Part 6

MARTTI (menee vuoteen luo). Hän nukkuu.

NIILO (asettaa lattialle lippaan, josta ottaa esiin vihkivesimaljan, suitsutusastian, voitelusarven, palmuja ja kynttilöitä). Emme siis voi vielä alkaa toimitusta!

MARTTI. Koska olemme odottaneet näin kauan, voimme odottaa vielä hetken, kunhan ei se saatanan pappi tulisi!

NIILO. Mestari Olavi, niin!... Luuletko että hän huomasi jotain tuolla etuhuoneessa?

MARTTI. Se ei minua enää liikuta vähääkään, kunhan ämmä ottaa esiin rahat, olen vapaa!

NIILO. Sinä olet sentään aikamoinen roisto!

MARTTI. Niin, mutta sekin alkaa väsyttää. Alan kaivata lepoa! Tiedätkö mitä elämä on?

NIILO. En!

MARTTI. Nautinto! Jumala on liha. Eikö niin sanotakin jossain?

NIILO. Sana tuli lihaksi, tarkoitat!

MARTTI. Niin, niin. Jaa.

NIILO. Sinusta olisi voinut tulla jymy mies! Semmoinen pää!...

MARTTI. Niin, sen kyllä luulen! Sitäpä juuri taidettiin peljätä ja siitä syystä piiskattiin henki ruumiistani luostarissa, sillä minulla oli kerran henki minullakin. Mutta nyt minä olen pelkkä ruumis ja se kyllä kokee korvata vahingon!

NIILO. Ne piiskasivat kai omantunnon samaa tietä?

MARTTI. Niin, jokseenkin tarkkaan. Mutta nyt voisit selittää, millä tavoin höystetään tuota Rochellea, jonka ääreen äsken nukuimme etuhuoneessa.

NIILO. Sanoinko Rochellea. Tarkoitan Claret'a! Elikkä oikeastaan siihen kelpaa mikä viini hyvänsä. Niin, näetkös: kannulliseen viiniä sekoitetaan 1/2 naulaa kardemummaa, hyvin puhdistettua tietysti -- --

MARTTI. Vaikene hitossa, ämmä liikahti. Ota kirja esiin!

NIILO (lukee puoliääneen seuraavan kestäessä).

Aufer immensam, Deus, aufer iram; Et cruentatum cohibe flagellum: Nec scelus nostrum proferes ad aequam Pendere lancem.

ÄITI. Sinäkö se olet, Martti?

MARTTI. Veljeni Niilo huutaa avuksi pyhää neitsyttä.

NIILO (sytyttää pyhän savun, jatkaa lukemista).

ÄITI. Mikä suloinen lohdutus kuulla Herran sanoja pyhällä kielellä.

MARTTI. Ei ole Herralle uhria niin otollista kuin hurskasten sielujen rukous!

ÄITI. Kuin pyhä savu, täyttää minun sydämeni hartaus!

MARTTI (pirskottaa sairasta vihkivedellä). Synnin liasta pesee sinut Herra sinun Jumalasi!

ÄITI. Amen!... Martti, minun on lähdettävä viimeiselle matkalleni; meidän kuninkaamme jumalattomuus kieltää minua maallisilla lahjoilla muistamasta pyhää kirkkoamme sen pelastustyössä; ota siis sinä hurskas mies, minun omaisuuteni ja rukoile minun ja lasteni puolesta, jotta kaikkivaltias kääntäisi heidän sydämensä valheesta, niin että kerran voisimme tavata toisemme taivaassa.

MARTTI (ottaa rahapussin). Hyvä rouva, teidän uhrinne on Herralle sangen otollinen ja teidän tähtenne on Jumala kuuleva minun rukouksiani.

ÄITI. Nyt tahdon levätä hetken, kootakseni voimia viimeisen sakramentin nauttimiseen.

MARTTI. Kukaan ei ole häiritsevä teidän viime hetkeänne; eivät edes ne, jotka kerran olivat teidän lapsianne.

ÄITI. Se on kovaa, isä Martti, mutta se on Jumalan tahto!

MARTTI (avaa pussin, suutelee kultakolikoita). Mitä nautinnon hetkiä onkaan kätkettynä näihin kolikoihin! Ah!

NIILO. Joko mennään?

MARTTI. Sen voisimme tehdä, koska asiamme on toimitettu, mutta surku on antaa ämmän kuolla kadotettuna.

NIILO. Kadotettuna?

MARTTI. Niinpä niin!

NIILO. Uskotko sen?

MARTTI. Vaikea on näin päätäpahkaa sanoa mitä uskoa mitä ei! Yksi kuolee autuaana yhteen, toinen toisen uskon! Kaikki väittävät tuntevansa totuuden!

NIILO. Jos _sinä_ nyt kuolisit, Martti?

MARTTI. Mutta sehän ei ole mahdollista!

NIILO. Vaan _jos_?

MARTTI. Tjaa, silloin kai pääsisin taivaaseen kuten kaikki muutkin. Tahtoisin vain pitää pienen selvityksen mestari Olavin kanssa ensin! Näes, on olemassa hekkuma muita suurempi ja se on kosto!

NIILO. Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?

MARTTI. Hän on uskaltanut nähdä läpitseni, hän on paljastanut minut, hän näkee mitä minä ajattelen -- oh!

NIILO. Ja siksi sinä vihaat häntä!

MARTTI. Eikö siinä ole syytä kyllin! (Ulko-ovelle koputetaan.) Joku tulee! Lue hitossa rukouksia! (Niilo lukea loruttaa edelläolevan värssyn. Ovi avautuu; kuuluu avaimen kilinää.)

OLAVI (tulee sekavan näköisenä).

ÄITI (herää). Isä Martti!

OLAVI (vuoteen ääreen). Tässä on poikasi äiti! Sinä et ilmoittanut minulle sairaudestasi!

ÄITI. Jää hyvästi, Olavi! Annan sinulle anteeksi mitä olet rikkonut minua vastaan, jos et häiritse sitä hetkeä, jolloin minut valmistetaan taivasta varten! Isä Martti! Suo minulle pyhä voitelu, jotta kuolisin rauhassa!

OLAVI. Siitäkö syystä sinä et kutsunut minua! (Huomaa rahapussin, joka Martilta on jäänyt kätkemättä; tempaa sen käteensä.) Täällä käydään kauppaa sieluista! Ja tässä on hinta. Lähtekää tästä huoneesta ja tältä kuolinvuoteelta, täällä on minun paikkani, ei teidän!

MARTTI. Te aiotte estää meitä virkamme työssä?

OLAVI. Minä ajan teidät ulos!

MARTTI. Ei paavin, vaan kuninkaan valtuudella me olemme täällä virkatehtävässä niin kauan kuin meillä virka vielä on.

OLAVI. Minä tahdon puhdistaa Herran kirkon paavien ja kuninkaittenkin uhalla!

ÄITI. Olavi, sinä tahdot syöstä minun sieluni kadotukseen, sinä tahdot minut kuolemaan kirous huulilla!

OLAVI. Rauhoitu, äiti; valheessa ei sinun pidä kuoleman; lähesty itse Jumalaasi rukouksessa! Hän ei ole niin kaukana kuin luulet!

MARTTI. Perkeleen profeetta se, joka ei omaa äitiään tahdo pelastaa kiirastulen tuskista!

ÄITI. Jeesus Kristus, auta minun sieluani!

OLAVI. Pois tästä huoneesta tahi käytän väkivaltaa! Pois nämä narripelit! (Potkaisee kumoon vehkeet.)

MARTTI. Menen jos annatte takaisin ne rahat, jotka rouva Kristiina on lahjoittanut kirkolle!

ÄITI. Sitä varten sinä tulit, Olavi, sinä himoitsit minun kultaani? Suo se hänelle, Martti. Olavi, sinä saat kaikki, kunhan jätät minut rauhaan -- sinä saat enemmän vielä! Sinä saat kaikki!

OLAVI (epätoivoisesti). Jumalan nimessä ottakaa rahat; menkää, menkää. Minä pyydän!

MARTTI (sieppaa pussin ja lähtee Niilon seurassa). Kristiina rouva. Missä perkele kulkee, on meidän voimamme lopussa! Te nuori mies, kerettiläisenä olette tuomittu iankaikkiseen kadotukseen, lainrikkojana saatte rangaistuksenne jo täällä! Varokaa kuningasta! (Menevät).

OLAVI (lankee polvilleen vuoteen ääreen). Äiti, kuule minua, ennenkuin kuolet!

ÄITI (on pyörtynyt).

OLAVI. Äiti, äiti, jos vielä elät, puhu pojallesi! Anna minulle anteeksi, mutta muuta en voi! Tiedän että olet kärsinyt kokonaisen ihmiselämän minun tähteni, olet rukoillut Jumalaa, että minä kulkisin hänen teitään. Herra on kuullut sinun rukouksesi; tahdotko nyt että minä teen turhaksi koko sinun elämäsi, pyydätkö minun hajoittamaan tämän rakennuksen, joka sinulle on maksanut niin paljon vaivaa ja kyyneleitä tottelemalla sinua? Anna minulle anteeksi.

ÄITI. Olavi, minun sieluni ei enää kuulu tähän maailmaan, puhun sinulle haudan takaa -- palaa takaisin, katkaise ne saastaiset siteet, jotka ruumiisi on solminut, ota jälleen se usko, jonka minä olen sinulle opettanut, ja minä annan anteeksi!

OLAVI (epätoivon kyynelissä). Äiti, äiti!

ÄITI. Vanno että teet sen!

OLAVI (hetken jälkeen). En.

ÄITI. Jumalan kirous lepää sinun päälläsi! Minä näen hänet, näen Jumalan vihassaan, auta minua, pyhä neitsyt!

OLAVI. Se ei ole se Jumala, joka on rakkaus!

ÄITI. Se on koston Jumala!... Sinä olet hänet vihoittanut, sinä syökset minut hänen kostonsa tuleen -- kirottu olkoon hetki, jona sinut synnytin! (Kuolee.)

OLAVI. Äiti, äiti! (Tarttuu hänen käteensä.) Hän on kuollut! Antamatta anteeksi! -- Oi jos sinun sielusi vielä viipyy tässä huoneessa, katso alas poikasi puoleen, minä tahdon täyttää tahtosi, mikä on sinulle pyhää, on myös oleva minulle! (Sytyttää suuret vahakynttilät, jotka munkeilta ovat jääneet; asettaa ne vuoteen ympäri.) Sinä olet näkevä vihityt kynttilät, jotka valaisevat sinua matkallasi (Hän sovittaa palmun kuolleen käteen.) ja kädessäsi rauhan palmu olet sinä unhoittava viimeisen maallisen taistelusi! Oi, äiti, jos voit nähdä minut, annat varmaan anteeksi! (Aurinko on noussut ja paistaa punertavalla hohteella akkunaverhoihin.)

OLAVI (hypähtää pystyyn). Aamuaurinko, sinä himmennät minun kynttiläni! Sinun rakkautesi on suurempi kuin minun! (Menee akkunalle, avaa sen.)

LAURENTIUS (astuu hiljaa huoneeseen, hämmästyy). Olavi!

OLAVI (syleilee häntä). Veli. Se on lopussa!

LAURENTIUS (menee vuoteen luo, lankee polvilleen, nousee jälleen). Hän on kuollut! (Rukoilee äänettömästi.) Sinä olit yksin täällä?

OLAVI. Sinäkö laskit munkit sisään?

LAURENTIUS. Sinä ajoit heidät pois!

OLAVI. Niin -- sinun olisi tullut tehdä se!

LAURENTIUS. Hän antoi sinulle anteeksi?

OLAVI. Hän kuoli kirous huulillaan! (Vaitiolo.)

LAURENTIUS (osoittaa kynttilöitä). Kuka on asettanut nuo? (Vaitiolo.)

OLAVI (ärtyneenä; häpeillään). Minä olin heikko yhden silmänräpäyksen!

LAURENTIUS. Sinä olet sentään ihminen. Kiitos siitä!

OLAVI. Pilkkaatko minun heikkouttani?

LAURENTIUS. Minä ylistän sitä!

OLAVI. Minä kiroan sitä. Taivaan Jumala enkö ole oikeassa?

LAURENTIUS. Sinä olet väärässä!

KRISTIINA (on tullut huoneeseen). Sinä olet liiaksi oikeassa!

OLAVI. Kristiina! Mitä etsit sinä täältä?

KRISTIINA. Kotona oli niin hiljaista ja yksinäistä!

OLAVI. Minä en pyytänyt sinua tulemaan tänne.

KRISTIINA. Arvelin että minusta voisi olla jotain hyötyä, mutta nyt näen!... Toisen kerran jään kotiin!

OLAVI. Sinä olet valvonut koko yön!

KRISTIINA. Se ei ole vaikeata! Minä menen nyt, jos sinä käsket!

OLAVI. Mene lepäämään siksi aikaa kun me keskustelemme!

KRISTIINA (sammuttaa itse huomaamattaan kynttilät).

OLAVI. Mitä sinä teet, ystäväni?

KRISTIINA. Onhan jo täysi päivä? (Lauri katsahtaa Olaviin.)

OLAVI. Minun äitini on kuollut, Kristiina!

KRISTIINA (lähestyy Olavia lempeänä vaan kylmän osaaottavana, ojentaa otsansa suudeltavaksi). Valitan suruasi, Olavi! (Menee.)

(Vaitiolo. Lauri ja Olavi katsovat ensin Kristiinan jälkeen, senjälkeen toisiinsa.)

LAURENTIUS. Veljenäsi ja ystävänäsi pyydän Olavi: älä riehu, kuten olet tehnyt.

OLAVI. Tunnen tuon puheesi! Se, joka on pannut kirveen puun juurelle ei hellitä, ennenkuin puu sortuu. Kuningas on pettänyt yhteisen asiamme, minä otan sen nyt ajaakseni.

LAURENTIUS. Kuningas on viisas!

OLAVI. Hän on ahne, petturi ja aatelinsuosija. Ensin hän käyttää minua koiranaan, sitte potkaisee minut luotaan!

LAURENTIUS. Hän näkee kauemmaksi kuin sinä! Jos sinä menisit kolmelle miljoonalle ihmiselle sanomaan: teidän uskonne on väärä, uskokaa mitä minä sanon, luuletko mahdolliseksi että he siinä hetkessä heittäisivät pois koko sisimmän elämänsä vakaumuksen, joka heitä on tukenut iloissa ja suruissa? Ei, huonostipa olisi laita sielun elämän, jos niin helposti kävisi heittäminen kaikki vanha menemään.

OLAVI. Asia ei ole niin! Koko kansa epäilee, pappien joukossa on tuskin yhtäkään, joka tietäisi mitä hänen on uskominen, jos hän edes uskoo mihinkään; kaikki on valmiina uutta varten, mutta syy on teissä, te heikot, jotka ette uskalla ottaa omalletunnollenne epäilyksen herättämistä siinä, missä vain on heikko usko jäljellä!

LAURENTIUS. Varo itseäsi, Olavi. Sinä tahdot olla Jumala.

OLAVI. Niin, on pakko, sillä hänen ei enää ole tapana astua meidän joukkoomme!

LAURENTIUS. Sinä revit repimistäsi, Olavi, niin että kohta on kaikki revittynä, vaan kun sinulta kysytään mitä sinä annat sijaan, vastaat vaan "ei sitä", "ei sitä", mutta et koskaan "sitä".

OLAVI. Houkka! Luuletko että ihminen voi antaa toiselle uskon. Onko Luther antanut jotain uutta? Ei, hän on vain repinyt pois verhot, jotka estivät valoa! Se uusi, jota minä tahdon, on epäilys vanhaa kohtaan, ei siksi että se on vanhaa, vaan koska se on mädännyttä.

LAURENTIUS (osoittaa äitiä).

OLAVI. Minä tiedän mitä tarkoitat! Hän oli liian vanha, ja minä kiitän Jumalaa siitä että hän kuoli! Oi, nyt olen vapaa, nyt vasta; se oli Jumalan tahto!

LAURENTIUS. Sinä olet järjiltäsi, tahi olet sinä huono ihminen!

OLAVI. Älä nuhtele minua! Minä kunnioitan äitini muistoa kuten sinä, vaan ellei hän olisi kuollut nyt, en tiedä miten paljon olisin suostunut uhraamaan! Veli, oletko keväisin nähnyt kuinka menneen vuoden lehtikerros peittää maata ja uhkaa tukehuttaa uudet taimet, jotka pyrkivät valoon? Miten ne tekevät? Joko ne työntävät syrjään kuivat lehdet tahi kasvavat niiden puhki, sillä ylöspäin niiden täytyy.

LAURENTIUS. Sinä puhut osaksi totta!... Olavi, kirkon lakeja sinä olet rikkonut laittomuuden ja sekasorron aikoina; mikä silloin sai jäädä silleen, on nyt rangaistavaa; älä pakoita kuningasta esiintymään huonompana kuin mitä hän on; älä pakoita lainrikkomuksillasi ja vallattomuuksillasi häntä rankaisemaan miestä, jolle hän tunnustaa olevansa kiitollisuudenvelassa!

OLAVI. Vallattomuutta on hänen hallituksensa; hänen tulee oppia sietämään sitä muissakin! Sanoppas: sinä olet kuninkaan palveluksessa? Sinä aiot estää minua?

LAURENTIUS. Aion.

OLAVI. Olemme siis vihollisia! Minä tarvitsen vihollisia, sillä vanhat ovat menneet!

LAURENTIUS. Olavi, veri...

OLAVI. Sitä en tunne muuta kuin mikä on sen alku: sydän!

LAURENTIUS. Sinä itkit kuitenkin äitiämme!

OLAVI. Heikkoutta, ehkä myös vanhaa kiintymystä ja kiitollisuutta, mutta ei verta! Mitä merkitsee veri.

LAURENTIUS. Sinä olet hyvin väsynyt, Olavi.

OLAVI. Niin, olen uuvuksissa, olen valvonut koko yön!

LAURENTIUS. Tulit niin myöhään!

OLAVI. Olin poissa kotoa.

LAURENTIUS. Sinun työsi pelkää päivänvaloa!

OLAVI. Päivänvalo pelkää minun työtäni!

LAURENTIUS. Varo itseäsi vääriltä vapauden apostoleilta.

OLAVI (taistellen unta vastaan). Sinun lauseessasi on sovittamaton ristiriita! Älä puhu minulle, minä en enää jaksa. Olen puhunut niin paljon kokouksessa -- -- -- niin, se on tosi, sinähän et tiedä meidän liitostamme. Concordia res parvae crescunt -- me viemme perille uskonpuhdistuksen -- Gerdt on kaukonäköinen mies -- minä olen niin pieni hänen rinnallaan. Hyvää yötä, Lauri. (Hän nukahtaa tuolilleen.)

LAURENTIUS (katselee häntä myötätuntoisesti). Veli raukka! Jumala sinua suojelkoon! (Kuuluu koputus portilla.) Mikä se on! (Menee akkunaan.)

GERDTIN ÄÄNI. Avatkaa Herran nimessä!

LAURENTIUS (menee ulos). Ei kai ole hengenhätää, isä Gerdt!

GERDTIN ÄÄNI. Päästäkää sisään Jumalan tähden!

KRISTIINA (tulee kädessään vaippa). Olavi! Kuka koputtaa? Hän nukkuu! (Käärii vaippansa Olavin harteille.) Miksi en minä ole uni, että pakenisit minun luokseni, kun olet taistelusta uupunut! (Kuuluu raskaiden vankkurien jyrinää; ne pysähtyvät talon edustalle.)

OLAVI (hätkähtää). Onko kello jo viisi!

KRISTIINA. Se on vasta kolme!

OLAVI. Eikö se ollut leipurirattaiden jyrinä?

KRISTIINA. En tiedä! Mutta ne kulkevat kevyemmin! (Menee akkunaan.) Katsos, Olavi. Mitä tämä tietää?

OLAVI (menee akkunaan). Pyövelinrattaat! Ei, ne eivät ole pyövelinrattaat.

KRISTIINA. Ruumisvaunut!

LAURENTIUS. Rutto!

KAIKKI. Rutto!

GERDT. Rutto on puhjennut kaupungissa. Kristiina, lapseni, lähde tästä talosta, kuolemanenkeli on pannut merkkinsä sen porttiin.

OLAVI. Kuka on lähettänyt rattaat?

GERDT. Se, joka portille on piirtänyt mustan ristin! Ruumiit eivät saa hetkeksikään jäädä taloihin.

OLAVI. Martti on se kuolemanenkeli! Kaikki on siis valetta.

GERDT. Katso akkunasta, näet että rattaat ovat täynnä! (Koputusta portille.) Kuuletko, siellä odotetaan.

OLAVI. Ilman hautausta. Ei, se ei käy.

LAURENTIUS. Ilman ulkonaisia menoja, Olavi!

GERDT. Kristiina, lähde minun kanssani tästä kauhun asunnosta, minä vien sinut kaupungin ulkopuolelle, terveellisempään paikkaan.

KRISTIINA. Nyt seuraan minä Olavia! Jos sinä, isäni, olisit rakastanut minua vähemmän, olisit tuottanut minulle vähemmän pahaa!

GERDT. Olavi, sinä jolla on valta, käske hänen seurata minua!

OLAVI. Kerran vapautin hänet sinun vallastasi, itsekäs, takaisin hän ei tule koskaan.

GERDT. Kristiina, lähde ainakin tästä talosta!

KRISTIINA. En askeltakaan, ennenkuin Olavi käskee!

OLAVI. Minä en käske sinua mihinkään, Kristiina, muista se! (Ruumiinkantajat tulevat).

RUUMIINKANTAJA. Tulen noutamaan

ruumista. Kiire!

OLAVI. Mene tiehesi!

RUUMIINKANTAJA. Minulla on armollinen käsky!

LAURENTIUS. Olavi, malta mielesi. Laki vaatii tässä kohden.

GERDT. Tässä ei auta viivytellä. Hullu kansa on sinulle kiihdyksissä, Olavi! Tämä talo merkittiin ensimäiseksi! "Jumalan rangaistus kerettiläiselle!" huudetaan.

OLAVI (lankee polvilleen vuoteen luo). Anna anteeksi äiti! (Nousee). Tehkää tehtävänne! (Miehet valmistautuvat ruumista siirtämään.)

GERDT (erikseen Olaville). "Jumalan rangaistus kuninkaalle", huudamme me.

ESIRIPPU.

VIIDES NÄYTÖS.

Pyhän Klaran luostarin kirkkotarha. Perällä puoliksi sortunut luostarirakennus, josta työmiehet kantavat hirsiä ja soraa. Vasemmalla hautakuori; valoa näkyy akkunoista; kun ovi sittemmin avataan näkyy kuorissa vahvasti valaistu Kristuksen kuva sarkofaagin yläpuolella. Avattuja hautoja siellä täällä. Kuu kohoaa yli luostariraunion. Windrank istuu vahtina kuorin ovella. Sisältä kuuluu laulua.

NIILO (Windrankin luo). Hyvää iltaa, Windrank!

WINDRANK. Olkaa hyvä ja älkää puhutelko minua!

NIILO. Mitä nyt?

WINDRANK. Ettekö kuule mitä sanon!

NIILO. Vai niin. Se nolo eropassi, jonka saitte laivastanne, koski niin kovin, että aiotte mennä luostariin!

WINDRANK. 52, 53, 54, 55, 56, 57.

NIILO. Oletteko hassu?

WINDRANK. 58, 59, 60. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne Jeesuksen nimessä!

NIILO. Pieni ryyppy ensin, kuomaseni!

WINDRANK. 64, 65. Sitä juuri epäilin! Mene pois kiusaaja! Minä en juo enää koskaan -- ennenkuin ylihuomenna.

NIILO. Se on vastamyrkkyä rutolle! Varokaa kalmanhajua täällä!

WINDRANK. 70. Onko se todella hyvää ruttoa vastaan.

NIILO. Erinomaista.

WINDRANK (juo). No sitten vaan pikkuruikkusen!

NIILO. Pikkuruikkusen! Mutta sanokaapas pyörryttääkö päätänne, koska noin laskette sataan asti.

WINDRANK. Hst! hst! Tästä tulee mullistus!

NIILO. Mullistus?

WINDRANK. Ylihuomenna niin!

NIILO. Ja siitä syystä laskette päässänne?

WINDRANK. Ei, se johtuu vain siitä että minun on niin vaikea pitää suuni kiinni! Vaiti hitossa! Menkää nyt hyvällä, muuten minut perii paha! 71, 72, 73, 74.

NIILO. Kuka on tuolla sisällä?

WINDRANK. 75, 76.

NIILO. Hautajaisetko?

WINDRANK. 77, 78. Olkaa hyvä ja menkää helvettiin!

NIILO. Toinen pikkuruikkunen; niin laskeminen käy helpommasti!

WINDRANK. Toinen vielä! Olkoon menneeksi! (Juo. Kuuluu laulua.)

NIILO. Täältä tulevat Klaran nunnat vielä kerran viettämään pyhimyksen muistoa!

WINDRANK. Mitä ilveilyä se on meidän valistuneena aikanamme!

NIILO. Kuningas on antanut luvan. Sillä nähkääs rutto puhkesi ensin Klaran seurakunnassa, ja luullaan että se on rangaistus kuninkaan jumalattomasta teosta, pyhän luostarin hajottamisesta.

WINDRANK. Ja nyt karkoitetaan rutto virrenvärssyllä. Se mörkö mahtaa olla laulunvihaaja; mutta enpä ihmettele jos hän pakenee heidän käheätä rääkynäänsä.

NIILO. Voitteko sanoa kuka on tunkeutunut tähän viimeiseen pyhäkköön, johon pyhimyksen luut tulevat siirrettäviksi luostarista!

WINDRANK. Silloin tästä nousee tappelu.

(Laulu on lähestynyt; saapuu kulkue, jossa on dominikaanimunkkeja ja fransiskaaninunnoja, etunenässä Martti. Pysähtyvät, laulavat. Työmiehet kolistelevat työssään, perällä.)

Cur super vermes luteos furorem Sumis, o magni fabricator orbis! Quid sumus quam faex, putris, umbra, pulvis Glebaque terrae!

MARTTI (abbedissalle). Näet, sisareni, miten raiskattu on Herran asuinsijat!

ABBEDISSA. Herra, joka meidät on jättänyt egyptiläisten käsiin, on lunastava meidät aikanaan!

MARTTI (työmiehille). Lakatkaa työstänne älkääkä häiritkö meidän hurskaita toimituksiamme!

TYÖVOUTI. Meillä on käsky tehdä työtä yötä päivää, kunnes tämä pesä on hajotettu!

ABBEDISSA. Voi meitä, epäusko on tunkeutunut niin syvälle kansankin riveihin!

MARTTI. Kuninkaan suostumuksella vietämme tätä juhlaa!

TYÖVOUTI. Olkaa hyvät!

MARTTI. Sen nojalla käsken teidän lopettaa ryskeenne! Muuten käännyn työmiestenne puoleen, jotka olette pakoittaneet tähän häpeälliseen työhön ja vetoan niihin, joissa vielä on jäljellä pyhyyden kunnioitusta...

TYÖVOUTI. Sitä teidän ei pidä tehdä, sillä täällä käsken minä; muuten voin ilmoittaa että he ovat kylläkin iloissaan kun saavat repiä maahan nämä vanhat ampiaispesät, jotka he itse ovat saaneet kustantaa, ja sen lisäksi vielä kiitollisia saadessaan työansiota nälänhädän aikana! (Menee työpaikalle).

MARTTI. Unhoittakaamme tämän maailman pahuus ja hälinä ja menkäämme tuonne pyhäkköön rukoilemaan heidän puolestaan!

ABBEDISSA. Herra, Herra, sinun pyhät kaupunkisi ovat autioiksi tehdyt; Zion on hävitetty! Jerusalem on raunioina!

WINDRANK. Sata! Tästä ei mene kukaan sisälle!

SALALIITTOLAISET (kuorista). Vannomme!

MARTTI. Kuka on tunkeutunut kappeliin?

WINDRANK. Se ei ole enää mikään kappeli, se on kuninkaallinen makasiini!

ABBEDISSA. Siitä syystä se jumalaton salli meidän juhlamme! (Kappelin ovi aukee; liittoutuneet astuvat ulos, Gerdt, Olavi, Lauri, saksalainen, tanskalainen, smoolantilainen y.m.)

OLAVI (kiivaasti). Mitä ilvettä tämä on?

MARTTI. Väistykää pyhän Klaran palvelijain tieltä!

OLAVI. Luuletteko että teidän epäjumalanne voivat loihtia pois ruton, jonka ainoa taivaan Jumala on lähettänyt teille rangaistukseksi. Luuletteko että nuo luusirut, joita kannatte lippaassanne, ovat Herralle niin otollisia, että hän niiden tähden unhottaa teidän kauheat syntinne! Pois koko iljetys! (Sieppaa lippaan abbedissalta ja heittää avoimeen hautaan). Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, vaikka olkoonkin nimesi ollut Sancta Clara da Spoleto ja vaikka olet syönyt vain kolme luotia leipää päivisin ja öisin maannut sikojen parissa! (Nunnat parkuvat.)

MARTTI. Ellet pelkää koskea pyhyyteen, pelkää ainakin maallista kuningastasi! Näetkö, vielä on hänessä sen verran kaikkivallan kunnioitusta että hän pelkää pyhimyksen vihaa! (Näyttää Olaville paperin.)

OLAVI. Tiedätkö mitä Herra teki assyrialaisten kuninkaalle, kun tämä salli epäjumalanpalvelusta. Hän löi hänet ja hänen kansansa; sentähden saa syytön kärsiä syyllisten kanssa! Ainoan Jumalan nimessä minä teen lopun tästä Baalinpalveluksesta, joskin kaikki maan kuninkaat sen sallisivat; paavi koetti myydä sieluni saatanalle, mutta minä revin rikki välikirjan, muistatko; pelkäisinkö nyt kuningasta, joka tahtoo myydä kansansa Baalille! (Repii rikki paperin.)

MARTTI (seuralaisilleen). Te olette minun todistajiani, että hän häväisee kuningasta.

OLAVI (omilleen). Te olette minun todistajiani Jumalan edessä että olen kääntänyt hänen kansansa pois jumalattomasta kuninkaasta!

MARTTI. Kuuletteko, te uskovaiset! Tuon kerettiläisen tähden on Herra lyönyt meidät rutolla, se oli Jumalan rangaistus, joka ensinnä kohtasi hänen äitiänsä!

OLAVI. Kuuletteko, te paavin uskottomat! Se oli Herran rangaistus sentähden että palvelin Sanheribia Juudasta vastaan! Minä olen tekevä parannuksen, minä olen johtava Juudan Assyrian ja Egyptin kuninkaita vastaan! (Kuu on noussut punaisena; näyttämölle lankee punainen hohde. Kansa säikkyy)

OLAVI (nousee eräälle haudalle). Taivas itkee verta teidän syntienne tähden ja epäjumalanpalveluksen -- rangaistus lähestyy, sillä kansan päämiehet ovat vikapäät! Ettekö näe miten haudat avaavat kitansa nielläkseen -- -- --

GERDT (tarttuu Olavia käsivarteen, kuiskuttaa hänen korvaansa ja vie hänet mennessään; yleinen sekasorto).

ABBEDISSA. Antakaa meille takaisin meidän lippaamme, jotta lähtisimme tästä hävityksen sijasta!

MARTTI. Maatkoon pyhimyksen luut ennemmin vihityssä maassa, kuin että kerettiläisten saastaiset kädet niitä pitelisivät!

OLAVI. Pelkäätte ruttoa, pelkurit! Eikö teidän uskonne pyhiin luihin ollut sen väkevämpi! (Gerdt kuiskuttaa jälleen. Kulkue on hajonnut niin että vain muutamia on enää näyttämöllä)

OLAVI (Martille). Ole tyytyväinen nyt, teeskentelijä! Mene ja kerro hänelle, jota palvelet, että ollaan hautaamassa maahan hopea-arkkua, ja hän on kynsin kaivava sen esiin mullasta; sano, että kuu, joka tavallisesti on hopeinen on muuttunut kullaksi, jotta sinun herrasi kerrankin kohottaisi katseensa taivaalle; sano että sinun pakanallisilla menoillasi on onnistunut kuohuttaa rehellisen miehen viha -- (Martti seuralaisineen on mennyt)