu on niin kiintynyt johonkin asiaan, ettei ulkonaisella silmällä ole mitään esinettä sinne vietäväksi.

"Tahdotteko tulla mukanani, junkkari Moritz?" sanoi hän sitte. "Minulla on jotakin kysyttävää teiltä."

Junkkari kumarsi ja molemmat herrat poistuivat huoneesta. Kun kreivi, heidän saavuttuaan linnan salahuoneeseen, oli huolellisesti sulkenut oven, kiinnitti hän läpitunkevan katseen junkkariin.

"Tunnetteko näiden kirjeiden sisällön?"

"Luulenpa tuntevani!" vastasi junkkari hymyillen.

"Voitteko silloin sanoa, millä oikeudella herra Bernt kirjottaa minulle siten? Onko hän niin herkkäuskoinen, että jättää käsiini sellaisia todistuksia itseään vastaan! Minun tarvitsisi vain näyttää ne herralleni kuninkaalle..."

"Mutta sitä ette tule koskaan tekemään", keskeytti junkkari Moritz kiihkeästi.

"Mitä sanotte, junkkari Moritz, kenenä minua pidätte?" kysyi kreivi jalolla suuttumuksella.

"Puhun viisauden kieltä, herra kreivi", vastasi junkkari aivan tyynesti. "Jättämällä nämä kirjeet kuninkaalle, ette järkytä hiuskarvan vertaa niitä suunnitelmia, jotka herrallani ovat toteutettavana; riistäisitte siten vain itseltänne kaiken mahdollisuuden ottaa eduksenne osaa tulevaan suurtyöhön... Muistakaa sen ohella, että herra Bernt on kirjoittanut teille kuten täysin luotettavalle ystävälle, kuten maanmies maanmiehelle, jotka molemmat oleskelevat vieraassa maassa, ilman muuta turvaa kuin hyvä miekkansa, mutta molemmilla on luvallinen tarkotus tehdä onnensa niin suureksi ja täydelliseksi kuin mahdollista. Uskokaa minua, herra kreivi, jos tuntisitte tämän maan ja sen helppouden, millä täällä voi löytää onnensa nyt, kun kuningas Kristian on puhdistanut kaiken rikkaruohon, puhuisitte varmaan tykkänään toista kieltä ja ajattelisitte ja toimisitte, kuten herra Bernt."

"Herra Bernt kirjoittaa minulle", lausui kreivi Johan, "että te tekisitte minulle suullisesti selkoa koko hommasta!"

"Mutta yhdellä ehdolla!"

"Ja se on?"

"Teidän on vannottava pyhä vala, ettette kellekään ilmaise, mitä tulen teille ilmottamaan."

Kreivi Johan mietti hetkisen, kävellen parisen kertaa huoneessa edestakaisin, ja yhä lepäsi junkkarin terävä silmä hänessä; ikäänkuin hänet jo olisi pyydystetty karvoineen päivineen.

"Tahdotteko vai ettekö tahdo?" kiiruhti junkkari. "Nähkääs minun täytyy käyttää aikaani tarkoin, minulla on mukanani kirje myös kuningas Kustaalle, ja minä aioin tänä iltana lähteä taipaleelle Vadstenaan, josta toivon hänet löytäväni. Hän on jo aikoja sitte -- lisäsi hän ikäänkuin vastaukseksi kreivin lausumattomaan kysymykseen -- lähtenyt Malmöstä. Hahaha! Kuningas Kustaa-parka, häneltä katosi sillä matkalla halu enää käydä vieraisilla Tanskan vanhan Fredrikin luona."

"Tunnette, kuten näyttää, tarkoin, mitä on tapahtunut kuningaskohtauksessa Malmössä?"

"Pikemmin olisi kummastuttavaa, jollen sitä tuntisi. Huomaan, että tunnette vähän Severin Norbytä ja hänen miehiään, kun ette tiedä, ettei tapahdu mitään tärkeää, ei kuningas Kustaan eikä vanhan Fredrikin luona, ettemme me saisi siitä tietoa."

"Teidän sanoistanne päättäen päättyi kohtaus Malmössä aivan toisin kuin herrani, kuningas, toivoi, kun erosin hänestä Jönköpingissä ja hän läksi matkalle sinne alamaahan."

"Päätös oli sellainen, ettei Gotlanti koskaan tule Ruotsin kruunun alle eikä muuten Fredrikinkään, mikäli onni on herra Severinille suotuisa."

"Puhutte vapaata kieltä kuningas Kustaan miehen edessä, junkkari Moritz!"

"Kuitenkaan en puhu sen vapaammin kuin että pääni istuu paikoillaan yhtä varmasti, jollei varmemmastikin kuin teidän, kreivi Johan. Mutta miksi riidellä pikkuasioista? Kuningas Kustaa vihastui niin kohtauksessa, että oli hakkaamaisillaan lübeckiläisen Herman Israelin maahan maan hyviksi, mutta onneksi kansleri Lauri Antinpoika sai hänet tyyntymään. Mutta myönnettäköön, että kauppasaksa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen. Sillä kaikki ne suuret lupaukset, jotka annettiin Lübeckin nimessä, jotta kuningas Kustaa lähtisi sotaretkelle herra Severiniä vastaan, olivat rauenneet tyhjiin, ja niin totta kuin olen kunniallinen merimies, on kuningas Kustaalle siitä ainoastaan vahinkoa ja häpeää."

Suurimmalla kummastuksella kuunteli kreivi kertomuksia siitä, mitä oli tapahtunut Malmössä, kuinka hajanaisina ne esiintyivätkin junkkarin huulilla. Kreivi oli uusi tulokas Ruotsissa. Hän oli tullut maahan vasta pari kuukautta sitte ja silloin saapunut kuninkaan luo Jönköpingiin, jossa herrat pitivät kokousta niin Tanskan kuin Lübeckinkin lähettilästen ollessa saapuvilla, ja missä päätettiin, että kuningas Kustaan olisi noudatettava kuningas Fredrikin toivomusta ja mentävä Malmöhön, vihdoinkin saadakseen Gotlanninkysymyksen päätökseen, -- riitakysymyksen, joka valtakunnilla oli ollut keskenään siitä päivin kuin kuningatar Margareta lunasti saaren ruotsalaisilla rahoilla, mutta jätti sen kuulumaan unioonille eikä Ruotsin valtakunnalle. Kuningas oli ottanut kreivi Johanin vastaan hyväntahtoisesti, sillä hän tunsi syystäkin itsensä yksinäiseksi yhteiskunnan kukkuloilla, jossa ennen oli ollut niin viljalta tarmokkaita miehiä, mutta jossa nyttemmin verikuninkaan mellastuksien jälkeen oli todellinen erämaa, ja sentähden hän mielellään otti palvelukseensa eteviä ja mainioita ulkomaalaisia.

Valitettavasti eivät nämä olleet rahtuakaan parempia kuin joukko miehiä, jotka edellisinä aikoina olivat tulleet maahan. He olivat, kuten junkkari Moritz niin ujostelematta sanoi kreivi Johanille, onnenonkijoita kaikkityyni. Sellainen oli Bernt v. Melen, ruotsalaisen sotavoiman komentaja Gotlannissa, sellainen osottautui sittemmin kreivi Johankin olevansa. Ja kuitenkin oli Kustaa koettanut heidät kiinnittää itseensä ja Ruotsiin loistavilla ja rikkailla naimisilla oman sukunsa kanssa. Bernt v. Melen oli nainut erään kuninkaan naissukulaisen, samannimisen kuin kuninkaan sisar, jonka hän oli kihlauttanut kreivi Johanille.

"Ja mitä sitte oikeastaan päätettiin Gotlantiin nähden?" kysyi kreivi jälleen.

"Että saaren ja linnan saisi pitää se, jolla saari ja linna olivat käsissään sinä päivänä, jona päätös tehtiin!"

"Ja se oli...?"

"Se ei ollut kuningas Kustaa! Mutta pian asiaan, herra kreivi, kuinka tahdotte vastata?"

Kreivi aprikoi vielä, mutta sitte katsoi hän mukavimmaksi tehdä vaaditun valan, jonka hän teki laskien kätensä junkkarin ojennetulle miekalle; siten hän ei kuitenkaan sitoutunut muuhun kuin pitämään yksistään omana salaisuutenaan, mitä hänelle uskottiin niistä suunnitelmista, jotka oli sepitetty Visborgin linnassa. Sentähden oli hänellä täysin vapaa valta sittemmin tehdä päätöksensä aivan sen mukaan kuin katsoi itselleen edullisimmaksi.

"Tahdon siis sanoa teille, mitä herrani ja herra Bernt ovat keskenään sopineet", puhkesi junkkari Moritz puhumaan. "Ei ole kysymys enemmästä eikä vähemmästä kuin ottaa Ruotsin valtakunta, tehdä nuori herra Nils Steninpoika Sture valtionhoitajaksi ja nimeksi tunnustaa kuningas Kristianin yliherruus."

Kreivi pysähtyi käynnissään ja katsoi puhujaan silmät selällään, ikäänkuin ei olisi käsittänyt sanaakaan.

"Ottaa Ruotsin valtakunta", jupisi hän, "tehdä Nils Sture valtionhoitajaksi..."

"Niin, niin, sanon minä", jatkoi junkkari. "Kaikki käy kuten tanssi, rouva Kristina, Nils Steninpojan äiti on ojentanut kätensä herra Severin Norbylle..."

"Rouva Kristina", keskeytti kreivi jälleen, "rouva Kristina Gyllenstjerna, kuninkaan täti, on antanut kätensä Severin Norbylle... Alan uskoa, että tahdotte laskea leikkiä, junkkari Moritz."

"Voitte uskoa kuten haluatte", vastasi tämä, "se ei muuta lainkaan asiaa. Severin Norby, naimisissa Kristina Gyllenstjernan kanssa, vetää Ruotsin rahvaan mukaansa, ensiksikin taalalaiset, jotka jo ovat valmiit kaikkeen mitä tulleekin jo varustautuvat marssimaan Tukholmaa vastaan. Sillä välin herra Bernt, jolla on herra Nils Sture luonaan Kalmarin linnassa, nostattaa idästä kansan liikkeeseen, ja me herra Severin Norbyn johdolla hyökkäämme meren puolelta. Voitteko nyt käsittää, miksi tämä linna, joka teillä on huostassanne, on niin tärkeä?"

"Puhutte pelkkiä arvotuksia, junkkari Moritz", alkoi kreivi hetkisen vaiettuaan. "Tiedän kyllä, ettei mieliala monin seuduin maata ole suinkaan paras, olen Linköpingin vanhalta piispalta saanut mitä luotettavimpia tietoja, mutta koskaan en ole voinut otaksua, että niin laajalle ulottuvia verkkoja kudottaisiin herrani ja kuninkaani ympärille."

"Mitä tähän asti olette ajatellut, kreivi Johan, on kokonaisuudessaan saman tekevä", keskeytti junkkari vilkkaasti. "Kysymys on siitä, mitä nyt ajattelette ja mitä tästä lähtien tulette tekemään..."

"Teillä on lupaukseni siitä, että vaikenen", kuului kreivin vastaus. "Tyytykää siihen toistaiseksi!"

"Ahaa, ymmärrän ... luulette, että teillä on enemmän odotettavissa kuningas Kustaalta kuin liittymisestä Severiniin ja kuningas Kristianiin. No hyvä, teillä on oikeus olla sokaistu, älkööt vaan silmänne avautuko liian myöhään ... minulla ei ole teille enempää sanottavaa, tahdon vain tavata rouva Kristinaa ja kuulla hänen vastauksensa herralleni, ja sitte menen suoraa päätä kuninkaan luo."

"Kuninkaan luo..."

"Aivan niin, kuninkaan luo ... miksikä se teitä kummastuttaa?"

"Aivan yksinkertaisesti siksi", vastasi kreivi, jonka ilmeisesti saattoi hämilleen se vakavuus ja varmuus, jolla junkkari Moritz esiintyi, "aivan yksinkertaisesti siksi, että me tarvitsemme aikaa, jotta kaikki ennättää kypsyä ennenkuin puhkeaa ilmilekkiin."

"Ja te voitte kyllä saada kuningas Kustaan antamaan teille sen ajan. Tunnen joko häntä tai teitä liian vähän, voidakseni uskoa sanojanne."

"Se ei vaikutakaan mitään asiaan, herra kreivi. Ainoastaan yksi seikka on minulla vielä lisättävää. Kun herra Severin tulee laivastoineen, on teidän nostettava valkoinen liina torniin, jos silloin päätätte pitää hänen puoliaan. Ja sitte lopuksi, kreivi Johan ... ehdoton vaikeneminen! Ei etäisinkään erämaa, ei sankin metsä, ei korkein torni eikä lujin linna voi suojella teitä kostolta, jos rikotte valanne. Oletteko ymmärtänyt minut?"

Kreivi kohotti huomaamatta päätänsä, ja junkkari Moritz, joka äkkiä oli alkanut puhua vakavalla ja synkällä äänellä, muuttui jälleen pinnaltaan viattomaksi ja sävyisäksi, vaikkakin hieman raa'aksi merimieheksi.

"Hyvästi sitte, herra kreivi", sanoi hän, "menen tapaamaan rouva Kristinaa... Toivon että sitte annatte hyvän hevosen käytettäväkseni."

Muutaman hetken jälkeen seisoi junkkari Moritz jälleen suuressa salissa.

Rouva Kristina oli vielä siellä. Hän istui nojaten päällänsä ristityihin käsiinsä, kun junkkari Moritz astui sisään, ja tällä hetkellä lepäsi niin ylevän kaunis värisävy hänen jaloilla, mutta surullisilla kasvoillaan, että itse karkea merirosvokin pysähtyi ja vaipui häntä katselemaan. Sana, jonka hän oli lausumaisillaan, kuoli hänen huulilleen, ja näytti siltä kuin hän hetkiseksi olisi unhottanut koko maailman.

Silloin kuului jälleen torventoitotus vartiotornista. Tämä tuttu ääni ei tehnyt mitään vaikutusta junkkari Moritziin, mutta rouva Kristina kohotti katseensa ja käänsi kasvonsa huoneen keskustaan päin. Hän katseli hetken äänetönnä miestä, joka seisoi hänen edessään, ja hänen katseensa oli niin syvä ja kirkas kuin se olisi lainannut loistoa ja väriä nornien viisaudenlähteestä.

"Tuletteko kuulemaan vastaustani?" kysyi hän.

"Niin, rouva Kristina!" vastasi junkkari Moritz niin kunnioittavalla äänellä ja ilmeellä, ettei se ollut lainkaan hänen tapaistaan.

"No, hyvä", jatkoi Kristina. "Tervehtikää sitte herraanne ja sanokaa, että Kristina Gyllenstjerna pysyy lujana sanassaan. Herra Severinin urotöitä, hänen kunniaansa, hänen suoraa, ritarillista mieltänsä, hänen uskollisuuttaan herraansa kohtaan -- kaikkea tätä pidän korkeassa arvossa, niin korkeassa, etten tiedä ketään niiden joukossa, jotka tunnen ystäviä tai vihollisia, kenen asettaisin hänen yläpuolelleen, paitsi sisareni poikaa, herra Kustaa Eerikinpoikaa, herraani ja kuningastani."

"Ah, rouva Kristina", huudahti junkkari Moritz, "sellaisesta tunnustuksesta teidän huuliltanne olisin valmis uhraamaan tuhat elämää, jos minulla olisi niin monta."