Part 4

Olavi oli sitä jossakin määrin. Hän rakasti lämpimästi kansaansa ja maatansa, jota myöskin hänen sittemmin toimittamansa historia todistaa; mutta ennen kaikkia ja kaikessa rakasti hän totuutta, ja sille asialle, jonka taistelijaksi hän oli ruvennut, olisi hän ollut valmis uhraamaan elämänsä. Mutta tässä hän oli mitä jyrkimmästi ristiriidassa vanhan kirkon miesten kanssa. He ikäänkuin lukitsivat Jumalan jalokivillä koristeltuun hopea- ja kulta-arkkuun. Olavi löi rikki tämän verhon nojautuen sanassa ilmaistuun Jumalan tahtoon, Jumalan, jonka edelliset tahtoivat verhota ikuiseen pimeyteen. "Tulkoon valkeus!" oli uuden ajan tunnussana, ja mahtavana ja taisteluvoimaisena kulki sana kautta kaupunkien ja maiden, ja moni sydän syttyi toivosta ja luottamuksesta ja katseli uusin silmin ympärillensä Jumalan maailmaan, mutta toiselta puolen arkkuun pannun Jumalan hoitajat vapisivat pelosta ja katselivat ympärilleen, etsien mitä keinoja tahansa suojellakseen vanhaa valtaansa. Kuten tavallisesti kaikkina murrosaikoina vanhan ja uuden välillä, oli molemmilla puolin erilaatuisia taistelijoita.

Katsellessaan peräkkäin seuraavia suurempia aikakausia kansakunnan elämässä saattaa tehdä merkillisen havainnon, -- sen nimittäin, että juuri vanhan ja uuden rajapyykkien luona esiintyvät jyrkkäpiirteisimmät luonteet, niin hyvään kuin pahaankin nähden. Tuskin esiintyy pakanuus missään mahtavampana ja suurempana, kuin joutuessaan kosketukseen kristinuskon kanssa, samalla kuin siellä toiselta puolen esiintyy syvimmän kurjuuden hahmoja. Verrattakoonpa vain sadun Palnatokea johonkin Sigvaldin jaarliin ja niitä pohjoismaiden hylkyväkijoukkoja, jotka kantaen viikinkien muinaisuudestaan ylpeää nimeä, väijyivät ja vaanivat vaivatonta saalista. Niin oli laita tähänkin aikaan, uuden kehityskauden koitteessa, joka juuri oli murtautumaisillaan esiin.

Linköpingin piispa Hannu Brask ja arkkipiispa Johan ovat vanhan ajan etevimmät miehet, koko sielustaan kiintyneet siihen aikaan ja niihin oloihin, joissa he olivat kasvaneet ja miehistyneet. He olivat kerran saaneet elämänkatsomuksensa ja sen puolesta tahtoivat he kunniallisesti ja miehuullisesti taistella. Ja he saattoivat kuolla taistelussa tai huoaten vetäytyä takaisin, kuten meren aalto kallion kielekkeeltä, jota vasten se on turhaan hyökännyt, mutta he eivät voineet käyttää liehakoimisen ja juonittelun hämäriä aseita. Niitä käyttivät miehet heidän ympärillään, Robert, Vesteråsin dominikaanipriori, piispa Pietari ja hänen ystävänsä tuomiorovasti Knut ja joukko muita. Aikanaan ja taistelussaan he muistuttavat sellaisia miehiä kuin Sigvaldin jaarli. Odinin opin ragnarökiä tai maailman hämärää voi pitää tämän ottelun vertauskuvana, ottelun, joka pitempien tai lyhempien väliaikojen jälkeen uudistuu hyvien ja pahojen voimien välillä. Taistelusta kehkeää aina jotakin uutta, joka on puhtaampaa ja korkeampaa vanhaan verraten, mutta jonka vuorostaan täytyy väistyä, kun aika on kypsynyt jälleen uusille ja täydellisemmille elämän kehitysmuodoille.

"Kova on aika missä elämme", jatkoi arkkipiispa. "Kuitenkin on kirkko saanut taistella vaikeampiakin taisteluja kuin se, jota sitä vastaan nyt käydään, ja yhtä hyvin seisoo se voitonriemuisena kalliollaan. Mutta sen täytyy koota ympärilleen kaikki kelpo soturit, lähettää heidät taisteluun ja katsoa, että kukin saa sen paikan, jonka ansaitsee. Te, mestari Olavi, olette saanut voimaa ja miehuutta enemmän kuin muut. Tiedän hyvin, ja voitte sen kyllä itsekin muistaa, millä suosiolla ja rakkaudella teidän muinainen herranne, piispa Mats Gregerinpoika -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon! -- teitä kohteli. Varmaankaan ette ole tunnoton hänen muistoaan kohtaan, jotta tahtoisitte pettää sen luottamuksen, jonka hän pani teihin?"

Arkkipiispa vaikeni kotvan, ikäänkuin odottaen Olavin vahvistusta otaksumiselleen. Olavi puolestaan ei äkkipäätä voinut päästä täysin selville, mihin arkkipiispa oikeastaan tähtäsi näillä surullisilla ja alakuloisilla sanoillaan.

"En ole unhottanut muinaista herraani", sanoi hän, "enkä sitä suosiota, mitä hän minulle osotti niin kauvan kuin oli elossa, mutta hänen jälkeensä tuli toinen korkein hallintomies Stregnäsin hiippakuntaan, ja hänkin on osottanut minulle rakkautta suurimmassa määrin, tarkotan Lauri Antinpoikaa, armollisen herramme kuninkaan nykyistä kansleria!"

Läsnäolijat tekivät ristinmerkin tätä nimeä lausuttaessa, ja arkkipiispa heitti syvästi surullisen katseen Olaviin.

"Älä mainitse sen miehen nimeä!" huudahti arkkipiispa. "Jumala ja pyhä Erik suokoon, ettei hän seisoisi niin lähellä herraamme kuningasta. Aivan varmaan voisivat asiat vähemmillä vaikeuksilla selvetä parempaan päin, jollei häntä olisi ja jollei armollinen herramme kuningas kuulisi hänen korvillaan ja näkisi hänen silmillään... Koskaan ei pyhän kirkon pannanuolta ole taottu kenellekään, joka olisi sen ansainnut paremmin kuin tämä mies!"

"Mestari Lauri-kansleri on ystäväni", vastasi Olavi lämmöllä. "Ja hänen asiansa on minun! Älkää unhottako sitä, armollinen herra, niin mitätön kuin olenkin häneen ja teihin verraten."

"Älkää kiivastuko", vastasi arkkipiispa sävyisästi, "älkääkä sanoko sanoja, jotka tyynemmin ajatellessanne tahtoisitte saada sanomattomiksi! Minä ja kirkon päämiehet teemme eron teidän välillänne ja hänen, jota te sanotte ystäväksenne. Minä tunnen hänet. Hän ei ole tuonut Roomasta mitään hyvää mukanaan kotiin, vir ille gloriae laudisque et novitatis improbe cupidus! [Tuo mies, joka jumalattomasti himotsee kunniaa ja mainetta ja mullistuksia.] Lieneeköhän ketään, joka ei tiedä että hänen menettelytapansa oikea syy on viha sen johdosta, ettei hän päässyt Strengnäsin piispanistuimelle vaalissa kaksi vuotta takaperin! Mutta totisesti sanon minä, ken seisoo, katsokoon, ettei lankea, ja korkeammallakin ovat olleet ne päät, joiden on täytynyt taipua pyhän Pietarin istuimelta singonneiden pannanuolten edessä!"

"Erehdytte", keskeytti Olavi innokkaan arkkipiispan. "Erehdytte suuresti ja tunnette vähän niitä vaikuttimia, jotka määräävät herra Lauri-kanslerin toimintaa. Minä tunnen ne, armollinen herra, ja sanon vielä uudestaan, että tahdon seista tai kaatua tämän miehen keralla, sillä hänen asiansa on minun, ja me olemme molemmat Jumalan turvissa."

"Silloin nähdään", sai arkkipiispa sanoiksi, "ettette ole panneet sydämellenne, mestari Olavi, niitä sanoja, jotka puhuin teille ja muille, viimeksi tavatessamme Upsalassa viime vuonna. Mutta minä tahdon kuitenkin, kirkon kuuliaisena poikana, osottaa pitkämielisyyttä teihin nähden ja uskoa parasta. Olen sinua koetellut ja sinut kelvolliseksi löytänyt, poikani, ja olen päättänyt tulla sinulle siksi mitä Jumalassa autuas herra Mats Gregerinpoika kerran oli. Kuten sanoin, kirkon täytyy jakaa osiaan kunkin soturinsa luonteen ja voimien mukaan, ja sinulle ei ole sopiva salattu, näkymätön paikka syvissä riveissä; sinun on seistävä temppelin huipulla ja kerran tultava yhdeksi sen ylimmistä kulmakivistä."

"Jos saisin päättää sanojenne mukaan, armollinen herra", puhui Olavi jälleen, "olisi minulla syytä ilota, sillä minusta kuulostaa kuin olisitte lähennyt minua ja mestariani... Kuitenkin olen varma siitä, että ne hyvät ajatukset, joita teillä on minusta, perustuvat erehdykseen..."

"Ei, ei, poikani!" keskeytti arkkipiispa. "Siinä en erehdy, en, en! Onhan asia selvä, ja sinun katseesi ei voi olla näkemättä samaa kuin minun ja meidän kaikkien pyhän kirkon miesten. Katsos, yhdellä puolen odottaa sinua kirkon korkein rangaistus, jos sinä, Jumala ja kaikki pyhimykset sen estäkööt, olisit halukas jatkamaan sillä tiellä, jolle olet astunut; -- toisella taholla avautuu tie itsestään jalkojesi edessä, näköpiirisi laajenee ja vaikutusvallallasi ei ole oleva mitään rajoja. Ruotsin kirkon korkeimmat kunniasijat ovat tarjona sinulle... Malta mieltäsi, poikani, minulla on kaikki tämä käsissäni, ensimäinen avonainen piispanistuin on tuleva sinulle... Sanos, etkö tahdo ojentaa minulle kättäsi ja käydä rinnallani? Kirkon syli on sinulle avoinna ja ojentaa käsivartensa sinua kohden ... voitko kauvemmin antaa sen surra ja ikävöidä kadotetun poikansa palaamista?"

"Olen kuullut sanottavan", alkoi Olavi hetkisen vaitiolon jälkeen, "että kun opettajani ja mestarini tohtori Martti Luther seisoi keisarin ja pyhän roomalaisen vallan kardinaalien ja ruhtinasten edessä Wormsin valtiopäivillä ja häntä tahdottiin uhkauksilla pelottaa peruuttamaan oppinsa, vastasi hän: tässä seison enkä muuta voi! Se, mitä olette minulle nyt puhunut, armollinen herra, näyttää minusta sisältävän sekä uhkauksia että lupauksen, mutta vastaukseni on sama kuin opettajani Wormsissa. Uhka ei minua pelota, lupaukset eivät minua houkuttele."

Surun ja kummastuksen ilmeellä kiinnitti arkkipiispa katseensa ujostelemattomaan mieheen, joka niin suorasti uskalsi hylätä ja torjua ne kultaiset lupaukset, joita hänelle oli tehty. Muut läsnäolijat ilmaisivat selvästi, etteivät he koskaan olleet voineet kerettiläiseltä odottaa moista rohkeutta. Heidän hämmästyksensä kasvoi kasvamistaan Olavin puhuessa, mutta muuttui pian epäämättömän selväksi vastenmielisyydeksi.

"Malttakaa mieltänne, nuori mies", puuttui piispa Pietari puheeseen; "malttakaa mieltänne ja ajatelkaa hieman, kenelle puhutte!"

"Olen kyllä ajatellut", sai Olavi jälleen sanoiksi, "sillä ette kai voine luulla, että vähäpätöisyydessäni olisin kaikin puolin harkitsematta noussut vastarintaan valtaa vastaan, joka on niin monen sadan vuoden vanha. Mutta minä palvelen korkeampaa valtaa kuin tämä kirkko, jota kaikkina näinä vuosina on johtanut syntisin ihmisten seassa, paavi, jota sentähden syyllä voi sanoa antikristukseksi, -- minä palvelen teidän ja koko maailman herraa, taivaan Jumalaa, jonka sanat merkitsevät enemmän kuin kaikki ihmistuumat! Te puhutte kirkosta ja minusta kuten sen kadotetusta pojasta, mutta unhotatte samalla, että enempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Olavi puhui elävällä vakuutuksen lämmöllä. Koko hänen olemustaan elähytti se totuus, jonka hän lausui täällä ilman ihmispelon pilkahdustakaan. Hänen silmissään paloi innostuksen tuli ja hänen tarmokkaille kasvoilleen levisi ikäänkuin kirkastuksen hohde. Mutta hänen vastustajansa silmissä vaihteli nopeasti peräkkäin mielipaha, inho ja viha.

"Palkitsette hyvän pahalla, mestari Olavi", sanoi dominikaanipriori pisteliäästi hymyillen. "Mutta se lieneekin luullakseni kristinoppinne pääkappale!"

Lausuessaan tämän, teki hän ristinmerkin, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Ainoastaan arkkipiispa jätti täten suojautumatta kerettiläisestä virtailevan voiman vaikutukselta. Mutta hän nojautui ylhäisesti takaperin tuolissaan ja pani kätensä ristiin rinnallensa.

"Kirkko, josta puhutte", jatkoi Olavi, kääntyneenä arkkipiispaan ja panematta mitään huomiota muiden katseihin ja sanoihin -- "kirkko, josta puhutte, on ihmiskäsien rakentama ylhäältä jalkoihinsa saakka, se on irvikuva siitä kristinopista, jota meidän herramme ja apostolit opettivat ja jota he vielä opettavat sanojensa kautta pyhässä raamatussa. Kas, sen kirkon palvelija tahdon minä olla, sen kirkon alttarilta ojennan käsivarteni teille, arkkipiispa Johan, ja teille kaikille ja kysyn teiltä arkkipiispan sanoilla: annatteko kauvemmin sen odottaa turhaan saadakseen syleillä kadotettua poikaansa?"

"Puhun nämä sanat", jatkoi hän hetkisen pysähdyksen jälkeen, "koska te itse olette tahtoneet antaa tälle keskustelulle ystävien keskeisen puheen muodon, armollinen herra; ja jollette mitään muuta, niin ainakin sen voitte päästä tietämään, ettei teillä ole mestari Olaville tarjottavana mitään, joka voisi hänet saada luopumaan palvelemasta sitä herraa, jolle hän on vannonut uskollisuutta."

Vesteråsin priori oli jälleen heittämäisillään pistosanan, mutta arkkipiispa ennätti ennen.

"Jumala paratkoon", sanoi tämä, "minusta näyttää liian selvältä, että teitä on mahdoton saada luopumaan siitä mitä pidätte oikeana, vaikkapa sille ei voi antaakaan muuta nimeä kuin kerettiläisyys ja lutherilaisuus. Muistakaa kuitenkin, mestari Olavi, että pyhä kirkko vielä seisoo ja sillä on voimaa ja keinoja käytettäväksi pyhään tarkotukseensa, josta teillä nyt ei ole mitään käsitystä. Viekää se muisto mukananne tästä kohtauksesta, mestari Olavi. Viime kerralla Upsalassa tahdoin puhua teille kuten kirkon ylipaimen, nyt kuten ystävä ystävälleen; ... kun kolmannen kerran tapaamme taitaa käydä toisin."

Arkkipiispa viittasi kädellään merkiksi, ettei hänellä ollut enempää sanottavaa, ja Olavi kääntyi mennäkseen. Mutta silloin astui dominikaanipriori esiin ja lausui kääntyen arkkipiispaan:

"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan! Käännyn teidän armonne puoleen pyhän kirkon nimessä ja syytän tätä teiniä, mestari Olavia, raskaasta synnistä pyhää kirkkoa vastaan. Hän aikoo vietellä neitsyen, joka sitäpaitsi on luvattu Kristuksen morsiameksi; hän aikoo vietellä tämän avioliittoon ja siten äärimmäisellä julkeudella toteuttaa ne herjaavat ja röyhkeät lupaukset, jotka hän lausui isänsä hautajaisissa Örebrossa, että nimittäin pian tulisi aika, jolloin sekä paavi että munkit kukistettaisiin ja hävitettäisiin."

Olavi kääntyi takaisin nämä sanat kuullessaan ja kuluttava liekki leimahti hänen suurista silmistään.

"Voitteko todistaa tämän syytöksen?" kysyi arkkipiispa, ilmeisesti närkästyneenä priorin äkillisestä esiintymisessä tässä asiassa, joka hänen ajatuksensa mukaan ainoastaan jatkaisi kiusallista kohtausta, mutta ei hyödyttäisi mitään. Se julkisuus, jolla priori esiintyi, pakotti hänet kuitenkin käymään käsiksi kysymykseen.

"Voin kyllä!" vastasi syyttäjä.

"Ja mitä te sanotte siihen, mestari Olavi?" kysyi arkkipiispa tältä.

"Sanon sen, armollinen herra", vastasi Olavi, "että tässä kuten kaikessa muussakin en ole halukas noudattamaan mitään muuta lakia kuin minkä Jumala on antanut sanassaan!"

"Voitteko hyvällä omallatunnolla, arvoisa isä arkkipiispa", kysyi piispa Pietari kiihkeästi, "voitteko sallia tämän kirkon pyhimpäin sääntöjen ilmeisen kumoajan, tämän kirkon isien julkean häväisijän, vapaasti jättää Harmaaveljesluostarin? Eikö hän ole itse langettanut tuomiotansa? Voitteko vastata Jumalan ja kaikkien pyhimysten edessä, jos jätätte hänet vapauteensa levittämään turmiollisia ja yhteiskuntaa hajottavia oppejaan?"

Vahingonilo loisti niin ilmiselvään piispan ja munkkien silmistä nämä sanat kuullessaan. Olavi astui askeleen takaperin, mutta pysähtyi äkkiä hieman takanojoon asentoon, ja jokainen lihas jännittyi, jokainen hermo värisi, ja veri virtaili kuohuen hänen suonissaan. Huoneeseen saapui haudan hiljaisuus, ja tornista kuuluivat viimeiset kumahdukset Pietari Hannunpojan sielukellojen soitosta.

Arkkipiispan silmät suuntautuivat tutkivina piispa Pietariin. Vaikka hän oli nuorin läsnäolijoista, osasi hän kuitenkin parhaiten hillitä intohimojaan, ja piispan sanat eivät näyttäneet häntä suuremmassa määrin sytyttäneen. Hänen katseensa oli vain terävämpi kuin tavallisesti. Kentiesi oli hänellä selvempi yleiskäsitys olosuhteista kuin muilla; kentiesi käsitti hän paremmin ei ainoastaan voimatoimien hyödyttömyyden, vaan niiden vaarallisuudenkin mieheen nähden, joka oli kuninkaan suojeluksessa. Kentiesi hänen tyyneytensä johtui hänen synnynnäisestä heikkoudestaankin ja kyvyttömyydestään tehdä äkkiä rohkeaa päätöstä, jota heikkoutta ja kyvyttömyyttä tällä hetkellä turhaan kannusti hänelle niin harvinainen toimintahalu.

Kuinka tämän laita oli, on vaikea sanoa, mutta hän lausui jommoisellakin painolla:

"Mene rauhaan, mestari Olavi, ja valaiskoon Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset sieluasi siihen, mikä on oikein ja hyvin!"

Nämä sanat tekivät Olaviin merkillisen vaikutuksen. Hänkin seisoi valmiina lausuakseen teräviä sanoja priorille ja piispalle, mutta arkkipiispa riisui hänen aseensa. Tuli hänen silmissään sammui, voisipa sanoa, kiitollisuuden tunteeseen. Hän ei tosin käsittänyt tällä hetkellä, mikä määräsi arkkipiispan ajatus- ja toimintatavan, mutta hänen esiintymisensä oli kuitenkin siksi ylevämpi toisten rinnalla, että Olavi tahtomattaan tunsi kiintymystä häneen.

Tämä vaikutelma mielessään jätti hän harmaaveljesten luostarisalin. Tultuaan alas luostarin pihalle, kohtasi hän mustaveljesmunkin, jota priorin kuulimme nimittävän Martti Skytteksi.

"Olipa hyvä, että kohtasin teidät, mestari Olavi", sanoi tämä. "Ikävöin juuri tavata teitä ja kiittää teitä."

"Kiittää minua?" kysäsi Olavi sellaisella äänellä kuin oli vainunnut ainoastaan vihamielisiä sanoja näiden synkkien luostarimuurien sisällä.

"Kuulin saarnanne tänään", jatkoi munkki lempeällä äänellään. "Ja siitä saarnasta tahdon teitä kiittää. Tosiaan, sellaisen kylvön täytyy aikanaan kasvaa hyviä hedelmiä."

"Jos puhutte tosissanne, niin silloinhan jo oras puhkeaa ilmoille."

"Niin puhun, mestari Olavi... Martti Skytte on valmis asettumaan rinnallenne."

Molemmat miehet kietoutuivat pian vilkkaaseen ajatusten ja mielipiteiden vaihtoon, eikä Olavi voinut katkaista keskustelua, vaikka hän kiihkeästi ikävöi äitinsä luo, missä Kristina odotti häntä. Martti saattoi häntä luostaripihan poikki. Porttiholvissa pysähtyivät he, sitte kulkivat he verkalleen sillan ylitse, mutta Munkkisillalla seisoivat he jälleen kauvan, niin että oli kulunut hyvinkin tunti, ennenkuin Olavi Harmaamunkkikujan kautta meni ylöspäin Suurtoria kohden.

Kello oli silloin yli viiden.

Olavi oli tuskin ehtinyt Läntiselle pitkälle kadulle, ennenkuin suuremman ihmisjoukon hälinä saapui hänen korviinsa. Ääni tuli Mustaveljesluostarista ja sen voima kasvoi alituiseen. Olavi kiirehti askeleitaan, ja mitä lähemmäksi toria hän tuli, sitä äänekkäämmäksi kävi rääkynä.

Erään kadun suusta, joka toi mainitusta luostarista, virtaili Olavin juuri saapuessa torille, ihmislauma, joka kirkuen ja meluten pian täytti koko torin. He olivat uudestakastajat. Sen saattoi nähdä heidän hurjista, uskonkiihkoisista katseistaan, jollei olisikaan pannut merkille rikkirevittyä alttariliinaa, jota heilutettiin keskellä joukkoa ikäänkuin taistelun merkkiä, jonka ympärillä heidän oli kokoonnuttava. Mutta tämä alttariliina ei yksin riittänyt; kaikkialta, mihin katseensa joukkoon suuntasikaan, huomasi pyhimyskuvien ja muiden kirkkokoristusten kappeleita, joita huiskuteltiin päiden yläpuolella hirveimmästi ulvoen.

Kaksi miestä, joiden puvut ilmaisivat, että he kuuluivat Uplannin rahvaaseen, työnsi joukko syrjään ja he joutuivat Olavin läheisyyteen. Heidän ulkonäkönsä osotti suurinta kauhua ja inhoa. Toinen heistä juuri heidän pysähtyessään, sai Olavin näkyviinsä.

"Tuolla seisoo hän, kerettiläinen!" sanoi hän. "Tule, rientäkäämme pois tästä kirouksen kaupungista...!"

Toinen talonpoika kohotti katseensa Olaviin. Tämä oli tuskin päässyt selville, mitä oli tekeillä, ennenkuin hän aikoi rientää kiihottunutta joukkoa vastaan. Silloin lyötiin hänen olalleen.

Sen teki talonpoika, jolle häntä oli osotettu väkivallantekojen alkuunpanijaksi, näiden tekojen, joita uudestakastajat tänään iltapäivällä olivat alkaneet harjottaa. Mies oli puolta päätä korkeampi kuin Olavi, suuri ja väkevä, ja hänen ulkonäöstään saattoi aavistaa suurta rohkeutta ja mielenmalttia.

"Olette mestari Olavi saarnapytystä", sanoi hän katsoen lujasti Olavin silmiin, "ja nyt seisotte iloiten siitä munasta, jonka olette munineet. Mutta sen sanon teille, ja sanani eivät ole leikkisanoja, ennenkuin muna on haudottu poikaseksi, voitte te pelata kruunun Kustaa kuninkaan päästä."

Kookas talonpoika oli kiihkeästi liikutettu, eikä puuttunut paljoa, ettei hän tarttunut Olavin kaulukseen, oikein tuntuvasti painaakseen hänen mieleensä, että suuttumus niiden kauhistusten johdosta, joita talonpoika oli tänään omin silmin nähnyt, saattoi kantaa hedelmiä, joita niiden alkuunpanija ei ollut koskaan aavistanut.

"Jollei kuningas Kustaa tahdo pitää niitä valoja, jotka on vannonut ja ylläpitää järjestystä valtakunnassaan, nousemme me vielä taalalaisten kanssa ja ajamme hänet tiehensä, ja sinut ajamme ensi aluksi."

Se oli melkein enemmän kuin Olavi saattoi sietää, ja tarvittiin koko hänen sieluntarmonsa ja miehuudenvoimansa, jottei hän menehtynyt niiden vihamielisten voimien edessä, jotka tänä päivänä näyttivät liittoutuneen häntä vastaan, ja näistä voimista pureutui kiihkeimmin sydämeen ja repi verisin hampain aivokammioissa se, joka ilmeni hirveässä syytöksessä, että hän oli saanut aikaan liikkeen, jonka lopullista päätöstä ei saattanut nähdä hetken painon alla. Talonpojan sanat paljastivat hänelle yhtäkkiä kuvan, jossa hän näki menneiden aikojen levottomuuden ja kauhujen nousevan kuin tummat haamut syvyydestä ja syöksevän Ruotsin kuningaskruunua vastaan, samalla kuin toisella taholla toiset villit olennot repivät rikki sen työn, joka kantoi Kustaa Vaasan nimeä. Kuningas Kristian, verikuningas, Severin Norby ja Kustaa Trolle yhdellä puolen ynnä talonpoikaiskapinat sokaistujen pappisvaltiasten ja munkkien johdolla toisella puolen, -- kas, siinä taulu, joka ikäänkuin taikaiskulla levisi Olavin sielun silmien eteen. Ja tämä saattoi tulla seuraukseksi hänen...

Tässä pysähtyi hänen ajatusjuoksunsa, mutta tuskissaan siitä mitä näki, hän enemmän tunsi kuin selvästi ajatteli, että hän itse -- hän, joka ei oikeissa ajoin voimallisesti noussut näitä kiihkoilevia rauhanhäiritsijöitä, näitä niin sanottuja uudestakastajia vastaan -- oli alkusyy kaikkeen, ja pian ei hän nähnyt muuta kuin itsensä, ikäänkuin hän yksin olisi ollut syypää isänmaan vaaraan, ja tämä, samalla kuin hänen omatuntonsa todisti hänen tahtonsa ja tarkotustensa puhtauden, saattoi hänet hetkellisessä kuohahduksessaan miltei epätoivoon.

Sanat eivät täällä voineet puhua, ainoastaan teot. Jos hän syöksyisi eksytettyyn joukkoon, jos hän menisi ja seisoisi kasvotusten Melchior Rinkin edessä, joka näkyi olevan äänekkäimpäin kirkujain keskellä, ja käsivarsiensa voimalla näyttäisi, että hän oli järjestyksen ystävä ja puoltaja, -- silloin voisi hän kyllä kaatua ja kuolla, mutta kuolemallaankin hän vahvistaisi oppinsa totuuden ja osottaisi kuninkaalle ja kansalle, ettei hänellä ollut uudestakastajain väkivallan tekojen kanssa mitään yhteyttä. Kaikki tämä välähti meteorin tavoin Olavin sielussa, ja hän tempautui irti kookkaan talonpojan käsistä, ja tämä näki kummissaan hänen syöksyvän joukkoon.

Silmänräpäystä myöhemmin vilahti nuori tyttö talonpojan ohitse. Hänen kasvoillaan kuvastui mitä suurin pelästys, ja katsomatta ympärilleen, sokeana vaaralle, jota kohden kulki, riensi hän katoavan Olavin jälkeen. Aivan hänen jälestään riensi vanha mies esiin. Hänen jaloissaan oli pitkävartiset ratsastussaappaat, hän oli kääriytynyt tummaväriseen, laajaliepeiseen viittaan ja kantoi miekkaa kupeellaan. Mutta jollei tässä olisi syntynyt satunnainen tungos väkijoukossa, ilmeisesti aiheutunut Olavin tunkeutumisesta eteenpäin, ei ukko nähtävästi olisi voinut pitää tyttöä kiinni. Nytkään ei hän voinut vetää tätä mukanaan takaisin, ja sydäntä vihlovalla äänellä huusi tyttö:

"Olavi! Olavi!"

Lähinnä seisovat kääntyivät ympäri huudon kuullessaan, ja joukossa syntyi liike vastakkaiseen suuntaan, niin että tämä harveni, ja muutamain askelten päässä saattoi nähdä Olavin.

Nuori tyttö, joka näytti olevan äärimmäisen epätoivon vallassa, uudisti huutonsa, ja Olavi kääntyi katsomaan taakseen. Pitkä talonpoika oli aivan takana. Hänen osanottoaan oli herättänyt ei ainoastaan se tapa, jolla Olavi oli vastannut hänen nuhteihinsa, vaan vielä enemmän se, mitä sitte oli tapahtunut.

Mutta juuri kun Olavi kääntyi kuullessaan nimeään huudettavan, säpsähtäen ääntä, jonka hän tunsi aivan liian hyvin, ja juuri hänen katseensa kohdattua Kristinan katseen -- sillä tyttö oli hän -- sulkeutui aaltoileva väkijoukko jälleen kehäksi hänen ympärilleen, ja hän oli silmä silmää vasten Melchior Rinkin edessä. Tätä miestä nähdessään vaipui Kristinan kuva varjoon, ja hän oli jälleen oma itsensä, ja eheän voiman tuli paloi hänen silmissään.