Part 14

Ja palvelija meni edeltä ja mestari Olavi seurasi. Kanslerin huoneet olivat yläkerroksessa. Heidän saapuessaan ensimäiseen huoneeseen istuivat kuninkaalliset kirjurit täydessä työssä. Palvelija vei mestari Olavin tämän huoneen lävitse toiseen, joka sijaitsi sisempänä, minkä jälkeen hän kumarsi ja poistui.

Huone, johon Olavi tuli, oli kanslerin yksityinen työhuone. Suuri tammipöytä ikkunan edessä oli täällä samoin kuin Stegeborgissakin yltyleensä paperien ja kirjotusten peitossa. Mutta täälläkin oli pöydällä raamattu avattuna ja kirjotetut arkit sen välissä. Näytti siltä, että tämä työ oli hänen lempityönsä, johon kansleri kävi käsiksi niin usein kuin hänen uuttera työskentelynsä kuninkaan palveluksessa salli hänelle ainoankaan vapaan hetken, minkä hän saattoi käyttää oman mielensä mukaan. Olavi heitti katseen näille täyteen kirjotetuille arkeille, ja sydämellisen tyydytyksen kajastus kulki hänen miehekkäiden kasvojensa ylitse. Hän silmäili lävitse viimeisen sivun, joka sisälsi Matheuksen evankeliumin neljännentoista luvun alun. Tämän luvun kahdeksas värsy: "Silloin sanoi hän, kuten äitinsä oli ennen neuvonut: anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää" -- oli viimeinen, jonka kansleri oli kirjottanut. Muste oli äsken kuivunut, joten oli ilmeistä, että kansleri oli kirjottanut tämän värssyn vähää ennen kuin hänet oli kutsuttu kuninkaan luo.

Olaviin teki tämä lause vaikutuksen, josta hän ei voinut heti päästä selville. Väliin on ikäänkuin aivan vastoin ihmisen tahtoa tai hänen tahtomattaan kiinnitettäisiin merkkejä ajatusten kudokseen. Hän ei sitä usein huomaa, mutta sitte ilmestyvät yhtäkkiä nämä merkit ja kuvat kokoontuen yhdeksi ainoaksi uudeksi lähtökohdaksi ja levittävät uutta valoa koko hänen henkisen olemassaolonsa ylitse. Sellaisen merkin olivat edellisenä iltana hänen sieluunsa painaneet äidin sanat, kun tämä pani hänet valitsemaan rakkautensa ja kutsumuksensa välillä; raamatun sanat totuuden todistajasta, joka joutui oppinsa uhriksi, muodostivat uuden, ja molemmat johtivat hänen ajatuksensa aivan uuteen suuntaan. Hän ajatteli Kristinan menettämistä ja teki kerta toisensa jälkeen itselleen kysymyksen, olisiko hänellä voimaa Herran tähden luopua rakkaudestaan häneen -- rakkaudesta, joka itsessäänkin oli uhri Herralle, merkki, että hän Herran tähden uskalsi rikkoa välinsä maailman kanssa. Juuri tämä viimeinen seikka teki vaalin hänelle vaikeaksi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi valittava kahden asian välillä, jotka molemmat olivat otollisia Herralle, ja hän kysyi itseltään, kuinka hän oikein voisi tehdä vaalinsa.

Hänen ajatusjuoksunsa keskeyttivät askelet, jotka lähenivät huonetta, missä hän oli, ja kun hän kohotti katseensa raamatun sanoista, kohtasivat hänen silmänsä veljen vakavat, mutta lempeät kasvot. Olavi riensi häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.

"Sinun tulee auttaa minua, Lauri", sanoi hän. "Sinun tulee auttaa minua!"

Veli kysyi, mitä Olavi sillä tarkotti, ja tämä kertoi, mikä hänen mieltänsä painoi ja kuinka hän oli joutunut valitsemaan velvollisuuden ja velvollisuuden, uhrin ja uhrin välillä.

"Minun täytynee saada jonkun verran aikaa miettiäkseni kysymystäsi", sanoi Lauri. "Mutta ainakaan tällä hetkellä ei sinulla ole mitään muuta valittavaa kuin että seuraat minua Lauri herran, kanslerin ja kuninkaan luo. Tulen juuri sieltä tuomaan käskyä, että viipymättä saavut sinne."

Olavi oli heti valmis, ja molemmat veljekset lähtivät. Heidän saapuessaan kuninkaan talon pihaan, jossa samoin kuin portaissa ja esihuoneissakin oleskeli joukko sotilaita päällysmiehineen, kaikki puetut leikeltyihin ja pyällettyihin sinisiin ja punaisiin pukuihinsa, jotka herättivät niin suurta vastenmielisyyttä taalalaisissa, tervehtivät kaikki kunnioittavasti Olavia, jonka he hyvin tunsivat, koska he olivat hänen usein nähneet kulkevan ulos ja sisälle niin kuninkaan kuin hänen kanslerinsakin luo. Lauri pysähtyi muutamaan ulommista huoneista, jossa oli pari kaniikkia ja yksi mustaveli. Olavi tahtoi jatkaa kulkuaan, mutta kun muuan ovenvartijoista ilmotti hänelle, että kuningas sillä hetkellä oli estetty, viivähti hänkin.

"Mestari Olavi!" sanoi silloin joku aivan hänen takanaan, ja Olavi kääntyi.

Hän oli mustaveli, jonka Olavi tunsi pian Martti Skytteksi, jonka kanssa hänellä oli ollut niin syvällinen keskustelu samana sunnuntaina, jona Kristina katosi.

"Olipa hyvä, että tavattiin", vastasi Olavi. "Oletteko tekin täällä kuninkaan kutsusta?"

Mustaveli nyökkäsi myöntävästi, ja samassa avattiin ovi kuninkaan huoneihin ja kansleri näyttäytyi kynnyksellä. Hän silmäsi yli huoneen, ja huomattuaan Olavin, viittasi hän hänelle, kehottaen astumaan sisälle.

Kuningas seisoi punaisella liinalla peitetyn pöydän ääressä Olavin astuessa huoneeseen. Hän nojasi toisella kädellään pöytään ja piti toista kupeellaan, joten lyhyt pöhöhihainen ritaripuku, joka hänellä tällä kertaa oli yllään, vetäytyi kiinteälle ja päästi hänen hyvin muodostuneen vartalonsa näkyviin. Housut olivat valkoista silkkiä ja aivan säärien mukaiset. Päällysvaatteen hihat ulottuivat ainoastaan kyynärpäähän. Tämä mustaliehuksinen päällysvaate oli runsaasti koristeltu jäykillä kultakirjauksilla. Päässä oli hänellä pieni musta lakki, jossa hänet tavallisesti nähdään kuvattuna. Se laskeutui alas vasemman korvan ylitse ja oli oikealta ohimolta koristettu lyhyellä, mutta uhkealla valkoisella kamelikurjen sulalla.

"Jumalan rauha, mestari Olavi!" tervehti kuningas iloisesti tulijaa. "Olette tehnyt ripeän matkan Tukholmasta ja kiitos siitä! Luullakseni on tyyntä ja rauhallista pääkaupungissani ... mutta täällä on tulossa taistelu, mestari Olavi, kuten kai tiedättekin."

Olavi kumarsi ja kuningas jatkoi:

"Oletteko valmis ryntäämään otteluun?... Saatte nähdä, ettei paavilaisista ole helppo suoriutua! Mutta tahdon saada tämän asian viedyksi perille ja omin korvin kuulla heidän puolustavan asiaansa... Oletteko kyllin luja uskaltaaksenne astua taisteluun?... Vielä on aikaa peräytymiseen!"

"Jumalan nimessä, olen valmis, kuningas Kustaa!" vastasi Olavi katsoen kuningasta lujasti ja päättävästi silmiin.

"No, sitä odotinkin", jatkoi tämä. "Ettehän ole muuta tehnytkään kuin varustautunut siitä pitäen kuin kuulitte tohtori Marttia Wittenbergissä, joten olette kuin soturi, joka jokaisena hetkenä odottaa rummun pärisevän."

"Onko sitte tarkotuksenne, että keskustelun tulee tapahtua jo tänään?" kysyi Olavi.

"Jo tänään!... Kahden tunnin kuluttua tulee teidän olla valmis seuraamaan minua tuomiokapituliin! Mutta nämä kaksi tuntia voitte käyttää kuten tahdotte."

Kuningas nyökkäsi taasen ystävällisesti ja Olavi kumarsi jättääkseen huoneen. Kansleri oli sillaikaa seisonut hieman syrjemmässä kuninkaan rinnalla, mutta Olavin ollessa lähtemäisillään läheni hän tätä ja kuiskasi hänelle:

"Odotan teitä luokseni, kun pääsen kuninkaasta eroon!"

Olavi lähti. Ulommassa huoneessa tuli hänen veljensä häntä vastaan, ja kaniikit katsoivat niin synkästi ja uhkaavasti molempiin veljeksiin, kun he kääntyivät ovelle poistuakseen. Juuri mennessään kynnyksen ylitse kuulivat he kuninkaan ovea jälleen avattavan ja Martti Skytteä kutsuttavan sisään. Veljekset saatettiin kanslerin asuntoon, mutta kumpikaan heistä ei virkkanut taipaleella mitään. Heidän tultuaan portille sanoi Lauri:

"Edessäsi on tärkeä hetki, veli! Jumala vahvistakoon sinua ja pankoon sanat huulillesi!"

Olavi tarttui veljensä käteen puristaen sitä, ja hetki kului.

"Onko sinulla mitään sanottavaa siitä, mitä sinulta kysyin, ennenkuin menimme kuninkaan luo?" kysyi Olavi.

"Se asia on sydämellesi kallis, Olavi", vastasi Lauri. "Olen tarkoin harkinnut mielessäni kaikkea, ja olen tullut siihen päätökseen, että..."

Näytti siltä kuin hän vielä kerran tahtoisi ajatella päänsä ympäri.

"Että?" kertasi Olavi, ja hänen tummat silmänsä paloivat.

"Että se, mikä ihmiselle on kalleinta, on hänen uhrattava Herralle."

"Abrahamin uhri!" sanoi Olavi harvakseen ja merkitsevästi.

"Kuten sanot ... siinä antaa pyhä sana itse vastauksen kysymykseesi!"

Veljekset erosivat, ja Olavi oli pian jälleen kanslerin työhuoneessa. Siellä oli niin hiljaista, ja ajatellessaan, mitä hänellä oli edessään, samoinkuin veljensä kanssa vaihtamiaan sanojakin, tuli hän aivan juhlalliselle tuulelle. Hän ei tuntenut sydämensä sykähtelevän samallaisesta riemusta kuin tavallisesti, kun hänen oli julistettava Herran sanaa. Hän kysyi itseltään, oliko todellakin käsissä hetki, jona Kristinan kuva kiinnittäisi hänet niin, että hän unhottaisi kutsumuksensa ja mitä se häneltä vaati. Koskaan ei Kristina ollut niin täyttänyt hänen ajatuksiaan kuin nyt. Hänen täytyi ponnistella saadakseen tytön kuvan väistymään, mutta tuskin oli ajatus suuntautunut toisille tolille, kun Kristina jälleen seisoi hänen edessään, ja hän oli niin kalpea, ja kyynelet välkkyivät hänen silmissään.

Raamattu oli avattuna kanslerin pöydällä alotettuine käännöksineen, ja raamatunlause, jonka hän vähää aikaisemmin oli lukenut, juoksi tulikirjotuksena hänen sielunsa silmien edessä. Hän meni pöydän luo ja luki sen vielä kerran, ja hän nojasi päänsä käteensä ja hänen silmänsä sulkeutuivat, ikäänkuin sulkeakseen ulkopuolelle kaiken, paitsi tätä kuvaa puhtaasta uhrista totuuden tähden.

Samalla tuli hän sysänneeksi raamattua, niin että sen alla olevat paperit tulivat näkyviin. Hän nousi kumartuneesta asennostaan pystyyn ja katsoi suoraan ikkunan, ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, aivan kuin hän olisi päässyt selvyyteen itsestään, ja ikäänkuin lopullisesti varmistuakseen tässä mielentilassaan asteli hän pari kertaa huoneessa edestakaisin. Sitte pysähtyi hän vielä kerran pöydän eteen. Hänen silmänsä etsivät raamattua ja kanslerin käännöstä, mutta ne pysähtyivät ihmeteltävällä itsepintaisuudella paperilehteen, joka pisti esiin raamatun alta.

Siinä oli kolme nimeä, Kristina Gyllenstjerna, Pietari Grym ja Kristina Pietarintytär.

Olavi tempasi nopeasti paperin ja silmäili sen lävitse.

Se oli kopio Kristinan vapaaehtoisesta ja pakottomasta luopumisesta maailmasta ja päätöksestä mennä Vadstenan luostariin. Gert Bryningh oli lähettänyt tämän kopion ja sen mukana kirjeen, missä hän juurtajaksaen esitti suhteensa neitsyeeseen ja sen ilon, jota hänen vanha sydämensä tunsi, kun nyt parin päivän perästä hänen vanhat silmänsä saisivat riemuita siitä ihanasta näöstä, että piispa Hannu vihkii Kristinan nunnaksi.

Sitä vaikutusta, jonka tämä kirjotus teki Olaviin, ei voi kuvailla. Hän luki ja luki yhä uudelleen; hänen suuret säkenöivät silmänsä näyttivät iskeytyvän kiinni kirjotukseen, ja hänen kasvonsa tulivat kalpeiksi kuin paperi hänen kädessään, suurten hikipisarain helmeillessä hänen otsallaan. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, hän ei voinut käsittää mitä luki, mutta se oli kuitenkin niin selvää, se ei jättänyt tilaa vähimmällekään väärinymmärtämiselle. Kopion oli todistanut piispa Hannu itse ja muuan Linköpingin tuomiokapitulin kaniikeista. Ja kuitenkin viipyi hyvän hetken, ennenkuin miesparka oli täysin selvillä tästä hirveästä totuudesta.

Kristina, hänen Kristinansa, joka Jumalan alttarilla oli vannonut hänelle uskollisuutta, hän oli vapaasta tahdostaan, ilman pakotusta tai houkutusta päättänyt mennä luostariin. Olavi olisi ennemmin uskonut maan voivan avautua hänen jalkojensa alla kuin minkään sellaisen tapahtua. Hänet oli petetty kahdessakin merkityksessä, petetty ihmisenä ja petetty Jumalan väärentämättömän sanan julistajana. Kuinka se oli mahdollista? kysyi hän kerta toisensa jälkeen ja aina pysyi vastaus etäällä. Se pikemmin loittoni yhä etemmäksi mitä enemmän hän kyseli ja uudistui lopulta ikäänkuin ilkkuvana kaikuna hänen omassa sanassaan: mahdollista! Kristinan katoaminen jätti vielä tilaa toivolle, samoinkuin taivaan tähdet säteilevät auringon vaivuttua mereen; hänen kuolemansa olisi tuonut surua, mutta usko ja rakkaus elävät haudan toisella puolellakin. Se olisi vain ollut talvikausi heidän välillään, talvi alastomine piikkioksineen, jotka lämpimämpi aurinko jälleen olisi koristanut ruusuilla.

Luostarilupaus sitä vastoin oli petos, joka oli salamurhaa lähellä. Lupauksensa hänelle saattoi Kristina unhottaa, mutta lupaustaan Jumalalle...! Olavin päätä huimasi. Kaikki, mitä maan päällä oli jalointa ja puhtainta, oli sulautunut yhteen hänen Kristinansa kuvaan, ja nyt oli se poissa, ja kaikilta tahoilta irvisteli iva häntä kohden.

Hän painoi molemmilla käsillään päätänsä ja väristys puistatti kauttaaltaan hänen väkevää ruumistaan. Oli kuin veri olisi jäätynyt hänen suonissaan. Maa ja taivas hajosivat, hän itse seisoi ypö yksin tyhjiin haihtuvassa avaruudessa ja pieneni pienenemistään, hietajyväseksi, tomuhiukkaseksi, joka huimaavalla vauhdilla kieri tyhjyyteen.

Silloin näyttäytyi kanslerin kookas olento kynnyksellä.

Olavi ei huomannut mitään. Hän istui siinä kankeana ja liikkumattomana loisteettomin silmin. Ukkonen olisi voinut iskeä maahan hänen eteensä eikä hän olisi sitä huomannut. Kansleri silmäili häneen kummissaan ja tiesi tuskin, oliko hänen mentävä eteenpäin vai takaisin, mutta sitte sattui hänen silmänsä paperiin, jota Olavi vielä piti kädessään, ja hän ymmärsi silloin, mitä oli tapahtunut.

Hän meni luo ja tarttui Olavin käteen. Mutta sitä tehdessään vanha mies itsekin vapisi. Näin syvästi ei hän ollut uskonut surun sattuvan tähän lujasieluiseen mieheen, jonka korkein päämäärä kuitenkin sisälsi jotakin, mikä oli paljon ylevämpää kuin oikullinen rakkaus naiseen. Ah, hän ei voinut käsittää, että totinen rakkaus, kaukana siitä, että se veisi miehen voiman ja supistaisi hänen henkensä siivet, paljon enemmin täyttää sielun rikkaudella, joka vastaa kokonaista maailmaa.

Kesti kotvan ennenkuin Olavi palasi tajuihinsa. Kanslerin levoton katse oli ensimäinen mitä hän näki. Vanhus tähysteli lämpimästi ensimäistä palaavan elämän merkkiä nuoren apulaisensa silmissä. Vähitellen pilkahtivat ne sitte ilmiin, yksi toisensa jälkeen palasivat vaikutelmat, joita tämän päivän tapahtumat olivat tuoneet hänen sieluunsa. Harras kiintymys, joka loisti kanslerin kasvoista, vaikutti kuin päivänsäde hallaisena kevätpäivänä.

"Nuori mies", sanoi hän, "käsitän surusi, mutta avaa sydämesi, avaa sydämesi ... sinulla on ystävä edessäsi!"

Lauri herra meni näin sanoen ja sulki ulompaan huoneeseen vievän oven.

"Nuo sanomat", jatkoi hän, "jotka näkyvät joutuneen käsiinne, ovat tulleet liian äkkiä. Kuitenkin olisivat ne kerran tulleet tietoonne ... Mutta älkää surko, mestari Olavi, kaikki voidaan vielä tehdä hyväksi jälleen..."

Olavi heitti kiitollisen katseen hyvää tarkottavaan mieheen, mutta pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa synkistyivät niin, että kansleri kalpeni pelästyksestä.

"Tulkaa, mestari Olavi, ja istuutukaa, minulla on puhuttavaa!"

He istuutuivat penkille vastapäätä ikkunaa, ja kansleri tarttui taasen Olavin käteen.

"Vanhan esimiehenne täytyy tunnustaa syntinsä teille, mestari Olavi", sanoi hän. "Voitte kuitenkin uskoa minua, kun sanon, että olen menetellyt teitä kohtaan kuten ystävä, samalla kuin minun on täytynyt pitää kokonaisuutta silmällä."

Ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut Stegeborgissa, kuinka hänet oli aivan äkkiä eräänä aamuna kutsuttu rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja kuinka siellä oli hänellä ollut edessään pelästynyt Kristina, joka oli rukoillut rouva Kristinan suojelusta vainoojaansa vastaan.

"Siinä mielentilassa, jossa kuningas silloin oli", jatkoi hän, "en uskaltanut päästää hänen korviinsa, mitä neitsyeeltä sain tietää... Tunnette itse, kuinka kiihkeä hänen armonsa voi olla, ja silloin oli hän ylen kiihtyneessä tilassa Malmömatkastaan lähtien, jolloin hän oli hakkaamaisillaan Herman Israelin kappaleiksi ja mäsäksi, josta kuitenkin onneksi sain hänet hillityksi. Kauhistuin itsekin sitä, mitä neitsyt kertoi, kuinka paljo enemmän se olisikaan kuninkaaseen sattunut. Aivan varmaan olisi hän teitä pitänyt tässä Jumalan lain rikkojana, ja voitte itse käsittää, mitä siitä olisi seurannut yhteiselle tehtävällemme... Ei, ei, älkää kysykö, älkää keskeyttäkö minua, aika on kallis, ja kun olemme palanneet tuomiokapitulista, voimme puhua lähemmin. Nyt tahdon vain sanoa teille, että minä se olen pitänyt neitsyttä loitommalla sekä teistä että maailmasta... Rouva Kristina otti hänet mukanaan Hörningsholmaan... Tarkotatte, että minun olisi ollut sanottava se teille Tukholmassa?... Niin, voitte olla oikeassa, mutta ajatelkaas sitä elämää, joka kuningasta kohtasi sinne palatessamme, ajatelkaas, miten vihaisesti hän puhutteli teitä ja mestari Mikaelia. Tahdoin, että myrsky asettuisi, ennenkuin ottaisimme tämän asian ratkaistavaksi... Minulle on aivan käsittämätöntä, että asia on saanut sellaisen käänteen, ja luullakseni meidän on odotettava kirjettä rouva Kristinalta tai häntä itseään, sillä varmaankin hän saapuu kreivi Johanin häihin... En voi luopua siitä ajatuksesta, että kaikki on tuleva hyväksi jälleen..."

"Sitä, mitä tässä asiassa olette tehnyt, mestari Lauri", puuttui Olavi puheihin, "en ole pantu tuomitsemaan. Se ei kuitenkaan ole mitään sitä vilppiä vastaan, mitä olen saanut osakseni, eikä se olisi saanut sellaista loppua, jollei hänellä olisi ollut vilpillinen sydän."

"Älkää puhuko niin kovia sanoja, mestari Olavi", keskeytti kansleri. "Ette voi tietää, mikä neitseen päätöksen on aiheuttanut."

"Kovia sanoja!" huudahti Olavi katkerasti. "Seison murskattujen toiveiden haudalla, ja te voitte sanoa minulle: älkää puhuko kovasti siitä, joka vapaasti ja pakottomasti, huomatkaa se, mestari Lauri ... ilman pakotusta ja houkutusta on tallannut nämä toiveet kuoliaaksi jalkojensa alle!... Se voi tulla hyväksi jälleen, sanotte ... niin, se voi tulla hyväksi, mutta silloin on tämä sydän lakannut sykkimästä..."

"Olavi!" huudahti kansleri nousten penkiltä ja asettuen vastapäätä onnetonta miestä. "Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä! Ajatelkaa, että kuinka elämämme vaihdelleekin, niin on kuitenkin yksi, joka on välttämätön, jonka tieltä täytyy kaiken muun väistyä. Se, joka rakastaa isää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias, sanoo Herra... Ja se, mitä nyt surette, ei näytä, jos on totta mitä paperi edellyttää, jota kuitenkin tahdon aina epäillä, olevan suremisenne arvoinen... Ei, poikani, nouse ja ole vahva!... Katso, että voit täyttää lupauksen, jonka annoit herrallemme kuninkaalle..."

Oli sekä voimaa että rakkautta siinä katseessa, joka nyt kohtasi Olavin katseen. Siinä oli jotakin samasta lämmöstä, joka säteili veljen kasvoilla, kun he äsken erosivat. Ja yhtäkkiä välähti mieleen keskustelu äidin kanssa edellisenä iltana ja se taistelu, jonka hän oli taistellut niiden vaikeuksien johdosta, jotka olivat olleet olemassa ainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Nyt olivat ne astuneet esiin todellisuuteen, nyt katsoi hän niitä kasvoista kasvoihin. Nyt oli hetki käsissä, pelätty uhrin hetki.

Oliko hän nääntyvä suruun, jonka hänen rakkautensa oli hänelle aiheuttanut, vai oliko hänen noustava Herran taisteluun ja käytettävä miekkaa kuin mies? Mutta voiko hän sen ... eikö hänen voimansa ollut nyt murtunut?

Olavi vuorostaan hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hirveä levottomuus paloi hänen silmissään. Hän peitti hetkeksi kasvonsa kädellään; hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja hänen huulensa värisivät, ikäänkuin niiden välitse olisi pyrkinyt esiin sanoja, joita niiden oli vaikea pidättää.

Kanslerin jalot ja miehekkäät piirteet kuvastivat vilkasta osanottoa, mitä hän tunsi nuorta miestä kohtaan, joka oli niin rikas ja kuitenkin tällä hetkellä niin köyhä, joka oli niin voimakas ja kuitenkin tällä hetkellä vapisi kuin lapsi. Syvään oli rakkaus juurtunut tähän sydämeen; saattoi hyvin nähdä, että se ennen pakahtuisi kuin tämä tunne voitiin sieltä temmata juurineen, ja että tarvittiin suuremmat kuin inhimilliset voimat hillitsemään myrskyäviä aaltoja hänen sisällään. Aivan kuin salaisuuksien tietäjä kuumeisin katsein seuraa upokkaansa kehityskulkua, mistä hän toivoo saavansa kultaa tai elämänvettä, samoin tähysti vanhus nuoreen, taistelunvoimaiseen mieheen, tutkistellen jokaista pienintäkin vivahdusta hänen kasvoillaan, jokaista hänen kätensä pienintäkin liikettä. Se olikin tärkeä silmänräpäys. Tosiaan oli tässäkin kysymys elämänvedestä, jonka esille saaminen riippui siitä, pääsikö Olavi voittajana ankarasta taistelusta.

Mutta se tuli, se voima, jota hän oli niin hartaasti anonut Jumalalta rukouksissaan, se tuli, se selvyys, jota hän oli sellaisella tuskalla ikävöinyt. Elämässä on hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee kaikkien ulkonaisten tukien sortuvan toinen toisensa jälkeen ja jolloin näkee olevansa yksin, jätettynä aivan oman onnensa nojaan avaraan, avaraan maailmaan. Mutta jokaisen tuen sortuessa, jokaisen rajatonta erämaan merta laajentavan aallon keralla versoo sielussa uusi voima, joka korvaa kaikki muut tuet. Se on Jumalan voima, tietoisuus rehellisestä pyrkimyksestä, varmuus rukouksen kuulemisesta.

Abraham seisoi niin ilmielävänä hänen edessään, kohottaen kätensä työntääkseen uhriveitsen poikansa sydämeen, Johanneksen pää virui niin verisenä kuninkaallisen mahtikäskyn hopeamaljassa -- ja hänen omat sanansa äidilleen ja lempeän veljen sanat: kalleimpasi tulee sinun uhrata Herralle, muodostivat ikäänkuin kirjotuksen kuviin, jotka hän nyt käsitti täydelleen. Se, mikä tahtoi vallita ja pakottaa hänen sieluaan, suru sydämensä rakastetun menettämisen johdosta, tämä suru täytyi hänen laskea Herran jalkojen juureen ja pukeutua sotisopaan Herran tähden.

Hän otti kätensä otsaltaan ja sanoi lujasti katsoen kansleriin:

"Olen valmis!"

Kyyneleet kimmelsivät kanslerin silmissä, ja hän sulki voittajan syliinsä. Tästä asiasta ei puhuttu enää sanaakaan. Kansleri tunsi miehensä ja tämän tahdon lujuuden. Hänestä tuntui, kuin juuri tässä soturin itsensä voittamisessa piilisi lupaus voitosta tulevassa taistelussa. Se oli kuin eräänlainen vihkiäisjuhla, jossa päivän sankarin haavotetuin käsin täytyi liehuttaa hengen kaksiteräistä miekkaa.

He menivät yhdessä kuninkaan luo, joka herrojensa ympäröimänä oli valmis lähtemään tuomiokapituliin.

Kuningas säpsähti nähdessään Olavin, jonka kalpeissa kasvoissa hän oli näkevinään arkuutta, joka ei soveltunut tulevan taistelun vaatimuksiin, mutta kun häneen sattui Olavin silmien leimahtava katse, oli hän jälleen tyytyväinen ja taivalsi mitään kyselemättä tuomiokapituliin.

Tämän kohtauksen, jonka kuningas oli järjestänyt vanhan ja uuden opin välillä, lähempi kuvaileminen ei kuulu tämän kertomukseen piiriin. Se oli ensimäinen julkisesti käytetty taistelu eri tavoin ajattelevain välillä, ja sitä kävi vanhan kirkon puolesta eräs vanha, sävyisä, mutta oppinsa totuuteen elävästi uskova mies, tohtori Pietari Galle. Keskustelu tai väittely koski niitä tärkeimpiä oppeja, joissa molemmat erosivat toisistaan. "He tarrasivat kiihkeästi kiinni", sanoo eräs aikalainen, mutta Olavi sai voiton, koska hän pyhän raamatun sanoilla todisti väitteensä.

Olavin ryhti, se selvyys ja terävyys, jolla hän puhui oppinsa puolesta, teki kuningas Kustaaseen syvän vaikutuksen ja vahvisti yhä enemmän hänen uskoaan uuden etevämmyydestä vanhan rinnalla. Kansleri, joka lähemmin tunsi, millaisessa mielentilassa oli tämä mies, jonka kieli puhui totuuden sanoja niin elävällä voimalla, niin tulisella luottamuksella, hän oli viehättynyt ja ihastunut.

"Kiitos teille, mestari Olavi!" sanoi kuningas, kun toimitus oli loppunut ja tuomiokapitulin herrojen synkät kasvot riittävästi osottivat, kuinka syvästi heidän mieleensä koski nähdessään, että heidän taistelijansa oli osotettu olevan väärässä ja hänet voitettu. "Kiitos teille, olen suureksi mielenylennyksekseni kuunnellut teitä ja toivon sen päivän pian tulevan, jolloin jokainen Ruotsin maassa kiittää teitä sydämestään astumisestanne totisen Jumalan palvelukseen!"