Part 15

Kansleri tarttui lämpimästi Olavin käteen ja puristi sitä, mutta ei virkkanut mitään. Olavi ymmärsi hänen äänettömyytensä ja oli sydämestään siitä kiitollinen. Mutta päästyään ulos salista, jossa niin monet kasvot seurasivat häntä, muutamat vihan ja katkeruuden ilme silmissään, toiset ihaillen, silloin levisi hymy hänen huulilleen, hymy, joka oli niin täynnä surumielisyyttä, että joka hänet näki, kysyi ihmetellen, oliko tämä sama luja soturi, joka kuninkaan ja valtioneuvoston läsnäollessa oli taittanut peitsensä ja saanut voiton.

Hänen kulkunsa kävi tuomiokirkon ohitse, ja hän meni sisään korkeain majesteetillisten holvien alle. Oli jo iltapuoli päivästä, ja kirkossa oli hämärää, mutta perällä kuorissa paloi tuli. Olavi meni perälle pääalttarille ja siellä lankesi hän polvilleen rukoilemaan.

Kun hän nousi ylös, seisoi veli ristissäkäsin hänen rinnallaan.

"Sinun sydämesi on surua täynnä, Olavi", sanoi hän. "Tiedän sen, sillä olen puhutellut Lauri-kansleria... Mutta ole huoletta, veli, äläkä masennu, aurinko voi paistaa keskipäivällä samana päivänä, joka nousee sumussa..."

"Hauta, veli, ei anna takaisin saalistaan!" keskeytti Olavi liikkeellä, jota hän tuskin saattoi vastustaa.

"Mitä tarkotat?" kysyi Lauri. "Voittamasi voiton jälkeen ei luostari enää kauvan liene hauta kenellekään!"

"Ei, luostarimuurit voivat kyllä kukistua ja hän päästä vapaaksi ... mutta sano minulle, merkitseekö se tässä mitään enempää? Voiko hän siltä astua eteeni sellaisena kuin oli erotessamme, voiko hän uudistaa lupauksensa ja saada minut jälleen uskomaan sydämensä puhtauteen ja lujaan luottamukseensa Jumalan armoon? Näetkös, veli, hän on vapaasta tahdostaan mennyt luostariin... Oi, jospa se olisi tapahtunut pakosta, mitä olisi silloin suremista...? Ei, hänen vapaan tahtonsa päätös, se on haudannut toivoni ja lukinnut haudan... Kuitenkin toivon, että Herran avulla rauha on palaava sydämeeni ja että voin vielä vaikuttaa hänen palveluksessaan."

"Jumala antakoon siihen siunauksensa!" lisäsi Lauri.

He kulkivat verkkaisin askelin pilarien välitse ja poistuivat kirkosta. Seuraavana päivänä oli Olavi jälleen Tukholmassa.

12.

SOITTONIEKKA.

Joulupäivät menivät. Oli kolmas joulupäivä ja iltamessun päätyttyä virtaili kirkkokansa parhaallaan ulos Suurkirkosta. Pimeys oli jo levinnyt pääkaupungin ahtaille kaduille, ja lähinnä kirkkoa sai miltei kyynäskolkkasin tunkeutua eteenpäin. Mestari Olavi oli pitänyt yhden parhaimmista saarnoistaan, ja hän oli nyt tullut niin rakkaaksi Tukholman asukkaille, ettei kukaan tahtonut jättää häntä kuulematta. Siinä mielentilassa, jossa hän edelleen oli, levisikin koko hänen olentonsa ylitse niin syvän ja liikuttavan vakavuuden sävy, että kaikki, jotka häntä kuulivat, valtasi ihmeellisellä tavalla yksistään hänen äänensä kaiku ja hänen suurten silmiensä liekki. Sellaista saarnaajaa ei oltu koskaan kuultu eikä nähty, ja pitkään sai odottaa hänen vertaistaan.

Hänen kookas olentonsa solui hiljalleen eteenpäin läpi ihmisjoukon, joka kunnioittavasti avasi tien hänelle ja hänen äidilleen, jota hän talutti käsivarresta. He kulkivat vinoon torin ylitse Köpmankatua kohden, päästäkseen Själagårdkadulle.

Tuskin olivat he kadonneet viimeksi mainitun kadun kulman taakse, ennenkuin muuan reki ilmestyi torille vastakkaiselta puolelta. Ajajana oli mies, jonka näkyi olevan vaikea löytää tietä, sillä hän kysyi vähänväliä ohikulkevilta, kuitenkaan saamatta haluamaansa vastausta. Vihdoin seisotti hän hevosensa ja miltei sulki tien eräältä palvelijalta, joka vihaisesti tarttui hevosen suitsiin.

"Mikäli näen", sanoi mies reessä aivan säveästi, "olette joku rouva Kristina Gyllenstjernan palvelijoista ja juuri jotakin heistä haluan tavata."

"Voittehan siltä ajaa syrjäänpäin väen tieltä", murisi vanha palvelija.

"Seis nyt, hyvä mies, ja sano minulle ... vaikken tarvitse sitä kysyä, sillä ymmärrän kyllä, että rouva Kristina on nyt kaupungissa, mutta missä hän majailee, siitä en voi päästä selville."

"Ja mitä tahtoo moinen mies rouva Kristinalta?" kysyi palvelija jotensakin epäilevästi.

"Siitä lienee minulla lupa tehdä selvää rouva Kristinalle itselleen, kun hänet kohtaan."

Palvelijalla ei ollut mitään väittämistä tätä vastaan; vaan hän asettui kannaksille ja reki pysähtyi pian rouva Kristinan asunnon edustalle, missä oli muutamia muitakin rekiä. Muutamat palvelijat, jotka olivat puetut sturelaisiin väreihin ja "päivä- ja yö" vaakunalla koristettuihin alustakkeihin, puuhailivat soihtujen valossa kantaen re'istä arkkuja ja muita matkakapineita. Ilmeisesti oli rouva Kristina äsken saapunut pääkaupunkiin.

Viimeksi saapuneessa reessä oli paitsi ajajaa nainenkin, joka äänetönnä ja liikkumatonna, ikäänkuin mikään ei olisi häntä koskenut, vielä reen pysähdyttyä tuohusten valon piiriin ja hänen saattajansa noustua jalkeille ja heitettyään ohjakset hevosen selkään, istui paikallaan, olematta nousemisesta tietävinäänkään.

Hänen saattajansa kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, ja hän antoi nostaa itsensä reestä ja seurasi miestä taloon. Sinne tänne juoksentelevain palvelijain välitse nousivat mies ja hänen naisseuralaisensa hiljaa portaita ylöspäin, ja päästyään ensimäiseen kerrokseen kysyi edellinen muutamalta siellä seisovalta vanhemmalta palvelijalta, joka näytti olevan jonkinlainen toisten valvoja, missä hän saattoi tavata rouva Kristinan. Vanha uskottu palvelija katsoi kummissaan mieheen, jonka puku lähemmin katsoen ei suinkaan ollut sellainen, että se olisi herättänyt luottamusta, jonka kalmankalpeat kasvot kiinteälle vedetyn päähineen alla olivat aivan kummituksen näköiset.

"Minun on puhuttava rouva Kristinalle mitä tärkeimmästä asiasta", sanoi ryysyinen mies, kun palvelija ei näyttänyt pitävän kiirettä.

Mutta samassa kuului Kristinan ääni huoneesta, johon vievä ovi oli avoinna, ja mies astui ilmoittamatta sisään, vetäen seuraajattarensa mukanaan. Rouva Kristina katsoi tulijaan yhtä kummissaan kuin hänen palvelijansakin, mutta odottamatta mitään kysymystä sanoi mies:

"Ette kai tunne minua, jalo rouva, mutta tämän tässä tunnette sitä paremmin..."

Näin sanoen veti hän naisseuralaiseltaan matkapäähineen, ja rouva Kristina astui askeleen takaperin hämmästyneenä ja pelästyneenäkin nähtyään ja tunnettuaan Kristina Pietarintyttären piirteet.

"Kristina!" huudahti hän. "Mitä on tapahtunut...?"

Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti, ja hänen saattajansa talutti hänet hyvin hellästi eräälle penkille ja pani hänet sinne istumaan.

"Mitäkö on tapahtunut?" sanoi hän sitte kääntyen rouva Kristinaan. "Niin, sitä on tapahtunut, että Jumalan avulla tahdon pelastaa neitsyen joutumasta elävältä haudatuksi..."

"Kuka olet?" kysyi Kristina vakavasti välkähtävin silmin.

"Olen soittoniekka, joka soitin niin kauniisti neitsyeelle taannoin Hörningsholmassa, että olin vähällä soittaa hänet hautaan häiden sijasta ... niin, niin, tuon olen sanonut hänelle sataan kertaan, mutta hän ei usko minua eikä se merkitsekään mitään. Pääasia on, ettei hän joudu luostariin, mikäli..."

"Kuinka rohkenet puhua minun edessäni, mies ... ja millä oikeudella olet saanut tämän neitsyen huostaasi?"

Soittoniekka painoi katseensa lattiaan näiden sanojen johdosta, ja hänen kulunut lakkinsa alkoi pyöriä hänen sormiensa välissä. Hän vääntelihe oikealle ja vasemmalla, mutta sitte katsoi hän ankaraa rouvaa vakaasti silmiin.

"Voitte kyllä kysyä niin, armollinen rouva ... mutta säästäkää kysymyksenne, kunnes olen ehtinyt suorittaa tehtäväni loppuun, silloin toivon voivani tehdä täyden selon puolestani... Nyt etsii tämä neitsyt suojelusta luonanne! Häntä ajetaan takaa, ankara rouva, sen voitte käsittää, sillä olen hänet varastanut ... niin, niin, ja jollei hän olisi ollut kuoleman sairas, olisin häntä tuskin koskaan saanut niin pitkälle. On oltu tiellä päivät ja yöt ... mutta nyt tarvitsee neitsyt hoitoa ... toivottavasti ei kuitenkaan kauvan, sillä luulen, että minulla on lääke melkein taskussa."

Rouva Kristina oli jo, ennenkuin mies oli alkanut kosketella tätä kieltä, mennyt Kristinan luo ja tarttunut hänen käteensä. Mutta häntä värisytti tämän käden kylmyys, ja häntä pelästytti harhaileva, miltei tajuton katse. Hän huusi sisempään huoneeseen, ja muuan palvelijatar, ulkonäöltään yhtä vanha kuin miespalvelija ulkona, riensi sisään. Tämä näki kohta mitä täällä oli tehtävänä, ja riensi auttamaan emäntäänsä viemään kärsivää neitsyttä muutamaan sisempään huoneeseen.

Tuokion kuluttua palasi rouva Kristina takaisin.

"Sano minulle nyt", sanoi hän odottavalle soittoniekalle ankarasti, "sano minulle nyt, mitä tarkotat tällä kaikella, vanha mies ... kuinka olet uskaltanut käydä käsiksi..."

"Älkää sanoko niin, rouva Kristina", keskeytti hänet ukko kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä. "Älkää sanoko niin ja älkää puhuko niin kovia sanoja minulle! Ah, jospa tietäisitte... Mutta jos syntisen ihmisen rukous voi jotakin vaikuttaa tuolla ylhäällä, niin varmaan tulette onnelliseksi, ankara rouva... Kuten sanoin, kun neitsyt tuolla sisällä on astunut morsiustuoliin, silloin kentiesi voin sanoa teille kaiken... Nyt täytyy minun vaieta, mutta uskokaa minua rouva Kristina ... pelkään itsekin, mitä olen uskaltanut, ja kuitenkaan en tahtoisi sitä tekemättömäksi ... en, sanon, vaikkapa se maksaisi henkeni..."

Miehen ääni ja esiintyminen oli niin lämmin ja luottamusta herättävä, että rouva Kristinan täytyi vastoin tahtoaankin häntä kuunnella, vaikkakin hän tuli yhä enemmän arvotukselliseksi, mitä enemmän hän puhui.

"Morsiustuoliin?" kysyi hän. "Oletteko järjiltänne, ukko? Jos kerran olet, kuten sanot, varastanut neitsyen ja häntä ajetaan takaa, niin voit kyllä ymmärtää, etten minä voi ruveta rikostoveriksesi."

"Mutta jos mestari Olavi seisoisi täällä rinnallani?"

"Mestari Olavi?"

"Niin, hän ei ole kuollut, hän elää!"

Rouva Kristina kääntyi pois. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet suuttumusta eivätkä vastenmielisyyttä, vaan pikemmin surkuttelua. Hän katsoi ilmeisesti miehen menettäneen järkensä.

"Ette usko minua, mutta luulen kyllä piankin voivani todistaa sanani. Kaikki, mikä on aiheuttanut tämän onnettoman retken Vadstenaan, on pelkkää katalaa viekkautta, valhetta ja petosta. Luulen sen kyllä näyttäytyvän todeksi, kunhan saan mestari Olavin käsiini. Mutta totuus voi terveyden palauttamisen sijaan täydentää onnettomuuden, jos se tulee liian äkkiä, ja sentähden pyydän teitä jatkamaan työtäni ja vähitellen valmistamaan neitsyen mieltä totuuteen. Sen te voitte käsittää paremmin kuin minä lausua."

Kristina rouva oli muutaman tuokion ajatellut otattaa miehen kiinni ja pitää häntä säilössä, koska hän mielettömyydellään voi saada aikaan paljo hämminkiä ja häiritsevästi sekaantua yhden tai toisen elämään. Tätä aietta oli edelleen vahvistanut ajatus, että neitsyttä ajettiin takaa, ja Kristina rouva oli tuuminut jättää sekä tytön että naisryöstäjän takaa-ajajille, edellisen suorittamaan pyhää tehtäväänsä luostarissa, jälkimäisen oikeuden edessä vastaamaan teostaan. Mutta ukon viimeinen lausunto sai hänet hillitsemään itseään ja ainakin odottamaan varmempia tietoja mestari Olavista.

Äkkiä heräsi hänen mielessään ajatus, että hän helposti voi saada tietää, elikö mestari Olavi todellakin vai eikö, ja siten heti paikalla todistaa ukon jutut perättömiksi ja jos hänen havaittiin kulkevan valheen kengillä, saada syyn hänen vangitsemiseensa ja jättämiseensä viranomaisille. Hän kutsui vanhan uskotun palvelijan, joka pian seisoi hänen edessään ja katseli pitkään eriskummaista ukkoa, jonka silmissä pian alkoi palaa omituinen, haaveellinen tuli, typerähkön hymyn väreillessä hänen huulillaan.

"Milloin mestari Olavi kuoli?" kysyi rouva Kristina palvelijaltaan.

"Mestari Olavi ... milloinko hän kuoli?" vastasi tämä katsoen soimaavasti ukkoon. "Enkö jo sitä arvannut, armollinen rouva, näihin katukulkureihin ei ole koskaan uskomista, ja tämä on pahimpia niistä. Tunnen hänet hyvin, oluttupa on hänen kotinsa aamusta iltaan, ja usein on katuoja hänen vuoteensa. Ja sinä rohkenet tulla moisine valheinesi rouva Kristinan, herra Sten Sturen lesken luo, Jumala hänen sieluaan armahtakoon!"

Näin purki palvelija suuttumuksensa soittoniekalle, joka seisoi lapsen hymy huulillaan, vaikkakin kalpeat, pöhöttyneet kasvot tosin olivat omansa todistamaan että moitteissa oli perää. Sitte kääntyi palvelija emäntäänsä.

"Mestari Olavi ei ole kuollut, ankara rouva!" sanoi hän. "Hän saarnasi tänään Suurkirkossa, ja luulen, että koko kaupunki on tunkeutunut kirkkoon saadakseen kuulla häntä. Hän on näinä päivinä ollut kuninkaan luona Upsalassa ja itse tuomiokapitulin edessä, kuten sanotaan, todistanut oppinsa totuuden sellaisella tavalla, että kaniikit kuuluvat kalvenneen sen kuullessaan."

Kaikki selvisi nyt rouva Kristinalle. Petos oli tekeillä, ja soittoniekka, tuo lapsellisesti hymyilevä ja väliin tylsästi tuijottava juoppo, hän oli päässyt petoksen jälille ja näytti Jumalan avulla voivan viedä onnelliseen loppuun sen, mikä oli aiottu onnettomuudeksi. Palvelijansa suureksi kummastukseksi kiinnitti hän hartaan myötätuntoisen katseen ukkoon ja sanoi ikäänkuin neuvoa kysyen:

"Sitte lähetämme sanan mestari Olaville ja saamme asian pian selvälle tolalle."

"Ei, ei, ei kelpaa, luvallanne, ankara rouva", vastasi ukko vilkkaasti. "Kun ilkiöt ovat pelanneet sellaista peliä neitsyen kanssa, niin eivät he ole säästäneet mestari Olaviakaan, ja jos tunnen hänet oikein, niin on tieto Kristinan luostarilupauksesta koskenut häneen kovemmin kuin jos olisivat sanoneet hänen kuolleen. Ja nähkääs, jos he nyt ovat saattaneet tämän hänen tietoonsa, niin täytyy meidän aivan hiljakseen avata hänellekin ovi totuuteen. Luulen voivani tehdä sen. Tehkää te samoin neitsyelle tuolla sisällä, olen jo alottanut, te voitte jatkaa siitä, mihin olen lopettanut."

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen rouva Kristina virkkoi:

"Olen tehnyt sinulle hyvin väärin, ukko, mutta sitä ei sinun pidä lukea minulle viaksi, sillä ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti sinua vastaan. Olet kuitenkin tässä asiassa toiminut kuten kelpo mies, enkä voi käsittää muuta kuin että neuvosi on paras sekä mestari Olaviin että Kristinaan nähden. Tahtoisin kysyä, mikä on määrännyt menettelytapasi, mutta se on oma asiasi ... kiiruhda sentähden mestari Olavin luo, minä tahdon tehdä parastani mitä Kristinaan tulee."

"Ymmärrättehän myös, ankara rouva", vastasi mies, "että voin tarvita jonkun verran aikaa tehtävääni. Voi hyvin tapahtua, etten saa mestari Olavia järkiinsä vielä tänään! Hänen häissään voitte kentiesi lopuksi saada tietää kaiken."

Näin sanottuaan läksi ukko, ja rouva Kristina riensi sairaan luo. Vanha uskottu palvelija siveli partaansa eikä voinut selvitä kummastuksestaan.

Sillä välin kulki vanha ukko eteenpäin pimeitä katuja. Reen luona, joka vielä oli alhaalla paikoillaan, hän pysähtyi hetkeksi ja etsi jotakin, jonka hän huolellisesti pisti kainaloonsa, jonka jälkeen hän poistui, pyydettyään rouva Kristinan palvelijoita ottamaan hevosen huostaansa. Tukholman kadut olivat pimeät, kaikkien talojen ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki ovet teljetyt, kuten oli ainakin suuremmissa kaupungeissa tapana tähän aikaan, jolloin joka talo oli kuin oma erityinen linnotuksensa, kuvaten ajan luonnetta siinä, että kukin erottautui muista ja luotti ensi kädessä omaan itseensä. Viime vuosien levottomuus, ensin sota kuningas Kristiania vastaan, Kristina Gyllenstjernan puolustaessa Tukholmaa, sitte piiritysvuodet vapaussodan aikana, kun Kustaa Vaasalla valtionhoitajana oli leirinsä kaupungin edustalla, ja erittäinkin uudestakastajain väkivaltaiset metelit viime aikoina, -- kaikki tämä oli tehnyt Tukholman asukkaat varovammiksi ja valppaammiksi kuin koskaan ennen.

Ukko kulki hoippuvin askelin kautta katujen ja kujien, joilla enimmäkseen ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja pysähtyi vihdoin sen talon eteen, missä kaupungin kirjuri, mestari Olavi asui. Ilmeisesti tunsi hän hyvin tämän talon, sillä hän kulki kivisiä katuportaita ylös niin varmasti kuin olisi itse asunut täällä. Hän tarttui raskaaseen portinkolkuttimeen ja löi sillä parisen kertaa lujaan tammioveen, jotta koko katu kajahteli. Sisäpuolelta kuului askeleita, ja miehen ääni kysyi: "Kuka siellä pyrkii sisään."

"Sanomia mestari Olaville!" vastasi ukko. "Vieläpä tärkeitä sanomia. Luulen, että hän on kotona tällä havaa?" lisäsi hän ikäänkuin itsekseen, samalla kuin salpa vedettiin sisäpuolelta ja ovi avattiin.

"On", vastasi mies, hansikkaantekijä, jolla oli työhuoneensa vasemmalla aivan portin vieressä, "kyllä, mestari Olavi on kotona. Herraparka, hän näyttää niin surulliselta oltuaan Upsalassa kuninkaan ja tuomiokapitulin edessä, että tekee kipeää aivan luita ja ytimiä myöten; ei koskaan enää näe hymyä hänen huulillaan... Kentiesi hän suree talonpoikia, joiden pitäisi marssia jälleen Tukholmaa vastaan, kuten sanotaan, tekemään loppua kuningas Kustaan hallituksesta ja kaikista kerettiläisistä. Mutta siihen hän on syytön, ja me porvarit kyllä osaamme puolustaa kaupunkiamme ja kuningas Kustaata myös!"

Puhelias ja hyväntahtoinen hansikkaantekijä oli tarttunut puhuessaan ukon kaulukseen ja molemmat seisoivat paikoillaan avonaisella portilla. Ukko puhui aivan vähän, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, joko siksi, että hän tarvitsi aikaa kootakseen ajatuksiaan -- ja hän oli tottunut sulkeutumaan itseensä, puhuttelipa häntä kuka tahansa, jollei puhe koskenut häntä lähemmin -- tai siksi, että miehen sanat koskivat jotakin, joka lepäsi hänen sydämellään.

"Teillä on tärkeitä sanomia, sanotte", jatkoi hansikkaantekijä. "Niin, jos voitte lievittää sen kunnon miehen huolia, niin Jumala siunatkoon sisälle- ja uloskäymisenne... Tiedän kyllä, kuka on tuleva iloisemmaksi kuin minä, ja se on äiti, vanha vaimo Kristina. Hän suree, hänkin, niin syvästi, että aina väliin, kun menen hänen luoksensa, olen tavannut hänet kyynelissään. Se on surutalo, on totisesti!"

"Surun jälkeen tulee toisinaan ilo, mestari!" sanoi ukko jatkaen portaita kulkuaan yläkerrokseen. Juuri kun portti kuuluttiin sulettavan alhaalla, tarttui hän ylhäällä erään oven ripaan.

Hän väänsi avainta ja astui sisään. Se oli mestari Olavin huone, ja hän istui itse perällä ikkunan luona, väräjävän ja puoleksi riittyneen takkavalkean valossa. Hän istui nojaten päätään käsiinsä ja selin oveen, jonka avaamista hän ei kuullut. Eikä hän kuullut sitäkään, kuinka ukko kaapaisi jalallaan lattiaa samalla nöyrästi kumartaen.

Vanhus nyökkäsi rikkiviisaasti päätänsä ja veti varovasti nahkakotelosta kainalostaan viulunsa, jonka hän hiljaa viritti ja alkoi sitte soittaa, mutta niin keveällä kädellä, että sävelet liitelivät soittimesta kuin huokaukset.

Olavi nousi ja kääntyi sekä viittasi kädellään soittoniekalle, että hän jatkaisi. Tämä otti viulun leukansa alta ja vilkui lapsellisesti hymyillen Olaviin.

"Te tunnette nämä viulun sävelet, mestari Olavi", sanoi hän. "Tiesin hyvin, että viulu puhuu kieltä, jota ymmärrätte paremmin kuin minun sanojani."

"En tiedä, olenko kuullut niitä ennen, ukko", vastasi Olavi. "Mutta soitto on minulle rakasta, ja nyt olivat sävelet minulle tervetulleemmat kuin konsanaan ... jatkakaa siis, jos teitä haluttaa, kentiesi voimme sitte paremmin puhua!"

"Ette näytä tuntevan minua, mestari Olavi?" tuumi mies kysyen. "Näimme kuitenkin toisemme tärkeänä hetkenä elämässämme, ja silloin soitin samaa säveltä kuin nyt, vaikkakin silloin istuin urkujen ääressä kaupungin kirkossa, nähkääs, osaan vähän kutakin, raukka... Ettekö muista sitä...? Pyhän Yrjänän kuvan luona alttarin edessä, samana sunnuntaina kuin..."

Olavi meni puhujan luo ja katseli lähemmin hänen velttoja kasvonpiirteitään, ja hän tunsi pian omituisen miehen, joka mainittuna päivänä oli näyttänyt niin liikutetulta kirkossa, ja keskustelu ukon kanssa tuli sitä selvemmäksi hänen muistossaan, mitä kauvemmin hän tätä katseli.

"Muistan teidät tarkoin", sanoi hän. "Mutta yhtä murheelliselta kuin silloin näytitte, yhtä tyytyväiseltä näytätte nyt ... ette taida nyt tulla luokseni etsimään lohdutusta... Yksi seikka kummastuttaa minua kuitenkin, tarkotan, että viime kerran tavatessamme veditte minua nenästä."

"Minä ... minä vetänyt teitä nenästä?" kysyi soittoniekka vilpittömästi kummissaan.

"Uudestakastajat alkoivat väkivaltaisuutensa samana päivänä."

"Siinä olette oikeassa, mestari Olavi, mutta siinä asiassa oli minut itseni viety harhaan, ja vasta iltapäivällä samana päivänä päätettiin, että niin oli tapahtuva... Etsin teitä, ilmottaakseni teille siitä, mutta teitä ei löytynyt mistään. Siinä asiassa, josta nyt tahdon puhua kanssanne, en kuitenkaan tahdo teitä vetää nenästä."

"Ette kuitenkaan näytä paljo olevan valon perillä, ukko", sanoi Olavi eikä voinut olla hymyilemättä, kun hän kuuli sen varman ja totisen äänensävyn, jolla mies puhui, samalla kuin yksinkertaisuus niin selvästi kuvastui hänen kasvoillaan, että lämmin katse, joka juuri säteili hänen silmistään, tuskin voi vähentää sen vaikutusta.

"Siltä voi tuntua, herra", jatkoi mies, loukkaantumatta ilmaistusta epäilyksestä. "Ja kuitenkin on se päivä tuleva, jolloin ajattelette kiitollisin mielin typerää soittoniekka raukkaa. Nyt olen tullut teitä lohduttamaan."

"Minua lohduttamaan...? Ja miksi, rakas ukko, lohduttaisitte minua? Kuinka tiedätte, että tarvitsen lohdutusta?"

Miehen katse muuttui ihmeelliseksi. Siitä loisti niin sydämellistä hyväntahtoisuutta, siinä paloi niin lämmintä rakkautta, mutta samalla siinä oli jotakin niin sumuista kuin pilvien peittäessä taivaan ja auringon valon ainoastaan silloin tällöin päästessä niiden lomitse pilkahtamaan. Hän alkoi hiljaa näppäillä viuluaan. Nahkakotelo ja hänen kulunut lakkinsa olivat hänen jaloissaan, ja tätä kaikkea valaisi lepatteleva, väräjävä loimu riittyvästä takkavalkeasta. Mutta sävel sulautui niin sulosointuisasti säveleeseen, kuten kukka kukkaan neitosen kädessä, kun hän sitoo hääseppelettään, ja tämän säveltenhon keskeltä kuului ukon ääni, kehottavana, valittavana, lempeänä ja vakavana.

"Minulla oli kerran kaksi kukkaa", sanoi hän, "ja päivänpaiste ja ilo asui heidän ympärillään, ja minä olin niin rikas, niin onnellinen, etten olisi tahtonut vaihtaa onneani kenenkään kanssa. Mutta tulivat sitte pahat tuulet, tulivat pahat silmät, ja kukkani otettiin minulta pois ja pantiin hoidettaviksi vieraihin käsiin... Seurasin niitä kuitenkin loitompaa, kuten koivu taivuttaa latvansa puron ylitse suojatakseen kukkaa toisella rannalla polttavalta auringolta, tai kuten korkea kuusi asettaa rintansa kylmää pohjatuulta vatsaan, piilottaakseen taaksensa sen, mikä on hänelle rakasta ja kallista, mutta joka ei koskaan häntä ajattele lainkaan... Niin seurasin kukkiani, levotonna, huolta täynnä, valvoen ja rukoillen... Nyt on toinen kukkani kuollut, toinen taitettiin samana päivänä, ja sinä, juuri sinä kiinnitit sen sydämellesi, Olavi... Minä hymyilin ja itkin vuoronperään; ajattelin, että kukkani viihtyisi sydämelläsi ja saisi itse ja antaisi sinulle ilon ja autuuden levätessään rintaasi vasten..."

"Lakkaa, lakkaa, vanha miesparka ... ymmärrän sinut", keskeytti Olavi, mutta vanhus vain katsoi häneen, vaikeni tuokioksi ja sitte jatkoi jälleen:

"Kukka, joka minulle oli niin rakas, ainoa, joka minulla enää oli jälellä maailmassa, hän, joka sinullekin oli rakas, Olavi ... näin, kuinka hänet varastettiin sydämeltäsi, kuinka hänet temmattiin pois tallattavaksi jalkojen alle, kuolemaan vitkallisen kuoleman ... haudassa. Nyt oli hän vieraissa, tylyissä käsissä, yksin eksyneenä... Tempauduin irti mutaiselta rannaltani, jossa olin imeytynyt maahan, niin että tuskin voin liikahtaa ... tempauduin irti ... ja hän elää ... ja hän on jälleen sirottava Edenin sulotuoksuja sydämeesi ... ja minä saan jälleen vaipua yöhöni..."