Part 3

"Sillä kun käärmeen viettelemä Eeva kasvatti poikansa, niin heistä toinen joutui murhatuksi ja toinen lähti lurjuksena karkuteille. Ja niin ei koko vaimon siemenestä jäänyt maailmaan yhtään miestä." Niin hän todisti mies- ja naissuvusta. Kainostiina oli jo pariin kertaan yskähdellyt ilkeästi, mutta hillitsi vielä itsensä. Syyrakki jatkoi:

"Mutta oikia mies ei ole koskaan ylpiä, vaan ainoastaan teoissa taidollinen."

Miten hartaalta, syvälliseltä se tuntuikaan! Uskonveljien sydämet avautuivat. Vaimot nyökyttivät hurskaasti. Syyrakki saarnasi nyt kuritta kasvaneita lapsia vastaan, syventyi, jatkoi:

"Ei myös oikia mies ennen aikaansa kukkona kieu, sillä Herra voi astua hänen eteensä ja kysyä siltä ylpiältä: Taidatkos sinä, sanoissasi ylpiä, itsesi oikein mitata? Ja mitäs me silloin vastaamme, jos meillä ei ole miehen taito?" Se oli kysymysten kysymys. Monet ajattelivat vakaina. Syyrakki saarnasi, kuin ei muka mitään erikoista tarkoittaisi. Hän syveni yhäti, puhui yhä raamatullisemmin, saarnaten:

"Mutta kun tuvasta nousee savu, niin silloin tietäkää, että vaimo leipoo. Ja niin on syntiinlankeemuksen jälkeen vaimon käsi kaikkialla, niin että koska Herra astuu meidän miesten eteen ja kysyy vakaana: Oletkos sinä itse itsesi edestuonut? niin mitä me vastaamme silloin?"

Mutta silloin Kainostiina päästi ilkeän naurun. Hän nauraa kikatti hyvin ilkeästi, kuuluvasti ja pitkään. Aivan oudostuttiin. Syntyi vaitiolo. Aluksi Syyrakki hämmentyi, mutta selviytyi pulasta katkaisemalla vaitiolon rauhallisella, lyhyellä:

"Veisatkaamme!"

Ja he veisasivat. He veisasivat hartaasti. Ylinnä muita veisasi Kainostiina, joka veti nyt virttä aivan uhalla, ilkeyksissään, yli muiden. Veisuun tauottua alkoi uusi vaitiolo. Ei hiiskaustakaan. Harrasta, jumalista äänettömyyttä. Senkin katkaisi Syyrakki, kysäisten äkkiä tyynesti: "Miksi Saara nauroi?" Hän oli kysyvinään sitä muutoin vain, raamatullisesti puhellakseen, mutta Kainostiina rähähtikin nyt vastaan, ja näin nousi julkinen uskonriita, jota emme kuitenkaan rupea perin pohjin selostamaan. Syvennyttiin siihen uskonmuodon ytimeen, lasten paremmuuteen vanhojen edellä. Kainostiina kiihtyi.

"Lasten ja imeväisten suusta se totuus kaikuu", kinasi hän Raamattuun vetoamalla. Hän oli jo punainen kasvoiltansa, nousi, varoitti kämmensyrjällä ja tankkasi nyt naissuvun puolesta sanankuulijoille kiivaasti:

"Minä sanon teille... Mi-nä sa-non teille, että Herran edessä ja kaikkialla istuvat vaimot ja imeväiset samalla istuimella. Niin että kussa naisen ääni kuuluu, niin siitä sanotaan Raamatun sanoilla että: lasten ja imeväisten ääni, eikä vaimon ääni", innostui hän, kiihtyi ja tenäsi:

"Sillä jos Saara ei olisi nauranut, niin tokko olisi ollut Iisakkia ja koko Israelin kansaa? Vastaatko puheeseen, Syyrakki?" antoi hän aivan taisteluhaasteen. Sanankuulijat seurasivat menoa vakaina. Kainostiina todisti voittoisen vaimon riemulla:

"Sillä vaimossa ja lapsissa se on viisauden ja kaiken siemen, ja mies on sen hedelmä."

Eikä Syyrakkikaan osannut nyt äkkiä mitään vastaan sanoa, varsinkin kun se niin tiukasti Raamatun todistukseen vetosi, ja monesta tuntui nyt Kainostiinan usko siltä oikealta ja useat uskoivat ja kaikki harrastivat taivaan valtakuntaa hartaasti kuin "talosilla-leikkiä" leikkivät lapset. Syyrakki masentui, sittemmin katkeroitui, varustautui uusilla sana-aseilla, ja niin yltyi uskonriita. Syyrakki päätti jo käydä papille kantelemassa siitäkin, että Kainostiina kasvattaa poikaansa kurittomana, ja niin tuli Mestari Nyke virallisestikin sotkeutumaan tähän uskonasiaan.

VI

Tämän seurakunnan rovasti oli oikeastaan maailman suurin rauhan mies. Kun lasta ristittäväksi tuodessa tai muutoin joutui pappilaan poikkeamaan ja silmäsi eteiseen päästyään salin avonaisesta ovesta saliin, näki rovastin aina istuvan leveässä, vanhanaikaisessa keinutuolissa pitkävartista piippua rauhallisesti polttelemassa. Huomasi, että hän on antanut kaikki asiansa Herran huomaan ja virkatoimensa apulaispapin hoidettaviksi. Ei ainoakaan väre särkenyt hänen kasvojensa ja koko olemuksensa alati tyyntä rauhaa, ja piipustakin nousi vain hiljainen sauhu. Ja jos vielä peremmä silmäsi, huomasi ruustinnan myssy päässä povaavan "pitkää pasianssia", kahvipannu ja rauhallisena kehräävä kissa siinä pelipöydällä kyyköttämässä.

Mutta sitä enemmän oli huolta apulaisella, pastori Kakkisella. Piispantarkastus lähestyi nopeasti, ja uskonriidasta saapui yhä uhkaavampia huhuja. Ei liioin ollut aikaa puuhata sitä sovittavaa naima-asiaa, ja ujostuttikin tuo puhemiehen toimi näin pappismiestä. Hän valitti jo huoliaan ruustinnalle.

Tämä keksikin nyt neuvon.

"Mutta kuulkaapas, pastori", hoksasi hän äkkiä ja ilmoitti:

"Onhan se Virsu-Taavetti." Hän kertoili, kuinka se osaa naittaa vaikka kenen ja kelle, kuvaili kuinka Törrösen leski oli käräjöinyt kuusi vuotta ukko Laitisen kanssa kunnianloukkauksesta, eikä jutusta ollut uhannut tulla loppua, mutta Virsu-Taavetti oli silloin yht'äkkiä naittanut nuo käräjöivät lesket keskenänsä, ja juttu oli kuitattu.

"Kyllä se Taavetti naittaa", vakuutti hän pastorille. Pastori mielistyi neuvoon. Ja kun Virsu-Taavetti nyt kuleksi kirkonkylällä jalkineitaan kaupitsemassa, huusi hän sen kansliaan, osti näön vuoksi parin virsuja ja valehteli:

"Tohveleikseni olen näitä jo halunnut pitkät ajat." Taavetti mielistyi kaupasta. Pastori koki kavalasti johtaa asiaa, ettei voitaisi sanoa hänen olevan moisessa puuhassa mukana.

"Tekö, mestari Taavetti, kuulutte olevan hyvä puhemies?" alkoi hän. Taavetti innostui ja ilmoitti komeasti:

"Naitoinhan minä aikoinaan senkin Kovasimen rikkaan lesken... Ja on tainnut sattua muitakin." Sillä ei hän yleensä ääneensä kehunut, papille vielä vähemmän. Pastori johti taitavasti edelleen. Hän puheli:

"Jaa... Siellä teidän kyläkulmalla ei taida ollakaan nykyään naimattomia leskiä." Hän otti äkkiä kirkonkirjat ja ollen innostuvinaan lausui: "Jaa, katsotaanpas." Hän avasi kirkonkirjan umpimähkään ja ihan toisia nimiä tarkkaillen ilmoitteli:

"Eipä todellakaan ole muita kuin tämä... emäntä Kainostiina Nykänen ja sitten tämä... leskimies Syyrakki Kopsa." Hän uskoi onnistuneensa alussa oikein ja jatkoi kavalasti, muka viattomasti:

"Mutta se nyt on yleensä avioliitto, kuten kaikki muukin, riippuva Herran tahdosta ja Hänen viisaudestaan... eikä miehen."

Sen myönsi Virsu-Taavettikin, mutta lisäsi:

"Vaikka taas toiselta puolen, niin se on Herran viisaus siinä asiassa enemmän myötä kuin vastaan... Niin että ainoastaan harva mies jaksaa oman viisautensa avulla Paavalin tavoin itsensä hillitä. Kun se toinen viisaus on myötä."

Hän puhui sen yksinkertaisella, koruttomalla avomielisyydellä, mutta pastori ei tiennyt mitä siihen sanoa. Hän tapaili:

"Jaa, niin no... Herran viisaus on päinvastainen kuin miehen... ja yleensä ihmisen", tapaili hän.

Mutta löysi hän sitten loppusanatkin ja lisäsi:

"Herran viisauden me näemme maailmassa vasta silloin, kun se jo on valmis ja meidän omassa teossamme toteutunut."

Ei hän tohtinut enempää puhua, mutta toivoi Virsu-Taavetin tästäkin vihjauksesta ymmärtävän ja älyävän ja vieläkin vihjauksella kehoittaaksensa hän lopetti:

"Meidän ihmisten vain pitää ahkeroida, että se Herran viisaus tulisi meidän kauttamme toteutetuksi."

"Ka", myönsi Virsu-Taavetti sen todeksi ja jatkoi:

"Sillä eipähän sitä Herrallakaan taida olla muuta viisautta kuin se, mikä on ihmisen päässä... Koskapa ne on, hänenkin, sillä viisaudella kaikki virsut maailmaan tuherrettava." Hän puhui sen oikean maalaiskristityn ja alttiin vlrsumestarin antaumuksella, ja hänestä tuntui hyvältä, kun sai papin kanssa keskustella näin toverillisesti autuuden syvällisestä asiasta.

* * * * *

Ja ymmärsikin se Virsu-Taavetti. Ei hän tosin vielä pappilassa, mutta kotimatkalla, siinä helteistä metsätietä yksin virsukimppu selässä astua humpsuttaessa, alkoi se asia ikäänkuin korvallista syyhyttää. Kai se siksi, ettei ollut muuta ajateltavaa.

"Mitähän se pastori sillä tavalla?" mietiskeli hän, ja vähä vähältä selkeni hänelle kaikki. Hän poikkesi taas Kuittisen mökkiin. Kuittinen vannehti nyt vanhaa korvoa, oli työn tuhruuseen niin syventynyt, että tuskin huomasi Taavetin tuloa. Ei kysynyt kuulumisia, ei mitään.

Eikä Virsu-Taavettikaan tullessaan tervehtinyt. Se naima-asia sitoi ajatukset. Hän tuherti ääneti tupakanpanoa. Vasta pitkän tovin kuluttua Kuittinen katkaisi vaitiolon. Sillä miten liekin, niin siinä tuhertaessa eläytyi nyt mieleen se Taavetin ammoinen puhe niistä Nyken housuista, puhe, johon hän ei silloin ollut tullut vastanneeksi. Nyt vastataksensa hän siinä työtä tuhertaessaan kuin tervehdykseksi kysyi:

"Niin että niistä housuistako sinä silloin puhuit? Että Nykäsen leski on ne jo pojalleen tehnyt?"

Se tuli kuin tilauksesta. Sopi oitis ruveta puhumaan leskestä itsestään, ja niinpä Virsu-Taavetti myöntelikin:

"Housuista", puheli hän, meni siitä oitis asiaan, ilmoittaen:

"Minä oikeastaan vuovaan enemmän itsensä lesken päälle." Hänestä tuntui tämä alku niin lupaavalta, että hän jo suoraan valehteli, puhellen: "Se tää uusi pappi minulle siitä leskestä vain arveli, että Pytty-Syyrakki olisi sille sopiva pari." Hän tiesi Kuittisen olevan Kainostiinan uskonveljiä ja siksi hän alkoi sen välityksellä.

Ja miten ollakaan, niin asia alkoi luistaa kuin itsestään, ainakin tämä alku. Tupaan näet työntyi nyt aivan kuin minun tilauksestani Mestari Nyke, ja eikös Kuittinen siinä korvoaan kopistellessansa silloin äkkiä hänelle puhellut:

"Ka mikäpäs siinä sitten... Saat, Nyke, Syyrakista uuden isän." Nyke muljautti vihaisesti. Ei hän tosin näitä isä- ja naima-asioita ymmärtänyt, niin mestari kuin olikin, mutta jo pelkkä Syyrakin nimi oli hänelle kuin pistos.

"Enpät taa itää!" uhmasi hän synkeänä vastaan. Mutta eivät miehet ruvenneet hänen kanssansa kinaamaan, vaan Virsu-Taavetti vain puheli:

"Se ei semmoisessa asiassa lapsen isännyys tehoa." Hän sytytti piipun ja jatkoi vakaana, kuin vertaiselleen ikämiehelle selitellen:

"Se on se rakkaus semmoinen asia, mitä vaimon kohtaan tulee, että kun se kipuna rupeaa kivistämään, niin kyllä se eukko itse aitansa särkee." Kuittisellekin hän sitä samalla selitti, ei Nykelle, mutta Nyke luuli ukon puhuvan hänelle ja uhitteli yhä vihaisemmin:

"Mutta en vaan taa Tyylakkia... Vaikka miten kipuna kivittäiti, niin en vaan Tyylakkia."

Mutta hänen maailmansa musteni. Hän oli jo täynnä vihaa, tajuamatta edes sitä, mikä onnettomuus häntä nyt tuon samaisen Syyrakin hahmossa väijyi.

Ja samoihin aikoihin alkoivat taas pappilassakin toiveet pimetä. Uskonsisaret olivat siellä käyneet nuorelta papilta lohdutusta hakemassa ja olivat siellä tulleet puhuneeksi siitäkin, että Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan välillä on oikeastaan Nyke. Vasta nyt sai papisto oikean tiedon asian salaisista syistä, ja pastorista tuntui avioliittoasia nyt pimenevän, ja kirkollinen vaara tuntui uhkaavan koko pappilan rauhaa.

* * * * *

Sehän oli elokuun, työkuun poutaista aikaa. Väki aherti työmailla. Pihat olivat tyhjinä. Villoittuneet lampaat makasivat aitovierien siimeksissä. Kaivonvintit törröttivät yksinäisinä autioissa pihoissa, ja jossain kivijalan kolossa istuksi rauhallinen kissa yksinäisenä.

Ainoastaan siinä Pytty-Syyrakin vajassa oli kopsetta, sillä Syyrakki kopsehti niitä omia töitään. Vajan eteen saapui silloin Kuittisen mökiltä palaava Nyke, pysähtyi kuin uhalla, ja taaskin, kun ketään ei ollut siinä kuulemassa, Pytty-Syyrakki aloitti oitis kinan. Hän lähti kaukaa, tyynesti, peittäen salavihansa. Työtään kopistellen hän pojalle puheli:

"Minä vain tässä arvelin sitä, että mies... tai oikeastaan pieni mies painaa aina omassa puntarissaan liika paljon... Ja enemmän kuin iso." Pikku mestari muljautti jo hyvin vihaisen ja epäluuloisen katseen, mutta pysyi vielä vaiti. Ukko ikäänkuin rohkaistui ja kysyi jo:

"Niin että sinäkö sitä, poika, levität minusta jo semmoistakin sanomaa, että minä olen sittamestari? Häh?"

"No olet kyllä!" uhmasi äsken mökillä ärtynyt pikku mestari ja ihan poikkesi vajaan uhmailemaan ja arvostelemaan. Syyrakki hillitsi itseänsä, tekeytyi välinpitämättömäksi, aherti työssään ja jatkoi halveksivasti:

"Luuletkos sinä sitten ja räknäät olevasi isompi mestari? Kun nenääsi jo toisen työhön pistät."

"No luulen kyllä."

Uhallakin hän, Syyrakin uhalla. Syyrakki alkoi kimpaantua ja kysyi toistamiseen sen silloisen:

"Mutta osaatkos itse paremman värkin kyhätä? Kun muita neuvot."

"No otaan kyllä."

Ukko aivan kuohahti ja vaati tiukasti:

"Mutta todistappas se teossa!"

Hän tiukkasi sitä voitonvarmana, mutta Nyke uhitteli vastaan:

"Mutta enpät toditta teotta." Hän oli uhmaa täynnä, jatkoi vannoen:

"Vaikka mikä oliti, niin en toditta teotta... Vaikka taatana oliti, niin en toditta teotta."

Ja silloin ukko taas kimpautui tuosta älyttömästä tolkutuksesta niin, että karahkaa tapaili, ja parkuen täytyi taas onnettoman poikasen paeta tämän hänen isäksensä aiotun saarnamiehen tieltä. Kun hän onnettomana palasi kotiin, oli väki jo tullut työstä. Justiitta latoi tuvassa tuoreita vastoja kylpyä varten, ja äidin vellikattila tuoksui liedellä.

Mutta ei hänestä nyt tuntunut ilta elokuun illalta, ei koti omalta. Hän heittäytyi sänkyyn selällensä ja itkeä porasi siinä minkä jaksoi, täysissä tamineissa, kotiväkensä kiusaksi. Hän huusi täyttä kurkkua, ja turhaan koki äiti kieltää, turhaan Justiitta mairitella. Hän oli tottunut olemaan isäntä talossa ja porasi uhalla, ja kun Justiitta koki hyvitellä, niin hän siinä selällään huutaessaan potkaisi vihaisesti ja vannoi porun seasta:

"Mutta ei vaan Pytty-Tyylakkia!... Vaikka taatana, niin ei vaan Tyylakkia!... Ja vaikka tylkäiten itäni konnulle, niin ei vaan Tyylakkia."

Herra siunaa! Eivät ne ymmärtäneet asiaa, eivät sitäkään, että Nyke sillä Justiitalta kuulemallaan isänsä konnulle sylkäisemisellä uhkaa karata, lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan sitä suurta viisauden sanaa, kuten mestarin tuleekin. Justiitta päivitteli:

"Se on Lötjönen taas narrannut ja kiusannut lasta sillä ässällä."

Hän suuttui Nyken puolesta Lötjöselle, ja kun hän ulos mentyään näki sen pihamaan nurmikolla laiskana viruvan, niin rähähti sille vihaisesti:

"Nyt ja alkakaakin heretä lasta kiusaamasta, tahi näytän tässä teille kohta jo kuivat leivät."

Mutta ei Lötjönen viitsinyt olla sitä rähähdystä kuulevinaankaan, sillä hän mietti viitsisikö vielä imaista nysästä savut vai antaisiko sen jo lerpahtaa ikenestä nurmikolle.

VII

Siinä pappilan akkunan alla oli loiva, kalteva pelto, jossa nyt kasvoi hiljainen kaura. Kanslian akkunaan näkyi pellon lävitse sukeltava tie, jota myöten eukot myttyinensä vakaina pappilaan vaelsivat. Monesti oli pastori Kakkinen sitä niiden tulovaellusta akkunasta tarkannut ja hän oli jo tottunut arvaamaan, onko tulijalla mytyssä voihinkki vaiko kastettavaksi tuotava lapsi. Sama se oli hänelle kumpiko siinä oli, mutta muutoin hän vain sitä näkyä seuraeli.

Ja nyt hän huomasi samaista tietä myöten saapuvan Pytty-Syyrakin. Se ei tiennyt vielä naima-asioistansa mitään ja saapui kantelemaan niistä uskonriidoista, tervehti, ja pastori kehoitti istumaan. Syyrakki alkoi valitella.

Mutta pastori koki puhua rauhaa ja sovintoa ja, kuten hän itse sanoi, "justeerata" oppia yhteen. Hän päätti myös rohkeasti käydä käsiksi niihin mestaruusriitoihin ja sovittaa nämä kaksi mestaria.

"Me olemme kaikki erehtyväisiä." Niin hän aloitti sovittelut. Pytty-Syyrakki koki kuitenkin jatkaa itsepintaisesti valitteluansa. Hän valitti jo Mestari Nyken kurittomuudesta. Mutta pastori kehoitti antamaan pojalle anteeksi, kärsimään lasta, kuten kristityn tuleekin, ja kun Syyrakki siihen valitti, että Nyke halventaa häntä alati, niin hän ukkoa kavalasti miellyttääksensä puheli:

"Se nyt on aina niin, että koirakaan ei koskaan hauku korkuiseensa, matalaan katajaan, vaan korottaa äänensä korkeimman kuusen latvaan... ja siihen, joka jo siellä istuu."

Ja se puhe alkoi Syyrakkia pehmittää ja taivuttaa, ja hän tunsi jo olevansa se, joka istuu siellä korkeimman kuusen latvassa. Pastori huomasi hänen jo alkavan sulaa ja lausuaksensa nyt sovittelun ja rauhan kaikkein lohdullisimman sanan hän puheli:

"Sillä lapsiahan me oikeastaan olemme kaikki, sekä viisaudessa että varsinkin uskossa ja yleensä kaikessa muussa, paitsi koossa ja iässä ja... sanokaamme nyt... virka-arvossa", selitteli hän ja heittäytyi virka-arvoansa vastaavalla huolimattomuudella keinutuolissa keinuksimaan, sillä hänestä alkoi olo taas tuntua helpommalta. Hän palasi taas siihen uskonasiaan, sovitteli ja lopuksi puheli:

"Pääasiahan meillä täällä ajassa on se, että sydän on hyvä." Syyrakki masentui. Hän luuli pastorin asettuvan häntä vastaan, Kainostiinan oppia puolustamaan. Hän yskähteli avuttomana.

Mutta pastori jatkoi. Hän vihjaili jo siitä kiertokoulumestarin virasta ja lopulta ilmoitti suoraan:

"Olisi oikeastaan toivottu... papiston taholta nimittäin... olisi toivottu siihen virkaan teitä, mutta pidettäisiin suotavana, että opettaja olisi perheellinen mies... että hänellä olisi kokemusta omien lastensa kasvattajana."

Ja se muutti Syyrakin mielen. Nyt hän yskähteli neuvottomana aivan toisesta syystä kuin äsken. Pastori keinuili keinutuolissa kuin ajatuksiinsa vaipunut, kehitti asiaa edelleen, puhellen:

"Ja siellä ei taida, siellä teidän kylässä, olla teille sopivaa." Syyrakki ei tiennyt mitä vastata. Pastori jatkoi, valehteli:

"Päättäen siitä, että se Virsu-Taavetti tässä puheli, että siellä ei ole muita naimattomia leskivaimoja kun se Nykäsen emäntä... jota hän muutoin piti teille sopivana..."

Hän oli lopettavinaan siihen ja lausui pikaisesti, kuin välinpitämättömällä äänensävyllä:

"Mutta ne nyt semmoiset asiat yleensä ovat Herran päätöksestä riippuvia."

Eikä sitä juuri muuta tarvittukaan. Syyrakki hellitti jo uskonriidassa ja puheli vakaana:

"En minä sitä sano."

Hän yskähti hurskaasti ja jatkoi:

"Minä myönnän, että kaikissa meissä on vika Herran edessä. Jos kellä ei sydämessä, niin ainakin päässä." Pastori huomasi onnistuneensa. Hän tapaili:

"Niin no."

Sanoja hän valitsi ja nyt jatkoi:

"Ainoastaan yksihän se on viaton. Nimittäin Herra taivaassa." Syyrakki aivan suli. Ja miten ollakaan, niin hän jo katui sitäkin, että oli ollut ynseä Nykelle, josta voi tulla hänelle pojintima, kun kerran pastori on apuna. Hän jo katui hiljaa suuttumuksiansa, mutta koki vielä toki hieman puolustautua, puhellen:

"En minä myös sitäkään... Että suuttuisin", puhdistautui hän, jatkaen:

"Mutta sitä sinne korkeimman kuusen latvaan päässyt sentään pysähtyy kuuntelemaan ja joskus äkämystyykin, sillä kirmaisee se toisinaan, kun siellä alhaalla oleva aina niin yletöntä ääntä pitää", selittää tuherti hän ja lopetti:

"On meissä langenneen Aatamin perillisissä sen verran pahaa verta että kimpaantuu... Se siellä alhaalla kun niin kovin itseänsä altakuuluttaa."

Pastori myönteli sen kyllä todeksi, mutta taas sovitteli ja selitteli, puhellen:

"Se kuitenkin Herra armossaan kääntää kaiken hyväksi, niin että se itsensä kuuluttaja tuleekin samalla äänellään ilmoittaneeksi maailmalle, että on täällä paitsi minua toinen vielä tuolla... korkeudessa."

Ja se puhe taas kelpasi ukolle, se "korkeudessa", jota toinen kuuluttaa. Ja kun pastori sitten vieläkin puhui rauhaa ja sopua, niin hän yhäkin vain nöyrtyi ja mielistyi rauhaan ja nyt jo puheli:

"Enkä minä sitäkään sano, että meidän tulee olla taidostamme ylpiät, sillä ei meistä monikaan voi todistaa sitä teossa... Että nimittäin olemme jo mestareja itsensä Herrankin edessä. Sillä tahdon ja todistuksen välillä on iso juopa."

Ja niin oli sovinto valmis ja Syyrakin avioliitto sikäli päätetty, kuten Syyrakki itse ja pastori asian nyt ymmärsi. Ja kun Syyrakki sitten poistui, niin tuntui nuoresta papista, kuin olisi koko painostajainen hävinnyt pappilasta, ja jos hän oli tähän asti pelännyt piispankäräjäin tuloa, niin hän nyt odotti niitä rauhallisena kuten seurakunnan ihania häitä.

* * * * *

Ja hyvillä enteillä se rakkausasia alkoi kehittyä edelleenkin. Virsu-Taavetti kun näet oli näissä asioissa paljon kokenut, niin hän ei yleensä johtanut asiaa pitkillä esivalmistuksilla. Niinpä hän nytkin, Nykäsen taloon tultuansa ja hetkisen emännän kanssa kuulumisista puheltuaan, siinä kahden kesken jäätyä äkkiä ilmoitti:

"Menisi se sinullakin vielä mies." Kainostiina kyllä esteli, mutta Taavetti sytytti vain piippunsa ja todistaakseen, että kyllä Kainostiina miehen tarvitseisi, ilmoitti:

"Kuvehan se on sinullakin." Hän meni jo järkiään asiaan, valehteli suoraan ja rohkeasti:

"Minä vain sen vuoksi arvelin, kun se pastori kehoitti minua puhumaan ja sanoi, että tämä Pytty-Syyrakki olisi sopiva pari."

Mutta ei emäntä aluksi suostunut. Varsinkin sen uskonriidan takia ja kun Pytty-Syyrakki oli loisväkeä, joskin kohta kylän mestari ja saarnamies. Mutta sitten hän kuuli siitä kiertokoulumestarin virasta ja se nosti Syyrakin arvoa. Hän alkoi miettiä asiaa, varsinkin kun Virsu-Taavetti valehteli pastorin suorastaan käskeneen häntä puhemieheksi.

Ja niinpä hän asian kehityttyä jo kiehautti Virsu-Taavetille kahvit ja itse alkoi sinnepäin puhua, arvellen Taavetille äkkiä muun muassa:

"Kyllähän se todellakin on naiseläjän asia vähän niin... Että köyhältä se yksinmaattava sänky aina naisesta tuntuu. Niin siinä haikailet kuin yksinään jäänyt pappi tyhjässä kirkossa." Hän tunnusti sen rehellisellä alttiudella ja jatkoi vakaana:

"Se kun on Herra kerran alussa pannut naisen nivuseen semmoisen kipunan, niin... ei sitä voi mikään uuni itse palamaan pantua tultansa tuketa." Sen myönsi Virsu-Taavettikin oikeaksi ja selitti vakaana:

"Se on meillä Herralta kaikki. Sekä nivuset että nivusissa tuli."

Ei hän sitä kyllä jumalisuudessaan sanonut, vaan muutoin, asian vakavuuden takia.

* * * * *

Ja vielä nopeammm suoriutui Virsu-Taavetti Syyrakista. Sitä hän kosikin ihan rutosti, sanoi alkajaisiksi suoraan että:

"Sinä, Syyrakki, olet jo vanha ukko."

Paras siis jo naida. Asiaa jouduttaakseen hän nyt jo oitis valehteli:

"Se tuo Nykäsen leski sitä minulle vihjaili, että... sopisi tuo sinunlainen Syyrakki hänen sänkyynsä iloksi." Pytty-Syyrakki, jota pastori oli jo tullut kosineeksi, oli tietysti valmis ja kypsä. Hän piti onnenaan ja kunnianaan päästä talollisen lesken mieheksi. Hän puheli omalla tavallaan, ja Virsu-Taavetti asiaa jouduttaakseen kysäisi:

"Lie sinulla vielä vanhaa rakkauttakin tähän leskeen? Sillä ainahan se on miehellä se vakka täynnä... kun kopistelee." Tiesi hän kyllä, että ei sitä erikoisempia ollut, mutta hän kuittasi sen lisäämällä:

"No sitten uutta." Hän kun oli näissä toimissa niin paljon ahertanut, niin järjesteli asiaa kuten jokapäiväistä askaretta. Pytty-Syyrakille alkoi sarastaa uusi elämä. Hän puheli vakain mielin:

"En minä siinä tingi, mikä on oikeaa." Hän alistui nyt kaikessa Herran johdettavaksi ja puheli:

"Kun Herra on kerran pannut missä asiassa pyörät paikalleen, niin se liikkuu ikuisesti."

Siitä ikiliikkujastansa hän oli sen vertauksen ottanut, vaikka Virsu-Taavetti ei sitä tiennyt. Hän jo nöyrtyi, tunnusti:

"Ihmisviisaus sen sijaan on niinkuin tienviittapatsaassa tojotinlauta, jolla on vain halu osoittaa valmista tietä ja neuvoa menijälle että: tuosta sinne ja sinne. -- Mutta itse ei kykene menemään, sillä puuttuu taito." Tulevan pojintimansa viisautta ja mestaruutta hän sittenkin sillä salakavalasti soimasi ja morkkasi, ei omaansa, vaikka olikin jo nöyrtynyt. Hän lisäsi:

"Mutta meneväiset menevät ja sanovat tojottimelle että: taidatkos sinä itse tulla? Ja niin se tojottaa vain iäti."

Mutta ei Virsu-Taavetti halunnut siihen asiaan nyt syventyä, sytyttää tuhrasi vain nysän ja arveli:

"Minä en yleensä ole sen vilosohveerauksen päälle... Minä olen enemmän sen selvän kulun ja tien... Niin että sanon vain että: tuu mukaan", puhella tuhrasi hän ja lisäili:

"Sillä tiepatsaan tojotin vilosohveeraa aina sitä samaa että: mene tuonne, sillä en minä osaa itse sinne mennä enkä sinua viedä, sillä minulta puuttuu taito."

Ja niin oli asia sikäli selvä ja valmis. Pytty-Syyrakki aivan heltyi.