Part 17

Silleen se jäi, ja tärkeä päivä koitti. Häät olivat valmistetut mestari Olavin kotiin, ja vanha äiti Kristina käveli niin päättäväisesti sinne tänne, iloisena ja levotonna samalla kertaa, sillä hän ei sentään voinut koskaan oikein hyväksyä tätä avioliittoa. Rouva Kristina Gyllenstjerna ja mestari Johannes ynnä Tukholman pormestarit ja pari ylhäisimpiä raatimiehiä, samoin kuin puhelias hansikkaantekijä, joka asui talossa, olivat kutsutut vieraiksi. Mestari Olavin ystävän, Suurkirkon kirkkoherran, herra Mikaelin piti toimittaa vihkiminen.

Äidinsydän pamppaili sentään ylpeydestä, kun vaimo Kristina näki Ruotsin viimeisen valtionhoitajan lesken astuvan hänen kotinsa kynnyksen ylitse. Hän niiasi syvään ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan jaloon rouvaan, joka hymyili niin ystävällisesti ja taputti häntä olalle. Tultuaan morsiamen luo sulki rouva Kristina hänet syliinsä ja suuteli häntä.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi", sanoi hän. "Ja tule niin onnelliseksi kuin hyvä sydämesi ansaitsee."

Sitte tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet suurempaan huoneeseen, jossa sulhanen odotti. Tämä oli ensimäinen ulkoa tullessa, ja sen molemmin puolin olivat Olavin ja hänen äitinsä yksityiset huoneet. Siinä oli kapeaan kujaan päin kaksi ikkunaa ja vastapäätä niitä oli ovi.

Nyt vei rouva Kristina morsiamen perälle, nyt yhtyi heihin Olavi, ja kirkkoherra alotti juhlallisen toimituksen. Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oman sydämensä sykinnän. Tämä olikin paljo merkitsevä hetki, eikä kukaan voinut olla ajattelematta tämän tapahtuman rohkeutta ja vaarallisuutta. Sellainen on tavan ja ennakkoluulojen voima, että parhaimmatkin ihmiset arastelevat ratkaisun hetkenä, vaikkakin he täysin tunnustavat oikeaksi sen, mikä on tekeillä.

Silloin, juuri kun pyhät vahvistussanat piti lausua ja sormukset vaihtaa, kuultiin askeleita portaissa, ovi temmattiin auki jymyllä, ja pitkä, laiha olento, jolla oli harmaa tukka ja hurjat, uskonkiihkoiset silmät, astui sisään, kintereillään muuan harmaaveli ja muuan dominikaanimunkki, joka viimeksimainittu pian tunnettiin priori Robertiksi Vesteråsista.

Kaikkien silmät kiintyivät tulijoihin. Rouva Kristinan posket kalpenivat, kun hän vanhan miehen tunsi Gert Bryninghiksi, ja muutkin, vaikkeivät tunteneet miestä, aavistivat jotakin häiritsevää tulevan tapahtumaan. Morsian ja sulhanen kääntyivät katsomaan, mutta Olavi viittasi kirkkoherralle, että tämä suorittaisi toimituksen loppuun.

"Kuninkaan ja kirkon nimessä, lopettakaa tämä rikoksellinen ilveily!" huudahti Gert Bryningh, ja kun kirkkoherra ei näyttänyt tahtovan kuulla häntä, tempasi hän esille kaksi paperia, joita hän piti koholla päänsä yllä.

"Täällä on kuninkaan kirje", sanoi hän. "Tulen suoraa päätä Upsalasta. Täällä on myös neitsyt Kristinan lupaus, että hän vapaasta tahdostaan tulee Vadstenan luostariin. Kysyn sinulta kirkkoherra Mikael, onko sinulla rohkeutta suorittaa vihkiminen loppuun?"

Kirkkoherra katsoi hämillään morsiuspariin, rouva Kristinaan ja muihin häävieraihin. Morsian oli valkoinen kuin lilja ja vavisten painautui hän Olaviin kiinni, kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten. Olavi kääntyi ympäri rauhanhäiritsijää kohden.

"Puhutte kuninkaan kirjeestä, missä teillä on se?" kysyi hän tyyneydellä, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin.

"Täällä, täällä", vastasi Gert. "Tässä on kuninkaan kirje ja käsky, että teidän on lykättävä häänne siksi, kunnes hän saa tutkia asian ... ja tässä on neitsyen lupaus ... sitä ei voi ottaa takaisin, sitä ei voi peruuttaa ... se on kirjotettu, kuten näette ja todistettu, ja te rouva Kristina ette suinkaan voine kieltää omaa käsialaanne... Kaikki vastarinta on turhaa, minulla on kuninkaan väkeä mukanani, ja jollette tahdo hyvällä, niin on se tapahtuva voimalla!"

Olavin silmissä leimahti kuluttava tuli, ja hän koetti ponnistaen kaikki voimansa hillitä sen myrskyn, joka alkoi raivota hänen sisällään. Siihen vaadittiin sellainen voima, jota hänellä ei tällä hetkellä näyttänyt olevan vallassaan, ja kenties olisi hetkellinen puuska saattanut hänet pois suunniltaan, jollei rouva Kristina olisi ehättänyt hänen edelleen.

"Unhotatte, Gert Bryningh", sanoi hän ominaisella maltillaan ja ryhdillään, "unhotatte, että niistä, jotka ovat todistaneet tämän kirjoituksen, johon viittaatte, yksi on ilmeinen kavaltaja ja toinen salainen, jota häntäkin voidaan syyttää minä hetkenä tahansa."

"Kuka voi, ankara rouva?" kysäsi Gert pirullisesti hymyillen..

"Minä!" vastasi morsian ja astui askelen eteenpäin Olavin rinnalta.

Rouva Kristinan sydämystynyt huomautus oli herättänyt Kristinassa rohkeutta. Hän tunsi itsensä vahvaksi, hän voi avoimin silmin käydä sitä vaaraa vastaan, joka nyt uhkasi temmata hänet Olavin rinnalta.

"Kutsukaa väkenne", sanoi hän, "ja he vievät teidät kuninkaan vankina linnaan! Minä syytän teitä kaikkien täällä läsnä olevain edessä kurjaksi kavaltajaksi, joka on vehkeillyt kuningas Kustaata ja Ruotsin valtakuntaa vastaan yhdessä hänen pahimpain vihollistensa kanssa."

"Älä puhu typeryyksiäsi tyttö", keskeytti hänet Gert kylmäverisesti. "Niitä ei voida todistaa, ja jonkun kuuntelevan, alaikäisen tytön ilmiannosta ei Ruotsin laki tuomitse vanhaa kunniallisessa palveluksessaan harmaantunutta miestä. Ja nyt on minun kärsivällisyyteni lopussa ... kummanko valitsette, mestari Olavi, tahdotteko luovuttaa minulle Kristuksen morsiamen, jonka julkeasti tahdotte tehdä omaksenne ... tai onko minun käytettävä sitä valtaa, jonka kuninkaan kirje jättää käsiini?"

Hän piteli jälleen kädessään koholla kuninkaan kirjettä. Mutta kenenkään huomaamatta oli muuan repaleinen ukko pujahtanut ovesta sisälle ja kuullut vaihdetut sanat. Juuri Gertin nyt ojennettua kätensä, hypähti ukko luo, ja ennenkuin kenenkään päähänkään oli pälkähtänyt estää sitä, oli hän temmannut kuninkaan kirjeen Gertin kädestä ja heittänyt sen tuleen, joka liekehti takassa. Gert ryntäsi jälkeen, mutta liian myöhään, ja mieletön ukko tempasi tulikekäleen, jonka hän uhkasi linkota päähän ensimäiselle, joka uskalsi tavottaa kädellään palavaa kuninkaan kirjettä.

Gert pysähtyi vihasta vaahdoten, ja harmaaveli, joka tahtoi auttaa häntä, pelästyi hänkin kuin olisi nähnyt jonkun kummituksen.

"Kirjotettu lupaus olisi saanut mennä samaa tietä", sanoi pelkäämätön ukko kääntyen Gertiin, nähtyään liekkien täydellisesti hävittävän kuninkaan kirjeen. "Mutta luullakseni siitä ei ole suurta vahinkoa, vaikkapa se jää teidän käsiinnekin, ja sentähden voitte sen kyllä pitää muistona tästä päivästä ja Kristina Pietarintyttärestä."

"Kutsukaa sisään kuninkaan miehet, veli", sanoi Gert kääntyen munkkiin.

"Tehkää se, harmaaveli ... tehkää se, mutta sitä ennen voitte kuulla parisen sanaa, jotka minulla vielä on sanottavana. Mitä haette täältä?... Voitteko täydellä todella uskotella kenellekään, että neitsyen itsensä tähden ja hänen sielunsa parhaaksi tahdotte teljetä hänet luostariin, tähän kaiken hyvän ja kunnollisen valkoiseksi sivuttuun hautaan? Ainakaan ette voi sitä uskotella minulle, sillä tässä asiassa olen katsonut kauvemmaksi kuin luulettekaan... Ei, Ingevald Torstinpojan rahoja te tavottelette täältä ja ne voitte kyllä saadakin, kun se kerran on neitsyen vapauden hinta..."

"Ingevald Torstinpojan rahoja!" mutisivat Gert ja harmaamunkki, lisäten: "Mitä tarkotatte Ingevald Torstinpojan rahoilla, kuinka teillä on niistä tietoa?"

"Koska olen karkotettu Pietari Peluri!"

"Pietari Peluri?" kysäsi Gert silmät selällään.

"Sanani voi todistaa se ainoa, joka tietää nuoruuteni vaiheet ... nuoruuden ystäväni, pormestari täällä, jonka puoleen voitte kääntyä, Gert Bryningh, ja tekin, harmaaveli. Holhoojavaltanne, Gert, on siis lopussa ja tyttäreni suuri perintö kuuluu teille ja Vadstenan luostarille."

Kalpeana ja vavisten kääntyi hän sitte morsiuspariin ja katsoi hetken aikaa Kristinaan, joka hämillään ja kummissaan silmäili ympärilleen, isään, Olaviin ja tämän vanhaan äitiin.

Mutta Pietari meni luo ja ojensi käsivartensa Kristinaa kohden, ja rakkaus säteili päivänlämminnä itsepäisten kyynelten välitse, jotka vierivät hänen poskiaan ja partaansa pitkin.

"Tällaiselta näyttää onneton isäsi, lapsi", sanoi hän... "Ei, ei, älä tule lähelle, minulla ei ole mitään tekemistä kanssasi voituani kurjuudessani valmistaa sinun onnesi... Ja sinä tulet onnelliseksi, tunnen sen, tiedän sen, sillä tunnen mestari Olavin paremmin kuin hän tietääkään. Rakas, rakastettu lapsi, sinä, joka pitkät vuodet olet ollut minun lohdutukseni, iloni, onneni, vaikka olen sinua nähnyt ja seurannut loitolta vain ... kuluneen elämäni synkkien varjojen keskellä ei minulla ole mitään, johon voin nojautua tullessani tuomiolle tuonne ylhäälle, ei mitään muuta kuin rakkauteni sinuun. En kuitenkaan tiedä, tulenko minä miesparka sinne koskaan, mutta olen tunteva itseni onnelliseksi, kun näen sinut valittujen joukossa Abrahamin helmassa... Ja jos hän siellä ylhäällä tahtoo kuulla minua, hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii, niin on hän kyllä suojaava isällisellä kädellään onnettoman Pietari Pelurin tytärtä!"

Kristina suli kyyneliin ukon puhuessa ja lankesi hänen kaulaansa, ja Olavi hymyili lempeästi isän ja tyttären kohtaukselle. Mutta Pietari oli tuskin tuntenut tyttärensä syleilyn, tuskin nähnyt hänen kyyneltyneet silmänsä, ennenkuin hänet valtasi vavistus ja pelko, ikäänkuin hän olisi tehnyt pyhyyden häväistyksen.

"Rakas, rakas lapsi", sanoi hän sammaltaen ja voiden tuskin hillitä itseään, "tunnen taivaan sydämessäni ja kuitenkin tiedän, ettei minulla ole siellä kotia. Ei, sinä et saa levätä isäsi rinnalla, lapsi ... sinä et saa, kuulitko ... ah, sukulainen, sukulainen, miksi teit minulle tämän, miksi tuomitsit minut maanpakoon kodistani, miksi panit hirveän salvan minun ja omaisteni välille! Minä rakastin säveliä, lapsi, viulu oli minulle rakas pienestä pitäen, elin elämääni yksikseni, ja sävelten, jotka houkuttelin ilmoille, katsoin kuuluvan kaikille, kuka tahansa niitä ymmärsi ja voi niistä nauttia... Niin tulin huonoon seuraan, niin tuli rakkaus naiseen, halveksittuun, hyljittyyn, karkotettuun olentoon, joka kuitenkin hurmaantui soitostani ja kykeni uhraamaan itsensä kurjuudessaan sen puolesta, mitä katsoi todeksi ja hyväksi. Tämä rakkaus karkotti minut sukulaispiiristäni ... olin yksin, aivan yksin elämässä sinun ja veljesi äidin kanssa Kristina. Kävin sukulaiseni, rikkaan Ingevald Torstinpojan luona kerran toisensa jälkeen ja pyysin ja rukoilin häntä peruuttamaan ankaran tuomionsa, mutta se oli turhaa, ja aina näin erään harmaaveljen hänen rinnallaan synkkänä, äänetönnä ja tylynä, mutta niin kiinnijuotettuna sukulaiseeni kuin rautakanki hänen ovensa takana... Eikö se ole totta, harmaaveli, astukaa esiin ja katsokaa minua kasvoihin ja sanokaa, eikö se ole totta!"

Harmaaveli seisoi kalpeana ja juhlallisena Gert Bryninghin rinnalla. Heidän silmänsä paloivat kuten tuliset hiilet, mutta he eivät kyenneet keskeyttämään vanhusta, jonka nouseminen kuolleista oli pannut heidät aivan ymmälle. Pietari ei näyttänyt aikovankaan odottaa munkin vastausta. Hän jatkoi:

"Rikas Ingevald tunsi vihdoin, että hänen oli jätettävä rikkautensa ... kun olin hänen luonaan viime kerran, sanoi hän minulle tehneensä testamenttinsa. Monta vihaista sanaa oli vaihdettu hänen ja teidän välillänne, harmaaveli, ja Jumala antakoon ne teille anteeksi, mutta ette tehnyt sukulaiselleni siten mitään hyvää, ettekä minullekaan, vaikka alituiseen sanoitte niin. Vanha sukulaiseni oli kuitenkin pohjaltaan hyvä sielu, mutta teidän alettuanne polkea hänen portaitaan muuttui hän ... ken tiesi olisivat minun säveleni löytäneet tiensä hänen sydämeensä, jollette supatuksinenne olisi tehnyt valkoista mustaksi. Katso minua silmiin, harmaaveli Robert!... Sellaisena kuin tässä seison, haastan sinut elävän Jumalan tuomioistuimen eteen vuoden ja päivän kuluessa vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt minulle ja lapsilleni hänen, vaimoni, tähden, jonka pelastin sinun pauloistasi, sinä kurja naisten häväisijä... Kostoksi siitä sinä houkuttelit vanhan sukulaiseni testamentillaan murhaamaan minut, jos tahdoin pelastaa perinnön lapsilleni... Kas, sentähden täytyi minun kadota, ja minä katosin; vaatteeni tavattiin laiturilta eräänä aamuna, ja minä harhailin ympäri maailmaa, ihmisten puhuessa juomarin onnettomasta lopusta ja teidän laulaessa messuja luostarissanne sieluni rauhan vuoksi... Oivallinen lohdutus, harmaaveli, nämä messut! Te olette lihonnut, te, sukulaiseni rahoilla, minun madellessani pimeydessä ja vaipuessani yhä syvemmälle lokaan ja syntiin. Kuitenkin on herra kääntänyt hyväksi mitä te pahalla kylvitte..."

"Älkää olko niin varma siitä", sanoi Gert Bryningh, joka oli ehtinyt selvitä hämmennyksestään. "Mitä sanotte, voisi kuka tahansa ilkeä veitikka kadulta jutella meille... Olette liitossa tuon kerettiläisen, mestari Olavin, Lusiferin sotapäällikön kanssa... Saatte kuitenkin istua tornissa, kunnes armollinen herramme kuningas on asian tutkinut! Niin helposti ette voi minua pettää."

Näin sanoen riensi hän ovelle ja huusi portaista alas. Kohta kuului aseiden kalinaa portaista ja ovessa näyttäytyi joukko sotilaita. Salissa vallitsi pelästys, joka oli lähellä epätoivoa. Olavi meni sotilaiden luo ja kysyi heiltä, mitä he tekivät hänen kotonaan ja kenen käskystä he olivat uskaltaneet tulla rauhaa häiritsemään. He viittasivat linnanvoutiin, joka heidät oli asettanut piispan tallimestarin käytettäväksi.

"Ihmeellisesti on silloin täytynyt asian muuttua", sanoi Olavi, "jos kuninkaan sotilaat käyvät Linköpingin piispan asioilla, käsken teitä heti paikalla poistumaan tästä talosta, tai muuten saatte sen kalliisti maksaa."

Sotilaat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Gert Bryninghiin. Mahtava tuttu ääni näytti tekevän heihin vaikutuksensa. Mutta Gert juoksi perälle ja heitti kummastuttavalla voimalla morsiamen syrjään ja tarttuen Pietari Pelurin käteen veti häntä ovea kohden. Rouva Kristina otti huostaansa morsiamen, joka seisoi kalpeana ja niin epätoivoisena, että oli pyörtymäisillään, pormestarin ja mestari Olavin koettaessa ukkorukkaa vapauttaa. Olavin äiti seisoi mykkänä hämmästyksestä kaiken sen johdosta, mitä hänen täytyi nähdä, eikä hän voinut vapautua ajatuksesta, että tässä kaikessa näyttäytyi Jumalan rankaiseva käsi.

Silloin, metelin ja sekamelskan juuri ollessa ylimmillään ja oikean käsikähmän puhkeutumaisillaan, näyttäytyi ovessa kookas olento. Hän oli kuninkaan kansleri, herra Lauri Antinpoika.

Hänen ilmaannuttuaan vaipuivat kohotetut miekat ja pertuskat, ja mihin hänen silmänsä sattuivat, siellä katseet vaipuivat maahan. Itse Gert Bryninghinkin valtasi ihmeellisellä tavalla tämä äkillinen ilmestyminen. Hän kalpeni ja tahtoi ikäänkuin hiipiä syrjään, välttääkseen kanslerin teräväin silmien läpitunkevaa katsetta.

"Merkillisiä asioita näyttää täällä tapahtuvan!" sanoi hän. "Jollen näe väärin, on täällä koristeltu häitä varten, mutta mitä tekevät kuninkaan sotamiehet häätalossa? Te voinette antaa siihen vastauksen Gert Bryningh. Kuka on tämä mies?" kysyi hän vihdoin, viitaten ukkoon, jota sotamiehet pitivät keskellään.

Ukko parka, jonka voimat näyttivät loppuneen, seisoi siellä taasen katse ilmeettömänä ja omituinen hymy huulilla. Näytti siltä, kuin hän olisi jo tehnyt tehtävänsä eikä tämä kaikki enää ollenkaan koskisi häntä. Kanslerin kysymyksen johdosta kirkastui kuitenkin katse, ja hän tuli jälleen voimiinsa.

"Olen onneton miespoloinen", sanoi hän. "Tämän morsiamen tahdoin pelastaa, sillä he tahtovat hänet haudata elävältä, nuo synkät miehet. Mutta Jumala ei ole suonut minulle sitä iloa."

"Tämä vanha mies on Kristinan isä, mestari Lauri!" selitti Olavi.

"Jumala on siis kuitenkin tahtonut suoda sinulle sen ilon", sanoi kansleri vilkkaasti. "Sulkekaa ovi, kukaan ei saa päästä ulos!" lisäsi hän kääntyen sotamiehiin.

"Ja nyt, mestari Mikael", jatkoi hän, kun hänen käskynsä oli täytetty, "nyt voitte päättää toimituksenne."

Näin sanoen tarttui hän Olavin käteen ja vei hänet mestari Mikaelin eteen, ja rouva Kristina teki samoin morsiamelle, jonka jälkeen vihkiminen päätettiin. Kaikkien tarkkaavaisuus oli vireillä, ja monissa silmissä loistivat kyynelet. Mutta Pietari parka, hän, joka tahtoi uhrata elämänsä lapsensa edestä, mutta joka vapisi hänen pelkästä kosketuksestaankin, hän vetäytyi syrjään erääseen huoneen nurkkaan ja kenenkään näkemättä lankesi polvilleen saattaen tuskin tukehuttaa nyyhkytystään lujasti painamalla kulunutta lakkiaan kasvojaan vasten.

Kun pyhä toimitus oli päätetty, kääntyi kansleri sotamiehiin.

"Kuninkaan nimessä käsken teitä vangitsemaan tämän Gert Bryninghin", sanoi hän.

"Herra Lauri ... Herra Lauri!" huudahti Gert. "Muistakaa toki, että olen Linköpingin piispan miehiä!"

"Ja vaikka olisitte Rooman paavin miehiä, makaatte tornissa tänä yönä", vastasi kansleri ankarasti. "Olette ilmiselvästi kulkenut valheen ja petoksen tietä, vanha mies! Kirjeen, jonka saitte kuninkaalta käsiinne, saitte neitsyen suojelemista ettekä hänen vainoomistaan varten, ja alotittehan suoraa väkivaltaa täällä mestari Olavin kodissa. Ja tiedättekös, Gert Bryningh, teidän lävitsenne on nähty. Olette kulettanut salaisia viestejä kapinallisten piispojen ja Severin Norbyn välillä, ja Ruotsin valtakunnan ja kuninkaan kavaltajaa ei suojele mikään piispankaapu, vaikkapa se lepäisi mahtavammillakin hartioilla kuin Linköpingin piispa Hannun!"

Käsky pantiin heti toimeen, ja pian oli jälleen tyyntä ja hiljaista häätalossa.

Mutta uuninnurkassa lepäsi vielä vanha Pietari polvillaan. Kristina, hän se ensiksi näki polvistuvan miehen nurkassa, ja hän tarttui Olavin käteen ja meni hänen luoksensa. He eivät tahtoneet häiritä vanhusta, mutta hän oli liikkumaton, ja kun Olavi katsoi häntä syrjästä päin, olivat hänen kasvonsa aivan kalpeat. Hänen päänsä nojautui seinää vasten, mutta hän piti vielä lakkiaan molemmin käsin painettuna kasvojaan vasten.

Olavi kumartui ja tutki lähemmin, kuinka ukon oli laita. Hän oli kuollut.

Olavin silmästä vierähti kyynel hänen noustessaan ja tarttuessaan Kristinan käteen.

"Hän on kuollut, isäsi", sanoi hän. "Surun ja kurjuuden on hän kestänyt ... iloa hän ei voinut kestää!"

Nousi yleinen hälinä. Mutta Olavi ja Kristina lankesivat polvilleen ukon vierelle, ja Olavi luki syvällä liikutuksella rukouksen manan maille muuttaneen sielunrauhan puolesta.

Noustuaan sulki hän morsiamensa syliinsä.

"Siitä sielumessusta", sanoi pormestari mennen Olavin luo, "iloitsee vanha Pietari enemmän, siellä missä hän nyt on, kuin kaikista munkkien lauluista, joita he hänelle laulavat varastetun kullan edestä."

Kansleri seisoi aivan vieressä ja kuuli pormestarin sanat, jonka johdosta hän kysäisi, mitä hän oli niillä tarkottanut, ja kun hänelle oli se selitetty, sanoi hän:

"Se kulta ei kauvaksi jääne munkkien huostaan, jos vain me, kuningas Kustaa ja minä, elämme vielä muutamia vuosia."

* * * * *

Kului muutamia päiviä. Mestari Olavi ja hänen vaimonsa elivät ne hiljaisessa rauhassa, kehottaen toisiaan rohkeuteen ja luottamukseen siinä taistelussa, joka epäilemättä uhkasi heitä paavilaiselta taholta. Vanha Pietari haudattiin torstaina häiden jälkeen, ja kansleri itse saattoi hänen tomuaan hautaan, saatuaan tietoonsa hänen elämänsä tarinan.

Heidän erotessaan haudalla tarttui kansleri Olavin käteen ja sanoi:

"Myrsky tulee, Olavi, mutta ole huoletta, me tulemme voittamaan, sillä Herran sana on totuus!"

Ja seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi kuninkaan luo. Hän oli tulta ja liekkiä. Piispa Hannulta oli tullut kirjeitä Olavin avioliiton johdosta, se oli pahennus koko maalle eikä voinut tietää, eikö se kantaisi samoja hedelmiä kuin uudestakastajain levottomuudetkin olivat uhanneet saada aikaan.

Mutta Olavi kuunteli tyynesti suuttunutta kuningasta, ja kun tämä oli kuohunut kuohuttavansa, esitti hän selvästi ja sitovasti, kuten kerran ennen kanslerille, mikä hänet oli saattanut ottamaan tämän askeleen, ja kuningas tyyntyi verrattain pian.

"No hyvä", sanoi hän, "saatte vastata puolestanne, mestari Olavi!"

Ja Olavi lähti.

Illalla istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa käsitöineen takkavalkean ääressä, ja hän itse luki muuatta valmista kappaletta raamatun käännöksestä, kun eteisestä kuuluivat voimakkaat askelet, jotka pysähtyivät sen huoneen ovelle, missä he olivat.

Ovi aukeni, ja kuningas astui sisään kanslerin keralla.

Voimme helposti käsittää asukkaiden kummastuksen ja hämmästyksen. Itse äitivanhuskin, joka kuitenkin piti esikoistaan niin ylhäisenä, joutui aivan pois suunniltaan nähdessään kuninkaan astuvan hänen poikansa asunnon kynnyksen ylitse.

Kuningas tervehti ystävällisesti, taputti vapisevaa mummoa olalle ja kääntyi sen jälkeen Olaviin.

"Olette urhea soturi, mestari Olavi", sanoi hän hymyillen. "Mutta puhuteltuani mestari Lauria olen havainnut teidän olevan oikeassa. Niin sen täytyy olla, se on isku vanhan lahon puun juureen. Tuossa on käteni, mestari, voitte luottaa minuun mitä tapahtuneekin."

"Jumala varjelkoon teitä, armollinen herra!" vastasi Olavi katsoen kunnioittavasti, mutta lämpimästi kuninkaaseen. "Jumala varjelkoon teitä evankeliumin ja Ruotsin valtakunnan tähden."

"Kas niin, mestari!" jatkoi kuningas. "Ei mitään kursailuja nyt ... ettekö sitte ole vaimoltanne saanut tietää, että olen luvannut hänelle kuninkaallisen suojelukseni. Te pakenitte minua, ikäänkuin ette olisi voinut luottaa sanoihini, muistatte kai vielä, parisen kuukautta takaperin Stegeborgissa. Teettekö nyt samoin?"

Kristina painoi katseensa lattiaan eikä tiennyt, mitä hänen oli vastattava armolliselle kuninkaalle. Mutta tämä tarttui hänen käteensä ja painoi kallisarvoisen sormuksen hänen sormeensa.

"Tässä on teille muisto Stegeborgin ritarilta!" sanoi hän ja lisäsi liikutettuna: "Onnea ja siunausta toivottaa teille vilpittömästi Ruotsin kuningas!"

End of Project Gutenberg's Mestari Olavin häät, by Carl Georg Starbäck