Part 16

Soitto vaikeni. Vanhuksen katse painui ilmeettömänä lattiaan, ja hänen kätensä riippuivat velttoina sivuilla. Olavi seisoi vaiti ja katsoi vain katsomistaan. Häneen olivat niin ihmeellisesti sattuneet miehen sanat, jotka ilmaisivat niin paljo ja kuitenkin peittivät kaiken, asettivat hänen sydämensä tarinan ikäänkuin maailmaan, joka odotti pääsevänsä näkyviin täydessä päivänvalossa, kuutamon harsojen väistyttyä syrjään ja auringon noustua vuoren takaa.

Ja tämä mies, joka yhtä paljo koko esiintymisellään kuin omituisella esitystavallaankin niin huomaamatta oli vienyt kuulijansa yön synkimmästä varjosta, ei täyteen päivänvaloon, vaan aamun sarastukseen, -- kuka oli hän ja mistä oli hän saanut ihmeellisen taitonsa levittää autuutta huokailevaan sydämeen, ei rajusti ja hätäisesti, vaan varovasti ja hiljaa, aivan kuin aamurusko lintujen livertäessä levittää kultaisen kajastuksensa lehtojen ylitse?

Olavi meni miehen luo ja tarttui hänen käteensä, veti hänet huoneen perälle ja katsoi lempeästi hänen vanhoihin, ryppyisiin kasvoihinsa.

"Jos ymmärrän teidät oikein", sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, "niin olemme toisiamme sangen lähellä, vanha mies, ja kärsimys on meidät tehnyt läheisiksi sukulaisiksi. Olette koskettanut sydämessäni kieltä, jota en tahdo enempää kuulla, mutta teillä on oikeus siihen ... minä voin lohduttaa teitäkin."

"Uskotteko sitte minua?" kysyi ukko hymyillen lapsenhymyään.

"Kyllä, sikäli kuin olen ymmärtänyt satunne ajatusta."

"Hän odottaa teitä, mestari Olavi!"

"Hän ... Kristina ... luostarineitsyt?"

"Kristina ei ole mikään luostarineitsyt ... minä olen pelastanut hänet sieltä."

"Ei ... ukko, siinä eroavat tiemme ... vaikkapa enkeli astuisi alas ja toisi hänet pois luostarista, ei hän koskaan saavuttaisi jälleen rakkauttani, jonka hän on hylännyt."

"Hän ei ole koskaan astunut jalkaansa luostariin... Hän oli matkalla sinne ylen suruissaan teidän kuolemastanne, josta kirjotettiin väärennettyjä kirjeitä rouva Kristina Gyllenstjernalle..."

"Minun kuolemastani!" huudahti Olavi. "Minun kuolemastani... Ja mistä tiedätte tämän kaiken?"

"Tyyntykää, mestari Olavi, voin kaiken selittää teille... Epätoivoissani, kun en enää nähnyt neitsyttä äitinne luona, sain ajatuksen, jonka laupias Jumala lähetti minulle, ja minä kulin päivät ja yöt ympäri harmaaveljesluostaria, olinpa monta kertaa siellä sisälläkin kaapuun käärittynä kuten muutkin, ja minä seisoin aivan munkkien vieressä, kun he lauloivat minulle sielumessuja kovan sukulaiseni testamentin määräyksen mukaan. Vihdoin sain ne tiedot, joita odotin. Eräänä yönä ... makasin kivien välissä rannalla ja minulla oli munkkikaapu ylläni, silloin oli pimeä yö kuun alussa ... silloin näin kaksi miestä, jotka hyvin tunsin. He olivat eräs kuninkaan hovipalvelija ja sotapäällikkö, Pietari Grym, ja Vesteråsin mustaveljespriori Robert, ja he menivät luostariin. Hiivin heidän perästään ... rakkauteni ja levottomuuteni antoivat minulle rohkeutta, ja minä seurasin heitä varjossa. Heillä oli pitkä neuvottelu harmaaveljesten ministerin kanssa... Minä seisoin oven ulkopuolella, en nähnyt mitään, mutta kuulin yhtä ja toista, muun muassa teidän nimenne ja Kristinan, ja siinä oli minulle kylliksi syytä olla päästämättä lankaa käsistäni. Kun sitte salainen neuvottelu oli lopussa ja ovi avattiin ... seisoin kyyristyneenä syvimpään varjoon muutaman muurin ulkoneman suojaan ... kuulin Pietari Grymin sanovan: 'Luottakaa minuun, minä kyllä toimitan kaiken tolalleen, neitsyen luostariin ja Gert Bryninghin piispansa luo!'... Ja sitte he menivät. Siitä hetkestä lähtien en päästänyt sotapäällikköä näkyvistäni, ja kun hän lähti Tukholmasta, läksin minäkin, ja kun hän saapui Hörningsholmaan, olin siellä minäkin. Ne muutamat kolikot, jotka olen voinut koota soitollani pitkien, pitkien vuosien kuluessa -- mutta se ei kuulu tähän ... ne auttoivat minua matkustamaan yhtä nopeasti kuin lohikäärme saaliinsa luo..."

Olavi kiintyi yhä enemmän ukon puheeseen, mitä lähemmäksi tämä tuli uskaliaan matkansa onnellista loppua ja mitä selvemmäksi hänelle kävi, että Kristinan oli täytynyt joutua mitä mustimman petoksen uhriksi. Räikein värein kuvaili ukko, mitä oli tapahtunut Hörningsholmassa.

"Kuitenkin oli hän minulle rakkaampi kuin te, mestari Olavi, ja minä vaelsin sokeudessa, ja minä luulin, kuten kyllä oikein olikin, että he tahtoivat sulkea hänet luostariin, mutta minä luulin, että he tahtoivat tehdä sen hänen rakkautensa tähden teihin, ja sentähden tahdoin surmata tämän rakkauden ja sanoin hänelle, minäkin, että te olitte lähtenyt tästä maailmasta, mestari Olavi... Hän vaipui silmänräpäyksessä lattiaan; luulin, että henki lähtisi heti, mutta minusta oli sekin parempi, tämä tuska, kuin joutua elävältä haudatuksi... Ah, minä tulin pian vakuutetuksi erehdyksestäni. Ja sitte kun itse pääsin varmuuteen, että hänen vihollisensa olivat käyttäneet samaa keinoa saadakseen hänet luostariin, olin vähällä joutua epätoivoon."

"Kristina parka!" äännähti Olavi hyvin hiljaa itsekseen, kun ukko hetkeksi vaikeni.

"Mutta erehdykseni teki voimani kaksinkertaisiksi", jatkoi vanhus. "Se terotti myös älyni, ja minä onnistuin saamaan neitsyen vahingoittumatonna takaisin... Se oli mestarinäyte, kun sain hänet pois vanhan Gert Bryninghin käsistä Linköpingistä ... mutta Herra oli apunani ja löi harmaahapsisen tekopyhän sairaudella, ja kun esiin ajoi reki, jonka piti viedä Kristina loppumatkan Linköpingiin, olin minäkin mailla ja huusin ajajalle uskotellen, että hänen herransa tahtoi häntä puhutella. Samassa kun hän katosi sisälle Gert Bryninghin ovesta, hyppäsin minä rekeen ja niin sitä lähdettiin... Meitä on ajettu takaa, kuten hyvin voitte käsittää, mutta minä ehdin päästä riittävästi edelle."

"Ja Kristina..." huudahti Olavi.

"Hän eli elämäänsä itsekseen, hän ei tiennyt, mihin matka piti ja hän on kuolemansairas sydämeltään..."

"Missä hän on, ukko, missä?... En tahdo, että hän on enää silmänräpäystäkään epätietoisuudessa!"

"Olette nuori, mestari Olavi", hymyili ukko. "Ettekö tiedä, että ilo voi tappaa yhtä hyvin kuin surukin, mutta paljon nopeammin? Ei, tässä jos missään on meidän meneteltävä varovasti. Aavistetun surun voi ilmottaa yhtäkkiä ilman vahinkoa, mutta ei odottamatonta iloa. Ja hän on hyvissä käsissä..."

"Kenen luo olette sitte hänet jättänyt?... Minun tietääkseni ei hän tunne ketään koko suuressa kaupungissa. Katsokaa, ettette lopuksi vie häntä samaan sudenkitaan, josta luulette hänet pelastaneenne!"

"Hän on rouva Kristina Gyllenstjernan, herra Stenin lesken luona!"

"Rouva Kristinan luona ... kummastutatte minua enemmän kuin voin sanoa!"

"Rouva Kristina on täällä ollakseen läsnä häissä, jotka kuningas pitää sisarelleen ja saksalaiselle kreiville, sen sanoivat minulle Hörningsholmassa, mutta kuinka Kristina, teidän Kristinanne, oli tullut sinne, sitä ei tiennyt kukaan, eikä kukaan ollut nähnyt häntä siellä, ennenkuin rouva Kristina toi hänet mukanaan palatessaan Stegeborgista. Sen kai voi hän itse parhaiten selittää, jos Herra suo hänen jäädä henkiin."

"Minun täytyy kuitenkin puhutella rouva Kristinaa..."

"Niin, teidän täytyy, mestari Olavi, mutta nyt on jo iltamyöhä, ja jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin odottakaa huomiseen, kahdestakin syystä, ensiksikin, koska rouva Kristinaa tarvitaan neitsyen luona, jonka olen jättänyt hänen hoitoonsa, ja toiseksi, koska..."

"Koska...? Sanokaa pois!"

"Koska minulla on jotakin pyydettävää teiltä."

"Kaiken mitä minä voin antaa, tulette saamaan."

"Lupaatte niin auliisti, mestari Olavi ... pyydän kuitenkin jotakin samalla niin helppoa ja vaikeaa. Älkää kenellekään sanoko, mitä olen teille sanonut tänä iltana, ei kenellekään, kuuletteko ... pyydän sitä teidän itsenne tähden yhtä paljon kuin Kristinankin."

"Kuka olette sitte, ukko... Kristina, kukka, joka on teille niin rakas... Missä suhteessa olette häneen? Mutta, ymmärränhän sen ... niin se on, se ei voi olla toisin. Te olette..."

Ukko katsoi levottomasti, melkein arasti Olaviin.

"Olette Kristinani isä!"

"Vaiti, vaiti, nuori mies!" puuskahti ukko ja ojensi kätensä Olavin suuta kohden. "Vaiti Jumalan nimessä, älkää sanoko enää koskaan sitä sanaa, niin että kukaan inhimillinen olento kuulee sen..."

"Mutta miksi, rakas ... miksi verhoudutte tähän salaperäisyyteen? Liittyykö joku rikos nimeenne?"

"Rikos? Sanotteko ... rikos? Ei, mestari Olavi ... olen kyllä köyhä, syntinen ihminen, mutta mitään rikosta, josta ihmiset voisivat minut tuomita ... ei."

"Kummallinen mies ... ja kuitenkin...?"

"Kuitenkin täytyy teidän luvata minulle, ettette kenellekään, kuuletteko, ette kenellekään ilmaise, mitä nyt olen teille ilmaissut. Te voitte, vaivuttamatta katsettanne maahan ihmisten edessä, viedä Kristina Pietarintyttären morsiustuoliin, ja te voitte uskoa, että minun rukoukseni nousevat yhtä hartaina Herran luo teidän puolestanne, vaikken koskaan saa kuulla hänen nimittävän minua isäkseen..."

"Ei siis hänkään, tyttärenne, saa..."

"Älkää minulta kyselkö, älkää kyselkö, olen viettänyt syntistä elämää; juomarit ja rentut ovat olleet jokapäiväisenä seuranani. Vaikkei mikään rikos tahraa nimeäni, niin olen kuitenkin liian saastainen astuakseni tyttäreni kynnyksen ylitse... Ei, ei, ... minun täytyy loitolta iloita teidän onnestanne, samoin kuin ihminen maan yössä näkee mittaamattomaan etäisyyteen sytytettävän valot taivaallisen isämme luo. Ja sitte voi koivu lahota liejuunsa, missä hän seisoo rannalla, sitte paiskatkoon myrsky maahan vanhan kuusen ... kukkani ei enää tarvitse mitään suojaa minulta, miesparalta. Ja hyvästi nyt."

Ukko painoi takkinsa hihan silmilleen ja jäi hetkeksi seisomaan, kuului siltä kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Olavi tiesi tuskin, mitä hänen piti sanoa. Muta miehen menettelyyn sisältyi kuitenkin uhrausta, rakkautta, niin korkeaa ja jaloa, että se aivan varmaan korkeimman tuomarin edessä pyyhki pois kaiken, mitä hän itse sanoi liaksi ja synniksi. Sellainen menettely vaati ihailua ja kunnioitusta, mikä hänet sitte lieneekin tässä suhteessa saanut vaikenemaan.

"Saanko teidän lupauksenne?" kysyi mies vielä kerran.

"Saatte!" vastasi Olavi. "Mutta, rakas ukko, minun ja Kristinan luona on teillä kuitenkin koti."

"Ei, sanon minä", keskeytti ukko lujasti, vaikka hänen koko ruumiinsa vapisi. "Ei ... ja hyvästi nyt!"

"Hyvästi", vastasi Olavi. "Emmekö sitte enää saa nähdä toisiamme?"

"En voi vastata teille mitään ... yksi asia voi tapahtua..."

"Ja se olisi?"

"Että minun täytyisi puhua pelastaakseni tyttäreni..."

"Ja silloin?"

"Silloin puhun!"

Samalla pisti ukko viulunsa koteloon, otti kuluneen lakkinsa, ja lapsenhymy huulilla ja tylsästi katsellen hän jätti huoneen. Mestari Olavi oli jälleen yksin.

13

HÄÄT.

Seuraavana päivänä lähti Olavi rouva Kristina Gyllenstjernan luo. Hän tapasi tämän surullisempana kuin oli odottanut, ja rouva selitti hänelle, että mikäli hän ymmärsi neitsyttä, oli tämä kuolemansairas. Hän oli lähettänyt noutamaan nuorta mestari Johannesta, ainoaa, joka osasi sairaita parantaa, ja hän odotti tätä joka hetki.

"Ette ole siis voinut puhua hänen kanssaan siitä, mikä on tämän kurjuuden saanut aikaan?"

"En", vastasi rouva Kristina. "Hän on maannut yhtä mittaa horroksissa ... näyttää kuitenkin kuin hän olisi näkevinään teidät ja puhuttelisi teitä. Kuinka se päättyy, tietää Herra yksin."

Olavi kesti tämän tiedon miehekkäällä maltilla, ja katse täynnänsä alistuvaisuutta kohtasi hän Kristina-rouvan katseen, joka itsekin tunsi sen johdosta tyyntyvänsä ja ikäänkuin kohoavansa maallisten surujen ja taistelujen yläpuolelle. Kukaan ei voinutkaan paremmin kuin hän käsittää ja pitää arvossa tätä sielunlujuutta, -- hän joka juuri rohkeudellaan ja mielenlujuudellaan on saavuttanut ensimmäisen sijan kaikkien aikojen ruotsalaisten naisten joukossa. Olavin suru oli tosin suuri, kun oli heti menettämäisillään, mitä hänelle oli palautettu ikäänkuin haudasta, mutta kun hän ajatteli sitä hautaa, joka nyt uhkasi hänen elämänsä onnea, ja vertasi sitä siihen, joka Herran avulla oli voitettu, niin vuoti hänelle jo siitäkin voimaa ja riemua. Kuolema, joka täällä uhkasi, oli kuitenkin Jumalan lähettämä eikä riistänyt häneltä uskoa inhimilliseen puhtauteen ja hyvään tahtoon. Hänen häitänsä ei ehkäisty, ne vain lykättiin tuonnemmaksi. Kristina oli kuitenkin hänen ja odotti häntä, missä Herra sitte tahtoikaan heidät yhdistää, joko tässä maailmassa tai toisessa.

Mestari Johannes saapui. Hän pudisti päätänsä tutkittuaan sairaan ja antoi vähän toivoa. Hänen mentyään kääntyi rouva Kristina Olaviin.

"Mitä ihmishoito tässä voi saada aikaan, mestari Olavi, se kyllä tehdään", sanoi hän.

"Olette kuitenkin vieras hänelle, jalo rouva", vastasi Olavi.

"Älkää sanoko niin, mestari Olavi, mielestäni hädän hetkenä samoin kuin kuolemankin olemme kaikki yhtäläisiä. Eikä hän olekaan minulle vieras, olen luvannut hänelle suojelustani ja sen on hän saava, ja jos Herra lahjottaa hänet jälleen elämälle ja teille, niin tahdon olla hänelle äidin sijaisena hänen hääpäivänään."

Olavi lähti. Portilla oli hän näkevinään vilahduksen miehestä, joka kävi hänen luonansa edellisenä päivänä, ja hän kiiruhti askeliaan tavottaakseen hänet. Mutta olento pyörähti syrjään lähimmässä kadunkulmassa, ja kun Olavi ehti sinne, näki hän vain ryysyisen takin liepeen katoavan vanhan talon ovesta.

Sitte kului päivä päivän perästä, ja Kristinan sairaus paheni pahenemistaan. Kuningas palasi Upsalasta valtioneuvoston keralla, joiden joukossa oli kanslerikin, ja mestari Olavin aika joutui sen johdosta sangen täpärälle, sillä kuningas ja kansleri turvautuivat häneen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Tärkein kaikista oli yksi, jonka teräväsilmäinen kansleri oli jo aikoja nähnyt edeltäpäin, nimittäin kysymys raamatun ruotsalaisen käännöksen toimittamisesta. Kansleri oli jo kauvan kääntänyt Uutta Testamenttia, mutta nyt otti hän Olavin apulaisekseen.

"Teidän uuden opin puolustuksenne Upsalassa, mestari Olavi", sanoi hän, "oli muurinsärkijä, joka osotti, kuinka rappeutunut vanha rakennus on, ja tiedän, että ylhäisin vastustajamme, Linköpingin piispa Hannu, on mitä syvimmästi suutuksissaan archielectukseen, kun tämä salli tämän taistelun tapahtua. Sillä pelkkä taistelukin oli jo voitto meille ... se vei jo ratkaistun asian uuden tutkimuksen alalle... Raamattu tässä, se vallottaa vanhan linnotuksen myrskynpuuskana! Tiedän, että hänen armonsa kuningas aikoo kehottaa piispoja ottamaan käsille tämän raamatunkäännöksen, ja todennäköisesti ei archielectus uskalla kieltäytyä, mutta siihenpä luulenkin sen pysäytyvän... Meidän täytyy olla valmiit siihen, mitä vanha kirkko ei koskaan tule viemään perille, mutta mitä se ei voi vastustaakaan, kun se itsekin on täyttänyt kuninkaan tahdon tässä suhteessa ja ottanut ensi askelen."

Ja Olavi ryhtyi työhön vakavasti ja tavallisella tarmollaan. Hän jakoi aikansa virkatehtäväinsä, saarnaajantoimensa ja tämän käännöstyön välillä jättäen surulleen niin lyhyitä hetkiä kuin mahdollista. Mutta kohta kun ilmaantui hetkinen työn lomassa, otti hänen sisäinen levottomuutensa oikeutensa. Hän eli alituisessa sielunjännityksessä, joka ennemmin tai myöhemmin heikontaisi hänen voimiaan.

Joka päivä kävi hän rouva Kristinan talossa, mutta jokaisella sellaisella matkalla pikemmin lisääntyi kuin väheni hänen sydämensä tuska. Jonkun kerran näki hän repaleisen takin vilahtavan ohitse, mutta sen omistaja ei koskaan pysähtynyt, koskaan ei hän päässyt puheihin vanhuksen kanssa, jota hän kuitenkin halusi, sillä he tarvitsivat toisiaan.

Kuningas vietti sisarensa häät komeudella ja uhkeudella Tukholman linnassa ja läänitti langolleen Viipurin, Savonlinnan ja Porvoon läänit Suomessa. Useita ylhäisiä herroja oli silloin koolla Tukholmassa, ja siellä nostettiin myös kysymys Taalainmaahan livistäneistä pappisvaltiaista, jotka eivät kuitenkaan olleet siellä saaneet niin paljo kannatusta, että olisivat uskaltaneet nousta avoimeen taisteluun kuningas Kustaata vastaan, vaikkakin he jättivät jälkeensä siemenen, joka sittemmin kasvoi kapinaksi. Mieliala oli kuitenkin edelleen pingotettu, pohjalla kuohui, tuli kiilui tuhkan alla, ja siinä oli kylliksi huolten aihetta kuningas Kustaalle. Mutta tammikuun lopulla 1525 lähti hän taasen Upsalaan.

Sunnuntaina tammikuun 15 päivänä tai sunnuntaina kahdennenkymmenennen joulupäivän jälkeen olivat häät linnassa, ja tämän päivän vietti Olavi, palattuaan jumalanpalveluksesta kirkossa, rouva Kristinan luona. Tämä päivä olisi mestari Johanneksen lausunnon mukaan ratkaiseva Kristinan sairaudelle, hän joko kuolisi tai toipuisi. Rouva Kristina oli linnassa, ja lääkärin mentyä olivat ainoastaan Olavi ja vanha uskottu palvelijatar sairashuoneessa.

Kaikki oli hiljaista. Kuului vain sairaan epätasainen hengitys. Olavi istui ristissä käsin ja silmät jäykästi kiintyneinä kalmankalpeihin, mutta vielä kauneihin kasvoihin, jotka eivät kai koskaan enää hymyilisi häntä kohden. Hän muisteli lyhyttä lemmentarinaansa, joka oli siinä kohden erilainen muista, että se päättyi samana hetkenä kuin alkoikin tai tulisi jatkumaan jossakin paremmassa maassa, jonne Olavi veisi sen mukanaan. Ja kyynel kyynelen jälkeen vierähti voimakkaan miehen silmistä hänen istuessaan katsellen kalpeata morsiantaan.

Ovien jyske, niitä kiihkeästi availlessa ja sulkiessa, ynnä vieras ääni, joka käskevästi puhutteli jotakin rouva Kristinan palvelijaa, kuului ulommasta huoneesta. Vanha nainen vilkaisi Olaviin ja tepsutteli ulos ottamaan selkoa, kuka vieras oli ja mitä hän tahtoi. Mentyään sulki hän varovasti sairashuoneen oven.

Olavi tuskin huomasi, että hänet jätettiin yksin. Hän katsoi päätänsä kääntämättä sairaaseen. Vuoteen päänalusen ympärille oli pystytetty suojustin, jonka takana paloi lamppu. Vanhus oli pystyyn noustessaan huomaamatta tullut koskettaneeksi tätä suojustinta, niin että syntyi aivan pieni rako siihen, missä suojustimen molempia puolikkaita saranat liittivät yhteen, ja tästä raosta virtasi valon säde sairaan kasvoille ja levitti niille omituisen hohteen, joka heijastui takaisin päänalusen viereisellä jakkaralla olevasta hopeakannusta.

Tästä valonhohteesta näki Olavi Kristinan silmien suuntautuvan itseensä, ja hän uskalsi tuskin hengittää. Veri syöksähti sydämeen. Tämä katse oli kuin ilmestys.

Mutta katsetta seurasi hymy, raukea ja heikko, mutta kuitenkin hymy, ja hymyä seurasivat sanat.

"Olavi, sinäkö se olet?" kuiskasi Kristina niin tyynesti ja rauhallisesti kuin olisi kuiskannut toiselta puolen hautaa.

Olavi lankesi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja nojasi tunteidensa valtaamana päänsä vuoteen reunaan. Kysymys uudistui, ja silloin välähti Olavin mielessä salaman tapainen aavistus, että se oli palaavan elämän viesti. Sairas kohotti katseensa. Hymy oli jälellä kalpeilla huulilla ja pilkisteli ihanista silmistä.

"Kristina", kuiskasi hän hiljaa vastaan, "palaatko taasen luokseni?"

Samassa avautui ovi ja mestari Johannes astui sisään. Hymy leikki hänenkin huulillaan, kun hän näki sairaan tyynen, kuumeettoman katseen.

"Nyt voitte toivoa, mestari Olavi", sanoi hän. "Mutta nyt tarvitaan myös enemmän varovaisuutta kuin koskaan."

Hän antoi sen jälkeen muutamia määräyksiä, jollaikaa vanha palvelijatar palasi. Hän kuunteli elävällä tarkkaavaisuudella, mitä mestari Johannes sanoi, ja vuodatti ilokyyneleitä nähdessään, minkä käänteen sairaus oli tehnyt. Sillä hän oli sydämestään kiintynyt tyttöparkaan, jonka hän oli saanut hoitoonsa.

Mestari Johannes otti Olavin mukaansa lähtiessään, sillä hänen luullakseen oli vaarallista häiritä palaavaa henkeä, ja helpostihan saattoi Olavin ja Kristinan välillä tulla lausutuksi sanoja, jotka häiritsisivät sitä lepoa ja rauhaa, mitkä nyt ennen kaikkea olivat hänelle välttämättömät.

Ulommassa huoneessa tapasivat he vanhan uskotun palvelijan, joka oli eräänlainen hovimestari. Hän näytti äärimmilleen huolestuneelta ja kulki kiivaasti edestakaisin salissa. Olavi ja mestari Johannes katsoivat kummastuneena häneen.

"Onko tapahtunut jotakin, mikä on teitä niin kiihdyttänyt?" kysyi edellinen.

"On", vastasi hovimestari, "pelkään että siitä sukeutuu ankara rajuilma... Tänne tuli muuan vanha mies, aivan hetkistä ennen teidän tuloanne, mestari Johannes, ja kysyi, oliko Kristina Pietarintytär tässä talossa. Vastasin, että kyllä hän oli, mutta hän oli sairas ja makasi kuolemaisillaan. Se ei merkinnyt mitään, arveli hän, hän oli tämän lähin sukulainen ja holhooja ja täytyi hänen tavata neitsyttä, vaikkapa tämä olisi aivan viimeisillään. Olin antamaisillani perään, mutta silloin tuli Gunilla äiti parhaaseen aikaan ja sanoi jyrkästi, ettei kukaan saanut tulla sairaan luo, sen oli kieltänyt sekä rouva Kristina että mestari Johannes, sanoi hän... Minun täytyi väkivallalla viedä ulos vanha mies", lisäsi hovimestari, "ja se huolestuttaa minua, sillä hän vetosi piispa Hannuun ja pyhään kirkkoon ja sanoi, että neitsyt oli nunna ja että ikuinen kirous kohtaisi minut ja jalon rouvani, rouva Kristinan, jos uskaltaisin... Mutta minä uskalsin... Se tapahtui teidän käskystänne, mestari Olavi!"

"Hyvä, vanhus!" vastasi Olavi ja tarttui hovimestarin käteen. "Se kirous on kyllä oleva helppo kantaa, jättäkää se minun huolekseni."

"Ja muistakaa", lisäsi mestari Johannes, "ettei kukaan vieras, ken tahansa lieneekin, saa ilman minun suostumustani päästä sairaan luo..."

"Hän elää siis?" kysyi vanha palvelija.

"Hän elää!" vastasi mestari Johannes. "Ja Jumalan avulla on hän tuleva terveeksi jälleen, jollei häjy vihollinen pääse väliin."

"Luottakaa minuun, voitte huoletta sen tehdä", vakuutti hovimestari.

Olavi ja mestari Johannes lähtivät. Ja siitä päivästä virtaili ikäänkuin uusi elämä Olavin lävitse. Päivä päivältä säteili hänen silmänsä kirkkaammin, ja raittiimpi puna virkosi hänen poskilleen. Mutta se ei ollut myrskyistä, rajua iloa, vaan sitä hiljaista riemua, joka leviää sieluun, kun ihminen tietää, että niin hyvä kuin pahakin tulee Jumalalta. Mutta sen valon rinnalle, jonka toivo Kristinan parantumisesta levitti hänen elämäänsä, kohosi synkkä varjo, -- mies, joka oli näyttäytynyt rouva Kristinan luona, ja joka ei voinut olla kukaan muu kuin Gert Bryningh. Häntä ajatellessaan näki Olavi mielikuvituksessaan tuhansia vaaroja, ja niiden arveluttavuus kasvoi, mitä enemmän hän muisteli sitä kylmäveristä julkeutta, jolla tämä mies saattoi ryhtyä ja ehdottomasti ryhtyisi toimiin päämääränsä saavuttaakseen.

Sillä välin tuli Kristina päivä päivältä yhä paremmaksi, ja uhkaava pilvi, joka väikkyi hänen ylitsensä hänen sukulaisensa muodossa, näytti väistyneen. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut sen jälkeen, kun hänet oli niin tylysti käsketty poistumaan ensi päivänä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä milloin tahansa sukeltamasta esiin, kentiesi juuri silloin kun häntä vähimmin odotettiin. Ei ollut mikään varmaa, ennenkuin Olavi oli vienyt Kristinan kotiinsa vaimonaan. Niin pian kuin sairas siksi toipui, että Olavi saattoi puhua hänelle tästä, teki hän sen, ja varmuus tässä suhteessa näytti melkein jouduttavan hänen täydellistä parantumistaan. Olavi ja hän puhuivat yhdessä rouva Kristinalle tästä tärkeästä asiasta, ja hän suostui heidän toivomukseensa, yhtyen heidän mielipiteeseensä siinä, että tämä oli ainoa tapa suojella Kristinaa kaikelta vaaralta. Ja hääpäiväksi määrättiin septuagesima, sunnuntai, joka tänä vuonna sattui helmikuun 12 päivän kohdalle.

Rouva Kristina kyllä antoi ikäänkuin muistutuksena sen neuvon, että mestari Olavin oli ensin kysyttävä kuninkaalta, mutta hän hylkäsi tämän neuvon sellaisella lujuudella ja varmuudella, joka suuressa määrin herätti rouva Kristinan kummastusta ja ihailua.

"Kuinka, olisiko minun kysyttävä kuninkaan neuvoa asiassa", sanoi hän, "jossa Jumala itse on kerta kaikkiaan ilmottanut järkähtämättömän tahtonsa?"

"Ajan olosuhteiden tähden", arveli rouva Kristina.

"Ei", vastasi Olavi. "Siinä pidämme lujasti päätöksestämme, Kristina ja minä ... kun me täytämme Jumalan käskyn, olemme hänen suojeluksessaan, mikä voikaan silloin olla meille turmioksi?"