Part 11

Myöhään illalla parisen viikkoa edellä kerrottujen tapausten jälkeen kulki muuan mustaveljesmunkki eteenpäin halki Mörkön Södermanlannissa ja läheni vanhaa Hörningsholman Sturelinnaa, joka sijaitsi silloin kuten vieläkin, saaren pohjoisimmassa kolkassa. Hänen saapuessaan linnan luo oli jo pilkkosen pimeä, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan pysähtyi vähänväliä, katsellen tarkoin ympärilleen. Mitään miehistöä ei täällä ollut sen koommin kun linna suureksi osaksi hävitettiin viime kahakassa kuningas Kristianin ja herra Sten Sturen välillä, mutta kuitenkin oli se asuttu, ja palattuaan vankeudestaan Tanskasta oli Kristina Gyllenstjerna itse asettunut tänne.

Nämä seikat tekivät yölliselle kulkijalle helpoksi estämättä lähetä linnan mitä luoksepäästävää osaa tahansa. Hän valitsi sen puolen, missä muutamia puita kasvoi aivan perusmuurissa kiinni, ja pysähtyi sinne. Saattoi olla puoliyö käsissä.

"Gert!" huudahti hän puoliääneen ja katsoi ylös korkeaa muuria kohden.

Kuului hiljaista ja hillittyä kolinaa, jonka jälkeen ääni parin sylen korkeudesta munkin yläpuolelta vastasi:

"Jumalan äiti olkoon kolminkerroin kiitetty... Mustaveli Robertko siellä?"

"Niin on ... sain kirjeenne, ja sitte kun olin suorittanut asiani Skenningessä, päätin suostua pyyntöönne ja tulla tänne."

"Oletteko varma siitä, ettei kukaan ole seurannut jälkiänne?"

"Aivan varma!"

"Koettakaa sitte, hurskas isä, tulla hieman lähemmäksi ... minulla on paljo teille sanottavaa. Saatte nähdä, että herra voi tehdä ihmeitä vähissä ja etten minä ole ollut toimeton synkässä vankilassa ... mutta olen heikko, hyvin heikko, enkä saisi puhua ääneen, ainoastaan kuiskaten!"

Munkki ymmärsi täysin hänen tarkotuksensa ja kantoi paikalle muutamia kiviä ynnä puolipalaneen honkapölkyn, joka viimeksi mainittu oli hyvään tarpeeseen, sillä nostettuaan sen muuria vasten hän onnistui pääsemään aivan sen torniluukun luo, josta ääni kuului.

"Kului muutamia päiviä", lausui vanki, kun ensin oli vaihdettu muutamia vähäpätöisempiä sanoja, "kului muutamia päiviä, ennenkuin tiesin missä olin, mutta sitte eräänä kauniina päivänä kuulin keskustelua täältä ikkunan edustalta. Siellä puhelivat ... Kristina Pietarintytär ja rouva Kristina Gyllenstjerna! Ymmärsin silloin missä olin, ja aloin kohta miettiä suunnitelmaa, miten selviytyisin voittajana tästä taistelusta kirkon puolesta..."

"Mutta enemmän kuin milloinkaan on kuitenkin varovaisuus tarpeen ... ja minä menen siinä niin pitkälle, ystäväni, että olisin aivan halukas lykkäämään tämän asian, kunnes olemme saaneet vähän hengenvuoroa ... minulla on parhaat toiveet, että piankin tulee toinen ääni kelloon täällä Ruotsin valtakunnassa."

"Puhutte viisaasti, hurskas veli, mutta saatte kyllä nähdä, että olen varovaisuudessa teidän vertaisenne, ja ihmeellisesti sattuisivat onnen osat, jollei paulani veisi saalista Jumalan äidin helmaan... Nähkääs, kohtasin tuon kerettiläisen, mestari Laurin, kuningas Kustaan luona Stegeborgissa, ja hän sanoi minulle sanan, joka siitä pitäen on alituiseen soinut korvissani ja joka on hälventänyt pimeyden ympäriltäni ja näyttänyt minulle tien valoisana ja tasaisena."

"Herätätte uteliaisuuteni, Gert! Tuo sana kuului...?"

"Neitsyen tahto määrää kaiken, sanoi mestari Lauri ... ja niin se on, ja hän on vapaasta tahdostaan valitseva luostarin."

"Se lupaus kuuluu suurelta", sanoi priori epäröiden. "Oletteko saanut aivan yliluonnolliset voimat täällä vankeudessa, Gert?"

"Mitä ei voi taittaa, sen voi taivuttaa, nähkääs, hurskas veli, ja työ on alettu, ja sen alku lupaa parasta. Olen puhutellut neitsyttä ja saavuttanut hänen säälinsä, ja pian saavutan täydelleen hänen luottamuksensa. Hän tarjoaa minulle vapauden, mutta minä en ota sitä vastaan."

"Ette ota vastaan vapautta?" huudahti priori hämmästyneenä.

"En, sillä senhän saan teidän kauttanne, ja silloin on neitsyt omasta tahdostaan seuraava vanhaa ystäväänsä turvapaikkaansa luostariin."

"Mutta pyhimysten nimessä, kuinka luulette tämän tapahtuvan?"

"Kuulkaa tarkoin, tahdon sanoa teille sen ... kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän ... mutta minun täytyy esittää asia järjestyksessään. Neitsyt on vankina täällä, kuten minäkin, ja meidän vapautemme riippuu siitä, milloin mestari Lauri, kuninkaan kansleri, katsoo hyväksi meidät vapauttaa. Sen kuulin rouva Kristinan sanovan neitsyelle jonakin ensi päivänä heidän tänne tultuaan, kun he olivat huvikävelyllä ikkunani edustalla. Neitsyen täytyy olla kätkössä kuninkaan tähden, sillä mestari Lauri tahtoo suullisesti puhutella mestari Olavia, ennenkuin tämä asia saadaan ilmaista kuninkaalle, ja sentähden täytyy minunkin olla kateissa. Niin hyvin rouva Kristina kuin neitsytkin tiesi, että istuin vankina täällä Hörningsholmassa, sillä rouva Kristina vastasi erääseen kysymykseen, jonka neitsyt teki, luvanneensa mestari Laurille, että istuisin täällä kunnes tulee kirje häneltä ja silloin neitsytkin matkustaisi rouva Kristinan mukana Tukholmaan... Voitte nyt arvostella varovaisuuttani ja uutteruuttani kirkon hyväksi ... olisin voinut kirjottaa herralleni piispalle, ja hän olisi piankin avannut vankilani, mutta pidin parempana sietää tämän voidakseni viedä suunnitelmani perille, ja niin kirjotin teille..."

"Tunnustan, etten luullut teitä niin tarmokkaaksi ja syvämietteiseksi, Gert!"

"Mutta Herra on heikoissa väkevä ... nyt kuitenkin käsitätte, kuinka se on tapahtuva."

"Ei, veljeskuntani suojeluspyhimyksen kautta, en käsitä mitään!"

"No hyvä, kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän laadittava kaksi kirjettä, molemmat kanslerin nimessä..."

"Ah ... nyt alan käsittää tarkotuksenne, Gert!"

"Toinen rouva Kristinalle, missä hänen käsketään päästämään minut vapaaksi ... toinen neitsyt Kristinalle, ilmottaen hänelle mestari Olavin kuoleman."

"Mestari Olavin kuoleman!... Mitä tarkotatte sellaisella tiedonannolla?"

"Jättäkää se minun asiakseni... Teidän on vain valittava sopiva aika."

"Mutta ... mitä hyödyttää sellainen tiedonanto, jonka millä hetkellä tahansa voi näyttää vääräksi?"

"Sanokaa minulle vain, kuka näyttäisi sen vääräksi ... ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ja kun neitsyt kerran istuu luostarin sellissä, tulkoon silloin vain oikaisu ja raivotkoon paha sää, minä nauran niiden voimattomuudelle, ja pyhä Jumalan äiti ja pyhä Brita ojentavat minulle siunaten kätensä viimeisenä hetkenäni."

"Niinpä tapahtukoon sitte tahtosi, Gert Bryningh! En voi nähdä meillä oikeastaan olevan mitään pelättävää, sillä vaikkapa pahimmassa tapauksessa kirjeet keksittäisiinkin, kuten piispa Pietarin kirjeet viime vuonna, ei kuitenkaan kukaan voisi näyttää toteen, että kumpikaan meistä on ne kirjottanut. Tahdon siis toteuttaa tahtonne ja odotan siitä parhainta seurausta pyhälle kirkollemme."

Munkin ja vangin tarkemmin sovittua, mitä oli tehtävä, kapusi edellinen varovasti maahan, veti tilapäiset tikapuunsa syrjään ja vieritti kivet erilleen toisistaan, ettei jäänyt näkyviin mitään jälkeä hänen käynnistään. Ja vielä ennen kuin päivästä näkyi sarastustakaan, oli hän jo poistunut Mörköstä.

Aamulla meni Hörningsholmassa kaikki tavallista menoaan. Pihalle ilmestyi vanha linnanvouti, joka oli ollut siellä aina Svante Niilonpojan ajoista asti ja tiesi kertoa vanhasta herra Stenistä ja epäsovusta hänen ja herra Svanten välillä ja tämän leskestä Märta rouvasta, nuoren herra Stenin (valtionhoitajan) äitipuolesta ja hänen lapsistaan ja kaikesta, mitä oli tapahtunut edellisinä levottomina aikoina, muistoja, mitkä, kuinka surullisia ja synkkiä monet niistä olivatkin, kuitenkin olivat hänen kalleimmat aarteensa maan päällä. Vouti näyttäytyi sen tornin ovella, jossa hänen armollinen rouvansa oli laitattanut muutamia huoneita kuntoon itseään varten. Kierreportaita alaspäin tuli Kristina Pietarintytär, ja vouti katsoi niin lempeästi hymyillen kauniin neidon vakaviin kasvoihin. Tämä oli neitonen aivan hänen mieleisensä. Sellainen, tuumi hän, pitäisi jokaisen naisen olla. Hänellä oli suru sydämessään, samoin kuin rakkaalla rouvallakin, mutta hän kantoi sen. Siinä oli sielunvoimaa, ja sentähden tahtoi kunnon ukko tehdä voitavansa hänen ilahuttamisekseen ja pitää rohkeutta yllä niin hyvin kuin hän voi.

Hänen keinonsa tässä suhteessa eivät olleet monet, mutta hän käytti parasta mikä hänellä oli: monia muistojaan muinaisilta ajoilta. Hän oli jo monet kerrat kertonut Kristinalle kaiken, mikä koski hänen vainajiaan, suurimmasta pienimpään. Hän oli hyvin puhelias, kuten vanhukset usein, kun ei mikään paina omaatuntoa, ja jo seuraavana päivänä Kristinan saapumisen jälkeen olivat hän ja neitonen parhaimmat ystävät, ja koska Kristina kuunteli mielellään, kohosi hän joka päivä ukon suosiossa. Tosin eivät kertomukset murhista ja verestä ja taisteluista juuri olleet laadultaan huvittavia, mutta se hyvä niillä oli kuitenkin mukanaan, että Kristina huomasi, kuinka elämä oli täynnä suruja ja koettelemuksia ylhäisimmillekin ja kuinka siinä suvussa, jonka turviin hän nyt oli päässyt, monella oli ollut kovempi kohtalo kannettavanaan ja vaikeampia taisteluja taisteltavana kuin hänellä itsellään. Ja tämä karkaisi hänen mieltään. Se herätti hänen jalomman ja parhaamman ihmisensä. Hän tunsi varmemmin kuin milloinkaan, että Jumalan käsi oli hänen yllänsä ja että hän nöyrästi tahtoi kantaa, mitä se laski hänen hartioilleen.

Oli kaunis aamu. Aurinko hymyili lämpimästi ja sirotteli kultiaan yli ympäröivän laajan maiseman.

"Jumalan rauha ja hyvää huomenta, neitsyt Kristina"! tervehti vouti. "Tänään olette mieleltänne synkempi kuin tavallisesti. Oletteko nähnyt pahoja unia, neitsyt?"

"Jumala siunatkoon, isä Greger, niin olen", vastasi neitsyt.

"Ja sentähden ajattelette enemmän kuin teidän pitäisi sitä, mikä teillä on sydämellänne. Hm ... muistan hyvin, kun vanha herra Sten oli kuollut, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja ne pahat puheet, joita liikkui rouva Märtasta että hän muka oli myrkyttänyt vanhan herran, kun ne saapuivat rouva Märtan korviin, kuinka hän suri ja kuinka hän ikävöi, että herra Svante tulisi ... sillä nähkääs, hän oli vanhan herran mukana ja seurasi ruumista Tukholmaan..."

"Kuinka johdutte noihin muistoihin, vouti?" keskeytti hänet Kristina väristen.

"Muistot tulevat kuin unelmat, neitsyt, mene ja tiedä mistä... Mutta miksi sitä kysytte?"

"Sellaisia sanoja puhuttiin minulle unissani... Vanki tuolla alhaalla tornissa oli olevinaan kuoleman sairas ja hän kutsui minua luoksensa ja minun piti auttaa häntä, sillä minä voin sen ja minä teinkin sen, mutta silloin muuttuivat hänen kasvonsa, ja kuolleen kallo irvisteli minua vastaan, ja pari luurangon käsivarsia kiertyi ympärilleni ja ne ikäänkuin tahtoivat tukehduttaa minut kuoliaaksi, samalla kuin korvissani kaikui: Sinä olet myrkyttänyt minut...!"

"Hm, hm", mutisi ukko. "Unilla voi olla merkityksensä... Olkaa varovainen neitsyt! Tarkotan ettei teidän pitäisi kauemmin käydä vangin luona. En ole koskaan pitänyt hänen kasvoistaan, en koskaan... Ilkeys kiiluu hänen vanhoista silmistään."

"Voitte olla oikeassa, isä Greger, ja", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan, "olen tehnyt väärin kun en puhunut rouva Kristinalle..."

Ja rouva Kristina saapui samassa. Kaunis syysaamu oli houkutellut hänetkin ulkoilmaan. Vouti kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä rouva Kristinan mennessä hänen ohitsensa ystävällisesti nyökäyttäen päätänsä. Hän viittasi Kristinalle, että tämä seuraisi häntä, ja niin he menivät. Polku, jota rouva Kristina tavallisesti käveli, kiersi suurena kaarena kallion, jolla linna sijaitsi, kääntyi sitten kulkemaan pitkin rosoisen harmaan kivimuurin vierustaa. Tämä muuri oli niin vanha, että vouti vakuuttamalla vakuutti sen seisseen siinä jo silloin, kun Thor ja muut pakanalliset hirviöt kiidättivät yli tunturien.

Kesti kauan, ennenkuin kumpikaan heistä virkkoi mitään, joko siksi että luonnon ihanuus viehätti heitä tai siksi että kummallakin oli sielu täynnä omia aatoksia. Rouva Kristina ei kulkenut koskaan tätä tietä ilman että hänen mielessään heräsi muisto siitä päivästä, jona hän kolmetoista vuotta sitte vastanaituna tuli rakastetun herra Steninsä rinnalla tähän linnaan, ja tämän ajan kuvat vetivät häntä väkisin puoleensa. Täällä virtaili ihmeen ihania säveliä esiin tästä onnellisesta ja autuaasta menneisyydestä, ja tuttua helkyntää kuullessa ikäänkuin virittyivät uudelleen ne sielun kielet, jotka elämän vastoinkäymisissä olivat höltyneet. Ja tietoisuudessa, että on täyttänyt velvollisuutensa, piilee ihmeen vahvistava ja kohottava voima.

Harvoin sydän iloinen huokaa surusta, usein hymy väreilee suruhuulilla --

lauletaan laulussa ja se sopii täydelleen rouva Kristinaan.

Heidän noustuaan pienelle vuoren pengermälle, josta oli ihana näköala Himmelfjärdin ja Sorundaländin ylitse, pysähtyi rouva Kristina. Hänen seuralaisensa, joka koko ajan oli kulkenut sydän kurkussa, saamatta sopivaa tilaisuutta keventää sydäntään, astui nyt hänen rinnalleen ja tarttui hänen käteensä. Rouva Kristina katsoi kysyvästi häneen, mutta hänen kauniit kasvonsa olivat niin lempeät, että se rohkaisi tyttöparan mieltä. Ja hän kertoi jalolle rouvalle, kuinka hän oli käynyt vangin luona ja mitä tämä oli puhunut hänelle.

Se oli tapahtunut niin, että kerran, kun hän oli yksin kulkenut samaa tietä, jota he nyt olivat vaeltaneet yhdessä, ja tulleet muurin luo, oli hän kuullut hiljaa mainittavan nimeään. Hän oli katsonut ympärilleen, mutta ei voinut huomata mitään. Silloin oli hänen nimensä lausuttu uudestaan, ja hän oli katsonut ylöspäin erääseen torninluukkuun ja nähnyt vanhan sukulaisensa kasvot painettuna rautaristikkoa vasten. Tämä oli näyttänyt niin perin onnettomalta ja kärsivältä ja oli puhunut niin kauniisti, ettei hänellä ollut sydäntä kieltää hänen pyyntöään. Hän näet oli pyytänyt Kristinaa käymään hänen vankilassaan, jos se olisi mahdollista. Ja se oli Kristinalle onnistunut, ja siellä oli vanha mies kyynelsilmin kerjännyt häneltä anteeksi, mitä oli rikkonut häntä vastaan, jos se sitte lopultakaan oli rikos, koska hän oli toiminut parhaassa tarkotuksessa.

"En ole menetellyt rehellisesti teitä kohtaan, rouva Kristina", näin lopetti tyttö, "kun olen antanut tämän mennä mainitsematta siitä teille mitään, ja aina on ollut mielessäni tehdä se, mutta minua on pidättänyt ensi sijassa pelko, että te vihastuisitte, mutta myöskin se, että olen aina luullut, etten ole tehnyt mitään pahaa vaan ainoastaan täyttänyt velvollisuuteni lohduttaen ja auttaen, missä lohdutusta ja apua tarvittiin. Jos olen tehnyt väärin, niin rangaiskaa minua, rouva Kristina, mutta antakaa minulle anteeksi. Sillä tieten tahtoen en tahdo mieltänne pahottaa."

Kristina tarttui linnanrouvan käteen ja painoi sen huulilleen.

"Olisi kyllä ollut parasta, jollei se olisi tapahtunut, Kristina", sanoi rouva hieman mietittyään. "Mutta sitä ei nyt voi muuttaa, enkä tiedä, voiko se oikeastaan johtaa mihinkään meille vastenmieliseen. Muista vain, että tämä piispan palvelija pian tulee saamaan takaisin vapautensa, jahka vain kuninkaan kansleri katsoo ajan sopivaksi. Eihän hänen yksinomaan sinun tähtesi, lapseni, täydy toistaiseksi olla maailmasta kateissa, vaan myöskin armollisen herramme kuninkaan vuoksi. Ajattelepa vain, mitä hän lausui Severin herran lähettiläälle metsässä Stegeborgin lähellä... Parasta on sentähden, ettei ole paljoissa tekemisissä miehen kanssa, ja jos hän kärsii, niin muista, ettei hän voi maata paremmalla vuoteella kuin on itse itselleen valmistanut."

"Olen kuitenkin luvannut silloin tällöin käydä hänen luonaan, ja hän on minun lähin sukulaiseni, rouva Kristina..."

"Sukulaisuus ei merkitse mitään, tyttö, kun on kysymys maan parhaasta!"

"Kiellätte siis minua edelleen käymästä hänen luonaan?"

"Luulen, että se olisi parasta sinulle, Kristina ... kuitenkin jätän asian omaan huostaasi. Jos voit säilyttää salaisuuden, että hän on täällä, luulen, että käyntisi miehen luona voivat vahingoittaa ainoastaan sinua itseäsi. Saat tässä menetellä vapaasti, mutta älä anna sydämesi eksyttää itseäsi sellaiseen, mitä voisit tulla katumaan!"

Päivät menivät menojaan tämän keskustelun jälkeen, kului kotvan aikaa, eikä Kristina käynyt Gert Bryninghin luona tämän vankilassa. Mutta mitään ei kuulunut Tukholmastakaan, ei Olavilta eikä kanslerilta. Kristina eli kuin maailmasta ulossysättynä, ja itsellään hänellä ei ollut mitään keinoja asettua yhteyteen kenenkään kanssa eikä hän sitä uskaltanutkaan peläten että siten valmistaisi, ei ainoastaan Olaville vaan kaikille, joita rakasti, onnettomuutta ja tuhoa. Hyväntahtoinen vouti ja hänen iankaikkiset "muistan vielä" juttunsa alkoivat lopulta tulla yksitoikkoisiksi ja ikäviksi, ja rouva Kristina oli liian korkealla voidakseen tulla siksi ainoaksi, jota tyttö eniten tarvitsi: osanottavaksi ystäväksi. Eräänlainen raskasmielisyys alkoi saada hänet valtaansa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli itsensä kaikkien hylkäämäksi, ja silloin hänestä tuntui, että kuolema olisi suloinen.

Eräänä marraskuun päivänä, juuri kun sellaiset ajatukset parhaillaan pitivät karkeloaan hänen mielessään, sanoi vouti hänelle, hänen seistessään katsellen, kuinka tuuli leikki puiden kellastuneilla lehdillä:

"Vanhus siellä alhaalla on kovasti sairaana, neitsyt ... pelkään pahinta!"

Saman katon alla oli siis eräs, joka oli vielä onnettomampi kuin hän, vaikka hänestä tuntui, ettei kukaan voisi vetää vertoja hänelle siinä suhteessa. Ja tavallaan juuri hän oli saanut aikaan vanhuksen onnettomuuden. Oli kyllä totta, kuten Kristina rouva sanoi, että hän sitä paitsi oli ansainnut rangaistuksen jostakin muusta, vielä rikollisemmasta, mutta se oli asia, jota Kristina ei tahtonut tuomita. Mihin hän oli syynä, sen hän tahtoi sovittaa sikäli kuin kykeni, ja eikö hänen velvollisuutensa ollut lieventää vanhan sukulaisen kärsimyksiä, kun hän sen voi tehdä?

Nämä ajatukset risteilivät hänen sielussaan, ja hän tunsi tarvetta tavata ja lohduttaa vanhusta. Hän ikävöi sitä.

"Onko hän puhunut minusta?" kysyi hän voudilta.

"Kyllä hän on ... mutta olette menetellyt oikein, kun ette ole käynyt hänen luonansa. Kumminkin on uskoni, ettette enää voi vahingoittaa itseänne ettekä muita, vaikka tahtoisitte sanoa hänelle lohdutuksen sanan."

Ja niin seurasi Kristina voutia alas torniin.

Gert virui vuoteella seinän vieressä. Hän näytti nukahtaneen, kun Kristina astui sisään, ja kun hän nosti silmänsä, oli katse hämmentynyt ja raukea. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja harmaa tukka riippui vanukkeisena ja kampaamatonna hänen ohimoillaan.

"Kuinka on laitanne, vanha Gert?" kysyi Kristina liikutettuna hänen näkemisestään.

"Huonosti, huonosti!" vastasi tallimestari raukealla äänellä. "Luulen, etten pääse enää täältä hengissä."

"Vanha sukulaisparkani!" huudahti Kristina. "Ja te ette ole kutsunut minua luoksenne?"

"Mitä elämällä on tekemistä kuoleman luona, neitsyt? Ja minä kärsin rangaistusta teoistani, en valita, tahdon vain tunnustaa syntini ja kuolla."

Kristina tarttui hellästi hänen käteensä ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Mutta silloin välähti Kristinan mielessä eräs muisto, jonka hän heti puki sanoihin:

"Koska te nyt puhutte niin alistuvasti ja sovinnollisesti, tahdotteko sanoa minulle, jos kysyn, erään asian, jota olen paljo miettinyt, ja joka minua on surettanut enemmän kuin se, mitä teillä oli mielessänne minua kohtaan... Ajattelen kuningasta, ja sitä, mitä te puhuitte yöllä Stegeborgin läheisessä metsässä, herra Severin lähettilään kanssa?"

Kristina tunsi, kuinka vanhuksen käsi vapisi hänen kuullessaan nämä sanat, ja hänen raukeissa silmissään oli niin hirveä palo, että Kristinan sydän alkoi sykkiä kahta nopeammin ja hän hengitti syvään. Vanki kuitenkin pääsi pian niin katseensa kuin äänensäkin herraksi.

"Kuinka, tiedättekö te siitä?" sanoi hän entisellä alistuvalla äänellään. "Se menee yli ymmärrykseni, neitsyt, mutta en tahdo teiltä salata totuutta. Asian laita on kuten sanotte; olen ollut suuri syntinen, ja mitä nyt olette kysyneet minulta, sitä olen ajatellut yöt ja päivät nyt jonkun aikaa menetettyäni toivon saada enää vapaudessa nähdä päivän valoa..."

Avomielinen tunnustus teki Kristinaan syvän vaikutuksen, ja hän kiitti sydämessään Jumalaa, että hän oli tehnyt tämän kysymyksen. Teki hyvää ajatella että vanha mies oli tullut niin pitkälle ja tunnustanut rikoksensa. Kääntymys on tunnustuksen lähellä, oli Olavi usein sanonut, ja kuvaamaton rauhan tunne virtasi hänen mielensä lävitse tätä ajatellessaan. Hänen liikutuksensa ei jäänyt vanhukselta huomaamatta. "Olen myös aikonut", sanoi hän, -- "vaikka mitäpä hyödyttää puhua siitä, kun ei kuitenkaan näytä siltä, että enää voisin panna sen toimeen, -- mutta on ollut aikeeni, että jos pääsisin täältä pois, tahtoisin mennä kuningas Kustaan luo ja sanoa hänelle kaiken!"

"Sukulainen!" huudahti Kristina säteilevin katsein. "Kiitän taivaan Jumalaa näistä teidän sanoistanne! Minun on ollut raskasta epäillä, että ainoa, joka läheisemmistä sukulaisistani on elossa, olisi kavaltaja, antakaa anteeksi sana ... mutta nyt olen niin iloinen ja tunnen itseni niin tyytyväiseksi, että voisin kuolla teidän kanssanne!"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi vanhukseen, ja salama välähti hänen silmistään.

"Johtuu mieleeni asia", sanoi hän, mutta meni nopeasti, ennenkuin oli lopettanut lauseensa, ovelle katsomaan olivatko he yksin, ja vasta päästyään siitä vakuutetuksi, lisäsi hän: "Meidän on paettava yhdessä, sukulainen!"

"Paettava! Mitä sanotte, Kristina?"

"Niin kyllä ... se varmaan onnistuu. Viette minut takaisin Tukholmaan, mestari Olavin ja hänen äitinsä luo, ja sitte puhuttelette kuningasta. Oi, hän on niin hyvä ja lempeä, kuningas Kustaa. Ette tunne sitä niin hyvin kuin minä, mutta minä olen kuullut rouva Kristinan puhuvan hänestä... Se kyllä käy hyvin, sukulainen; sanokaa, sanokaa, että hyväksytte tuumani!"

"Oi, kuinka veri virtaa kuumana nuorissa suonissa", sanoi vanhus omituisesti hymyillen. "Ei, ei, niin emme tee, lapsi, minullakin on ylpeyteni, näetkös, tahdon ensin päästä täältä, ja sitte, vapaana miehenä, ilman muuta pakotusta kuin oma tahtoni laskea tunnustukseni kuninkaan jalkoihin... Olen sitä paitsi nyt liian heikko liikkuakseni paikaltani. Ei, ei, Kristina ... mutta puheemme mestari Olavista panee minut jotakin ajattelemaan... Kuitenkin voimme siitä jutella toisella kertaa, jos Herra suo minulle elinpäiviä, ja jollei, niin samantekevä."

"Sanokaa kuitenkin lyhyesti, sukulainen, ajatuksenne ... siinähän voi olla minulle jotakin opittavaa. Ajattelen, että mitä tästä lähtien sanotte minulle, voin laskea sydämelleni kuin olisi sen sanonut oma isäni."

"Sen voit, lapsi, ja koska kerran pyydät minua, niin voinhan sanoa, ettei teidän rakkautenne ole minulle mieleen ... voit uskoa, että tarkotan vilpittömästi parastasi, sillä jos tahtoisin olla sinulle mieliksi, niin puhuisin kai viimeisimmäksi sellaisia sanoja... Mutta elämän lopulla ei niin paljoa pelkää, jos loukkaakin sitä, jota rakastaa, kunhan vain siten voi pelastaa hänet onnettomuudesta."

"Ei, ei, vanhus!" huudahti Kristina lämmöllä. "Sellaista puhetta en tahdo kuulla. Mestari Olaville olen luvannut uskollisuutta ja sitä en tahdo pettää, vaikka onnettomuus tulisi ja murtaisi minut!"

"Älkäämme sitte puhuko siitä, mutta kerran huomaatte kyllä sanani todeksi, neitsyt, ja silloin kenties itse haluatte luostariin, ja ajattelette minusta hyvää kuoltuani."