Part 10

Silminnähtävällä vastenmielisyydellä käänsi piispa tämän nimen kuultuaan kummastuneelle priorille selkänsä ja käveli kovasti kuohuksissaan huoneessa edestakaisin. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän pääsi niin paljon omaksi herrakseen, että tyynesti saattoi puhutella rohkeaa juonittelijaa, mutta nyt oli äänessä sellainen terävyys, että se olisi jähmettänyt veren mieheltä, joka olisi ollut vähemmän kova kuin dominikanien kenraalivikaario.

"Älkää koskaan mainitko tästä asiasta sanaakaan piispa Hannulle", sanoi hän pysähtyen priorin eteen. "Ja jos joku tätä asiaa koskeva kirjotus joutuisi käsiini, jätän sen kuninkaalle. Minun käteni ei voi kääntyä häntä vastaan, joka on vapauttanut Ruotsin valtakunnan julmasta Kristianista. Ja minun vakava pyyntöni on teille ja kaikille, ketä lienevätkin, että luovutte arveluttavan laajoista ja mullistavista suunnitelmista. Ruotsin valtakunta ja kirkko ovat eri asioita!" Piispa vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa kirkastui ja lämpeni, kun hän lisäsi: "Mutta kirkon ei tarvitse turvautua keinoihin, jotka eivät voi sietää Jumalan kirkasta päivää. Kuningas Kustaa on kyllä tehnyt vääryyttä kirkolle, se on totta, hän on ottanut täysinkäsin kirkon omaisuutta ja tavaraa ... se on kuitenkin ajan pahuutta eikä hänen, ja saatte varmasti uskoa, priori ... kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, hän kyllä voi Sauluksesta tehdä Paavalin ja siihen tarvitaan vain, että huonot neuvonantajat poistetaan kuninkaan luota..."

"Olemme siis yksimieliset siinä, piispa Hannu ... kuninkaan kansleri on meidän molempain vihollisemme!"

"Sitä asiaa en kiellä ... mutta siihenpä yhteisyys loppuneekin, sillä ennen käteni kuivukoon kuin sen ojentaisin ketään kuninkaan miestä vastaan, jollei se voi tapahtua kuninkaan nähden ... ja siten olemmekin puhuneet puhuttavamme tästä asiasta. Mutta vankia, lisäsi hän, jonka olette tuoneet linnaan, tahdon kuulla... Jos häneltä saamme joitakin tietoja voidaksemme ehkäistä sen häpeällisen rikoksen kirkkoa kohtaan, jonka ilmotatte olevan tekeillä, niin tahdon kyllä olla mies paikallani pyhän kirkon lakien puolustamisessa!"

Piispa kutsui erään palvelijan, jonka hän lähetti linnan voudilta noutamaan vangin suureen saliin, jonne hän itsekin läksi priorin seuraamana. Hetken kuluttua tuotiin vanki sisään. Hän oli aivan nuori, miellyttävän näköinen mies. Hänen kätensä olivat taakse sidotut, mutta hänen katseensa oli ujostelematon.

"Kenen palveluksessa olette, nuori mies?" kysyi piispa.

"Olen herra Lauri Antinpojan, kuninkaan kanslerin kirjuri!" kuului arastelematon vastaus.

"Olette vienyt minun palvelijani vangittuna pohjoiseen?" kysyi piispa jälleen.

"Sitä en tiedä, teidän armonne! Mutta sen tiedän että olen noudattanut herrani käskyä ja minun on vaikea uskoa, että hän olisi määrännyt tehtäväkseni mitään, josta olisin velvollinen tekemään tiliä kenellekään muulle tuomarille kuin hänelle ja herralleni kuninkaalle!"

"Ja mitä oli sitte rikkonut se mies, jota kuletitte vankinanne...?"

"Sitä en tiedä!"

"Missä joutui hän teidän käsiinne ja kuinka?"

"Niihin kysymyksiin, teidän armonne, en tahdo vastata muuten kuin herrani, kanslerin, ollessa läsnä."

"Kuulette uuden ajan puhuvan tämän julkean nuorukaisen suusta, piispa Hannu", puuttui priori ilkeästi hymyillen puhumaan. "Mielestäni teillä on käsissänne keinoja pakottaaksenne hänet puhumaan. Otan valalleni, että vangittu palvelija, jonka pelastamisen katsoin velvollisuudekseni, oli teidän palvelijanne ja tallimestarinne, Gert Bryningh."

"Mitä teillä on siihen sanottavaa?" sanoi piispa kirjuriin kääntyen.

"Ei mitään, teidän armonne! Toistan vain, mitä jo olen sanonut: käännytte väärän miehen puoleen. Jos teillä on mitä valittamista, niin kääntykää herrani puoleen, ja jos valituksenne on aiheutettu, saavutatte kyllä oikeutenne, jollei, on viimeinen villitys tuleva pahemmaksi kuin ensimäinen, jos olette satuttaneet kätenne syyttömään palvelijaan".

"Älkää panko pahaksenne, teidän armonne!" sai priori jälleen sanoiksi. "Mutta tahtoisin teitä vahvistaa niin hyvin rankaisemaan nuorukaista julkeudestaan kuin myös totuuden tähden käyttämään pakkokeinoja missä hyvät sanat eivät auta. Tässä on kysymys, kirkon miehestä, piispallisesta palvelijasta. Jos sellaista väkivaltaa tapahtuu kuninkaan läheisyydessä ja se jää rankaisematta, silloin eivät paljoa merkitse ne valat, jotka kuningas on vannonut."

"Mutta jos näyttäytyisi, teidän armonne", puuttui vangittu kirjuri puheeseen ja katse ja ääni oli samalla kertaa niin uhkaava ja kunnioittava, ettei se jättänyt tekemättä piispaan vaikutustaan, "jos näyttäytyisi, että syyttäjäni on erehtynyt, jos tallimestarinne saapuisi tänne ja tekisi selon viipymisestään..."

Lausetta ei ehditty päättää, ennenkuin piispa käski miestensä vapauttaa vangin.

"Olette vapaa, nuori mies!" sanoi hän ja kääntyi poistuakseen sisempiin huoneihinsa, vilkaisemattakaan synkkään prioriin, jonka kalpealle otsalle suuttumus ja uhka painoi leimansa.

Mutta samassa aukeni ovi, ja saliin astui kuningas lukuisan saattojoukon seuraamana.

Herrojen joukossa kuninkaan takana nähtiin myös kanslerin korkea vartalo yksinkertaisessa puvussa ja liehukalotti harmailla hapsillaan. Hänen katseensa kiintyi heti kirjuriin, joka vielä seisoi piispan palvelijain välissä kuten syytetty tuomarinsa edessä, ja salaman nopeudella leimahti kanslerin katse kirjurista kalpeaan prioriin ja piispaan. Hän aavisti kohta asian laidan, mutta arveli ensi tuokiossa, että hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja tämä olisi hänet eksyttänyt esiintymään ennen aikojaan, jollei hänen kirjurinsa olisi käsittänyt miten tärkeää oli, että hänen herransa sai, mikäli tällä hetkellä oli mahdollista, tiedon asiain oikeasta laidasta.

Kuninkaan tervehtiessä piispaa ja hänen lähimpäin seuralaistensa vetäytyessä tähän osaan salista, läheni sen tähden kirjuri nopeasti kansleria ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kaikki on onnellisesti suoritettu!"

Kansleri nyökkäsi salavihkaan, ja kaikki olisi mennyt säännöllistä menoaan, jollei kuningas kääntyessään ympäri olisi saanut näkyviinsä niin mustaveljeä kuin kirjuriakin.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän kummastuneena katsoen piispaan. "Eikö hän ole muuan kanslerimme kirjureista, ja hän seisoo sellaisessa asemassa edessänne, piispa Hannu, kuin olisitte pitänyt kuulustelua hänen kanssaan?"

"Niin olen tehnytkin, teidän armonne!" vastasi piispa tyynesti ja pelottomasti.

Kuninkaan silmät alkoivat liekehtiä, ja hän tempoi kiihkeästi kultaista ketjua, joka riippui hänen kaulallaan. Mutta ennenkuin mitään enempää ehdittiin lausua, astui kirjuri esiin ja sanoi kunnioittavasti kumartaen:

"Se oli pelkkä väärinkäsitys, teidän armonne, joka hänen armonsa piispan kuulustelussa on tullut selvitetyksi ja oikaistuksi. Ratsastin herrani asioilla, minua epäili tuo dominikaanipriori, otti minut kiinni ja toi tänne."

Kuningas kyseli edelleen kaikkia asianhaaroja, mutta kirjuri teki niistä selkoa niin tyydyttävällä tavalla, ettei kuningas pitänyt tarpeellisena enempää kysellä tätä asiaa. Sillä välin oli kansleri lähestynyt prioria, niin että hän seisoi aivan tämän luona, ja kuninkaan ja muiden huomion ollessa kiintyneenä kirjuriin kuiskasi hän priorin korvaan:

"Olen katsonut lävitsenne, priori Robert ... olkaa varuillanne, sana vain minulta ettekä lähde täältä vapaana!"

Priori tuli kalmankalpeaksi kanslerin sanat kuullessaan. Hän tunsi liian hyvin tämän miehen voiman ja tarmon antautuakseen näin tärkeänä ajankohtana kuin tämä alttiiksi sellaiselle vaaralle kuin mihin kansleri viittasi. Hän teki mielessään sangen nopeasti kysymyksen, olisiko jotenkuten hänen ja hänen ystäväinsä hankkeista jokin voinut tulla tämän vaarallisen miehen tietoon, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että ainakin Gert oli vangittuna, pani hänet vapisemaan ja pakotti hänet tästä asiasta vaikenemalla vakuuttamaan vapautensa säilymisen. Kanslerin esiintymisen varmuus oli lisäksi niin masentava, että jo senkin vuoksi katosi kaikki mahdollisuus koettaa vapautua rohkealla syytöksellä kansleria kohtaan.

Tuskin oli kansleri jättänyt priorin ja vetäytynyt hieman syrjään, ennenkuin kuningas kääntyi kirjurista pois.

"Kuulette sen, priori Robert", sanoi hän tälle. "Kuinka voitte asioissanne tehdä moisia erehdyksiä? Mitä!... Eikö teillä ole sanaakaan puolustukseksenne?" lisäsi kuningas tuikeasti, kun priori pysyi vaiti. "Ettekö tiedä, että kansliani kirjurit ovat minun miehiäni?"

Priori seisoi siinä allapäin lattiaan tähystellen ja lihakset nytkähtelivät kiihkeästi hänen yhteen puristettujen huultensa ympärillä. Kerran toisensa jälkeen nosti hän katseensa, ja hänen huulensa avautuivat ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua, mutta aina kohtasi hänet kanslerin vakava katse, ja hänen silmänsä painuivat alas ja hänen huulensa sulkeutuivat jälleen. Varmaankin tunsi tämä arvon mies tällä hetkellä hieman samaa katkeraa tuskaa kuin hän oli valmistanut niin monelle ja viimeksi mestari Olaville ja Kristina Pietarintyttärelle. Häntä raastoi kaksi voimaa, jotka tällä hetkellä olivat hänet lannistamaisillaan, ja jollei hänen silmiinsä olisi taustalta siintänyt heikko toivo, että oli sentään tuleva aika, jolloin hän voisi maksaa tämän hetken kidutuksen satakertaisesti niin kuninkaalle kuin hänen kanslerilleenkin, niin olisi hän epäilemättä masentunut.

"Antakaa minulle anteeksi, armollinen herra ja ankara kuningas", änkytti hän, kun kuninkaan kärsimättömyys oli noussut korkeimmilleen. "Antakaa anteeksi, tarkotukseni oli parhain, enkä yön pimeydessä tuntenut, kuka mies oli."

Nöyrä äänen sävy lepytti kuninkaan, samalla kun se piispan mielessä herätti sekä kummastusta että paheksumista. Piispa Hannu oli tähän asti mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella seurannut jokaista priorin kasvojen liikahdusta, mutta nyt kääntyi hän pois ja silminnähtävä vastenmielisyys kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan.

"Kun tunnustatte erehdyksenne ja se on oikaistu", sanoi kuningas, "niin annan sen jäädä silleen, mutta olkaa varuillanne, priori, tiedän paremmin kuin hyvin, että teilläkin on lankanne mukana siinä vyyhdessä, jonka Pietari Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut ovat kehränneet minua varten... Älkää erehtykö enää monta kertaa, se lanka voi tehdä teidät päätänne lyhemmäksi."

Kamala, hirveä hymy väikkyi priorin huulilla, kun hän kuuli kuninkaan sanat, mutta kuningas ei sitä huomannut, sillä priori oli taivuttanut päänsä alas rintaa vasten. Mutta kansleri huomasi sen, ja hänen silmänsä salamoivat, ikäänkuin jokin päätös olisi tuossa tuokiossa kypsynyt hänen sielussaan. Mutta ei ainoastaan prioriin, vaan piispa Hannuunkin koskivat tuntuvasti kuninkaan loppusanat, ja muuten kaikki läsnäolijat käsittivät kuinka tärkeä oli tämä uhkaus, jolla kuningas rohkeni puhutella erästä kirkon ylhäisimmistä, piispan läsnäollessa ja hänen kattonsa alla. Tuskin ajatteli kuningas itsekään, kun hän lausui sanan, sitä syvää merkitystä, joka sillä oli katsoen koko hänen asemaansa vanhaan kirkkoon nähden. Tosin oli nähty kuninkaiden ja valtionhoitajain ahdistelevan kirkkovaltiaita, syyttävän ja erottavan heitä, siitä oli viimeisenä todistuksena Kustaa Trollen erottaminen Sten Sturen aikana, mutta että maallinen valta uhkasi hengellistä ruumiillisella rangaistuksella, kuolemalla, -- se oli jotakin tähän asti kuulumatonta.

Yleinen apea mieliala valtasi kaikki, ja huoneeseen tuli haudan hiljaisuus. Kuitenkin saattoi kuninkaan lausunto saada toisen selityksen, vaikka sekin sisälsi riittävän uhkauksen. Kuningas näet oli lausunnollaan saattanut tarkottaa ainoastaan ja yksistään priorin erottamista virastaan, samoin kuin oli tapahtunut piispa Pietarille ja tuomiorovasti Knutille. Piispa Hannu turvautuikin tähän keinoon, jottei hänen ollut pakko esiintyä vihamielisesti kuninkaallista vierastaan vastaan, samana hetkenä kun tämä astui jalkansa hänen kynnyksensä yliste.

Sillävälin hajaantuivat herrat ympäri salia ja priori vetäytyi hiljaa ovea kohden. Piispa pyysi kuningasta kohteliaasti kumartaen astumaan viereiseen huoneeseen, jonka tämä tekikin. Ainoastaan Johan Thurenpoika seurasi kuningasta sinne.

Huone oli suuri ja seinät olivat suureksi osaksi peitetyt kirjahyllyillä, joilla lepäsi ei ainoastaan kirjoja, vaan muitakin merkillisiä esineitä, kuten malmikiviä ja kaikenlaatuisia omituisia kaluja. Kaksi pientä ikkunaa valaisi huonetta, mutta paksut muurit tekivät niukasti virtailevan valon tuntumattomaksi. Kuningas istuutui toisen ikkunan ääreen seinään kiinnitetylle penkille, joka samoin kuin koko seinäpaneeli oli runsaasti leikkauksilla koristettu ja kierrepilareilla varustettu, mikä kaikki todisti tämän linnan omistajan hyvää makua ja korkeaa sivistystä.

Nuo monet erilaiset esineet tässä huoneessa olivat omiansa hälventämään kuninkaan mielestä niitä synkkiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet kohtauksessa priorin kanssa. Aivan kuninkaan vieressä pienellä pöytälevyllä, joka pisti esiin seinästä ikkunan alla, oli muun muassa pieni hopeavati, jossa oli läjä vaalean keltaista, kiiltävärakeista jauhetta. Kuninkaan katse sattui siihen, ja piispa näytti hartaalla tyytyväisyydellä käyttävän tilaisuutta hyväkseen johtaakseen kuninkaan ajatukset uuteen suuntaan.

"Ette voi arvata, armollinen herra, mitä tämä on", sanoi hän ja viittasi hymyillen pieneen hopeavatiin, jonka kuningas otti käteensä tutkien sitä lähemmin. Kun kuningas pysyi vaiti, lisäsi piispa samalla ottaen muutamia rakeita sormenpäidensä väliin ja pistäen ne suuhunsa: "Voitte kyllä maistaa sitä!"

"Suolaa!" huudahti kuningas, seuraten piispan esimerkkiä.

"Se on ruotsalaista tavaraa, teidän armonne", jatkoi piispa, "ja luulenpa, ettei teillä ole mitään sitä vastaan muistutettavaa. Ajattelen, että meidän täytyy niihin tavaroihin nähden, joita parhaiten tarvitsemme, päästä riippumattomiksi, ja kun meillä on suolaa Ruotsissa, voimme kyllä hyvät ajat tulla toimeen ilman hansakaupunkeja!"

Kuninkaan katse kirkastui. Ei ollut ensi kertaa, kun piispa Hannu lakkaamattomalla toimeliaisuudellaan isänmaan hyödyksi oli saanut Kustaa Vaasan sydämen sykkimään ihailusta.

"Asia ansaitsee sydämellisen onnentoivotuksen, piispa!" vastasi kuningas, "Aiotte kai länsimeren rannalle rakentaa suolapatanne."

"Niin olen ajatellut, teidän armonne ... länsimeren rannalle, mutta on vielä toinenkin seikka, joka tämän asian yhteydessä on maallemme mitä tärkein, jos perinpohjin tahdomme päästä erillemme hansalaisista verenimijöistä."

"Ja mikä...?"

"Lödöse täytyy linnottaa ... se on ainoa kauppakaupunkimme länsirannikolla, ja minun ajatukseni mukaan olisi se muutettavakin vielä kauemmaksi itään kuin herra Sten aikoinaan, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, antoi sen muuttaa. Jos virta mataloituu, eivät laivat pääse kaupunkiin, ja siellä täytyy hollantilaisilla kuitenkin olla satamansa... Mutta linnottaa kaupunki täytyy, koska näyttää synkältä, tulevatko Halland ja Viken [Bohuslääni] koskaan ruotsalaisiksi. Mutta mitä tulleekaan, emme sentään saa koskaan unhottaa sitä hätää, joka nyt monet vuodet on painanut maatamme suuren lybeckiläisen velan johdosta, ja sen, mitä tämä velka on meille maksanut, täytyy lujittaa meissä sitä tietoisuutta, että tulevaisuudessa ehkäisemme moisen orjuuden."

"Ja te, piispa voitte näyttää keinon tämän tarkotuksen saavuttamiseksi?" kysyi kuningas vilkkaasti.

"Olen ajatellut asiaa niin, teidän armonne, että Ruotsin tulevaisuus riippuu tässä suhteessa siitä, voimmeko tehdä kaupan vapaaksi ensin ja sitte luoda ruotsalaisen kaupan ... mutta siihen vaaditaan helppoja ja mukavia kauppateitä, ja jos Lödöse tulee linnotetuksi, olisi vielä Venerin ja Vetterin väli kanavoitava vetojuhtien ja kauppiasten tavarain tähden. Sitte Ruotsi kyllä Jumalan avulla pääsee siihen tilaan, etteivät vendiläiset kaupungit enää voi panna elämäämme ahtaalle."

"Mutta mitä tämä on, arvoisa isä!" huudahti Johan Thurenpoika ja veti eräältä hyllyltä esiin kimpun rautalankaa. "Voisi luulla olevansa jonkun tuollaisen rihkamakauppiaan luona, joista juuri puhuitte."

"Siinä onkin asia, joka on maallemme tärkeämpi kuin voitte luulla, herra Johan", vastasi piispa ja jatkoi kuninkaaseen kääntyen: "Kas, tuollaista rautalankaa täytyy meidän oppia vetämään täällä kotona. Meillä on hyvää rautaa, oivallisinta maailmassa, sanovat kauppiaat myydessään tavaraa muille kuin ruotsalaisille, mutta sentään me ostamme joukon tavaroita ulkomailta emmekä edes osaa valmistaa rautamalmista käyttökelpoista rautaa. Olen kirjottanut kaniikki Pietari Pentinpojalle, jonakin tämän kuun ensi päivistä, että hän ottaisi selon siellä etelämaissa kuinka tätä rautalankaa vedetään, samoinkuin yhdestä ja toisesta muustakin, joka voi meille olla hyödyllistä oppia. Olisi hyvä, armollinen herra, jos kerran saapuisi ulkoa maahan taitavia miehiä, jotka ottaisivat raudanvalmistuksemme käsiinsä, sillä sellaisena kuin se nyt on, voi olla saman tekevää, kuka omistaa lehmän, kun kuitenkin toinen saa maidon."

Kuningas oli pelkkänä korvana, ja hänen silmänsä säteilivät sitä tyytyväisemmin, kuta kauvemmin hän kuuli vanhan miehen esittelevän mielipiteitään kaikesta, minkä katsoi edistävän valtakunnan auttamista siitä sorrosta, mihin se tähän asti oli kaikissa suhteissa ollut kiedottuna. Tällä alalla kohtasivat kuningas ja piispa Hannu toisensa ystävinä. Täällä ymmärsivät he täysin toisensa ja ojensivat toisillensa kätensä, ja varmaankin moni niistä siemenistä, joita piispa täällä kylvi, juurtui kuninkaan mieleen, niin että niistä hedelmistä, joita hänen aikansa sittemmin kantoi, voimme monen ajatella johtuvan keskiajan viimeisestä piispasta.

Näistä asioista keskustelu pian siirtyi toisiin. Hansakaupungit ja niiden viekkaus, joka viimeksi oli ilmennyt Malmön kohtauksessa, johtivat aivan luonnollisesti kuninkaan ajatukset poliittisiin suhteihin: Tanskan kuninkaaseen Fredrikiin, paenneeseen kuningas Kristianiin ja Severin Norbyhyn Gotlannissa. Hän pysyttelihe vielä ikäänkuin rauhotetulla alueella, jonka toisella äärellä piispa ja kuningas olivat samaa mieltä, mutta jonka toisella he seisoivat ja heidän täytyi seistä vastatusten vihollisina. Tämä jälkimäinen oli kysymys siitä, mistä rahoja oli otettava niin Gotlanninretken kustannusten peittämiseen kuin lybeckiläisen velankin maksamiseen. Ja tähän aineeseen kerran jouduttuaan tulivat he piankin koskettelemaan toistensa arimpia puolia.

Gotlanninretki oli erittäin piispa Hannulle ja Linköpingin hiippakunnalle maksanut suunnattoman paljon, ja kuningas oli kirjeissään tullut lausuneeksi monta tuimaa sanaa. Samaan aikaan oli kuninkaan kansleri uskaltanut Vadstenan luostarissa ei ainoastaan lausua, vaan koettaa todistaakin sellaisia lauseita kuin tämä: "Kun puhumme kirkon rahoista, mitä tarkotamme muuta kuin kansan rahoja?" Kaikkia teitä tunkeutui uusi aika esiin. Ei ainoastaan maallikkojen keskuuteen Tukholman saarnastuoleista, painettujen kirjotusten ja suullisten kertomusten kautta suuremmista kauppakaupungeista, Söderköpingistä ja Kalmarista, vaan sulettuihin luostareihinkin ja tuomiokapituleihin papiston keskuuteen levisivät huomaamatta, mutta varmasti uudet opin ja elämän käsitykset.

Mutta mitä ahtaammalle vaarat sulkivat kehänsä ainoan autuaaksi tekevän kirkon ympärille, mitä ahtaampi tila jäi vanhalle piispalle, sitä aremmaksi ja epäluuloisemmaksi hän kävi, ja sentähden oli sangen lähellä, kun hänen ja kuninkaan keskustelu läheni tätä kohtaa, ettei piispa unhottanut itseään, unhottanut kruunua vieraansa päässä ja katsonut häneen kuten nuorukaiseen, jonka hän kerran näki Sten Sturen hovissa. Onneksi Kustaa, huolimatta kuumasta verestä, joka virtasi hänen suonissaan samoinkuin kaikkien tämän suvun jäsenten, menetteli sangen varovasti, ja kaikessa mikä koski oppia, asettui hän ikäänkuin taistelevain mielipiteiden ulkopuolelle ja jätti ne taistelemaan keskenään laillisten rajojen sisällä. Näissä riidoissa saivat kuitenkin aina, kuten luonnollista oli, uuden opin puoltajat voiton, ja tämä ärsytti heidän vastustajiaan yhä enemmän. Mutta Kustaa otti vainotut suojelukseensa eikä tahtonut tunnustaa mitään harhauskoisuutta, ennenkuin se todistettiin sellaiseksi pyhillä kirjoilla.

Sitte solui keskustelu jokseenkin tyynesti eteenpäin vaarallisten tyrskyjen lomitse, kunnes piispa Hannu nousi pystyyn ja arvokkaisuudella, voisipa sanoa majesteettisuudella, joka sopi hänelle niin hyvin, lausui kuninkaalle:

"Yksi on sentään varma, herra kuningas, ritaristoon ja kirkkoon nojautuu yhteiskunnan ja valtakunnan vapaus, ja saatte varmaan nähdä, kuningas Kustaa, että kun kirkko ja ritaristo ovat kukistetut, niin tulee kruunun vuoro, sillä silloin ovat poissa ne, jotka sitä puolustaisivat."

"Ei, ei, piispa Hannu!" huudahti kuningas lämmöllä. "Jumalaan ja kansaan nojautuu Ruotsin kuningaskruunu. Niin on ollut laita ammoisista ajoista ja niin on oleva, ja mikä ei mukaudu siihen, sen täytyy väistyä. Vanha aika, jossa olette elänyt, on mennyt!"

Seurasi hetken hiljaisuus, jollaikaa piispa samalla kertaa ihailun ja surun ilmeellä kiinnitti silmänsä kuninkaaseen.

"Jumala antakoon anteeksi heille", sanoi hän sitte, "jotka tämän pahennuksen ovat saaneet aikaan uudella evankeliumillaan! Heidän rikkiviisaat ja pöyhkeät oppinsa synnyttävät huonon menon Ruotsin maahan. Mutta uskon yksinkertaisuudesta riippuu uskonto, sille tahdon elää ja kuolla, herra kuningas! Nyt huudetaan minua antikristukseksi, ja kuitenkaan ei ole siitä kauvan, kun herra Sten, Ruotsin valtionhoitaja kuletti minua oikealla puolellaan. Mutta minä en pelkää ketään, paitsi sitä, joka voi heittää sielun helvettiin. Jumala on johdattava kirkkoaan ja kerran on se seisova täydessä ihanuudessa Sionillaan."

"Jumala on sen tekevä, kunnioitettava isä!" lisäsi kuningas, eikä hän voinut olla tuntematta ihastusta tuon vanhuksen edessä.

Muuan sivuovi ponnahti auki, ja nuorukainen, jota piispa oli nimittänyt kasvitarhamestarikseen, syöksähti sisään, pitäen kädessään tallattua liljan vartta.

"Katso, katso, isä", huusi hän tuskin kyeten pidättämään esiinpursuvia kyyneleitään. "Katso, kuninkaan hevonen on tallannut maahan ihanimman liljasi!"

Piispa taputti hymyillen pojan päätä, ja kuningaskin tunsi nuorukaisen surun itseensä koskevan. Lilja merkitsi pojalle yhtä paljo kuin kirkko piispalle. Se oli kaunis ryhmä katsella, lämmin toivehikas nuorukainen ja vanha, sielultaan vahva mies, molemmat kumartuneina taitetun liljan puoleen. Kukka sisälsi opetuksen ja ajatuksen niin yhdelle kuin toisellekin: elämän kaunein kukka, kaikki mitä nuorukainen toivoo ihanaa ja suurta, kaikki mitä vanhus muistaa sellaista, kaikki mitä elämä lupaa ja mitä se on antanut, voi musertua ja tulla tuhon omaksi mahtavamman käden alla, jollei se ole versonut ja saanut ravintoaan totuuden ikuisesta maaperästä.

Kuningas meni lempeästi hymyillen nuorukaisen luo, jonka hän tunsi rakkaan Johan Thurenpojan veljeksi.

"Liljaasi, poika, en voi antaa sinulle takaisin", sanoi hän, "mutta kun aika joutuu, voin kentiesi antaa sinulle sijaan toisen ja paremman. Kuitenkin muistuttaa minua kärsimätön hevoseni", jatkoi hän piispaan kääntyen, "että minun on aika lähteä. Jääkää hyvästi, piispa Hannu, menen Vadstenaan ja odotan pian saavani teidät nähdä siellä muiden herrojen mukana!"

Piispa kumarsi äänetönnä, ja kuningas poistui huoneesta herra Johanin keralla. Kohta kuului hevosten kavioiden kumea kapse heidän ratsastaessaan nostosillan ylitse. Nuori Jakob Thurenpoika oli hänkin lähtenyt huoneesta.

Mutta taittunut lilja virui lattialla piispan jalkojen juuressa, ja piispa seisoi kumarassa voimatta irrottaa katsettaan siitä.

"Paljo", sanoi hän vihdoin, ja huokaus pääsi hänen huuliltaan, "paljo tallannevat kuningas Kustaan hevoset, ennenkuin hän on saavuttanut päämääränsä! Mutta Jumalan ja kirkon laki ... se on sinulle sentään liian korkealla!"

8.

VANKI.