Part 12

Nämä sanat panivat Kristinan vaikenemaan. Tavallisissa oloissa eivät ne olisi tehneet häneen mitään vaikutusta, mutta täällä, miehen lausumina, joka odotti kuolemaa, ja häntä ympäröivän yksinäisyyden vaikutuksesta ne saivat voiman ja merkityksen, joka häntä hämmästytti. Oli niin hiljaista ja autiota kuin haudassa, tuntui hänestä, kun hän silmäili syvälle sydämeensä, ja joukko ajatuksia nousi sieltä yhtyen siihen, jonka vanki oli herättänyt eloon. Hänen rakkautensa saattaisi hänet onnettomuuteen; -- hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa sellaisena kuin hän sen nyt näki. Tosin oli hän odottanut taisteluja ja vastoinkäymisiä Olavin rinnalla ja hän tahtoi käydä mielellään niitä vastaan. Mutta onnettomuus vanhuksen huulten lausumana sai aivan toisen sävyn. Onnettomuus näytti hänestä nousevan ikäänkuin irvistelevä kummitus hänen ja Olavin väliin.

Hän poistui vankilasta raskain askelin ja kului melkoisen kauan, ennenkuin hän voi jälleen käydä vangin luona. Hän teki sen kuitenkin ja silloin ei Gert puhunut Olavista mitään, ainoastaan itsestään, ja hän pyysi sukulaistaan vaikuttamaan rouva Kristinaan, että hän saisi puhutella pappia, sillä hän tunsi loppunsa olevan lähellä, vaikkakin se viipyi kauvemmin kuin hän oli osannut aavistaa. Kun päivä olisi käsissä, lähettäisi hän sanan Kristinalle.

Tämä puhe kuolemasta vahvisti Kristinan mielessä niitä hyviä ajatuksia, jotka hän oli vanhuksesta saanut, ja hänen vakuutustansa, että ukko tarkotti sydämestään hänelle hyvää. Juuri se asia, ettei Gert nyt puhunut hänelle Olavista, sai enemmän kuin mikään muu ikäänkuin tulikirjaimilla syöpymään Kristinan sieluun ajatuksen, että hänen sydämensä pyhäkkö, hänen uskonsa onneen Olavin rinnalla oli rakennettu löyhälle perustukselle. Hän karkotti pois ajatuksen, mutta se tuli jälleen, tuli yhä uudestaan, vastoin hänen tahtoaan, samoinkuin tarkasti katsottuaan johonkin esineeseen ja sitte ummistettuaan silmänsä näkee esineen kuvan määrättyjen väliaikojen jälkeen lakkaamatta toistuvan erilaisissa väreissä.

Eikä Tukholmasta kuulunut mitään, ei mitään. Talvi tuli. Levottomat aallot eivät enää loiskuneet rantaan ja lumi peitti hohtavan valkoisena ulapan, metsät, vuoret ja laaksot. Mutta yhä kalpeammiksi kävivät immen posket, yhä rauhattomammin sykki hänen sydämensä, ja hänen levottomuutensa yltyi joka kerta kun hän kävi vangin luona.

Vihdoin läheni joulu, ja rouva Kristina varustautui matkalle Tukholmaan. Hän odotti ainoastaan kutsukirjettä häihin, jotka kuningas viettäisi sisarelleen rouva Margareta Vaasalle ja Hoyan kreivi Johanille.

Eräänä iltana joulun edellisellä viikolla kuuli Kristina kulkiessaan väentuvan ohitse aivan tavatonta soittoa. Niin sulavia ja kauniita olivat sävelet, että hän pysähtyi eikä tahtonut liikahtaa paikaltaan, jottei menettäisi niistä ainoatakaan. Vasta kun soitto vaikeni, juoksi hän portaita ylös ja avasi oven linnan tupaan. Siellä sisällä oltiin täydessä jouluvalmistusten puuhassa, mutta sittekin oli jokainen tuokioksi lakannut työstään kuunnellakseen soittajaa, joka istui oven suussa.

Hän oli ryysyihin puettu mies, kasvot kalpeat, posket pöhöttyneet ja lerpallaan. Jotakin haaveellista häämötti ja unelmoi hänen silmissään, jotka tuijottivat jäykästi lattiaan hänen vasemman kätensä levätessä viulun kaulalla ja oikean riippuessa käyrää pidellen hänen sivullaan. Kun Kristina astui sisään, katsoi mies arasti ylös, mutta hänen katseensa seestyi yhä enemmän ja enemmän, ja hymy, joka levisi hänen suunsa ympärille, loisti niin sydämellisesti ja lämpimästi hänen silmistään, että koko hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.

Kristina ei voinut kääntää silmiään näistä kasvoista. Hän katsoi ja katsoi ja koetti samalla muistutella, missä hän oli nähnyt nuo piirteet ennen. Vihdoin muisti hän sen ja sanoi soittajalle:

"Enkö nähnyt teitä viimeksi Tukholman kirkossa tuona hirveänä päivänä, jolloin...?"

Mies keskeytti hänet asettamalla soittimen leukansa alle ja houkuttelemalla siitä esiin ihmeellisimmän ihanat sävelet, jotka muistuttivat urkujen soittoa kirkossa samana päivänä, jona Kristina antoi Olaville kätensä alttarin edessä pyhän Yrjänän kuvan vieressä.

"Tunnetteko minut?" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.

"Tunnenko teidät, neitsyt", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta vaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: "ei, ei, en tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi..."

"Pian, rakas ukko", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman rukoilevasti mieheen, "mestari Olavi, sanotte ... onko teillä viestejä häneltä?"

"Mestari Olavi on kuollut, hän!" vastasi mies.

"Kuollut!" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan. Pari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta soittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta pihalle.

"Minä jo aavistin", sanoi kyökkimestari, "nähdessäni miehen ensikertaa viikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!"

Sillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien vartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä kätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella eteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh istui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat siellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja hänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi kertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan alle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi ollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän näiden puiden luona.

Tunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt liikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.

Puoliyön aikaan kuului jälleen jonkun kulkijan askeleita. Nekin lähenivät tornia, jossa vanki istui. Tulija oli leveähartiainen mies, ja hänen käyntinsä oli reipas ja varma kuten sotilaan. Saavuttuaan tornin juurelle, huusi hän puoliääneen: "Gert!"

"Kuka siellä?" kuului Gert vastaavan hetken jälkeen, sitte kun huuto oli pari kertaa uudistettu.

"Hyvä ystävä!" vastasi sotilas. "Minulla on mukanani terveisiä priorilta."

"Vihdoinkin ... ne ovat viipyneet kauvan, ne!"

"Mutta ken odottaa jotakin hyvää, hän ei odota liian kauvan, sanotaan, ja nyt täytyy joka miehen olla paikallaan."

"Kuka olette?" kysyi Gert jälleen hieman epäluuloisesti. "Onko teillä mitään tunnusmerkkiä häneltä, joka teidät on lähettänyt?"

"Olen Pietari Grym, yksi teikäläisistä", kuului vastaus, "ja olen nyt matkalla kohtaamaan erästä Severin Norbyn lähettilästä. Kuningas oleskelee tällä haavaa Upsalassa, ja kun minä ja hän tämän jälkeen kohtaamme, veisattanee silloin toista virttä kuin viimeksi erotessamme. Piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut oleskelevat Taalainmaassa, ja niin pian kuin saamme varmuuden herra Severinistä, alkaa rynnäkkö. Huomenna avataan teidän vankilanne. Minulla on mukanani kirjeet herra Lauri-kanslerilta rouva Kristinalle sekä siitä että mestari Olavin kuolemasta."

Kuusten alta kuului liikettä, mutta keskustelevista ei kumpikaan sitä huomannut. Jos Pietari Grym olisi tullut kääntyneeksi ympäri, niin olisi hän kentiesi nähnyt kuinka muuan pää pisti esiin aivan maan rajasta, ja kuinka silmäpari oli kiinnitettynä häneen ja torniluukkuun niin läpitunkevana kuin olisivat ne kuuluneet jollekin muulle kuin inhimilliselle olennolle.

"Kaikki on siis järjestyksessään", kuului Gert vastaavan. "Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset olkoot siitä kiitetyt! Ja kuinka voi kunnianarvoisa priori? Onko hänkin mukana Taalainmaassa?"

"Ei, hän istuu luostarissaan Vesteråsissa, jollei hän tällä haavaa matkusta Tukholmaan, sillä tiedän että kuningas on hänet sinne kutsunut."

"Olisi ollut hyvä", jatkoi Gert, "jos hän olisi ollut minua hieman lähempänä. Minua on suuresti heikontanut oleskeluni tässä tornissa, ja joutuisuus olisi nyt tarpeen."

"Minulla ei ole niin kiire, etten voisi teitä auttaa."

"On kysymys Ingevald Torstinpojan suuresta perinnöstä, hänen ainoasta perillisestään, jonka toivon nyt Jumalan ja pyhän Britan avulla olevan valmiin ensi tilassa lähtemään Vadstenan luostariin."

"Kristina Pietarintyttärestäkö?" kysyi sotilas.

"Hänestä juuri!" vastasi Gert.

"Mikäli teillä on menestystä, Gert Bryningh, niin on asia autettu. Vien niin teidät kuin hänetkin vahingoittumattomana piispa Hannun käsiin, ja sitte tarvitsee vain sanoa jaa ja amen. Huomenna kohtaamme rouva Kristinan luona toisemme!"

Mies meni, ja syntyi jälleen täysi hiljaisuus. Mutta silloin ryömi kuusten alta esiin soittoniekka, olematta nyt aivan yhtä varovainen kuin muutamia tuntia aikaisemmin valitessaan tämän paikan piilopaikakseen.

Noustuaan pystyyn hän seisoi kauvan vaappuen sinne tänne, ikäänkuin hänen olisi vaikea päättää, mihin suuntaisi matkansa. Mutta hetken kuluttua katosi hän samaan suuntaan kuin Pietari Grym.

LUOSTARILUPAUS.

Eräässä linnanhuoneessa oli vielä valoa, kun eriskummainen soittoniekka kulki pihan ylitse. Hän heitti katseen ylös valaistuun ikkunaan, ja hän huokasi aivan huomaamattaan, ikäänkuin olisi tuntenut, että tänä yönä taisteltiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Mutta hän ei malttanut pysähtyä. Pietari Grymin askelet kuuluivat kappaleen matkaa edellä, ja hän seurasi niitä.

Valo näkyi Kristinan huoneesta. Hän istui siellä yksin, jäykästi tuijottaen eteensä kalpeana ja elottomana kuin marmorikuva. Ystävälliset käsivarret olivat hänet kantaneet leipomatuvasta, ja rouva Kristina oli kutsuttu paikalle. Sillä se tainnostila, johon hän oli langennut, näytti kaikista olevan alku kuolemaan. Yhteisellä huolehtimisellaan onnistuivat he kuitenkin palauttamaan hänet henkiin.

Rouva Kristina istui kauvan Kristinan huoneessa puhuen lohdutuksen ja ystävyyden sanoja, ja hänen mentyään tuli voudin tyttärentytär, ystävällinen ja hyväsydäminen lapsi, ja hänkin pani kaikki voimansa liikkeelle karkottaakseen surut tyttöparan sielusta. Mutta suru ei poistunut. Se pysyi hievahtamatta sydämen syvyydessä, ja tyyneys, joka näytti palaavan, voima, joka vähitellen näytti ilmaantuvan, oli epätoivon tyyneyttä ja voimaa. Käärme oli kiertäytynyt sydämen ympärille, vaikkakin sen yllä oli kukka- ja nurmipeite.

Puoliyön jälkeen pyysi Kristina voudin tytärtä menemään levolle, ja hän puhui sellaisella tyyneydellä, ettei tyttö enää epäröinyt jättäessään häntä yksin. Ja niin istui hän siellä, ilman toivoa ja ilman kyyneliä. Hän toisti itsekseen, mitä rouva Kristina oli sanonut, ettei voinut tietää, oliko se viesti, jonka mies oli tuonut, luotettava, ja että täytyi odottaa varmempia tietoja. Mutta hän tunsi omituisen miehen, mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä elävämpänä esiintyi hänelle tapaus Suurkirkossa, kerjäläisen liikutus, se hellyys, jolla tämä oli katsellut häntä sekä kaikki ne sanat, joita hän ja Olavi olivat vaihtaneet, ja siitä kävi aivan luonnollisesti selville, että mies, joka jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla oli saanut selon hänen olinpaikastaan, oli tahtonut ajoissa ilmottaa hänelle sen miehen kuoleman, jonka kihlattu hän oli ja tullut siksi miehen läsnäollessa. Ja sitä paitsi, kun hän ajatteli sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut hänen kuulemattaan mitään Tukholmasta ja niistä, jotka olivat hänelle rakkaat, selvisi hänelle aivan itsestään, että musertavan kuolonsanoman täytyi olla tosi.

Se oli hirveä yö. Hänestä tuntui, ettei hyvä Jumala voinut kovemmin koetella ihmissydäntä. Häntä puistatti kuumeväristys, veri ikäänkuin hyytyi hänen suonissaan, ja hirveänä ja musertavana hiipi hänen mieleensä ajatus, että Jumala oli hänen hyljännyt. Sentähden oli hänen katseensa niin jäykkä ja hänen poskensa niin marmorinvalkoinen.

Mutta silloin juolahtivat hänen mieleensä muutamat sanat, jotka hän oli kuullut Olavin suusta, ettei Herra koskaan hyljää omiaan, että mitä tahansa tapahtuneekin, koituu se ihmisen jalostumiseksi, jos hän nöyrästi taipuu Jumalan väkevän käden alle. Ja nämä sanat sytyttivät jälleen loisteen hänen silmiinsä, ja hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti ja lämpimästi. Noustuaan rukouksistaan suli hän kyyneliin.

Tuli aamu ja päivänvalo lankesi huoneeseen, mutta niin niukasti kuin ainoastaan osottaakseen, että valoa ja lämpöä oli olemassa, mutta toisia, onnellisempia maanpaikkoja varten. Oven ulkopuolelta kuului askeleita. Rouva Kristina astui sisään. Hän oli liikutettu, ja hänen syvissä silmissään paloi liekki niin lämmin, mutta samalla niin juhlallinen, että nuori tyttö selvästi näki heidän erottuaan tapahtuneen jotakin, joka oli riistänyt hänen tavallisen tasapainonsa.

"Kirjeitä Tukholmasta?" kysäsi tyttö enemmän kuiskaten kuin lausuen, ja hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua sanan ääneen.

"Niin, lapsi", vastasi rouva Kristina, ja kyynel värähteli hänen silmässään. "Kirjeitä on tullut Tukholmasta!"

"Ja onko totta, mitä hän sanoi...?"

Rouva Kristinan ei tarvinnut vastata, mutta hän riensi luo ja sulki kiihtyneen tytön rintaansa vasten, ja antoi hänen itkeä loppuun. Sen jälkeen tarttui hän hänen käteensä ja katsoi häntä lempeästi ja vakavasti silmiin.

"Epäilin viimeiseen asti, lapsi", sanoi hän. "Epäilin vielä luettuani kirjeen loppuun, sillä en ollut tuntevinani aivan oikein kanslerin tavallista nimikirjotusta. Mutta mies, joka toi kirjeet ja jolla oli mukanaan kirjeitä kuninkaaltakin sekä minulle että piispa Hannulle Linkopingissä, joissa kirjeissä kutsutaan kreivi Johanin ja rouva Margaretan häihin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä, hän on minulle takeena kirjeiden totuudesta. Tunnen hänet hyvin; hän oli kerran miesvainajani, herra Stenin palveluksessa ja on nyt kuninkaan miehiä. Ja nyt Kristina, lapseni, tulen esittämään sinulle kaksi ehtoa, joko tahdot jäädä luokseni tai tahdot, kuten vanha mies varmaankin tulee kehottamaan..."

Kristina kohotti kysyvän katseensa. "Sukulaisesi Gert Bryningh on vapaa ja lähtee tänään Hörningsholmasta."

"Ja mihin sitten tulee sukulaiseni kehottamaan?"

"Mikäli tunnen häntä ja hänen suhdettaan sinuun, ajattelee hän nyt kaiketi, että tahdot sulkeutua yksiksesi ja elää nuoruutesi muistoissa ja tehdä Jumalan työtä hyljäten maailman... Siinä asiassa en osaa sinulle neuvoa mitään; sanon vain sinulle, että voit minunkin luonani saada tyyssijan, jota sydämesi halajaa... Sukulaisesi tulee itse puhumaan kanssasi siitä; olen tahtonut sanoa sinulle tämän, jotta et luulisi seisovasi aivan yksin maailmassa, kuten voisit olla taipuvainen luulemaan kuolemansanoman saatua vahvistuksensa, ja jotta sinulla siis olisi muutakin valitsemisen varaa kuin mitä hän sinulle esittää."

Hänen vielä puhuessaan aukeni ovi ja Gert Bryninghin kalpeat, surkastuneet kasvot näyttäytyivät. Hän säpsähti nähdessään rouva Kristinan, mutta tämä liike näytti aivan luonnolliselta, ja kun hän tahtoi sulkea oven ja poistua, kehotti rouva Kristina häntä astumaan sisään.

"Älkää ihmetelkö, ankara rouva", sanoi hän nöyrästi kumartaen, "vaikkakin ensimäiset askeleeni koskivat häntä täällä... Lapsirukka, nyt on hänen ilonsa lakastunut ... nyt ei hänellä ole maailmassa ketään muuta kuin minä vanha murtunut mies."

Hän levitti liikutuksen valtaamana käsivartensa, ja Kristina painoi luottavasti kasvonsa hänen rintaansa vasten. Rouva Kristina ei katsonut tarvitsevansa olla läsnä sukulaisten kohtauksessa, vaan poistui. Omituinen tyytyväisyyden ilme väikkyi silloin Gertin kasvoilla, ja hänen silmänsä tähystelivät varman näköisinä ympäri huonetta ja ulos pienestä ikkunasta.

"Ymmärrän surusi, lapsirukka", sanoi hän vihdoin taputtaen Kristinan päätä, "ja pidän sitä arvossa; kadun vain, että tahdoin asettua väliinne, sinun ja hänen, jota pidit rakkaana. Mutta minäkin pidin yhteisen sukulaisemme tahtoa pyhänä, ja katsoin velvollisuudekseni viedä sen perille; voitko antaa sen minulle anteeksi, lapsi?"

Hän istuutui jakkaralle ikkunan luo ja veti Kristinan vierelleen.

"Ennenkuin jätän Hörningsholman", jatkoi vanhus, "tahdon kiittää sinua siitä rakkaudesta, jota olet osottanut minulle onnettomuuteni aikana; en unhota sitä koskaan. Mutta tahdon keskustella kanssasi myös tulevaisuudesta."

Kristina istui kumarassa, käsi vasten poskea. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, mitä vanha mies sanoi, ja koko ajan vuotivat kyynelet.

"Luulet kai, että nyt tulisin vanhoine vaatimuksineni ... ei, ei, lapsi, sinä olet voittanut minut, Gert Bryningh ei sano enää mitään sellaista. Saat noudattaa vapaata tahtoasi; saat itse määrätä itsestäsi. Antakoon sukulaisvainajani minulle anteeksi rikokseni hänen viimeistä tahtoaan vastaan, mutta minulla ei ole sydäntä pakottaa sinua. Ei, ei, ulos maailmaan, Kristina, jos tahdot; juokse ja leiki ja ole iloinen! Sinä olet rikas, tyttö, et tiedä sitä, mutta minä tiedän ... saat mielin määrin nauttia elämästä, jos tahdot, ja voit tehdä jonkun miehen onnelliseksi..."

Kristina vavahti, ja ilmeinen vastenmielisyys kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan. Hänen korvissaan kuului niin kummalliselta puhe rikkaudesta ja onnesta ja maailman huvituksista, juuri kun hänen sydämensä oli täynnä surua, joka ei koskaan haihtuisi. Mitä merkitsivätkään hänelle kaikki maailman aarteet, kaikki ajateltavat ilot, kun hän oli poissa, hän, jonka kuva oli kasvanut hänen sieluunsa ja ollut hänen ihailunsa esine aina siitä pitäen, kun hän pienenä lapsena tuli hänen vanhempainsa kotiin! Pelkkä ajatuskin, että tämän katoavan elämän hyvyys voisi hänelle tarjota mitään lohdutusta, herätti hänessä inhoa, ja siitä heräsi pian halu luopua kaikesta maailman hälinästä ja yksinäisyydessä elää ja tehdä hyvää ja toivoa, että kerran toisessa maailmassa saisi kohdata sen, joka täällä maan päällä oli ollut hänelle rakas.

Mutta missä oli maan päällä paikka, jossa hän saattoi elää elämäänsä sellaisella tavalla? Tämä kysymys heräsi aivan äkkiä hänen mielessään. Hän ei ollut siitä selvillä, mutta sellaisessa valossa ei hän ollut vielä koskaan nähnyt asiaa. Hän oli vapaa; hänellä oli oikeus itse määrätä elämästään; hänen sydämensä halusi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja hänen sukulaisvainajansa tahto määräsi hänelle luostarin paikkana, jossa hän voisi löytää rauhan. Hän tunsi itsensä miltei onnelliseksi ajatellessaan, että tämä turvapaikka oli olemassa. Pelästyneen naarashirven lailla kiitivät hänen ajatuksensa luostarin kammioon. Suru, tyhjyys ja lopuksi kauhu, että hän mahdollisesti voisi maailman huvituksissa tai toisen miehen rinnalla saavuttaa unhotusta ja lohdutusta, -- kas siinä ketju, joka ajoi häntä huimaa vauhtia eteenpäin. Vanha Gert Bryningh, hän oli taitavasti osannut laskea verkkonsa.

"Sanani surettavat sinua, lapsi", jatkoi hän hetken jälkeen, "näen sen, mutta ne ovat totta, enkä tahdo sitä sinulta salata. Sen mukaan, miten minä näen asiat, ja sillä kokemuksella, mikä minulla on maailmasta, ja sillä kunnioituksella, jota tunnen vainajan tahtoa kohtaan, en tiedä muuta valittavaa kuin nämä kaksi ... elämä ihmisten seassa ja heidän touhussaan ja tohinassaan tai elämä hiljaisessa luostarissa. On mahdollista, en tahdo väittää sitä vastaan, että elämäsi luostarin ulkopuolella voi tulla tyyneksi ja onnelliseksi ja rauhalliseksi, mutta sitä en usko ... katsos, en puhu sinua taivuttaakseni, saat itse valita..."

"Rouva Kristina sanoi, että saisin jäädä hänen luoksensa."

Vanhan miehen kasvojen ilme muuttui, mutta Kristina ei sitä huomannut.

"Jalo rouva Kristina!" sanoi Gert. "Hän on tapaisensa, mutta hän on nuori vielä ja tuntee maailmaa vain korkealta yhteiskunnalliselta asemaltaan, jolta hän sen on nähnyt, ei alhaalta päin, ei niiden tarpeiden, surujen ja ilojen kannalta, jotka joutuvat vähäväkisten poluille... No, niin, sinun voi olla hyvä olla hänen luonansa, Kristina. Sanotaan, että rouva Kristina aikoo mennä naimisiin; täällä tulee silloin viljalta kaikenlaisia huvituksia, ritareita ja ylhäisiä neitsyitä vilisee hänen talossaan. Se on kolmas vaihtopuoli ... niin, voit siis miettiä, lapsi, ja tarkoin punnita sydäntäsi; myönnyn jo edeltäpäin siihen, mitä tulletkin valitsemaan... Lähden nyt täältä herrani, piispan luo."

Kristina hypähti pystyyn kuullessaan nämä sanat, ja kuumeinen puna paloi hänen poskillaan.

"Minun ei tarvitse valita!" huudahti hän. "Olen jo valinnut, sukulaiseni, ja halajan pian -- pian päästä nauttimaan sitä rauhaa, jota luostari tarjoaa."

"Sanasi sekä kummastuttavat että ilahuttavat minua, lapsi", jatkoi Gert osottamatta pienintäkään maltittomuutta tai halua kiirehtiä ratkaisua, joka oli niin lähellä. "Mutta sellainen askel on liian tärkeä otettavaksi näin ylitsekuohuvain tunteiden vallassa. Ei lapsi, emme saa hätiköidä. Vasta kun tyynesti voit kirjottaa tahtosi paperille, Kristina, silloin, mutta ei ennen, olet kypsynyt ottamaan tämän askelen."

"Mitä se ajanhukka hyödyttäisi, sukulainen?" kysyi Kristina. "Kirjottaa tahtoni paperille, sanotte... Olen vahvempi kuin luulette; tahdon heti täyttää tämän vaatimuksen."

"Kristina lapseni, mihin sitä tarvittaisiin...? Mutta jos sitä itse haluat, tunnustan, että näen sen suurella mielihyvällä. Mutta nyt menemme sisälle rouva Kristinan luo. Hänelle, jonka luona sinulla on ollut ja joka vastaiseksikin on tarjonnut sinulle tyyssijan, on sinun ilmotettava sydämesi vapaa päätös. Minullekin on tärkeää, että teet sen, sillä päälleni voi helposti langeta varjo, ja sitä en tahdo..."

"Ei, ei, teidän päällenne, sukulainen, ei lankea mitään varjoa. Menemme rouva Kristinan luo!"

Linnan suuressa salissa istui rouva Kristina, ja hänen edessään seisoi sotilas, joka ryhdistään ja tavoistaan päättäen näytti kuuluvan sotaväen päällystöön. Juuri ovenvartijan avatessa ovea saliin, näki Kristina ristikäytävässä suoraan vastassaan soittoniekan, joka edellisenä iltana oli ilmottanut hänelle katkeran uutisen. Hän seisoi siellä viulu kainalossaan, ja Kristinasta näytti, että hän viittasi hänelle, mutta hänen mielensä täytti päätös, joka siellä oli kypsynyt, niin että omituinen mies vilahti hänen ohitsensa, hänen kiinnittämättä vieraaseen mitään huomiota.

Gert pysähtyi käsi kädessä Kristinan kanssa ovelle, joka sulkeutui heidän jälkeensä.

"Ja oletteko sanonut kaiken, mitä tiedätte tästä asiasta?" kysyi rouva Kristina, päättäen keskustelun, joka oli ollut hänen ja kuninkaallisen sotapäällikön välillä.

"Kaiken!" vastasi tämä kumartaen.

Rouva Kristina kääntyi sen jälkeen tulijoihin ja viittasi Kristinan luokseen.

"Nyt näytät aivan toiselta, lapsi!" sanoi hän. "Ellen erehdy, niin olet nyt tehnyt päätöksesi..."

"Niin!" vastasi Kristina. "Olen tehnyt päätökseni. Seuraan sukulaistani ja tahdon pian löytää paikan, jossa minua ei häiritse mikään, joka vetäisi mieleni pois siitä korkeammasta elämästä, jolle nyt tahdon omistaa kaikki ajatukseni ja kaikki voimani."

Rouva Kristina istui kauvan vaiti, ja hänen syvä katseensa piili niin tutkimattomana otsan korkean kaarteen alla, hänen pannessaan kätensä ristiin ja antaessaan niiden levätä helmassaan. Kristina ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan Olavin ja omasta rakkaudestaan, mutta hän tunsi sen siitä kertomuksesta, jonka tyttöparka kertoi, kun hän Stegeborgissa, takaa-ajajaansa paetessaan, sattumalta joutui etsimään turvaa rouva Kristinan huoneessa. Oli kuitenkin niin kuulumatonta papin meneminen avioliittoon, että rouva Kristinakin, niin valistunut ja jalo kuin olikin, vavahti sitä ajatellessaan, ja mitä rakkaammaksi neitsyt hänelle tuli, sitä enemmän hän koetti pitää mahdotonna sitä, mitä oli kuullut.

Kuinka hän ajattelikin puolin ja poikin, ei hän siinä ratkaisussa, jonka asia oli saanut, voinut nähdä muuta kuin Herran käden, joka nousi rankaisemaan rikosta minkä mestari Olavi ja Kristina olivat tekemäisillään. Ja huomattuaan kuinka syvästi Kristina oli kiintynyt tähän mieheen, tunsi hän melkein iloa surusanoman saatuaan, niin kovasti kipeää kuin se tuokioksi tekikin. Ajatus, että Kristina oli päättänyt mennä luostariin, tuntui hänestä aivan luonnolliselta. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi rouva Kristina vihdoin, päättäen ajatusjuoksunsa; mutta kääntyen Gert Bryninghiin lisäsi hän: "En kuitenkaan tahdo luulla, että tämä päätös olisi tehty houkutuksesta tai pakosta."