Part 4

"Mutta mitäpä niistä", puheli hän ja mieliala sittenkin hieman omituiseksi painuneena lopetti:

"Mikä on kerran luotu tojottamaan, niin se osoittakoon. Niin viisauskin kuin tojotin... Sillä ei se taito kuitenkaan niissä ole."

* * * * *

Mutta sitten tuli eteen päävastus, Mestari Nyke. Hänhän oli talon isäntä, äidin kaikkivaltias. Äidin suhteen riippui paljon pojan suostumisesta. Niin suuren vallan oli pikku mestari saanut äitiinsä nähden, ja äiti varustautui jo hänelle asiasta puhumaan, kuin pyytääkseen tuota lupaa saada ottaa uusi isä. Tänään oli Nyke ollut poikajoukossa ja joutunut siellä taas tappeluun. Kylällä näet oli hänen äitiänsä alettu uskottomien kesken haukkua Saarnastiinaksi, ja kun pojat olivat sen hänelle ilmoittaneet, niin hän oli iskenyt äitinsä puolesta kynnet verissä. Se oli ollut ankarimpia tappeluja, mitä kylässä oli tapeltu, eikä Nyke ollut siitä pelastunut aivan ehein nahoin.

Mutta nyt hän oli jo vammoistansa tointunut, tyyntynyt ja jakoi ilojansa ja olojansa ainaisen ystävänsä Sissu-repsun kanssa. Pitkä-Liisa oli kerinnyt lampaat ja istui nyt villavasu edessä ja erotteli mustia villoja valkeista. Äiti oli Nykeä lahjustellakseen paistanut lettuja, ja niitä höyrysi nyt Nyken edessä kokonainen rasvainen vuori. Herra siunaa! Pikku mestari ei ollut koskaan ennen seisonut semmoisessa lettuparatiisissa. Hän pani herkkua pulleaan poskeensa surkeilematta. Äiti puuhasi, paistoi toista lisää. Poikanen tuntuikin nyt pehmeältä. Hän alkoi johtaa asiaa, puhua hurskaalla kavaluudella, lähti kaukaa Vapahtajasta, ollen muka Pitkälle-Liisalle puhelevinaan, ja ilmoitteli:

"Isäpuolihan se Hänelläkin täällä maailmassa oli, mutta ei Hän ylpeillyt, vaan oli kuuliainen." Sen myönsi Pitkä-Liisakin, ruikuttaen:

"Johan... johan olisi ylpeillyt!" He syventyivät Raamattuun. Ja kaikki näytti lupaavalta. Mutta kun äiti sitten rohkaistui ja mainitsi jo Syyrakin nimen, niin pikku mestari siinä lettuläjän takana niiskautti pahasti, ja kun äiti jatkoi, niin hän jo väläytteli hyvinkin vihaisia silmänvalkuaisia.

Mutta äiti jatkoi rauhallisena puuhaillen. Nyt hän todisti, muka Pitkälle-Liisalle:

"Ja eikä sitä ihmisen tarvitsekaan ylpeyden syntiin langeta."

Mutta poika oli täynnä epäluuloa, jos lettujakin. Hän ärähti jo vihastuneena:

"Mutta talvitteepat langeta." Siinä sitä siis oltiin. Turhaan koki äiti ojentaa ja selittää. Nyke ei tosin tiennyt vieläkään mikä vaara häntä Syyrakin hahmossa uhkasi, ei ymmärtänyt sitä isyyttä, mutta hän vainusi yhäkin pahinta ja suunvuoroa antamatta tolkutti äidin sovitteluyrityksiin samaa umpimähkäistä:

"Ja vaikka mihin tyntiin talvittee langeta." ja vaikka lettuläjä ei ollut vielä puoleksikaan syöty, niin hän hylkäsi sen, poistui vihaisena, epäluuloisena ja Sissu kintereillä repsuttamassa, lähti pellonpiennarpolkua pitkin kävellä pullittelemaan leikkuuväen luo työmaalle. Hän kävellä pökelti siinä vihaa täynnä, tasaisesti kuin sikaripökerö, se iso vilttihattu kuin taivas yllä. Työmaalla virui Lötjönen tupakkalevolla. Hän virkistyi pojan tultua niin, että ryhtyi taas sillä ässällä kiusoittamaan, puhellen:

"Nyt sitä sinunkaan, Nyke, ei tarvitse enää ässää säästää." Ei hän ilkeyksissään sitä, vaan huvikseen. Hän jatkoi:

"Syyrakissakin kun on ässä ihan ensimmäisenä, niin ei ässä lopu talosta, vaikka jo pamautatkin pöytään." Nyke paisui. Kun Lötjönen yhä jatkoi, niin hän synkistyi ja taas uhmasi vastaan:

"Vaikka mitä ättää oliti, niin otaan tanoa!"

"No lyö sitten lautaan teossa!"

"Mutta enpät lyö!"

Mieleen muistuivat nekin kinat Syyrakin kanssa ja hän uhitteli:

"Uhallakaan en lyö lautaan teotta!"

Lapsi-parka! Hän lähti pullittelemaan pois samanlaisena pökerösikarina kuin oli saapunutkin. Hän oli jo täysi koko maailmalle, ja kun asiat kehittyivät yhä pahemmiksi ja hän vainusi jotain Syyrakki-vaaraa, niin hän jo niinä synkeytensä hetkinä sitä maailmalle-lähtöään hautoessaan uhkaili:

"Uhallakin tylkäiten itäni konnulle ja kalkaan." Pitkä-Liisa aivan pahastui moisesta ja nuhteli Nykeä, puheli:

"Elä sano, elä sano niin!" Hän varoitti tosissaan, hyvin vakaana, kuten aikuista ja isoa, sillä asia oli hänestä pyhä ja kallis. Hän ruikutti:

"Isän kontu on kallis asia. Ei sille sylkäistä sovi... Ei sovi, ei sovi sylkäistä isän maalle!" alentui aivan mieli.

"Mutta topiipat!" Poika vain yltyi. Liisa tuli ihan murheelliseksi. Hänellä ei ollut isän kontua. Hän jos kukaan tiesi siis sen arvon. Mutta Nyke niistä neuvoista vain uhmistui. Joskus hän jo itsekseenkin uhitteli:

"Tylkäiten vaan!"

Ja niin hän valmistui lähteäkseen ensimmäiselle lähetysretkellensä kaikkeen maailmaan. Täällä oli muutoinkin tie tukossa. Kerran hän näet oli yrittänyt saarnata pojille, mutta ne olivat alkaneet riemuissaan ilkamoida ja kuikuttaa ja honottaa virttä, ja vaikka se ei ollut loukkaukseksi tarkoitettu, niin hän oli sittenkin loukkaantunut siitä vakaan asian pilkasta ja aloittanut tappelun, ja siitä asti hän oli ollut sotajalalla kylän poikiakin vastaan.

VIII

Nyt olivat jo rukiit kuhilaalla ja siellä täällä aherti jo vaimo leikkuupuuhissa otrapellon laidassa. Päivät olivat edelleenkin poutaiset ja tyynet, ja jos nousi kunnaalle, voi nähdä monista uutisriihistä nousevan rauhallisen savun.

Ja hiljaa ja rauhallisesti se kehittyi sekin Kainostiinan ja Pytty-Syyrakin rakkausasia. Uskonriita oli unehtunut. Kainostiina poikkesi jo joskus sinne sulhasensa ikiliikkujavajaan. Sopu ja rauha täytti molempien poven. Nytkin istuksi Kainostiina siellä, ja työtänsä askarteleva Syyrakki puheli kuten aina se, joka katuu entisiänsä. Ikiliikkujaa hän siinä kopisteli ja täydensi ja puheli:

"Minä jo silloin sanoin pastorille... se kun tästä asiasta puhui... sanoin, että päässä meillä ihmisillä on suurempi vika kuin sydämessä... Niin että sitä erehtyy niin opissa kuin elämässäkin!" Kyllä hän muisti, että ei ollut ihan niin sanonut, ei teroittanut sitä pään vikaa erikoisemmin, mutta hän korjasi nyt ajatusta.

"Tässä nyt minäkin", jatkoi hän. Hän muisteli siinä heltyneenä puuhiansa ja jatkoi:

"Olen kopistellut ja yrittänyt yhtä ja toista, mutta ei lyö yhteen." Kainostiina heltyi, mieli yleni hartaaksi. Hartaana, mieli nöyränä jatkoi kopisteleva ukko:

"Sillä yrittipä sitä ihminen miten suurta viisautta hyvänsä, niin aina siitä työstä se viimeinen ja tärkein nivel puuttuu. Niin että se ei ole täydellinen."

Uskonasiaa hän sillä puutteellisuudella tarkoitti ja maallisia töitä yleensä, ei erikoisemmin sitä ikiliikkujaansa, vaikka puhe minun mielestäni soveltui siihenkin. Mutta heltynyt Kainostiina lohdutti, puhellen:

"Mutta tottapa Herra sitten sen viimeisen nivelen lainaa, kun on lainannut ensimmäisenkin. Niin että kaikki se on Hänen edessään ja kädessään ikuista." Niin valmistui kaikki. He ahertivat rakkauden asiassa yhtä viattomina lapsina kuin olivat ahertaneet suuressa uskonasiassa, alttiina asialle, vilpittöminä ja koruttomina, ja naima-asia läheni onnellista loppuratkaisuansa.

Ei tosin niin, ettei siinä olisi ollut vielä välillä paljon yhtä ja vähän toista, kuten rakkauden asiassa tuleekin olla, mutta nekin seikat tuntuivat jo herkeävän olemasta esteenä. Piispankäräjät lähestyivät. Pytty-Syyrakki oli avioliitostansa jo niin varma, että kävi kiittämässä pastoria vaimosta ja sovinnosta ja kaikesta hyvästä. Siinä kiitellessänsä hän tuli puhuneeksi tulevaisuudensuunnitelmistansakin. Hän toivoi nyt, varakkaaksi isännäksi päästyänsä, jaksavansa saada valmiiksi ikiliikkujankin ja puheli siitä asiasta. Pastori kuunteli, ei tiennyt raskisiko ja uskaltaisiko ojentaa.

Mutta sittenkin hän yritti, lausui varovan epäilynsä.

"Niin no", tapaili hän kuin pulassa ja jatkoi:

"Kyllähän se ikiliikkuja olisi hyvä olemassa... jos se nimittäin rupeaisi pyörimään." Ja kun Syyrakki nytkin todisti uskovansa, että kyllä se pyörii, jos Herra viisautensa lainaa, niin hän jo hieman rohkeammin kehoitti:

"Mutta jos sittenkin... jos sittenkin... ennenkuin nyt rupeatte työtä jatkamaan, vaikka hankkisitte siihen insinöörin riitingin... Se olisi silloin varmempaa." Pytty-Syyrakki ymmärsi sen hieman väärin: luuli pastorin vihjailevan, että hän itse muka ei ole niin taitava mestari, että ei sopisi ottaa vaaria muiden neuvoista, ehkäpä vielä Mestari Nykenkin ohjeista. Hän oli jo hiljaa nyreytyä ja vetosi taas siihen Herran viisauteen, puhellen:

"Sitä viisautta me kyllä kaikkikin tarvitsemme."

"Niin, niin, no", tarttui silloin pastori jo hyvin nopeasti, milteipä kärsimättömänä keskeyttääksensä, mutta oitis muuttui taas tyyneksi ja rauhoittavasti selitteli:

"Se on kyllä Herran viisaus tarpeen", selitti hän ja lisäsi:

"Mutta se olisi Herrankin viisaudelle toteutuminen ja oikeaan osuminen varmempaa, jos sitäkin varten olisi insinöörin riitinki, jonka mukaan toimisi."

Ja niinpä ukko taaskin nöyrtyi vähä vähältä ja lopuksi jo puheli ja myönteli:

"En minä sitä kiellä... että ei sopisi kuulla neuvoja muiltakin... ja pieniltäkin", puheli hän ja oikaisi:

"Mutta minä vain sitä, että pienen ei pitäisi puhua koskaan neuvoja itseänsä korkeammalle. Sillä se olisi niinkuin se tienviittapatsaan tojotin neuvoisi menijää että: elä mene omia teitäsi eteenpäin, vaan tule ja jää minun tyköni. Ja silloin se ei liikkuisi ikuisesti, sillä tiepatsaan tojotin on ainoastaan ylpiä altapauhaaja, eikä teossa-todistaja."

"Niin, niin no!" kuittaili pastori taaskin asian rauhoittelulla ja lopetti:

"Teon todistus on kyllä hyvä itsessänsä, mutta... se on moninainen... Ellei meillä ole ollut, kuten jo sanoin, insinöörin riitinki Herran viisauden ohjana ja apuna..."

Ja niinpä nöyrtyi taaskin ukko siinäkin teon todistuksessa ja kaikessa. Hän syventyi vain rakkauden asiaan, ja niin näyttivät olevan jo häät ovella ja piispankäräjiä odotettiin nyt pappilassa yhäkin rauhallisemmin mielin. Pytty-Syyrakki jutteli jo asiansa Lötjösellekin, se kun oli talon renki, jutteli kuin neuvoa kysyen ja tiedusti:

"Vai mitä sinä tästä kaupasta arvelet?"

"Ka... Mitäpäs siitä", loikoili Lötjönen laiskana ja lisäsi:

"Matamin armostahan se mies muuttuu mestariksi... Ei taidon."

"Ka... Emännän nainuthan se aina pitopöydässäkin ylempänä istuu", myönteli Syyrakki alttiisti. Ei hän käsittänyt sitä Lötjösen filosofiassa piilevää moniteräistä renkimiesviisautta, vaan ymmärsi asian omalla tavallansa.

* * * * *

Mutta sitä huonommiksi kehkeytyivät Mestari Nyken asiat. Äiti oli hänelle jo puhunut suoraan, että Syyrakista tulee hänelle isä.

"Tarvitsethan sitä sinäkin neuvojan ja ohjaajan", oli hän poikaa sovitellut, mutta poika pani tiukasti vastaan, kinasi:

"Mutta enpät talvitte." Ja kun asia yhä vain kehittyi, niin pikku mestari paisui vihaiseksi koko maailmalle. Hän haki riitaa kaikkien kanssa ja erittäinkin Syyrakin kanssa. Hän vierautui äidistänsä, ja äitikin jo alkoi vierautua hänestä. Koti muuttui vieraaksi, isän kontu muukalaismaaksi. Oli todellakin aika jo sille sylkäistä.

Ei niin ettei äiti olisi yhäkin jumaloinut poikaansa. Mutta toinen rakkaus vaati osansa. Hän neuvotteli asiasta uskonsisariensa kanssa, ja ne kun arvasivat hänen halunsa, niin puhuivat sen mukaan, Nykeä vastaan. Pitkä-Liisakin ruikutti:

"Herran tahto. Minkä hän liikkeelle pani, se liikkuu."

Ja toiset samaa. Lönkkä-Leenakin todisti:

"Ei se kanakaan yhtä munaansa iäti haudo. Niin se Herra sen sääti." Äiti taipui yhäti, vieraantui pojasta, joskus jo sitä sanalla kovistelikin. Poissa olivat pikku mestarin lettuparatiisit, poissa kaikki entiset onnet, Sissu-repsa oli enää ainoa ilo.

Mestari-parka!

* * * * *

Ei siis ihme, että hän aivan hakemalla haki riitaa mestarin maineesta hänen kanssaan kilpailevan Pytty-Syyrakin kanssa. Nytkin hän oli tallustellut sen ikiliikkujavajalle aivan sitä varten ja oitis aloitti toran, uhitellen sillä aikoja sitten tapahtuneella:

"Mutta todittapat itte teotta!" Mutta Syyrakki koki hänelle nyt puhua sovintoa, kun kerran oli isintimäksi tulossa. Hän tuherti ja puhui rauhallisena:

"Elä sinä hae riitaa."

Hän reistaili ikiliikkujan pyöriä, ja kun hänestä tuntui se teon todistuksen vaatiminen häneltä hieman sopimattomalta, niin hän, samalla tulevaa pojintimaansa sovitellakseen, siinä työn tuhruussa selitti Raamatun sanoilla, puhellen vakavissaan:

"Jos he eivät Moosesta ja profeetoita usko, niin eivät he myös usko, jos joku kuolleista nousisi... eli siis teolla todistaisi -- sanotaan Sanassakin."

"Mutta utkoitivatpa", yltyi äkämystynyt poika vastaan ja uhitteli:

"Ja vaikka mitä utkoitivat, jot teolla todittaiti." Hän tolkutti taas kuin älytön, umpimähkään, uhalla, paisui ja uhitteli:

"Ja vaikka mikä todittaiti teolla, niin utkoiti... Vaikka Mootet ja lohveetat todittaitivat teolla, niin utkoitivat."

Hänelle nousi jo harmin itku kurkkuun, ja hän tenäsi sen itkun seasta onnettomana:

"Ja vaikka taatana todittaiti teolla, niin utkoitivat vaan."

Ja niin kiristyivät kahden mestarin, isintimän ja pojintiman välit entistäkin kireämmiksi. Virisi kina. Pytty-Syyrakki tuskastui. Hän valitti jo asiasta äidille, ilmoittaen:

"Se lentää nenälle." Hän selosteli jo tätä viimeistä kinaa, puhellen:

"Minä jo hänelle... vetosin Mooseksenkin ja profeettain todistukseen ja selitin, että se usko ottaa lujalle... se että toinen on meitä itseämme suurempi. Niin että ei siinä aina teonkaan todistus auta", puheli hän vakaana. Mutta kun äiti ja morsian nyt koki sovitella ja tehdä rauhaa, niin taas hän hiljaa nöyrtyi ja lopulta jo koki itsekin sovitella, puhellen:

"En minä sitä sano nyt uskonopin vuoksi... asettaakseni oman viisauteni ja autuuteni vastoin Sanaa lasten autuutta ylemmä. Minä vain elämään sovellutan."

Se oli vakavaa puhetta, uskon puhetta. Hän jatkoi:

"Sillä kiitosta ja ylistystähän se Herrakin lasten ja imeväisten suusta odottaa eikä ainaista sormella osoittamista. Sillä emme me sitä rakasta, joka muita aina jyrsii."

Sehän oli selvästi Sanassa sanottu, se, että Herrakin odottaa kiitosta, ei jyrsimistä, ja että Hän rankaiseekin töittensä laittajat ja napisijat. Ukko jatkoi vakavana, selitti:

"Sillä vaikka kyllä Herra itse myönsi, että ei Hän mikään ensi luokan mestari ole, koskapa Nooan aikana katui, että oli luonut ihmisen... kun työstä tuli pukki... niin Hän silti rankaisi Israelin kansaa, kun se Hänen töitään morkkasi eli laittoi ja napisi. Sillä Hän oli alussa ne työnsä katsonut ja huomannut että: katso, ne olivat kaikki sangen hyvät", todisti hän Raamatulla ja kysäisi tuvassa istuksivalta Lötjöseltä:

"Vai mitä, Lötjönen?"

Ja renki Lötjönenkin todisti:

"Ka", todisti hän laiskuuksissaan ja kuin pastorin puheiden vahvistukseksi lisäili:

"Niin että lapsiahan ne ovat aina isot mestarit asiassansa... Ukko-Jumalasta Virsu-Taavettiin ja mestari Nykeen asti... Koskapa Ukko-Jumalakin pani kiitoksen seisomaan alussa ja vasta sitten vesitulvassa katui ja huomasi, että olikin tullut pukki", puheli hän imeksien n.s. laiskansavuja.

Asia pani äidin ajattelemaan. Ja kun poikaan eivät tehonneet mitkään neuvot ja varoitukset, kun se niistä päinvastoin yltyi, niin hän koveni sille, ja äidin ja pikku mestarin välille kehittyi ilmi riita ja äiti pohti tätä asiaa hyvin vakaana sekä Syyrakin että muiden uskonveljien kanssa.

* * * * *

Ja nyt läheni Mestari Nyken elämää ratkaiseva hetki nopeasti. Kun hän koki edelleenkin olla kaikkivaltias mestari talossa ja kylässä, niin Pitkä-Liisakin jo alkoi häntä soimata ja ohjata äidin apuna. Hän kuikutti:

"Elämällä, elämällä sitä Nyken pitää todistaa, että Nyke on hyvä poika... Ei se riitä, että vain sanoilla sanoo, että Nyke on hyvä. Ei se riitä. Ei se riitä", uikutti hän. Nyke yltyi.

"Mutta liittääpät", -- uhmasi hän ja pakeni onnettomana pois talosta. Minne? Sama se. Vastaan tuli Jamu. Se tiesi asiat, ilmoitti:

"Tinä taat Tyylakitta itän." Nyke vihastui. Jamu jatkoi toverillisesti, kysyi:

"Tiedätkö tinä mikä itä on?" Ei Nyke ollut siitä erin selvillä, vaikeni. Jamu ilmoitti:

"Te on te, joka antaa vittaa." Muuta ei tarvittu. Nyke karkasi taaskin Jamun niskaan, tappeli hartaasti, sai oman osansa vastaan ja palasi kotiin entistä onnettomampana. Ja kun äiti nyt alkoi häntä neuvoa ja kovistella, niin hän myrtyi sille tyyten, muljautti syvän ja vihaisen katseen ja täynnä vihaa lausui sen muilta kuulemansa haukkumanimen:

"Tenkin Taalnattiina!"

Mutta se oli liikaa. Äiti tiesi, että Saarnastiina oli hänen ilkeä, suruttomien keksimä haukkumanimensä. Hän mäikäsi pojan päälakeen semmoisen pääpaukun, että kämmen läjähti. Se oli ensimmäinen kuritus, minkä Nyke oli saanut. Onnettomana, itkien ja parkuen hän poistui koko kartanolta, Sissu-paha onnettomana perässä repsuttamassa, ja nyt hän oli jo lopultakin valmis sylkäisemään isänsä maalle.

* * * * *

Niin.

Sillä kun häntä oli sillä pappeudella ja mestaruudella aina hemmoiteltu, niin todellakin oli hänen pikku mielessänsä aina kangastanut samainen pappeuden ihanuus. Ei hän siitä tajunnut muuta kuin sen, että pappi on viisas, muita viisaampi, ja että ainoastaan kirkonkylässä sopii saarnata. Siellä tuntui saarna luistavan aivan itsestään. Kirkonkellot kumahtelivat siellä niin kovin juhlallisesti, ja pappilan viiri ja tapulin torni ja kirkon risti kangastivat ihanina. Toista se on maailma siellä.

Niinpä päättikin pikku mestari nyt karata kodistansa, jossa häntä vainottiin, ja lähteä viisauden sanaa ilmoittamaan. Hän oli eilen ratkonut isävainajansa puvun viimeisetkin napit ja menettänyt pelissä kaikki. Ainoastaan kaksi housunnappia oli vielä jälellä. Ne hän päätti erojaisiksi lahjoittaa Jamulle, sillä hän halusi sen kanssa sopia tappelunsa. Hän löysi Jamun, antoi lahjansa. He olivat taas parhaita ystävyksiä. Nyke ilmaisi hänelle jo aikomuksensa, ilmoittaen:

"Nyt minä tylkäiten itäni konnulle." Hän kertoili lähievänsä papiksi, mutta kielsi Jamua siitä kenellekään puhumasta. Jamu lupasi ja pitikin lupauksensa.

Niin vaelsivat he kirkonkylään johtavaa tietä pitkin. Siinä lähellä oli kodin hakamaan veräjä. He poikkesivat veräjälle, Nyke sylkäistä töpäytti veräjän raosta hakaan ja ilmoitti:

"Nyt te on tylkäitty."

Sillä hänestä tuntui todellakin se meno kuuluvan asiaan, koskapa Justiitta oli niin sanonut. Hän sanoi hyvästit Jamulle ja lähti Sissuinensa kaikkeen maailmaan, pääsi onnellisesti, kenenkään huomaamatta kirkonkylään, jossa aloitti lähetystyönsä.

Mutta kotona oli iltasella huolta ja hätää. Kadonnutta pikku mestaria etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Huokailtiin ja haikailtiin. Vaimot itkivät. Puhuttiin jo jostain Jumalan lähettämästä rangaistuksesta, ja äiti katui katkerasti sitä, että oli aamusella antanut pääkakkaran lapsellensa.

IX

Kirkonkylässä oli Simunan riihen takana oleva kenttä keväisin pienen väen ainaisena kokouspaikkana. Siellä se väki rakenteli tarhoja, pelasi "kenkkaa" ja "nappia", hääri jos mitä. Kumahtelivatpa tapulissa saarnakellot tai ruumiskellot, niin aina siellä vain aherti tämä huoleton pieni väki.

Mutta kesempänä siellä oli tyhjempää. Oli väsytty leikkeihin. Tarhat jäivät yksinäisiksi aholle. Ainoastaan pojat poikkesivat sinne, sillä heillä oli tapana langeta siellä riihen nurkan takana ensi syntiin: varkain tupakoimiseen. Töyryn Aku tosin oli jo ennen langennut, mutta hän kävi siellä varkain jatkamassa, ja niissä puuhissa hän siellä riihellä nytkin aherti.

* * * * *

Ja täällä lankesi nyt ensi syntiinsä tämäkin maailmaa vapahtamaan lähtenyt pikku apostoli, Mestari Nyke. Töyryn Aku tapasi hänet oitis kirkonkylään saavuttua. He ystävystyivät heti. Aku johti hänet riihelle, tarjosi tupakan, ja Nyke otti ja imaisi. Ei se hänestä erin maistunut, mutta imeksi hän kuitenkin.

Mutta sitten seurustui heidän joukkoonsa vallesmannin pikku tyttönen Sievä. Aku rupesi nyt uudelle ystävälleen, Nykelle, ylvästelemään taidoillaan. Hän kysäisi:

"Osaatko sinä heittää kärrinpyörää?"

Ei Nyke osannut, vaikeni. Aku heitti "kärrinpyörän" ja kysyi voitokkaana:

"Entä kaksinkertaisen neulansilmän, osaatko?" Taas Nyke vaikeni. Ja kun Aku yhä vain taitojaan ilmoitteli, niin hän jo kateellisena, aivan ynseänä kysäisi vastaan:

"Otaatko tinä tanoa ättää?"

Ja se oli kysymys. Sekä Aku että varsinkin Sievä oudostuivat, sillä he eivät arvanneet, että se Nyken "ättä" on "ässä". Eivät he olleet moista ihmettä kuulleetkaan. Aku oli voitettu ja peräsi:

"Mikä se ättä on?"

Mutta ei Nyke sanonut. Sievä kävi uteliaaksi. Hän alkoi aivan urkkia, arvaellen:

"Onko se semmoinen kuin kärrinpyörä?"

"Ei."

"Entäs niinkuin neulansilmä... Tai sitten niinkuin kenkka?"

"Ei."

Hyvä isä! Sievä jatkoi:

"Entäs onko niinkuin... vaikka mikä?"

"Ei."

Sievä pyysi Nykeä sanomaan mikä se on, mutta Nyke ilmoitti rehellisesti:

"Ei titä otaa tanoa."

Siinä pulma. Aku ihan mietiksi asiaa. Vähiä ne hänen taitonsa nyt tuntuivat olevan. Ja kun ei muu auttanut, niin Sievä juosta pinkasi uteliaana kysymään asiaa äidiltänsä. Vallesmanni itse istui keinutuolissa ja luki mielenkiinnolla sanomalehteä rouvan siinä kukkia kastellessa. Sievä juoksi huoneeseen aivan hengästyneenä ja alkoi kiireesti perätä:

"Äiti hoi! Tietääkö äiti mikä on ättä?"

Rouva oudostui.

"Mikä ättä?" kysyi hän kummastellen, ja Sievä kiihtyi, aivan tenäsi:

"Ättä, ättä. Oikea ättä." Rouva oli ihmeissään.

"Mene nyt siitä!" ynsäisi hän ja jatkoi:

"Ei ättä ole mikään. Ei semmoista ole olemassakaan."

"Mutta onpas!" väitti Sievä tiukasti ja kertoi:

"Yksi poika tietää mikä ättä on."

"Mene nyt!" oii rouva jo närkästyvinään, vaikka ei hän tosissaan. Sievä juoksi takaisin Nyken luo riiheen. Hän oli mielistynyt pikku mestariin, ja he leikkivät riihessä "pappilaa". Sievä oli salaa kähveltänyt äitinsä kaapista ruokaa, ja nyt toimitti pikku apostoli lähetystoimensa papillisimmat tehtävät: söi herttaisen Sievä-ruustinnansa tarjoaman hyvän aterian.

Ja niin tuli pikku pappilaan ilta ja riihi pimeni. Nyke työnsi pehkuja riihen uuniin, kömpi itse Sissunsa kanssa pehkuille ja nukkui nokisessa uunissa turvattuna koko maailmaa vastaan. Kirkonkylässä vain oli taloissa puuhaa ja puhetta, ättästä. Siitä ihmeestä oli levinnyt Akun ja Sievän kautta tieto pikkuväelle, ja se väki nyt koki itse arvailla ja toisillansa arvuuttaa ja lopulta aikuisilta kysellä, mikä se ättä on.

Mutta ei vain löytynyt viisasta, joka olisi sen tiennyt.

* * * * *

Tuli aamu. Vallesmannille oli tullut sana Nyken häviämisestä ja oli vaadittu panemaan etsintä toimeen. Hän olikin jo jättänyt sen järjestämisen siltavoudin huoleksi ja lueskeli itse rauhassa sanomiansa.

Ja taas puuhasi rouva kukkinensa. Aamusella oli Sievä vieläkin häneltä perännyt mikä "ättä" on, ja miten ollakaan, niin hän oli vähä vähältä käynyt uteliaaksi. Yhä ja yhä vain johtui ajattelemaan, että mikähän se lasten omituinen "ättä" on.

Ja niinpä hän lopulta ei voinut hillitä herttaista uteliaisuuttansa, vaan kysäisi vallesmannilta:

"Kuule, Adolf! Mikähän ihme se on se lasten 'ättä'? Kun ne sitä hokevat."

Mutta vallesmanni ei viitsinyt puuttua asiaan, mutisi vain lukiessaan:

"No... mitä joutavia!... Hulluttelevat vain lapset."

Mutta kaiken lopuksi alkoi hänkin sitä hiljaa miettiä. Oli lopettanut lukemisen, oli mukava olo. Hän virahti sohvalle, sytytti sikarin ja loppujen lopuksi kysäisi rouvaltansa:

"Keltä se Sievä on sen 'ättän' kuullut?" Ei rouva tiennyt, ja niin alkoi asia hiljaa painua mielestä pois.

* * * * *

Nyt oli Nyke jo lähtenyt Sievän mukana riihestä liikkeelle. Hän oli nokinen ja poroinen. Kujasella, lähellä vallesmannin taloa, juosta hulahti vastaan vallesmannin nuori, aina iloinen koira Hula. Sitä huvitti Nyken pikkuinen Sissu, sen pienuus, repsukorvat, omituinen olemus. Aivanpa riemastui Hula.

ja niinpä se heittäytyi siinä riemun vallassa Sissun parhaaksi ystäväksi, hyppi, haukahteli, hulahteli kuin mikäkin Sissun kimpussa. Sitä iloa!