Part 13

"Rouva Kristina!" vastasi Gert aika arvokkaasti. "Voitte kysyä sitä sukulaiseltani!"

"Olen sen päättänyt vapaasta tahdostani, rouva Kristina", sanoi tyttö. "Ja jottei mitään epäluuloa kohdistuisi sukulaiseeni, tahdon kirjallisesti ilmaista tämän päätökseni ja pyydän, että tekin tahtoisitte todistaa tämän tunnustuksen."

Tätä toivomusta vastaan ei ollut mitään väittämistä. Pieni sitoumus oli pian kirjotettu, ja siinä seisoi selvästi ja kumoamattomasti, että Kristina Pietarintytär omasta vapaasta tahdostaan, olematta siihen yllytetty tai millään muulla tavalla kiusattu ja houkuteltu, oli päättänyt luopua maailmasta ja mennä Kristuksen morsiameksi Vadstenan luostariin. Niin hyvin Kristina rouva kuin Pietari Grymkin kirjottivat todistajina nimensä Kristinan nimen alle.

Huulilla hymy, jota ei voi kuvailla, otti Gert pienen paperin, laittoi sen huolellisesti laskoksille ja pisti poveensa.

Illemmalla lähti Kristina sukulaisensa Gert Bryninghin ja Pietari Grymin seurassa Hörningsholmasta.

Hetkistä myöhemmin avautui ovi suureen saliin, ja soittoniekka astui nöyrästi kumartaen sisään ja rouva Kristinan eteen, joka istui yksikseen suuren takkavalkean ääressä. Soittoniekka kumarteli vielä moneen kertaan, mutta ei rohjennut päästää kuuluviin, mitä hänellä oli sydämellään. Rouva Kristina kysyi häneltä vihdoin, mitä hän tahtoi.

"Mihin neitsyt meni?" sammalsi mies.

"Ja mitä siitä tahdot, ukko ... tunnetko neitsyen tai oletko missään suhteessa häneen?"

"Tunnenko hänet? Minäkö ... tuntisin hänet? -- Ei, ei, en tosin häntä tunne. Mutta sanokaa minulle, mihin hän meni, minun täytyy tietää se, ankara rouva, minun täytyy tietää se."

"Vadstenan luostariin!" vastasi rouva Kristina.

Mutta nämä yksinkertaiset sanat näyttivät iskevän mieheen yhtä tuhoisalla voimalla kuin ne sanat, jotka hän lausui edellisenä iltana, olivat sattuneet Kristiinaan. Hän horjahti takaperin ovenpieltä vasten.

"Vadstenan luostariin!" toisti hän niin hirveällä ja uhkaavalla äänellä kuin olisi kuullut verivihollisensa voittohuudon korvissaan.

Ennenkuin rouva Kristina ehti tointua kummastuksestaan, oli mies poistunut huoneesta.

10.

MESTARI OLAVIN KOTONA.

"Minun uskoni on", sanoi Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi, eräälle Tukholman porvareista, samalla sysäten tuolin loitommaksi paperien ja kirjotusten peittämästä pöydästä ja nousten seisaalleen, "minun uskoni on, että sillä vyyhdellä, jota nyt vyyhdetään Taalainmaassa, ovat pitkät langat. Mikä on totta ja mikä ei keskenään ristiriitaisissa huhuissa, sen saa tulevaisuus näyttää, mutta yksi on varma, se, että ken on luullut voivansa leikkiä armollisen herramme, kuninkaan kanssa, häntä ei pidellä pehmein kourin, ja saattepas nähdä, pormestari, että leikki saa pelottavan lopun."

"Aika on kuitenkin vaikea, vaikeampi kuin on ollut miesmuistiin", vastasi pormestari.

"Ja te luulette, että se muuttuisi paremmaksi, jos herra Severin tulisi peräsimeen tai jos ankara kuningas vetäytyisi syrjään; ikäänkuin sade ja päiväpaiste, tai sota keisarin ja kuninkaan välillä Ranskassa vaihtelisi Ruotsin hallitsijan toivomusten mukaan."

"Jumala varjelkoon meitä, mestari Olavi", sanoi pormestari pelästyneenä ja veti verkakaapuaan yhteen mahansa ylitse, jotta hopeavitjat hänen kaulassaan kalisivat, "Jumala varjelkoon meitä moisesta onnettomuudesta, että tuo hirmuvaltijas palaisi tänne takaisin, mutta minä ajattelin juuri niitä pitkiä lankoja. Rouva Kristina Gyllenstjernan ja hänen poikansa, nuoren herra Niilo Steninpojan nimi..."

"Ei sanaakaan näistä valtakunnan vihollisten yhteydessä!" huudahti tuittupäinen mestari Olavi ja löi pormestaria olalle. "Kuinka voitte siunaaman aikaakaan luulla, että Kristina Gyllenstjerna... Paremmin pitäisi Tukholman pormestarin ja neuvoston tuntea hänet ja pyhempi pitäisi hänen muistonsa olla tässä kaupungissa..."

"Olette oikeassa, olette oikeassa, mestari Olavi, en voi uskoa moisia puheita, mutta niitä kulkee kuitenkin miehestä mieheen. Eikö viime kesänä sanottu, kun uudestakastajat majailivat täällä, että he tahtoivat muokata maata, jotta se joutuisi kuningas Kristianin käsiin... Mitä tulee uskoa ja mitä ei tule uskoa kaikesta, mikä tahtoo käydä kovan rahan nimellä?"

"Uskokaa Jumalaan ja kuninkaaseen, se on minun neuvoni! Saatte nähdä, että hän tekee yhtä pikaisen lopun metelistä Taalainmaassa kuin hän puhdisti pääkaupunkinsa uudestakastajista palattuaan Malmönmatkaltaan!"

"Siinäpä se on, mestari Olavi! Ettekö tekin sillä kertaa pitänyt kuparia kultana ja ettekö väliin saanut olla lujilla, kuten itse olette sanonut, sekä te että Suurkirkon kirkkoherra Mikael?"

"Niin se on ... kuningas Kustaa on kiihkeä, eikä hän voinut uskoa, että herra Mikael ja minä olimme tehneet mitä voimme hillitäksemme raivoavain miesten vallattomuutta. Mutta sanon teille, kuten sanoin kuninkaalle, kun minut hänen palaamisensa jälkeisenä päivänä kutsuttiin linnaan, että paholainen käyttäytyy väliin ikäänkuin hän olisi valkeuden enkeli. Vapaus, jota he saarnasivat, -- luulin ensin, että se oli samaa vapautta, jota itsekin saarnasin, kunnes silmäni avautuivat, kun näin, mihin heidän oppinsa vei. Eikö samoin ollut laita entisen opettajani Melanchtoninkin, kuten viestit Wittenbergistä ovat varmana kertoneet? Eikö hänkin seisonut hämillään katsellen, tietämättä, oliko uusi liike totuuden hengen hedelmä?"

"Hänen armonsa kuningas tukki kuitenkin tien saksalaisilta saarnaajilta, ja tuskin kukaan uskoi, kun he istuivat täällä vankeudessa, että he pääsisivät sieltä hengissä. Näin heidät, kun he vetäytyivät matkoihinsa. Heidän nenänsä oli noin vain kohtalaisen korkealla."

Tämän keskustelun aikana oli Olavi järjestänyt monet kirjotukset ja sysännyt tuolin pöytään kiinni. Hän otti nyt lakkinsa ja kulki pormestarin rinnalla suuren raastuvan lävitse, jossa he olivat, ovea kohden. Ovella kohtasivat he muutaman linnan palvelijoista, joka kunnioittavasti jätti Olaville kirjeen.

"Kuninkaan lähettiläs tuli nyt iltapäivällä Upsalasta", sanoi palvelija, "ja herra Pietari Hård lähetti minut heti tuomaan tämän teidän käsiinne."

Palvelija kumarsi ja läksi, Olavin murtaessa kirjettä auki ja alkaessa sitä lukea.

"Minun täytyy viivyttelemättä lähteä Upsalaan", sanoi Olavi luettuaan kirjeen lävitse. "Kirje on Lauri-kanslerilta."

"Mitä on tekeillä, mestari Olavi, te näytätte niin vakavalta kuin olisi kysymys jostakin mitä tärkeimmästä."

"Tärkeästä kyllä, mestari Bengt, on kysymys taistelusta..."

"Taistelusta?" toisti hyvinvoipa pormestari suurin silmin.

"Kuten sanoin, on kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta ... siitä, ollako vai ei olla."

"Aivanhan pelästytätte minut, mestari Olavi .. ovatko taalalaiset hyökänneet Upsalaan ... onko kuningas vangittu?"

"Pahempaa, pormestari ... on kysymys siitä, voittaako Kristus vai Antikristus... Vihollinen on mahtava, ja taistelu tulee ankaraksi, mutta Jumala on sittekin mahtavampi eikä hän hylkää sotureitaan."

"Herra antakoon teille armonsa ja voimansa, mestari Olavi!" sanoi hartaasti pormestari, joka oli lämpimästi kiintynyt Olaviin. "Milloin lähdette taipaleelle?"

"Huomisaamuna varhain tahdon jättää Tukholman."

Molemmat miehet laskeutuivat alas portaista ja jättivät raatihuoneen sekä erosivat pian, kulkien kukin suunnalleen. Päivä alkoi jo olla illoillaan ja ilta hämärtyi Olavin saapuessa kotiinsa, joka oli mustaveljesluostarin ja pyhän Gertrudin kokoushuoneen läheisyydessä.

Hänen astuessaan arkihuoneeseen istui hänen äitinsä, vanha vaimo Kristina Laurintytär, rukkinsa ääressä takan edessä, jossa leimusi suuri valkea. Vaimo hyräili hiljakseen kehrätessään, mutta Olavin tullessa pysähdytti hän rukkinsa toisella kädellään ja asetti toisen silmilleen, nähdäkseen paremmin kuka tulija oli.

"Oletko se sinä, Olavi?" kysyi hän.

"Olen", vastasi poika. "Tulen suoraa tietä raatihuoneelta ja huomisaamuna täytyy minun lähteä kuninkaan luo Upsalaan."

"Kuninkaan luo!" huudahti mummo puoleksi kysyvällä, puoleksi eräänlaista ylpeyttä ilmaisevalla äänellä. Mutta mitään selvää kysymystä lähdön syystä ei hän tehnyt. Hänestä ei oikeastaan tuntunut niinkään ihmeelliseltä, että hänen poikansa kutsuttiin kuninkaan luo. Aikansa polttavista kysymyksistä tiesi hän, että hänen esikoisensa oli yhdellä ensi sijoista, että kaikkein silmät olivat kiinnitetyt häneen, ei ainoastaan niiden, jotka suosivat uutta oppia, vaan ken tiesi vielä enemmän niiden, jotka vielä polvistuivat pyhimysten ja monstranssien edessä.

Vanha mummo oli kyllä monet kerrat pelännyt, ei sitä korkeutta, johon Olavi oli kohonnut, -- sillä äidin mielestä poika harvoin kohoaa kylliksi korkealle, ei myöskään sitä taistelua, jota hän siellä taisteli miltei yksikseen maailmaa vastaan, mutta hänen mielensä valtasi väliin epäilys, oliko hänen poikansa asia todellakin hänen henkensä uhraamisen arvoinen. Hän oli itse ollut näkemässä myrskyistä meteliä Suurkirkossa, eikä hän unhottanut koskaan, kuinka hänen poikansa kannettiin puolikuoliaana kotiin samana sunnuntaina, jona Kristina Pietarintytär läksi pois sukulaisensa mukana.

Ei ole ihmeteltävää, että sellaisia epäilyksiä saattoi saapua. Poika iski lujalla kädellä kaikkeen, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänen kunnioituksensa ja jumaloimisensa esineenä. Häntä arastelutti Jumala, jota hän saattoi puhutella omalla kielellään. Sellainen Jumala oli häntä liian lähellä, oli aivan hänen yllään, ja hän tunsi kaipaavansa latinalaisten laulujen viikunanlehteä. Mutta sitte luki poika hänelle Jumalan ilmotetusta sanasta, kuinka hän rakasti ihmisiä kuin isä lapsiansa ja kuinka hän lähetti ainoan poikansa maailmaan kärsimään ja kuolemaan ihmisten syntien tähden. Ja kun poika esitti hänelle, kuinka paavilaiset olivat väärentäneet Jumalan puhtaan sanan, kuinka he tahtoivat kätkeä Jumalan ihmisten tekemäin kuvien taakse, jotka estivät hänet näkymästä ja ottivat itselleen sen, minkä ihmiset muuten olisivat omistaneet Jumalalle, silloin hälvenivät epäilykset, ja hän rukoili Jumalaa omalla äidinkielellään ja siunasi häntä, joka oli valinnut hänen poikansa aseekseen puhdistamaan sitä rikkaruohoa, joka erotti ihmisen taivaasta.

Hänen poikansa kutsuminen Upsalaan ei hänen mielessään voinut herättää muuta kuin iloa. Ei voinut olla kysymys muusta, arveli hän, kuin kuninkaan auttamisesta piispoja ja kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat estää valon pääsemästä Ruotsin maahan, ja tämä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla, vaikkakin hän katsoi velvollisuudekseen hillitä tätä iloa ja kätkeä sen sydämeensä. Olavin lähtö Upsalaan taasen johdutti hänen mieleensä nuoremman poikansa Laurin, veljensä rinnalla verrattain vaatimattoman ja huomaamattoman koulumestarin Upsalassa.

"Sittehän voit tervehtää Lauria", sanoi hän, alkaen taasen panna rukkiaan liikkeeseen. "Luulen, että hänenkin aikansa on kerran tuleva."

"Niin luulen minäkin", vastasi Olavi. "Mutta hänen hiljainen ja rauhallinen luonteensa ei ole sovelias taisteluun. Vasta kun vihollinen on voitettu ja tarvitaan uuden järjestäjää, silloin saatte nähdä, äiti, että Lauri on mies paikallaan, ja te voitte elää vielä sinä päivänä."

"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi mummo.

Sitte oli huoneessa hiljaista hetkisen. Rukki hyrisi ja Olavi käveli edestakaisin kädet selän takana. Vihdoin hän seisattui äitinsä eteen ja katsoi häneen.

"Missä ovat nyt ajatuksesi, poika?" kysyi äiti kohottaen katseensa.

"Hm ... ajattelen teitä", vastasi Olavi surumielisesti hymyillen, "ja sitte..."

"Ajattelet Kristinaa!" lisäsi äiti.

Poika nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi poispäin alkaen jälleen kävelynsä edestakaisin, ja äiti oli näkevinään, kuinka hänen silmänsä loistivat sisäisestä liikutuksesta, jonka hän tahtoi salata. Mutta hän ei tahtonut virkkaa mitään siihen asiaan. Hän tiesi hyvin, että jokainen kosketus, vaikka kuinkakin hellä, teki kipeää. Tämä asia oli ollut hänen syvien epäilystensä esineenä, eikä hän ollut, huolimatta siitä, että hänen täytyi myöntää poikansa olevan oikeassa ja nojaavan menettelyssään kieltämättömän selvään Jumalan käskyyn, voinut päästä varmuuteen ja tyytyä ajatukseen, että poika menisi naimisiin, hän, jolle vihityt kädet olivat antaneet ensimäisen papillisen vihkimyksen. Hänet oli nimittäin hänen Wittenbergistä palattuaan sittemmin Tukholman verilöylyssä mestattu piispa Mats Gregerinpoika vihkinyt diakoniksi, joka oli ensi askel papiksi tulemiseen. Mestari Olavi ei ollut vielä vihitty papiksi.

Historiasta on tunnettu että nämä molemmat veljekset, Olavi ja Lauri, jotka tulivat Ruotsin kirkon uudistajiksi, olivat sepän poikia Örebrosta, missä he saivat ensimäisen opetuksensa Örebron karmeliittiluostarin munkeilta. Täältä lähetettiin heidät Strengnäsin luostarikouluun, ja sieltä matkusti Olavi ulkomaalle ja opiskeli Wittenbergin yliopistossa, jonka ylioppilasmatrikkelissa vuodelta 1516, joka vielä on tallella, hänen nimensä esiintyy, mutta ei veljen. Siitä nähdään, että ainoastaan vanhempi veli on nauttinut Lutherin ja Melanchtonin opetusta Wittenbergissä, joko siksi, ettei vanhemmilla ollut varoja kustantaa molempia sinne tai muista syistä. Helmikuun 10 päivänä 1518 seppelöitiin Olavi filosofian maisteriksi ja palasi seuraavana vuonna kotiin, Ruotsiin, jossa hän saapui hiippakuntansa piispan luo, mikä otti hänet kanslerikseen ja vihki hänet diakoniksi. Olavi oli silloin kolmenkolmatta vuotias.

Veli Lauri, josta sitten tuli Ruotsin arkkipiispa, oli näihin aikoihin henkilö, jonka nimeä tuskin missään mainittiin. Varmaa kuitenkin on, että hän suosi uusia oppeja. Sen näkee valituskirjelmästä, jonka Örebron karmeliittiluostarin kenraalikonfessori lähetti marraskuun 30 päivänä 1521 Stregnäsin tuomiokapitulin dekaanille. Konfessori valittaa ei ainoastaan Olavia, vaan hänen veljeään Lauriakin vastaan, että he olivat herjaavasti puhuneet Jumalasta ja hänen pyhästä nimestään ja sanoneet, että he tulisivat rikkomaan pyhän kirkon säännöt ja lait, jotka esi-isät niin rikkomattomina pitäneet olivat. Kirje kirjotettiin tunnetun tapauksen johdosta seppä Pietari Olavinpojan -- reformaattorien isän -- hautajaisissa, jolloin pojat ajoivat karmeliittimunkit pois suruhuoneesta.

Tämän jälkeen katoaa taasen Lauri melkein kokonaan näkyvistä. Hän eli hiljaisuudessa opin töineen ja tutkimuksineen, kunnes hän yhtäkkiä seuraavana aikana, jolloin, kuten Olavi lausui, tulisin taistelu oli taisteltu, esiintyy lempeällä, mutta lujalla mielenlaadullaan yhdistäen uuden vanhaan, tehden työn, johon kentiesi vanhempi veli tulisine ja musertavine voimineen olisi ollut vähemmän sovelias.

Olavi oleskeli sitte vuodet valtionhoitajan, herra Stenin kuolemasta Kustaa Erikinpojan valitsemiseen kuninkaaksi Strengnäsissä, ja täällä alkoi hän toimintansa reformaattorina ja voitti pian hiippakunnan ensimäisen miehen, arkkiteini Lauri Antinpojan, joka hoiti hiippakunnan hengellistä hallitusta niin kauvan kuin se oli ilman piispaa, uusien oppien puolelle. Vaalivaltiopäivien aikaan -- vuonna 1523 -- sai kuningas Kustaa ensiksi kuulla näistä opeista, joista hän sai lähempiä tietoja arkkiteiniltä, ja kohta otti hän niin tämän kuin pelottoman saarnaajankin mukanaan Tukholmaan, jossa edellinen kiinnitettiin kuninkaan persoonaan ja lähimpään ympäristöön hänen kanslerinaan, jälkimäinen tuli Tukholman kaupungin kirjuriksi ja sai kaupungin sinetin huostaansa. Nyt joulun aikaan 1524 oli siitä puolitoista vuotta, kun hän oli astunut tähän virkaan.

Olavin kehotuksesta oli äiti muuttanut Örebrosta Tukholmaan ja oli tuonut mukanaan Kristina Pietarintyttären, joka pienestä pitäen oli oleskellut perheessä, ja oli hänet heille tuonut Gert Bryningh, sama mies, joka nyt syksyllä oli noutanut hänet takaisin hänen holhoojanaan. Tytön ero lapsuuden kodistaan, josta kentiesi ei olisi tullut mitään, jollei holhoojan saapuminen olisi sattunut hänen asialleen niin soveliaaseen aikaan, oli äitiä surettanut, mutta tämä suru ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän kärsi, kun Kristina Suurkirkosta kotiin palattuaan tunnusti rakkautensa Olaviin. Jopa hän tunsi eräänlaista iloakin ja piti kaikkea hyvän Jumalan välittömänä vaikutuksena hänen poikansa kohtaloon. Sillä olihan ollut taivaaseen asti huutava rikos, että hän, Jumalan palvelija, tahtoi mennä avioliittoon. Kun hän sitte näki poikansa surun ja kuuli hänen puhuvan avioliitosta ja Jumalan tahdosta, joka ei tässä suhteessa tehnyt mitään poikkeusta pappeihin nähden, vaan paavit olivat säätäneet pappien naimattomuuden ainoastaan siksi, että papit siten olisivat taipuvampia välikappaleita heidän (paavien) maallisille tarkotuksilleen, silloin sulivat ja väistyivät vähitellen äidin epäilykset, mutta koskaan ei hän kuitenkaan voinut kokonaan tukehduttaa toivomusta, että tämä rakkaus jäähtyisi.

Mutta lopuksi täytyi hänen myöntää mielessään, että tämä oli mahdottomuus. Vähänväliä puhui Olavi hänen kanssansa Kristinasta. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, tytön kuva häämötti alituiseen hänen sielunsa silmien edessä, useimmittain säteillen onnea ja autuutta, kuten tuona muistettavana sunnuntaina alttarin edessä, mutta väliin surevana ja kalpeana, kun hän ajatteli, miten tytön täytyi surra, temmattuna kuten eksynyt lintu unelmoimansa onnen pesästä. Ja Olavi itse kärsi siitä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa.

Kyllä hän oli ajatellut asian aivan toiseksi. Hänen rakkaudentunnustuksensa oli sodan julistus, hänen häänsä vakaannuttaisivat ainaiseksi hänen suhteensa ja hänen oppinsa suhteen paavinoppiin. Mahdollisesti juuri tämä kuona oli puhdistettava pois. Hän otti päämääräkseen liian paljo sellaista, joka olisi johtuva seurauksena muusta. Mutta sydän joka antautuu kokonaan, vaatii koko sydämen vastaan. Jos kultaa sekottaa muuhun metalliin, ei seos jää puhtaaksi kullaksi. Toinen ihminen ei voi uhrata kokonaista ihmiselämää välikappaleeksi muun tarkotuksen, vaikkapa kuinkakin korkean saavuttamiseen. Mutta tahto voi yhtyä tahtoon saman elämän tarkotuksen ympärillä, ja silloin kulkee mies kaksinkertaisin voimin tätä tarkotusta kohden, ja jos surut ja taistelut kohtaavat, kuiskaa nainen lohdutusta sydämeen, ja voima herää sielussa uudelleen. Nainen on taivaan lähettiläs, rauhan tuoja miehen taisteluun.

Olavin ajatukset risteilivät sinne tänne, mutta varmaa on, ettei Kristina koskaan ollut hänelle ollut yhtä arvokas kuin nyt. Tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä tullut Olavin morsiameksi.

"Tunnen hyvin", sanoi hän pysähtyen takkavalkean ääreen, "että Kristina on syöpynyt sydämeeni syvemmälle kuin olen osannut aavistaakaan. Tunnetteko lähemmin Gert Bryninghiä, äiti?" lisäsi hän sitte äitiinsä kääntyen.

"Enpä tunne häntä paljoa muuten kuin että hän on ollut Linköpingin piispan palveluksessa aina siitä pitäen kuin ensiksi kuulin hänestä puhuttavan, ja siitä on jo monta vuotta."

"Jos hän tietää tästä asiasta", jatkoi Olavi enemmän itsekseen kuin äidilleen, "niin silloin on vähät toiveet sen onnistumisesta. Mutta minua kummastuttaa se, että hän on kadonnut jäljettömiin. Lähetin varman lähettilään Linköpingiin kirjettä viemään. Kristina ei ollut siellä. Sain kirjeeni takaisin. Ei Gert Bryninghkään ollut siellä eikä Munkebodassa. Ja kun puhuin kanslerin, Lauri herran, kanssa siitä..."

"Kanslerin!" huudahti äiti aivan hädissään. "Oletko puhunut kanslerille moisesta asiasta, poika?"

"Olenpa tosiaankin...!"

"Ja mitä hän sanoi, rakas poikani?... Luulen, että kaikki tämä saa huonon lopun!"

"Se saa sellaisen lopun kuin Jumala tahtoo, ei huonompaa eikä parempaa."

"Ja kansleri, Olavi?"

"Hän oli aluksi ymmällä, ei ollut ajatellut asiaa, mutta osotettuani hänelle, kuinka papin rakkaus naiseen ja hänen avioliittonsa ei ollut kielletty Jumalan sanassa, myönsi hän minun olevan oikeassa. Näetkös, tuskin näyttäytyy paavillisten sääntöjen nurjuus missään niin selvästi kuin tässä kysymyksessä. He tuomitsevat papin avioliiton pannaan, mutta haureus ja neitseen raiskaus ja muu häpeällisyys saa käydä vapaana. Kuitenkin näytti minusta, ettei hän ilmeisesti tahtonut mielellään puhua tästä aineesta, kysyin siitä kohta hänen palattuaan Malmönmatkaltaan ... siitä pitäen en ole tahtonut siihen kajota. Ja olen sitä mieltä että tahdon tässä kysyä neuvoa ainoastaan Jumalan sanasta, sitte saavat ihmiset tehdä minulle mitä lain mukaan hyväksi näkevät ja mitä heidän omatuntonsa sallii."

"Pelkään kuitenkin että jännität jousen liian kireälle, Olavi!"

"Unhotatte äiti, että tässä asiassa voin rukoilla Jumalaa olemaan kanssani. En jännitä häntä vastaan, vaan hänen nimessään, ja silloin ei voi jännittää liian kireälle."

Taasen seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äiti sanoi:

"Olen kysynyt veljesi Laurin mielipidettä tässä asiassa."

Olavin poskille lensi puna, kun hän tämän kuuli, ja hymy väreili hänen huulillaan. Hän istuutui penkille vastapäätä äitiään ja nojasi kyynäspäillään polviinsa.

"Hän sanoi minulle samaa kuin sinäkin, Olavi. Mutta hän sanoi myöskin, ettei kukaan muu, ei tohtori Martti tai hänen ystävänsä, sama lempeä mies, josta olet puhunut, joka minusta on niin veljeesi ... mikä hänen nimensä nyt olikaan...?"

"Melanchton!" täytti Olavi.

"Niin, ne ovat niin vaikeita, nuo oppineet nimet ... niin, kukaan heistä ei ole esimerkillään tukenut sellaista askelta."

"Eikö hän ole sanonut enempää, lempeä veljeni?"

"Kyllä, hän lisäsi, että olisi kuitenkin epämiehekästä, kun on kerran päässyt vakuutukseen ja on Jumalan sana puolellaan, että olisi epämiehekästä silloin odottaa, kunnes joku toinen on ottanut ensi askeleen, ikäänkuin nähdäkseen käykö se laatuun."

"Sellaista puhetta odotin jalolta veljeltäni", sanoi Olavi ja hypähti vilkkaasti pystyyn. "Hänellä on miehen mieli, Laurilla, vaikka hän rakastaa rauhaa. Kaikkivaltias Jumala jakaa erilailla lahjojaan, mutta siitä sanasta ansaitsee veljeni sydämellisen kiitoksen. Se sana on aivan minun mieleni mukaan sanottu. Eikä teidän tarvitse hätäillä, äiti", lisäsi hän tarttuen vanhuksen käteen. "Mitä tapahtuneekin, niin painakaa sydämellenne, että Jumalan käsi suojelee meitä, ja jos kaadun ennenkuin työ on suoritettu loppuun, niin on se Jumalan tahto, ja hän valitsee silloin paremman välikappaleen kuin minä olen voinut olla. Työ, jonka olen alkanut, ei kuitenkaan joudu hukkaan, elinpä minä tai kuolin."

"Jumala siunatkoon teitä molempia!" sanoi äiti huoahtaen. "Mutta eikö sitte voi tapahtua, Olavi, että työ, jolle tahdot uhrautua kokonaan, joutuu ristiriitaan rakkautesi kanssa? Eikö voi tapahtua, että rohkeutesi sinulta hivuu pois ja tarmosi höltyy, juuri kun rohkeutta ja tarmoa tarvittaisiin?"

"Niin en voi ajatella asiaa, ja ihmeellisesti muodostuisivat silloin olosuhteet, mutta sen tiedän, että jos niin olisi Herran tahto, tahdon olla valmis kuten Abraham Herran tähden uhraamaan rakkaimman mitä minulla on maan päällä."

Niin kului ilta ja äiti ja poika erosivat. Mutta molemmat olivat vaipuneet hartaaseen rukoukseen, kun yö laskeutui heidän ylitsensä. Viime sanat olivat koskettaneet kieltä, joka ei lakannut soimasta heidän sydämissään. Äiti tunsi poikansa liian hyvin, tietääkseen, että hän kulkisi tietänsä eteenpäin ja iskisi iskunsa, vaikkapa sydän samalla pakahtuisi. Ja hän rukoili äidin lämpimimmän rukouksen poikansa puolesta.

Poika rukoili armoa ja voimaa tyhjentääkseen sen kalkin, jonka Herra tahtoi hänelle ojentaa.

Seuraava päivä ei ollut vielä kahdenkaan tunnin ikäinen, kun Olavi istuutui rekeensä ja ajoi Tukholmasta.

11.

ABRAHAMIN UHRI.

Myöhempään samana aamuna, juuri kun yön viimeiset varjot väistyivät päivänvalon tieltä, ajoi mestari Olavi Upsalaan ja pysähtyi sen talon eteen, jossa asui kuninkaan kansleri mestari Lauri Antinpoika kuninkaan oleskellessa Upsalassa. Mestari Olavi nousi reestä ja astui huoneeseen, missä hän pian kohtasi palvelijan, joka vei hänet erääseen huoneeseen, jossa hän sai riisua matkavaatteensa ja laittautua kuntoon mennäkseen kanslerin puheille.

"Onko Lauri herra kotona?" kysyi hän odottavalta palvelijalta järjestäessään pukuaan.

"Ei", vastasi palvelija, "hänen armonsa kuningas käski hänet luoksensa toista tuntia sitte, mutta hän sanoi ennen lähtöään, että hän odotti teitä, ja minä vien teidät hänen huoneihinsa."